TABULA RASA -EXHIBITION BY VIRVE SEPPÄ

TABULA RASA -EXHIBITION BY VIRVE SEPPÄ

“Like it is said, when born, human being is like ‘tabula rasa’ – an empty painting. The traces on the painting are painted as the experiences are acquired. In October 2012 Virve Seppä left on a journey to South-East Asia – On a journey that changed her notion of the world. She sold all her belongings leaving behind a comfortable life and stepping out side of her comfort zone and into a whole new different world. 239 days later she returned to Finland filled with experiences, opinions and ideas that formed her notion of the humanity and of her self. “

 

Now Virve – who mocks materialism and transfers to a plain independency – has painted her path of spiritual growth into pictures. The exhibition is on display in restaurant Yoki from 17^th of October until 18^th of December 2013. Memories are priceless, but the paintings are for sale on this Facebook page in an auction from 1^st until 18^th of December 2013.

Advertisement

Kohta kotona…

Bangkok… Täältä se kaikki alko 239 päivää sitten. Eikö se ollutkaan viime viikolla? Kaikki oli sillon niin uutta ja pelottavaa, hermot oli kireellä, ahisti ja väsytti. Koti-ikäväkin saatto orastaa takaraivossa aika ajoin. Ikävä… Se on kans niin hassu käsite. Kun olin lähössä kaverit ja perhe toitotti: Tulee ikävä. No tottakai tulee! Varsinkin jos jokapäivä on kanssakäyny henkilön kaa ja sit se onkin yllättäen poissa. Mutta aika parantaa ihmeen hyvin. Mä en tosiaan hirveesti oo kerenny ikävöidä, sillon vaan kun facessa istuu ja näkee kuvia lähipiiristä, tai kun mailaa mutsin kaa. Mutta luulen et se suurempi ikävä oli aluks siel Suomen päässä, ja et sekin laantu suht nopeesti. Ja mitä nyt sit tapahtuu ku mä oon takas siellä. Riittääkö viikko tai jopa päivä viemään sen ikävän? Se jää nähtäväksi. Nyt olen kumminkin vielä Bangkokissa ja kuten munkit mulle opetti, jos mieli on eri paikassa kun keho ei ihminen oo kokonainen. Keskitin siis väkisin koko olemukseni tänne, vielä kun täällä olen.

Vaikka saavuin ihan eri lentokentälle mitä aiempina kertoina ku tääl oon ollu, tuntu silti että oon kentän keisari. Don Mueangin kenttä ei ollu kaukana mun tulevasta majapaikasta, Lat Phraosta, mutta kello oli yks yöllä joten vastassa oli yö kentällä tai taksi matka edessä…

Lähin Kuala Lumpurista Butik Bintangista neljä tuntia ennen koneen nousua, eli kaks tuntia varasin kentälle pääsyyn, ja ihan hyvä näin. Shuttle bussin saa suoraan oman hotellin edestä 20 ringetillä kentälle. Suosittelen. Mun taktiikalla säästi 8 ringettiä ja pääseminen kentälle oli naurettavan hikistä puuhaa. Seisoin Monorailin asemalaiturilla ihmistungoksessa 45minuuttia ennenkuin sain äherrettyä itteni junaan. Matka ei kauaa kestä, mutta aika klaustrofibista puuhaa kun vaunuthan on kattoo myöten täynnä matkustajaa ja jos on rinkat ja systeemit on kokovartalohiki taattu. KL Sentralista saa vaihdettua bussiin joka menee KLCCn eli halpalentoyhtiöiden terminaaliin. Tämä bussi matka taas voi kestää periaatteessa tunnista kahteen ruuhkasta riippuen. Ja nythän oli ruuhkaa. Oltiin kentällä loppupeleissä 45minuuttia ennen check innin sulkeutumista sen mun laskemani ja lentoyhtiöitten suositteleman kahen tunnin sijaan. Mutta ei paniikkia, kerkesin taas, eikä mikään kiire ois ollutkaan ku kone lähti loppupeleissä puol tuntii myöhässä. Mun vieres istu joku bisness setämies ja tuhahteli vähänväliä kun hyvin epäselvää englantia mongertava kasvoton täti-ihminen kuulutti lähdön viivästyvän ja viivästyvän ja viivästyvän. Mulla oli hyvinkin zen olo ja toivoin tän herran verenpaineen puolesta että hänkin vielä oppisi Aasialaisen ajattoman elämänmallin. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa.

Don Mueangin kentältä ostin ensitöikseni paikallisen sim-kortin ja sain Harryn kiinni. Hän ei halunnu mun nukkuvan kentällä joten lähdin taksia etsimään. 50THB plus mittarinlukema päälle kun sen kentältä ottaa. Meinasin eka kävellä kentältä ulos ja ottaa lennosta mutta laiskuuttani tyydyin tähän vaohtoehtoon. Ei ois pitäny…
Kuski sanoo tietävänsä osotteen. Jeesjees, lähetään ajaa. Taksahan lähtee 35batista, mutta ennenkin Bangkokin taksissa istuneena tunnistin fiksatun mittarin. Taksa juoksi ku sekunnit ja koitin sanoa kuskille että pysähtyy, en maksais tällasesta kusetuksesta. Normaalisti mittarin lukema nousee hyyyyvin hitaasti. Oikeassa kulmassa on etäisyys ja vasurissa minuutit, ei sekunnit. Kuski ei suostunu pysäyttää. Loppupeleissä sutattiin katuja eestaas ja tämä ei löytäny osotetta. Jäin 7elevenin kohalla pois ja hinta oli kolmensadan tienoilla. Annoin tyypille sen lentokentältä poistumismaksun ja viiskybää kyydistä. Ei meinattu päästä yhteisymmärrykseen, tyyppi koitti saada koko mittarin osottaman summan ja uhkas soittavasa poliisin (sen se osas englanniks sanoo, mitään muuta se ei sit osannukkaan, kuten esim sana STOP oli täysin tuntematon..) mut viileellä asenteella, söörittelyllä ja frendittelyllä tästäkin selvittiin. Maksoin satasen ja setä poistui hissukseen paikalta. Järjetöntä tinkaamista muutamista euroista mutta kyllä! Periaate! Ja oon sitäpaitsi köyhä. Kaks ja puol päivää Bangkokissa ja rahat hyvä jos riittää tuliaisiin.

Oon onnekas ku Harry kutsu mut kylään kun huomas facebookin sanovan et oon Bangkokiin tulos. Tapasin tyypin Sannin huudeilla Joulukuussa. Afrikassa syntynyt ja lähtenyt maanosasta 14- vuotiaana. Koulun lounasrahat meni vuosien ajan säästöön ja duuniin mentiin aina koulun jälkeen. Vihdoin hän sai fyffet kasaan ja otti hatkat. Kymmenen vuotta maailmalla olleena, parista muutamaan vuoteen hän pysyy aloillaan, ja jatkaa matkaa kun saa lentolippuun rahat kasaan ja minne tuuli kuljettaa. Hän on asunut mm Californiassa jossa jalka meni elokuva-alan oven väliin, siitä Intiaan jossa hän tanssi monissa filmatisoinneissa ja koreokrafioi maan ”So You think You can Dance”a ja nyt vuoden Thaimaassa asuneena, kahdeksan elokuvaroolia takana ja satoja stunttikohtauksia plakkarissa. Erikoisalaa Harrylle on leffojen ”pahis vs hyvis”- taistelukohtaukset joissa yllättäen aina valtava afrikaano on se pahis. Mutta todellisuudes tässä tyypis ei ollu mitää pahaa. Mahtavaa seuraa taas näiksi pariksi päiväksi, loistavaa vieraanvaraisuutta ja kämppä hyvällä spotilla metron vieres. Pääsin siis kulkee hyvin mun kohteisiin eli JJn weekend marketille (Jatujak Market, Chatuchak Market) ja Platinum Mallille. Näistä paikoista ostaa siis kledjua sadasta batista kolmeensataan, kosmetiikkaa, kenkiä, tuliaisia, leluja, laukkuja eikä siis mitään made in china laatua vaan hyvää kamaa ja siis halpaa tietenkin. Tuliaiset check ja loppuaika meniki elbatessa. Bangkokissa selvee pikkurahalla ( toki voi myös kuluttaa ku Paavo Nurmi tennareita aikoinaan) ja voi jopa hemmotella itteesä pikkubudjetilla. Jos menee seikkailee viimesille metropysäkeille löytää asuinalueita jossa ne paikalliset asuu ja hinnat on paikallisia. Phahon Yothinin huudeilta saa safkaa alle 40THB ja vaikka thai hieronnan 180THB. Joka pysäkin ympäristössä on markkinaa, niin ruoka kuin kledju. Residensseistä voi myös kysyy huonetta yöksi, voi olla et irtoo, mut expatit, duunarit ja paikalliset on yleensä vallannu nää kerrostalot.

Kohta mä oon Suomessa, kotona, ja tunteet on kieltämättä ristiriitaiset. Toisaalta en malta oottaa että nään teidät kaikki ihanat ihmiset. Perheen ja ystävät. Toisaalta musta tuntuu ku mut ois just revitty kohdusta. Mä oon menossa kotiin mutta tuntuu et hylkään toisen jos menen tohon lentokoneeseen. On niin paljon nähtävää ja koettavaa ja Suomi ja ne arki rutiinit on niin nähty. Ja aika on menny niin nopeesti. Tuntuu hullulta, aivan kuin olisin tullu vasta eilen ja nyt pitäs jo palata kotiin… Mutta onneksi on aikaa kai loppu elämä nähdä tää maailma ja kotiutua johonkin.

Mutta mikä on siis koti? Onko se paikka missä kasvoit lapsuusvuodet vai se missä sun omaisuus makaa. Jos on näin, mä olen koditon. Lapsuuden koti on nyt myynnissä eikä mulla ole muuta omaisuutta kun mitä selässäni kannan. Onko koti siis siellä missä sydän on? Jos näin on, mulla on monta kotia ympäri Suomea. Vai onko koti paikka jossa voit olla oma itsesi, jossa saat olla hyvien ihmisten ympäröimänä. Vai onko se paikka jonne asetut hetkeksi, keität omat aamukahvisi ja tiedät mistä löytyy sähkökaappi ja jakoavain. Onko se paikka jossa tunnet olosi mukavaksi? Sitten mulla on myös monta kotia jopa Kaakkois Aasiassa. Moni lähtee reissamaan löytääkseen itsensä ja mennäkseen mukavuusrajojensa ulkopuolelle. Mä olen oivaltanut paljon asioita itsestäni ja koen olevani mukavuusalueellani. Olenko mä siis kotona kun mä matkustan? Onko elämä matka ja se matka koti? Onko silloin kotonaan kun tuntee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onko silloin kotonaan kun tuntee ettei haluaisi olla missään muualla? Onko silloin kotonaan kun saa toteuttaa itseään ja elää unelmaansa? Jos näin on, mun koti on täällä ja nyt.

Mutta lento lähtee kohta. Oon palaamassa todellisuuteen. Duunia kaskytneljäseittemän, laskuja, kelloon katsomista, viikonpäivien muistamista, veroja, numeroita, kadulla elämäänsä kyllästyneitä harmaita kasvoja. Ei enää aikaa ilmaista itseään, ei voi kävellä ilman kenkiä missä sattuu vaateissa vaatteissa ilman että ihmiset pitää pöpinä ja poliisi pysäyttää, ei halpoja maukkaita ruokia, ei lämmintä merta, palmuja ja mehukkaita hedelmiä. Ei vuoria ja saaria horisontissa. Ei sukeltamista, ei luolia tutkittavana tai viidakkopolkuja tallattavana. Ei mielenkiintoista arkkitehtuuria tai iloisia ihmisiä. Ei enää hinduja, buddhalaisia, taolaisia tai muslimeja. Ei enää vapaata liikkumista minne haluaa milloin haluaa. Ei enää laiskottelua ilman huonoa omaatuntoa. Ei enää päiviä täynnä yllätyksiä ja etenemisen riemua. Ei mopotakseja, ei pilvenpiirtäjiä eikä massiivisia kauppakeskuksia. Ei hökkelikyliä ja bungalowia. Ei auringonlaskuja riippumatossa kookosta imiessä…

Ei. En silti valita. Mulla on hyvä arki vastassa ja tapana nähdä vaan se positiivinen puoli: Musteen tuoksua sanomalehdessä jota ymmärrän lukea hyvän cappuccinon ja suklaan kera. Siisteyttä. Kävelyä havumetsässä ja syksyn värejä ja viileyttä. Hapankorppuja ja näkkileipää aikakausilehden muotipalstoja selaillessa. Kerrospukeutumista. Talviurheilulajeja, laavulla istumista ja jallukaakaota kun pakkanen kipristää nenää. Spotifyn suosikki-listaa. Aurinkoisia kesäaamuja kostealla nurmella maatessa ja radiota kuunnellessa. Stabiileja hintoja! Ei enää kusettajia, ei kuumottelijoita tai väärään suuntaan neuvojia tai oma edun tavottelijoita. Ei enää hiekkaa väärissä paikoissa. Ei vauvatalkkia ja vessapaperia käsilaukussa. Ei enää kämmenen kokosia hämähäkkejä tai sarvikuonoja muistuttavia kovakuoriaisia. Ei enää malarialääkkeitä tai matokuureja. Pian saan syödä ruisleipää oivariinilla ja oltermannilla. Luonnonjugurttia ja marjoja! Oi, sauna lauantai-iltana kun isä tarinoi syödessäni äitin sämpylöitä, rieskoja ja pitaleipiä salaatilla ja raejuustolla. Pian olen souturetkellä Käräjäsaareen, aamu-uinnilla Samppalinnassa, loimuttamassa lohta ja grillaamassa sienivartaita siskojen kokouksessa. Pian meikkaan taas joka päivä, käyn salilla, käyn kerran kuussa huoltaa ripset ja tukan, lakkaan kynsiä ja käyn hammaslääkärissä. En valita, mutta se tuntuu jotenkin vieraalta silti. Menee aikansa kun totun taas tähän kaikkeen ja jos en, voin lähteä uudelleen matkaan.

Mutta minne ja milloin? Ideanahan olis painaa kesä hiileen ja niin perkelesti, mutta sekin on vähän ristiriidassa mun ajausmaailman kaa. En haluu hukata koko kesää niska limassa raataessa, tippejä laskiessa ja tehdessä työtä josta työnilo voi olla kaukana. Vaikka nimeni ei ole Pohjola, olen minäkin säästämisen asiantuntija. Mä pystyn siihen, pystyin viimeksikin, on helppo säästää kun on joku tavoite. Puoli vuotta iloa, ystäviä, aimoannos Suomea (vähän myös talveakin), perhettä, mansikoita ja shamppanjaa. Sit mä luulen et mennään taas! Tammikuussa 2014 tämä tyttö päräyttää johonkin.

Matkustaminen on kai elämäntapa. Eikä todellakaan huono sellainen. Kaikki ei tietenkään ymmärrä, monet haluaa pitää sen päämajan kotimaassaan tai tykkää elää sitä kesälomaa varten vuodest toiseen ja pyrähtää vain pikku get awaylle johonkin. Joo, voihan se ottaa koville kantaa sitä matkalaukkua jatkuvasti mukanaan, pakata-ja-purkaa-pakata-ja-purkaa jatkuvasti ja verenpaine nousee ku hommat ei mee just niinku suunnitteli. Jotkut ei ymmärrä ettei reissaamisen tarvitse olla mitenkään raskasta, hermojen menettämistä tai mistään luopumista. Sehän on vain tottumiskysymys mistä kaikesta luopuu ja mitä kaikkea uutta vastaanottaa arkeensa, miten kevyesti matkustaa ja kuinka sopeutuvainen sitä on elämään ja matkustamaan joustavammin yksin tai toisen kanssa. Ja jos liika liikuminen ottaa koville voi ottaa lunkimmin ja liikkua hitaammin. Jotkut jymähtää pienelle saarelle puoleksi vuodeksi, joku viettää Intiassa 3 vuotta muttei silti sanoisi asuvansa siellä, vaan enemminkin olevansa pitkällä reissulla. Olen tavannut niitäkin jotka on ollut maailmalla vuoden tai kaksi, ilman paluulippua ja kokoajan liikkeessä. Tai niitä jotka matkustaa työkseen tai niitä jotka käy kotimaassaan enää vain lomailemassa. Mä en tiedä mikä mun kohtalo on, mutta kun intohimo on nähdä ja kokea on se mitä todennäköisemmin maisemiltaan alati muuttuva. Niinkuin Nuuskamuikkunen sanoisi: ” Tänään satun olemaan täällä- huomenna ehkä jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani,  ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.”

On ollut ilo kirjottaa näistä menemisistäni ja toivon että teidän on ollut ilo lukea, aivoitukseni ehkä avartanut sinunkin ajatuksia. Toivon että muille matkaajille vinkeistäni on hyötyä ja jaan niitä mielelläni enemmänkin jos mieltäsi jokin askarruttaa.
Rohkaisen kaikkia keitä hiukkaakaan kutkuttaa pistämään elämän uusiksi ja lähtemään matkaan, TEE SE! Suosittelen isosti, tai kokeile ihmeessä edes pieni hetki riippumatossa riippumattomasti. Et varmasti kadu, ja jos ja kun sen teet, huuda, tanssi ja laula 🙂

Lombokista Kuala Lumpuriin kautta Bangkokiin

Lähtö Gileiltä meni hyvin virvemäisellä tyylillä, helvetin viime tinkaan.
Heräsin 6.30 automaattisesti, ihan ku joka aamu Indonesiassa olon aikana oon tehny. Monet haluaa nähdä joka ilta kun se aurinko laskee, mut mun mielest ne nousut on niitä kauniimpia. Ilmassa oli lähdön tuntua…

Gilin saarillahan ei moottoriajoneuvoja ole lainkaan. Kulkeminen tapahtuu fillareilla joita lojuu joka kulmalla tai saa vuokrattua parilla dollarilla päiväksi. Vaihtoehtona on myös vossikka, eli vanhoista suomi filmeistäkin tuttu hevoskärryt. Hevosten sijaan pikkupikku ponit vetää vaunuja ja kyyti ei mitään halpaa ole. Mä en kumminkaan ruvennu vaivasen jalkani kaa nilkuttaa toiselle puolen joten pulitin kyydistä satamaan 50.000 rupiaa.

Satamasta nappasin public ferryn eli laivan joka löhtee kun 25 matkustajaa on kyydissä. Mua vähän jänskätti kerkeenkö koko lennolle mut vaihtoehtoja ei hirveesti ollu jos ei halunnu maksaa itteesä kipeeksi. Odotin siis kärsivällisesti puoli tuntia kunnes laiva oli vihdoin täynnä.

Puol tuntii myöhemmin oltiin siis Lombokissa Bangsalin satamassa. Nyt niitä ystävällisiä laukun kantajia oli jonoksi asti, mutta tätähän ei suinkaan ilmaseksi tehdä. Kannoin siis ihan ite rinkkani ja lähdin etsimään kyytiä kentälle.
Privaati taksia, minivania, mopoakin ois tarjolla. Matka kestää noin puoltoista tuntia tai kaks ruuhkasta riippuen, tie on mutkittelevaa ylämäki-alamäki meisinkiä ja matkalla näkee paljon apinoita, viidakkoa ja mutkaa on kun Suuressa Mekongissa. Ja hintaa kyydeistä osataan pyytää! Kun kentälle pitäs lähtä puolen tunnin päästä ei yllättäen ketään huvita ajaa tai yksikään autoei sinne päin ole menossa ennekuin maksetaan sellasta 400.000 rupiaa… Aikani tapeltua ja arvokkaita minuutteja hukanneena sain lopulta (edelleen helvetin kalliin) ajajan viemään mut kentälle 200.000 rupialla. Meillä oli tasan puoltoista tuntia aikaa enneku mun check in sulkeutus. Hiukka alko hermostuttaa.

Mutta kuski ylitti mun odotukset. Pidin silmät kiinni suurimman osan matkasta silkasta kauhusta ja oltiinkin perillä reilussa tunnissa! Kerkes vielä pulla kahvit juomaan enneku hyppäsin jälleen flygariin kohti ihmeellistä KLää.

Lento kestää vaivaset pari tuntia ja maahan tulo suju ongelmitta. Malesiaan turistit päästetään jopa 3kk kerrallaan ilmasella leimalla ja paluulippuja ei paljoo kysellä. LCCn halpalentoyhtiöiden terminaalista pääsee mihinpäin tahansa keskustaa ja vaihtoehtoja on junasta bussiin. Mä otin jälleen näppärästi dösän plus taksin joka heittää sut valitsemaas hotelliin yhteishintaan 20ringettiä.

Matkalla näin jotain mikä sai mun mahan kääntyy nurinpäin. Keskellä valtatietä oli yllättäen ruuhka. Bussikuski tööttäili hermostuneena ja mä kuikuilin ikkunasta mikä siellä hidastuttaa menoa. Nöin syyn makaavan penkassa. Moottoripyörä solmussa, toinen bussi ja pari kaaraa pysähtyneenä, poliisit ja ambulanssit paikalla ja kuollut mies sateenvarjon alla. Mietin ensin että onpas hyvin aasia tyylistä ottaa nokoset kun ei ruuhkalta pääse liikkuu, mut sit näinkin miten tyypin naama oli vitivalkonen, suupielestä valu jotain tummaa ja sisuskalut oli ulkona… Poliisi kuulusteli joitain ihmisiä vieressä ja joku otti valokuvia ruumiista. Näin ensimmäisen kerran tapaturmaisen kuoleman.

Mietin ekana et ketkä jäi kaipaa tätä riepu raukkaa. Sato aika tavalla ja varmaan jossain hänelläkin on koti ja vaimo ja lapset odottamassa. Tai ehkä hän oli menossa töihin. Oliko hän kaahannut kiireessä vai ollut huolimaton märän asfaltin kanssa vai oliko hän vain viaton uhri… Tää arvotus jää elämään mun mieleen ikuisesti, eikä se kuvakaan helposti kulu…

Yritin pitää mieleni aktiivisena ja ruumiini vielä enemmän. Valtatien onnettomuus kummitteli mielessä ja Suomeen paluutakin ajattelin vähän enemmän ku ois tarvinu. Päätin pysyä Bukit Bintangin shoppailu alueella nämä tulevat kaks päivää. Sunshine Bedzistä saa dormi sängyn ja aamiaisen 30ringetillä yö ja kaikki on kävelymatkan päässä (Takapihalta saa mm katuruokaa 3 ringetillä). Paikka on vaatimaton mutta henkilökunta ihanan ystävällistä ja huomaavaista. Jos haluaa hemmotella itseään ei viiden tähdenkään hotellit hurjan kalliita KLssä ole. Kannattaa harkita jos on ylimääräisiä euroja tuhlata (toisinku mulla :D) ja jos sijainti ei ole ihan keskustassa niin eipä hätää. Loistava julkinen on hyvin halpa tapa päästä ympäriinsä.

Mitäs siis tälläkertaa KLssä. No sitä samaa mitä viimeksikin eli suurkaupungin sykettä ihmetellessä, shoppaillessa ja juhliessa 🙂
Niin unohdinkin viimeks kirjottaa mun ja Fizin yökerho seikkailusta:
Päätettiin siis lähtä vähä klubbailemaan ku kerta yöelämästään kuuluisassa kaupungissa oltiin. Jos maailmanluokan djtä haluu päästä kuulemaan on klubit luultavasti hiukka tasokkaampia eli kalliimpia ja sisäänpääsymaksulla. Mehän haluttiin parasta ja paikaksi valittiin Zouk yökerho. Hyvä jos tiskille päästiin änkeemään ku muuan Sam bongas meidät. Tyyppi omisti kolme hotellia Malesiassa, Funky Gripit Kuala Lumpurissa ja Penangissa ja halusi näyttää meille Kuala Lumpurin yöelämää. Oltiin siis tällä klubilla kunnes dj vaihtu ja oltiin tarpeeks jurrissa. Bileet parani paranemistaan ja  kierrettiin klubia toisen perään kunnes aamu sarasti. Ja viimesenähän mentiin muuan underground pajaan. Ajettiin parkkihalliin, siitä hissillä vielä alemmas, kahen rautaoven läpi kunnes päästiin itse ”klubille”. Paikka oli pieni mutta meininki kova ku meikän kyrpä! Ja mehän humalluttiin lisäää ja lisää. Mun viimeset aivosolut käski mua nukkumaan ja sain suostuteltua Fizin yhtymään tähän aatteeseen. Sam oli super naamat eikä monesta yrityksestä huolimatta päästäny meitä lähtee. Alettiin pelaa biljardii että aivot pysyis viel hereillä. Bilispöydällä loju jostain syystä ihka aidon näkönen revolveri ja Fiz nappas sen käteensä ja alko osottaa seinää. Gangstat meidän ympärillä katteli meitä levottomana. No, mehän oltiin sekasi ku seinäkellot ja naurettiin vaan katketaksemme, Fiz veti luukun auki ja mitäs sieltä palajstukaan! Ihka aitoja luoteja tietenkin!
Vaihdettiin nopeet katseet, Fiz laski aseen takas pöydälle ja päätettiin et nyt oli meidän aika lähtee. Vaivihkaa pyydettiin kyypparia soittaa meille taksi ja saattaa meidät ulos.

Ei mitään käryä mitä mafiosoja nää gangsterit oli, mutta onpahan taas jotain mitä lapsenlapsille kertoa.

Nyt mulla oli Kuala Lumpurissa siis pari päivää. Lähettiin siis heti ekana iltana hostellin porukalla ulos. Oli keskiviikko ilta ja KLssähän se meinaa naisten hakua 🙂 Joka toinen baari tarjoaa leideille ilmasia drinkkejä muutaman tunnin tai jopa koko illan. Me mentiin kaupungin ehkä kuumimpaan ja kuuluisimpaan Sky Bariin. 33:nessa kerroksessa allabaari tarjoaa päivisin upean spotin auringonpalvonnalle ja iltasella katsauksen kaupungin valoista ja niistä kuuluisista kaksoistorneista tietenkin. Jos torneihin haluaa hissin ottaa on lippu hulppeat 80ringettiä. Mä tyydyin ihailemaan torneja etäältä, nyt tultiin vetämään ilamaset perseet!

Paikassa oli laatua ja niin oli meidän seuraavassakin kohteessa Jimmy Choon suunnittelemassa Luna barissa. Ilta päättyi Pub Streetille eli kyllä, kadulle joka on täynnä kuppiloita ja yösafkaa, nam!  Mahtava ilta hyvässä seurassa ja olihan taas hassu kuulla muuten länkkäri musaa. Pian mä kuulen sitä päivittäin… Niin outoa ajatella, muutama päivä ja mä oon kotona. Mutta enne sitä ois vielä kerran Bangkok!

Gili Islands

Shuttlebussin (eli minivan) Padan Bain satamakaupunkiin saa Ubudista n. 50.000rupialla aamuvarhaisella tai jos Kutan suunnasta tulee pääsee halvemmallakin jos ottaa bemon (kuppasempi versio minivanista). Lipun mille tahansa Gilin saarista saa ostettua itsenäisesti Padan Bain monilta fastboat-laivalippujen välittäjiltä. Toki lipun voi ostaa Ubudistakin joltain travelagentilta mutta komissiotahan tietty vedetään välistä. Myös slow boat menee Lombokiin, mutta satamasta kun järkkäät ensin itse kyydin 50km päässä sijaitsevaan toiseen satamaan ja sit taas laivalippua jajaja niin suosittelen vaihtamaan kymmentuntisen risteilijän nopeampaan kuuskyt paikkaseen jahtiin. Noin kolmen tunnin matka on sitäpaitsi lepposa, kyyti ei siis ole pomppuista kuin speedboateissa yleensä ja matkalla saattaa jopa nähdä delffiinejä ja mahtavat tulivuoret horisontissa tietenkin.

Mun eka etappi oli Gili Tarawangn eli tuttavallisemmin Gili T joka on se suurin ja suosituin saarista. Mahtavat surffausmahdollisuudet, loistavaa snorklausta tai sukellusta, rantaarantarantaa, osittain jopa uimakelpoista jos aallokot ei haittaa ja tosiaan yleisiäkin spotteja löytyy kiitettävästi. Toki niitä rikkaitten resortteja on täälläkin ja yleensä valtaavat palan rannasta vain vierailleen ja aurinkotuolin vuokra ulkopuoliselle on semi kallista. Mutta jos kuherruskuukautta tulee viettämään tai muuten vain romanttiselle get awaylle haluaa päästä on Gili T ihanteellinen vaihtoehto. Eikä ne resortit nyt niiiin kalliita taas ole jos kysyy p.p.. Tai sit voi ettiä halvan home stayn ja mennä pummina taas apajille, niinku meikä teki 🙂

Majotus löyty Edyn home staystä jossa normisti yö kai maksais 150.000. Saareltan löytyy myös niitä joihin breku kuuluu 80.000, mut mä en itse asiassa maksanu koko paskasta mitään. Norman otti mut hoiviinsa ja näytti paikkoja, tarjos lounaat, bisset ja päivälliset. Elämä saarella näytti aika lepposalta ja bilettäjille aivan loistava paikka myös. Taikasienet eli magic mushroomsithan on laillisia Indonesiassa ja kiva pussillinen irtoo saarella sadalla tuhannella. Muista huumeistahan onkin sitte kuolemantuomio eli otappa sit varovasti! Ja muutenkin, vaikka sienet on laillisia ota niitäkin varovasti ja tärkeintä hyvän tripin takaamiseksi on olla oikkeassa seurassa.

Mä vietin tällä saarella kaks päivää ja eron Baliin huomas välittömästi. Gilin saaret (gili tarkoittaa yllättäen saarta, kuten thaimaassa ja kambodsassa koh, laosissa don, malesiassa pulau) kuuluu Lombokille ja Lombokin pääuskonto on muslimi…….
Täälläkin on upeita ruokia sataysta tempeen ja ruoka syödään käsin. Ihmiset taas oli toisaalta avoimempia, muttei taas yleisesti niin avuliaita kuin aiemmin tapaamani. Saattaa kuulostaa prinsessa mäkätykseltä, mutta kannoin kassini alusta loppuun ite ja yleensä aina on joku herrasmies hollilla joka haluaa kantaa naisten kassit ja nyssykät. Kantaminen ei kiinnosta, mutta seura kyllä kelpais! En tiedä johtuuko taas tästä kulttuurierosta Suomeen mutta sain ekana päivänä 23 ”treffi pyyntöä”, joka oli aika häkellyttävää pikku saarella ja vielä kun on tottunut siihen suomalaiseen tyyliin jossa voi vinkata silmää vasta kun on kännissä. Täällä on myös tapana jäädä rupattelemaan tuntemattomille ja sitä rataa eikä pieni flirtti mitään uutta ole, mutta nämä pojat on super rohkeita kysymään suoraan mitä suunnitelmissa illalla ja haluaisko ehkä viettää sitä tämän Muhammedin kanssa. Ja aivan sama vaikka ois peittäny ruumiinsa päästä varpaisiin (ei tarvi jos rantalomalla olet!) niin ei auta, silti länsimaalainen liha kiinnostaa. Parasta on kai olla rehellinen, jos ei halua on parempi sanoa ei. Maybe ja katellaan luo turhia toiveita ja on loukkaavaa heittää ilmoille jotain tollasta jos ei oo kiinnostunu. Jos taas on kiinnostunu on hyvä olla paikallinen numero 🙂 Kaikkialla Aasiassa prepaidithan on sairaan halpoja. 10.000 rupialla saa kortin ja paaaaljon puheaikaa. Näistä on myös mahdollista soittaa ulkomaille ja tehdä sopparin johon kuuluu myös netti.

Mä en tullu nyt tapailee miehiä enkä ryyppää. Oli mahtavuutta viettää aikaa Normanin kaa ja en tosiaan maksanu mistään mitään koska hän piti mua vieraana. Hän ei huolinu rahaa vastaan mut halusin antaa jotain. Oltiin pitkät tovit makoiltu mun loistavassa riippumatossa joka on siis ollu mun matkassa reissun alusta asti. Laskuvarjosta tehty jumbo hammock kahdelle. Kuumalla viilee ja kylmällä lämmittää, hylkii vettä ja kuivuu nopeesti, menee pieneen tilaan ja sairaan kevyt. Täydellinen, mutta pian nukuin taas perinteisesti ihan vaan sängyssä koto Suomessa ja tiesin Normanin tykkäävän siitä tosi paljon. Annoin sen siis hänelle ja se oli parhaimpia lahjoja mitä oon eläissäni antanu 🙂

Botskin Gili Menolle saa napattua aamu puol kympin aikaan satamasta, lipun saa ostettua omatoimisesti lippukopilta ja piljetti kustantaa 20.000. On myös olemassa yleinen ferry joka kulkee kun paatti on täynnä ja maksaa jotain 8.000 rahaa. Meno on saarista keskimmäinen ja tuntemattomin. Tämänkin saaren ympäri kävelee alle kahdessa tunnissa ja jos Gili Tllä oli luksusta niin kyl on täälläkin. Ja rauhallista. Kaikki vastaantulevat, niin länkkärit kuin paikallisetkin moikkaa ku ei täällä hirmu suurella todennäkösyydellä ees tuu ketään vastaan koko aikana ku kävelee rantaviivaa pitkin. Saaren asukit on vallannut keskitienoot josta löytyy myös halvemmat asutukset, pyykkipalvelut, nettikahvila ja kioskit ja Bird Park, jossa mäkin yövyin 50.000 yö.

Aallot oli suurimmat mitä oon koskaan nähny ja mitä kauneimpia simpukoita ranta täynnä. Kyllä ollaan paratiisipaikoilla jälleen. Mutta mitä muuta täällä on? No eipä juuri mitään. Loistava paikka tällaselle kuten minä joka haluu vaan rauhottua, kelailla ja käppäillä. Kaiken tän kävelyn ansiosta mun jalassa on nyt jonkin sortin marssimurtuma ja nilkutan aika kivasti. Jalka äityy puolen tunnin kävelyn jälkeen ja tarvii pitää paussi. Mutta sekään ei mua pysäytä, kävelyterapiaa 🙂

Täällä kävellessäni oon miettiny kaikkia niitä ihania ihmisiä keitä oon reissullani tavannu ja miten monet on muhun vaikuttanu. Muistellu myös niitä menneisyyden hahmoja ja ihmisiä keitä Suomesta eniten kaipaan. On jännittävää huomata kuinka monet ystävät on sit edelleen ystäviä kahdeksan kuukauden tauon jälkeen ja keistä tulee enää moikkaus tuttuja, ja monetko moikkaus tutut ei enää edes moikkaa ja monenko unohdetun ystävän kanssa bondaa jälleen. Se on aika jännä miten aika ja paikka vaikuttaa niin paljon alkavan ystävyyden kehittymiselle. Oon tutustunu täällä mitä epätodennäkösempiin persooniin, ihmisiin joihin en ”normaaliolosuhteissa” ois varmasti tutustunu. Nämä kokemukset on johtanut toivottavasti pysyvään ystävyyteen, toiset taas on muistuttanu mua niistä piirteistä joita ihmisessä arvostan ja mitä en.

Yksin matkustamista ihmiset kummasteli kun lähdin ja tekee sitä edelleen. Eikö mua pelota? Miten mä pärjään? Eikö se oo kallista? Eikö mul oo yksinäistä? Munhan ei alunperin pitäny olla koko aikaa yksin, ja vaikka matkakumppanit vaihtu tai ei lähteny Suomesta lainkaan en mä siltikään oo ollu hirmu paljoo yksin. Toki se eka vähän jännitti, mut kun mä tajusin etten mä oo ikinä yksin niin kauan ku oon oman yksinäisyyteni herra. Luotan yleensä ihmisiin ja hyvään karmaan ja ensi fiilikseen ja se on kantanu mua turvallisesti koko matkan. Elossa ollaan! Ja ei se sen kalliimpaa oo kuin kaksinkaan. Toki joissain asioissa säästää kaksin, mutta näin tekee myös sinkkumatkustajakin. Mun harvoin tarvii ottaa tuktukia tai taksia vaan kyydiksi kelpaa halvat mopotaksit, majotuksessa yleensä huomioidaan yksin matkustavan budjetti ja sit on aina dormeja. Mutta joo, en mä seuraa kaihda! Ehkä ens reissun teen jonkun kanssa alusta loppuun, nyt mun matkakumppanit on vaihtunu parin päivän tai muutaman viikon välein ja Aasiakin on pieni paikka. Taas törmäsin tuttuun Gili Menolla. Fijiläiseen Jimmyyn kehen tutustuin Balilla. Harvoin sitä yksin on, mut nyt halusin todella olla ja kelailla, lähdin siis katsastamaan viimeisen ja chilleimmän Gilin saarista, Gili Airin.

Gili Air on tunnettu rennon letkeästä ilmapiiristään ja monet rastapäät päätyy levyttämään saaren palmupuiden väliin riippumattoihinsa viikoiksi. Reggae pumppaa kajareista, on kitesurffii, surffii, paremmat uimamahollisuudet ku sisarsaarilla eli enemmän uimakelposia spotteja ja paikoin lempeemmät aallot, on myös dyykkii ja snorkkelii. Saari on kallimpi kuin Meno, halvempi kuin T ja hyvä reissaajalle joka haluaa ottaa rennosti, sosiaalisoida saman henkisten reissaajien kanssa, ottaa chillisti kuppii ja pajauttaa ja nauttia auringosta joka päivä!
Aurinkoista Gilin saarilla on kuulemma vuoden ympäri. Sateita on satunnaisesti ja turistit tulee sykleissä. Nyt oli hiljanen kausi ja olin jälleen onnekas. Koko reissuni ajan oon sopivasti ohittanu sesongit ja sadekaudet, oon ajottanu vierailuni paikkoihin mukavasti siiihen väliin ja pakko myöntää et tää on ollu suurimmakai osaksi pelkkää sattumaa 😀 Ainoastaan Tammikuussa koin klaustrofobiaa ja hintojen nousua, mutta silloin onkin ihan sama missä päin Aasiaa olet, on sesonki kaikkialla.

Airille tulin viettää siis viimeset päiväni auringossa, viimeset uinnit lämpimässä meressä, katselemaan viimeset auringonlaskut horisonttiin ja nousut suoraan sinestä. Viimesen kerran tulin heräämään kukonlauluun, juomaan tuoretta kookosta, etsimään aarteita rannan hiekasta, tallaamaan kärrypolkuja. Niin… viimesen kerran tälle kertaa…
Sit se ois siinä, 8kk eli 239 päivää Kaakkois- Aasiassa, kahdeksassa eri maassa reissanneena, tuhat kokemusta rikkaampana, maailmankuvaani miljoonakertaisesti avartaneena! Oon päässy patikoimaan viidakoissa, sukeltamaan maailman parhaissa merissä, pyöräilly yli vuorten, maalannu aatteitani seiniin ja tauluihin, nähny mielettömiä maisemia ja päätä räjäyttävän upeita luonnonilmiöitä, melonu karikkojen läpi, laskenu koskia, ryöminy luolissa lepakoiden seassa, juhlinu täydenkuun alla, opetellu ajamaan mopolla (myös vaihteet omaavalla!), katsonu pelkojani silmästä silmään, voittanu ne, kokenut niiiin paljon ja tietenkin kaikki se kulttuuri, uskontojen kirjo ja ihanat paikalliset sekä kanssamatkaajat siinä rinnalla. Oon oppinu myös luottaa vaistoihini, oppinu uskoo itseeni ja kuuntelee sitä sisäistä opastani, oppinu elää hetkessä. Oppinu vaalimaan joka ikistä hetkeä tässä ihmeellisessä elämässäni, hyviä ja huonoja aikoja. Oppinu hyväksymään mitä ikinä tielleni tulee ja sen mitä on ollut ja mennyt, oppinut uskomaan tulevaan.

Pian lentäsin Lombokista Kuala Lumpuriin ja siitä taas Bangkokiin. Viimeset viis päivää näissä mun kahessa lemppari pääkaupungissa shoppaillen viimeset ringettini ja bahtini. Ja sit se oiski Turkin kautta Suomeen. Rundi pohjosest etelään ystäviä, sukulaisia ja perhettä katsomaan, persaukisena juhannuksen viettoon ja takas työelämään. Saa nähä tuleeko se käänteinen kulttuurishokki kun palaan, luultavasti, mutta ennen sitä kerkee vielä varmasti tapahtua, matkalla Lombokista Bangkokiin.

Heräämisiä

Alotin siis mun Ubud elämykseni niin sanotusti alusta. Muutin sunnuntaina Mama Wayanin järkkäämään majotukseen parin talon päähän. Paikka oli vasta rakenteilla joten saatiin hinta sovittua alhaiseksi. Asuminen on se suurin lovi reppureissaajan budjetissa Balilla. Huonehinnat vaihtelee vaatimattomasta 60.000-250.000 yöltä. Diskaunttia tulee mitä kauemmin viivyt ja mitä vaatimattomampi sen halvempi. Aasialainen toiletti eli reikä lattiassa ei ole harvinaisuus.

Muuten onkin sit halpaa. Pullo paikallista olutta Bintangia oli kirjottamisen hetkellä 15.000-20.000, tai puolenlitran pullo ’arak’ia (suomennettuna pontikka)15.000-20.000,1.5l vesipullo 3.000, iso riisiruoka ’padangista’ (paikallinen buffet) tai ravintolasta ’warung’ 20.000-30.000. Ja ruokahan on jälleen taivaallista! Tempe ja gado gado ehdottomasti mun suosikkeja. Aika halpaa jos miettii et 10.000 IDR=0.80€. Pystyy pystyy!

Mitä nämä mun tulevat kolme viikkoa sit piti sisällään?
Heti sunnuntaina halusin lähtä piiitkälle kävelylle. Valitsin kadun sattumalta ja samantein mua viitto istumaan muuan setämies. Hän halusi lukea mun kämmenestä. Tämähän oli jo toinen mun Aasian polulla ja muuan rouva luki mun tarotkortit Suomessa. Nainen povasi mun muuttavan pois Turusta vuoden sisään ja niinhän siinä kävikin vaikka ennustamisen hetkellä olin sata varma haluavani asua Turussa kunnes aika jättää. Intialainen meinas et kuolen 79 vuotiaana kahden lapsen äitinä ja tämän tulkinnan mukaan jossain mun sisäelimessä on ongelma… Mene tiedä häntä, otan aina mielenkiinnolla näitä ennustuksia vastaan, mutta must tuntuu et sitä saattaa alitajuntaisesti alkaa elämään sen ennustuksen mukaan. Mä en haluu muuttaa mitään, tiedän mihin oon menossa ja odotan vaan et universumi näyttää tien. Vaikka ihminen etsii, ei se välttämättä oo hukassa.

Hän toivotti mulle mukavaa kävelyä pilke silmäkulassa.
Indonesiassa ja muuallakin Aasiassa aivan mahtavaa on se, ettei ihmisten kanssa jutustelulta voi välttyä. Aina joku huikkaa istumaan johonkin katokseen tai muuten vaan keskeyttää päiväaskareensa kysyäkseen kuka olet, mistä tulet ja minne olet menossa. Indonesiassa kohteliasta on myös kysyä joko söit aamiaista tai joko kävit pesulla.

Löysin itteni pellonlaidalta jonka maisema ei ollut myytävänä. Olin ottamassa valokuvia kun jälleen mut vedettiin hihasta mukaan. Talo oli täynnä taiteilijoita jotka painattivat piirustuksiaan kankaille ja mä olin tietty enemmän ku tervetullut mukaan ja sain tehdä omani joka tulisi olemaan esillä myös näyttelyssä ja josta tuli myös tapahtuman julisteen kansikuva. Olin aikas otettu.
Oli taas niitä hetkiä elämässä että oon oikessa paikassa oikeeseen aikaan. Tapasin niin monia mielenkiintosia persoonia ja upeita taiteilijoita, muunmuassa Javalaisen tatuoijan jolta sain kullan arvosia vinkkejä kun oman koneeni ostan. Mieletöntä miten elämä näyttää suunnan kun pitää vaan silmät auki ja menee luottavaisella mielellä.

Paikalle sattui myös Mandana joka asui Mama Wayanilla Sandat Balissa. Pääsin skootterin kyydissä takas meidän huudeille mut matkalla osuttiin koiraan ( tyypillistähän jälleen kaikkialla Aasiassa on vapaana juoksevat, kapiset tai vesikauhuset, ei kenenkään koirat) joka oli vähä sekasi mihin suuntaan oli matkalla. Hitaasta vauhdista huolimatta mentiin mukkelismakkelis ja siinähän oli sit polvee ja kyynerpäätä auki. Kyllä äiti, meillä oli kypärät.

Tämä tapahtuma ketju alotti sit jälleen uuden tapahtumaketjun.
Seuraavana aamuna menin lääkärille ja tuomio oli viikko lepoa. Lääkärille mut vei muuan Kadek joka oli töissä Maman raksalla, hekin laajentavat. Lokakuussa on huoneita lisää, ravintola sekä avoin kattoterassi joogalle. Ubudissa loistavaa on myös ettei taloja saa rakentaa yli nelikerroksiseksi(?). Täten kaikilta kattoterasseilta näkee auringonnousun ja vuoret horisontissa. Haluan ehdottomasti palata katsomaan miltä oaikka näyttää valmiina, ja Papa haluaisi mun maalaavan sarjan tauluja ja pitää näyttelyn tulevassa joogatilassa. Hän todella tykkäs mun surrealistisesta tyylistä. Tapasin kankaanpainannassa myös erään upean samaa tyylisuuntausta harjottavan taiteilijan Kenyutin joka olisi innoissaan yhteistyöstä. Mä en kestä! Oispa taas elämäntapaa, taidemaalausta Balilla, miksei? 🙂

Mun suunnitelmat jokapäiväisestä joogasta ja kuntosalista meni uusiksi. Mun tarvi myös jälleen muuttaa koska nykyisessä majapaikassa ei ollut länsimaalaista vessaa ja mun polvi ei enää taipunu kyykkytarpeille. Mama autto jälleen ja muutin Belos houseen samalla hinnalla.

Aloin viettämään paljon aikaa Mama Wayanin ja Papa Noymanin gazibossa. Viikon sisällä kerkes myös tapahtuu paljon. Piirsin enemmän ja mikäs siinä ollessa kun Papa on klassisen balilaisen taiteen opettaja. Hän on hyvin tunnettu myös ympäri maita ja mantuja vyöhyketerapiastaan. Muuan Jamie esimerkiksi tuli Papan luo pyörätuolissa ja muutaman hoitokerran jälkeen lähti kävellen. Olin siis todellakin hyvisä käsissä.

Ja hyvässä seurassa! Mandana, aivan huippu saksalaismimmi asui nyt Ubudissa ja opetti englantia, Lissu Suomesta oli nyt toista kertaa Balilla pitempää aikaa un paikan hyvät energiat veti häntäkin puoleensa. Singaporelainen joogaopettaja Shirlyn kanssa jaoimme syviä mietteitä ja puoltoista vuotta reissusa olleet Selena ja Aaron oli myös niitä jokapäiväisiä kasvoja katoksen alla. Selena tutustutti mut lauluterapiaan eräänä iltana ja  häneltä sain reikihoitoa apinasta saamaani viirukseen joka oli siis herpes tämän pienen paskiaisen(oli kyl oikeesti aika super sulonen) syljestä. Pelkkä raffi karva kaulaa vasten ja tämän kuolaset käpälät mun iholla riitti siis tartuttamaan taudin. Reiki autto parantamaan mun kaulan sekä sain energiahoitoa Lissulta. Hän myös vei mut lähellä sijaitsevaan kylään Dewa Made Sulendran luo, joka taas avasi mun chakrat. Samalla porukalla mentiin pariinkin kertaan Puri (temppeli) Tirta Empuliin, pyhän veden temppeliin. Vesi pulppuaa luonnonlähteistä ja uskomuksen mukaan puhdistaa kehon ja mielen vaivat. Kun dippasin itteni rituaalin läpi ja sain siunauksen tunsin vihdoin ja viimein, lopultakin olevani irti siitä tupakan paholaisesta.
Jos temppelissä haluaa vierailla kuuluu pukeutua vähintään saronkiin, ja jos seremoniaan haluaa osallistua paikalliset auttavat mielellään pukemaan sut korrektisti. Lahjotukset on suotavia ja paikalliset tuovat ”offerings”eja. Näitä näkee Balin katukuvassa kaikkialla. Kauppojen edessä, kadulla, autojen konepelleillä, lavuaarin kupeessa… Kolmekertaa päivässä, ennen jokaista ateriaa nämä banaanin lehdistä tai bambusta väsätyt pienen pienet kukkakopat (sisältää yleensä suolakeksin, riisiä, kukkia ja suitsukkeen) asetellaan paikoilleen. Siunauksen kohde on päivittäin talo, mutta voi myös olla uusi auto tai mopo. Balin hindulaisuus (hienovarainen yhdistelmä hindulaisuutta ja animismia jossa siis arvostetaan luonnon ja ihmisen harmoniaa ja uskotaan että kaikella on sielu ja tahto) poikkeaa klassisesta intialaisesta versiosta. Ei palvota niinkään Shivaa tai Vishnua vaan ”kaiken jumalaa” joka kuvataan tai jonka palvontapaikka merkataan yksinkertaisesti tedungilla eli päivänvarjolla ja polengilla, shakkikuvioisella ruutuliinalla. Palvontaa harrastetaan siis päivittäin ja seremoniat on hyvin yleisiä päivittäin.

Harvinaisempia juhlia on esimerkiksi hautajaiset. Ja kutsun nyt tapahtumaa juhlaksi koska hindut juhlii hautajaisia elämän viimeisenä juhlana. ’Pitra yadnya’ ei siis ole missään nimessä surujuhla. Mä sain kunnian kokea kahdet Royal Familyn hautajaiset ollessani Balilla.
Joka 210päivä juhlitaan Galungania, jolloin bambupylväitä pystytetään ympäri pitäjää ja maalis-huhtikuussa onkin Nyepi eli hindujen uusivuosi ja ”Day of absolute silence”. Tämä tarkoittaa että kaikki paikat on sulki, kiinni, slut yhden päivän ajan aamu kuudesta seuraavaan aamu kuuteen. Ulkonaliikkumiskielto pätee koko päivän ja puhuminen sekä sähköjen käyttö on pidettävä minimissä. Päivä vaihtuu vuosittain ja satamat sekä lentokentät on suljettu. Ideana on huijata pahoja henkiä luulemaan ettei Balilla ole ketään jotta henget jättäisi saaren rauhaan tulevaksi vuodeksi. Juhla muistuttaa myös kärsivällisyydestä, sietokyvystä sekä ymmärryksestä.

Saarella on niin paljon hyvää niin tarviihan olla sitä pahaakin. Olin ihan vakuuttunu et Joe manasi jotain pahoja henkiä mun perään. Olin levoton ja huono uninen kunnes muutin Belosin home stayhin. En tiedä mustasta magiasta mut monet oli vakuuttuneita että jotain mätää täs kaikessa oli, ja oli mullakin kieltämättä aika lyöty olo. Sain kumminkin leponi Maman ja Papan hoivissa ja vihdoin polvikin parantu sen verran että pääsin kuntoutumaan.

Aloin polkee taas pitkästä aikaa ja käytiin altaalla Lissun kaa monena päivänä. Aloin voimaan taas hyvin fyysisesti ja henkisesti. Sit otettiinki kuppia yks kaunis ilta mun lemppari warungissa Olalassa. Kadek osotti kiinnostuksesa mua kohtaan ja olihan hän ihan super herttanen tapaus, mutta niinkuin tyypillistä ja yleisesti hyväksyttävääkin joissain maissa hänhän oli siis naimisissa ja oli lapsikin. Niin että tuota…
Tätä en jaksa ymmärtää. Miks niitten tarvii olla niin pirun uskovaisia et naimisiin mennään päätä pahkaa kun ei voi esiaviollista seksiä harrastaa. Ja sit onkin parin vuoden päästä dilemma ku naapurin torttu houkuttaski enemmän. Sit vaan petetään tai tehään sovintoja että on yhdistelmä perheitä kun erotakkaan ei voi kun se taas ei ois julkisesti suotavaa, lapset jää aina miehelle ja naisesta tulis kummajainen. Ei oo helppoo. Ja sit ei ymmärretä meitä länkkäri pimuja jotka ei usko mihinkään tai ei tiedä mihin uskoo ja jotka haluu elää villisti ja vapaasti omasta tahdostaan. Ne ei usko et tällaset tapaukset on onnellisia, ne ei usko et yksin voi olla onnellinen. Ja niille on turha koittaa edes selittää…

Kulttuurieroja kulttuurieroja… Kaikesta huolimatta Kadekhan rakastui sit taas korvia myöten. Käytiin yks päiväretki ajelee vähä saarta ympäri, muutamat illat istuttiin Olalaassa ja hän jo sano et  haluaa syntyä uudelleen että saa rakastaa mua, sano että oon enkeli jonka jumala lähetti jotta hän heräisi elämässään. Hän myös sanoi odottavansa mua kunnes palaan, eikä auttanu vaikka sanoin etten tiedä palaanko ja millon ja etten halua että hän odottaa niin ei auttanu. Hän oli päättänyt tykkäävänsä musta ja multa ei kysytä.

Tallasia siis Balilaiset miehet. HYVIN takertuvaisia. Ja sellanenhan ei sovi tällaselle riippumattomalle naiselle, ei mitenkään päin. Taas tuli siis sydän särjettyä ja matka jatkuu. Ja tällanen oli siis katsaus balilaiseen kulttuuriin. Vietin Ubudissa reilut kolme viikkoa ja jatkoin matkaa hyvillä mielin ja hyvinvoivana kohti Gilin paratiisisaaria.

Bali, Ubud

Ensi kosketus Baliin oli miellyttävä ja ei niin miellyttävä. Perinteiset kuumottelijat lähti sinnikkäästi seuraamaan heti ulostauduttuani kahvilasta. ”Taxi, madaaaam? Yes, where are You going?” Katse tyhjyyteen, rivakkaa kävelyä, torjuvia käsieleitä. Mikään ei auttanut. Uus taktiikka kehiin, äkkipysähdys, tiukka katsekontaksi ja jämerä ”Ei kiitos!”. Tämä toimi ja jatkoin ulos lentokentän tontilta, kävellen. Taksihan Ubudiin ois maksanu 200.000 rupiaan joten kyselin vastaantulijoilta, kahvilatyöntekijöiltä, poliiseilta, mihin mun kuuluis mennä jos haluun päästä julkisella kulkuneuvolla Ubudiin. Tiedon ois toki varmasti saanu hankittua Lonely Planetista tai Rough Guidesta, mutta minä kun tykkään kanssakäydä oikeiden ihmisten kanssa enkä aina usko vuoden vanhaan painettuun sanaan käytin hyväkseni tätä hyväksi huomattua taktiikkaa joka toimi jälleen kuin aasialainen kattotuuletin, hitaasti mutta varmasti.

Viimein muuan mopo kuski pysäytti mut ja sanoi olevansa menossa Denpasarin keskustaan päin ja voi jättää mut linja-autopysäkille josta saan napattua sinisen bussin Batu Bulanin terminaaliin josta voisin taas vaihtaa bussin ”Bemo”on eli minivaniin joka toimi kuin Thaimaan songthaewit tai Filippiinien geepnyt. Tämä ihastuttavan ystävällinen setä ei rahaa kyydistä huolinut ja bussi olikin sopivasti pysäkillä kun saavuttiin. Matka oli vaivaset 3.500 rupiaa eli noin 20senttiä Suomen rahassa. Batu Bulanissa kyydistä pyydettiin alunperin 40.000… Noh, meikähän ei tollasta summaa edes tinkaa, kävelin poispäin ja saatiin tiputettua hinta 8.000 rupiaan. Tämä sopi mulle.

Vihdoin Ubudissa ja kuski jätti mut markkinoiden viereen. Paikkahan on vallan suloinen kyläpahanen jossa ympäriinsä pääsee hyvin kävelemällä. Ihmiset oli jälleen iloisen ystävällisiä, mutta majotuksen hintataso vähän hulppeaa. Halvimmat mitä muutaman yrityksen jälkeen sain oli 100.000 Rp yöltä. Muuan mummo kumminkin taipu mun tahtoon. Jos oon muutaman yön, ehkä jopa viikon tai kaks, sain huoneen kylpyhuoneella ja aamiaisella 80.000 yö. Luovutin. Tän halvemmaksi ei kai pääse.

Paikasta tuli hieman mieleen Laosin Luang Prabang tai Espanjan Barcelona. Kadut oli siistit ja viehättäviä pikku bistroja ja jazz pubeja löytyi pikkukujilta, erilaisia hieroma- ja hoitopaikkoja, ylellisiä uima-altailla varustettuja hotelleja tai vaatimattomia home staytä, taidegallerioita ja studioita melkein vierivieressä, etnisiä italialaisia tai ranskalaisia ravintoloita tai paikallisia antimia tarjoiltuna kiikkeriltä, antiikkisilta pikku pöydiltä aurinkoisilta, kukkien koristamilta terasseilta. Lepposia ja ei niin lepposia koiria kuljeskelee päämäärättömästi ympäriinsä ja makoilee  koristeellisten oviaukkojen suojissa keskipäivän auringolta piilossa. Kaikkialla tuoksui suitsukkeilta ja koristeelliset katukivetykset oli täynnä kukka asetelmia ja riisinyyttejä, ”offerings”. Hinduilla, ja varsinkin balilaisilla on tapana juhlia melkeen joka toinen päivä jotain ja melkeen joka toinen päivä taas on muuten vaan jostain syystä erityinen päivä. Nyt oli uudenkuunjuhla.

Tekeminenkään ei varmasti tule kesken loppumaan. Päivät kuluu helposti haahuillen ympäriinsä, tutkien eri kujia ja käännöksiä päivittäin, ihan vain eksyäkseen reitiltä ja löytääkseen joka päivä jotain uutta ja kaunista kulman takaa. Voi tehdä pitempiä lenkkejä esim kasvitieteelliseen puutarhaan tai riisipeltojen ympäri ja mennä vaikka tutustumaan lähemmin luomuviljelyyn. Putiikit myyvät paljon hönniäiskamaa, paikkahan on tuttu teeveestä ”Eat, Pray, Love” elokuvan kautta ja uhkuu hengellisyyttä ja harmoniaa. On siis käsitöitä, koruja, matkamuistoja, kirjallisuutta, balilaista taidetta, luomuleivonnaisia, ymymym kehon ja mielen terapiaan liittyviä oheistuotteita. Monet keskittyvät Ubudissa ollessaan joogaan ja hyviä studioitahan löytyy. Joka maaliskuussa Ubudissa järjestetään myös ”Spirit- festival” joka tuo kylään mukanaan musiikista, taiteesta ja joogasta kiinnostuneita matkaajia ympäri maailman. Itsehän olin myös osallistumassa tapahtumaan tänä vuonna mutta rahallisista syistä lykkäsin tapahtuman osaltani ensi kertaan 😉

Joka ilta on mahdollista nähdä esittävää taidetta (kecak, barong, ramayana) lukuisissa temppeleissä tai lmennä kuuntelemaan luontoja tai live-musiikkia tai vaikkapa leffa-iltaan. Paljon on tapahtumaa, mutta Ubudissa en sanoisi että ”joka makuun”. Monet turisti kaupungit Aasiassa tarjoaa jokaiselle jotakin. Niinkuin aiemmin mainitsin Ubud on hyvin hengellinen ja rauhallinen paikka ja jos haluaa tulla nimenomaan rauhoittumaan, relaamaan, pitämään huolta kehostaan ja mielestään, löytämään ehkä hengellistä puoltaan, tutustumaan kulttuuriin ja kanssakäymään paikallisten kanssa, kokeilemaan uusia makuja, sosiaalisoimaan muiden matkaajien kanssa ja nauttimaan luonnonkauneudesta niin Ubud on sinunkin paikkasi! Jos taas tykkää enemmän Koh Phan Nganin tyylisestä täydenkuun biletys tarjonnasta voi kaupunki olla hyvä parin päivän visiitille ja pitää päämajansa rilluttelu scenestään, hyvistä sukellusmahdollisuuksista ja surffausaalloista tunnetulla Kuta beachillä.

Balin saarella riittää nähtävää ja monet sightseeingeistä onkin toteutettavissa päiväreissuina ja opastettuina kierroksina. Mä en oikeen enää tässä vaiheessa reissuani jaksa hirveesti innostua joka kukkulasta, vesiputouksesta, luolasta, niitystä tai laaksosta, joten tulin tänne rauhottumaan ja kelailemaan näitä kuluneita kuukausia ennen kotiin paluuta. Ekat päivät meni fillaroidessa ympäriinsä, joogatessa ja kävinpä jopa Monkey Forestissa, nimensä mukaan siis apinametsässä. Tällä suojelualueella asuu noin 560 yksilöä ja paikka on Ubudin kuumin vetonaula. Monelle saattaa tulvahtaa mieleen Thaimaasta tutut vihaset apinat tai Eurooppalaiset eläintarhat, mutta tämä ei ole missään nimessä paha paikka. Ihmisten ja makakien välistä kanssakäymistä tarkkaillaan ja nämä tosiaan elää vapaasti metsässä ihmisten tutkiessa ja kunnioittaessa eli noudattaessa Balilaista hindu filosofiaa jossa eläimet ja ihmiset elävät harmoniassa. Ollaanhan me kumminkin melkeenpä ”sme, same, but different”..

Apinoista ihmisiin, tutustuin myös lähemmin erääseen stereotypiseen balilaiseen gigoloon. Hän oli kai juuri sellainen mistä äidit tyttäriään varoittelee… Olin just tulossa Kecak fire ja trance dance esityksestä ( joka oli kerta kaikkiaan uskomatonta katsottavaa) kun näin Joen hänen tutulla spotillaan Coco marketin edessä. Hän halusi viedä mut Napi Otrin reggae baariin parille lasilliselle. Mikä ettei! Paikanpäällä tavattiin hänen ystäviään, otettiin kuppia, heitettiin läppää hyvän musiikin tahdissa. Kaikinpuolin miellyttävä ilta mukavassa seurassa. Mutta mitäs tapahtuikaan seuraavana päivänä.. Tultuani aamulla joogasta menin moikkaamaan Joeta Cocolle. Hän oli hiukka erikoisella tuulella, vähän liikaa iholla ja kun tätä jatkui vaivaannuttavan kauan päätin nostaa kissan pöydälle. Kysyin oliko meillä samat tuntemukset edellisestä illasta. No selkeesti ei. Tyyppi oli nyt AIVAN IN LÖÖÖÖV, valmis perustaa perheen, menee naimisiin ja elää onnellisena hamaan loppuun saakka ja niin edelleen. Ou Mai Gaad! Mähän purskahdin nauruun tässä kohtaa, mulle tämä lähinnä kuulosti ku tyyppi ois sylkeny siirappia. Todella imelää. Sanoin etten halua seurustella enkä etsi elämääni miestä tällä hetkellä, ja tämähän oli hänelle pöyristyttävä loukkaus! Must tuntuu ettei monet balilaiset gigolot oo tottunu saamaan pakkeja länkkäri tytsyiltä, ja eihän Joen ulkoisessa olemuksessa mitään pielessä ollutkaan, mutta hän ei tuntunut käsittävän kantaani. Joskus sitä vaan tahtoo olla yksin! Ja mielummin yksin kuin näin selkeän tapauksen kynsissä. Hänestä tuli sekunneissa uusi puoli esiin, draama queen, nyt hänen sydän oli särkynyt, olin johtanut häntä harhaan eikä hän olisi enää ikinä onnellinen. Hän ei voisi ikinä luottaa naisiin ja itkisi itsensä uneen joka ilta kaivaten minua. Kyl näin on!!! Mua edelleen huvitti tilanteen draama ja naurussa oli pitel.gcc emistä. Mutta Joen esitys sydänjuuriaan myöten loukkaantuneesta miesraasusta jatkui ja jatkui. Hän ei päästäny mua lähtee, halusi kääntää mun pään ja puhua tästä meidän tilanteesta.Ehkä oon sydämetön, kivikasvo, jäätävä kuin pakastearkku, mutta mulla meni loppupeleis vähä hermot. Ilmotin ettei oo mitää puhuttavaa, oon pyhtäny anteeksi ja nyt jatkasin matkaa ja nauttisin päivästä. Hän toivotti mulle pahaa karmaa, kysyi olenko tyytyväinenkun sain hänet tällaisen raivon valtaan että hänestä tuntuu että ainoastaa kuolema voi sen kuitata ja manasi ettei halunnu enää ikinä nähä mua. Luovutin, olkoon sitten maanimyyni, mä yritin pyytää anteeksi.

Samana yönä olin kumminkin levoton. Joe ties missä mä asuin ja pahat muistot kambodzalaisesta yövieraasta tuli mieleen. Must tuntu et pahat henget vaani mun ikkunan takana ja aamulla kun heräsin mun kaulassa oli outo ihottuma. Joka paikkaa kolotti, en varmasti ollu rentouttanu ruumistani kokoyönä. Nyt riitti, mä en menettäis yöuniani jonku sekopää urpon takia, oli aika vaihtaa majataloa lähemmäs mun tulevaa joogastudiota. Yogabarnissa oli mahtavia tunteja, mutta paikka oli aika commersial joten ajattelin vaihtaa pienempään studioon. Heitin siis rinkan olalle ja lähdin etsimään. Haahuilin muuan kujaa josta aiemmin olin hyvän fiiliksen saanut ja päädyin Sandat Balin kynnykselle. Mama Wayanin home stay oli täynnä, mutta hän tiesi paikan jonne voisin halpaan hintaan. Tämä paikka oli vielä rakenteilla ja huone oli vaatimaton, mutta kelpas mulle, halusin vain aloittaa alusta.

Maman vieraanvaraisuus ja ystävällisyys lämmitti sydäntä ja sai hymyn huulille. Tämän talon gazibossa hengailisin mielelläni hintaan kuuluvan aamiaisen jälkeenkin. Myös kanssa asukit vaikuttivat kaikki miellyttäviltä persoonilta. Muutaman ekan päivän aikana en todellakaan tienny mitä kaikkea voisinkaan tässä paratiisissa kokea.

Aatteita ja mielipiteitä, ajatuksia ja oletuksia…

Lento Balille kesti pari tuntia ja saapuis nihkeeseen aikaan 23.40. Tämä hermostutti mun vieressä istuvaa neitokaista. Hän kysyi voisiko viettää yönsä mun kaa kentällä. Mua vähän ihmetytti miks tarvii olla jonku seurassa jos nukkuu?!… Nyökkäsin kuitenkin vähän vastahakoisesti, teki mieli vähän vitsailla edetäänkö me vähän liian nopeaa, mutta tyttörukka oli lakananvalkea ja kankea kauhusta joten säästin hänet puujalkavitseiltäni.

Denpasarin lentokentällä venailin viisumini maksettua ($25/30pvää) että päivä vaihtuisi ennenkuin ottasin leiman maahan, mulla oli buukattu jo paluulento Lombokista Malesiaan tasan 30nen päivän päästä enkä halunnu ylioleskella viisuminiani. Jos näin tekee, tulee rankkua, Indonesiassa $25 per päivä, Kambodzassa $5, Laosissa $40 ja sitä rataa..
Mun lentokoneesta tuttu vierustoveri seisoa napotti vaivautuneen näkösenä siinä edelleen. Mä avasin suuni aikani kuluksi ja kyselin ne puuduttavaakin puuduttavammat klassiset välttämättömyydet: Mikä sun nimi on, mistä sä oot kotosi ja kauan oot reissussa. Mua ei oikeestaan kiinnostanun kuulla, mutta esitin kohteliasta. Tästä tyypistä oli vaikeeta saada muuta irti kun ne vastaukset, keskustelun aloittaminen oli kankeampaa kuin Kimin englanti, eikä häntä selkeesti kiinnostanu kuulla mun vastauksia, mut kiinnosti bunkata mun vieressä. Hmmmm… Mua rupes pännii tilanteen naurettavuus ja tein molemmille palveluksen kun sanoin ettei tarvi venaa mua. Viesti meni kerralla perille. Oon kai paha ihminen…

En kyl tajuu joitain näitä yksin matkustavia naisia. Nyt on tullu vallan kaksi stereotypistä esimerkkiä parin päivän sisällä vastaan. Pelätään uutta ja tuntematonta, pelätään jotain mitä ei ole voinut etukäteen suunnitella ja ottaa ennalta selvää, pelätään kokea jotain josta ei tiedä mitä ennalta odottaa, ja mikä huvittavinta pelätään tehdä se yksin, pelätään yksinäisyyttä. Jos ne ei ite sitä bonjaa nyt, toivon että joku päivä ne valaistuu miten matkanteossa yksinäisyys on kultaa, se ei ole yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä. Suurimmaksi osaksi et sä oo yksin vaikka yksin matkustat. Aina on muita samassa bussissa tai ehkä tapaat jonkun kivan tyypin joka menee samoja reittejä sun kaa pitemmän aikaa. Mä tiedostin että mua vähän pelotti lähtee yksin reissuun, mutta asuttuani iät kaiket kommuuneissa tai oltuani parisuhteissa toinen toisensa jälkeen halusin kokea aitoa yksinäisyyttä. Toki jokainen on kokenut sitä teiniangsti- yksinäisyyttä viistoistavuotiaana kun kukaan ei ymmärtänyt ja kun oli ainut maailmassa joka ajatteli miten ” mää oon niiin ruma ja niin yksin tän mun tunteen ja tilanteen kaa ja kukaan ei rakasta mua”. Mut jos tätä ei lasketa en mä hirveesti oo ollu yksin. Asuinhan mä vuoden yksin, omassa ihanassa kodissani Suomen Turussa, mutta sehän tuli todistettua turhaksi: oon sen verran sosiaalinen ihminen et kotona kävin suunnilleen suihkussa ja pyykkäämässä. Hyvä jos tiesin missä oli keittiön valonkatkaisija tai oliko mulla voita jääkaapissa. Mulla ei myöskään ikinä oo ollu ongelmia saada ystäviä tai tutustua ihmisiin, tän takia pelko lähteä yksin reissuun lievenikin pian päätöksen teon jälkeen, tiesin etten tulis olemaan yksin, mutta halusin astua ulos mun mukavuusalueelta, tuttujen ihmisten ympäriltä mun pienestä piiristäni. Muutenkin, yksinäisyys on mitä tekee siitä. Joskus saattaa istua pubissa kymmenien ihmisten ympäröimänä, mutta tuntea olonsa yksinäiseksi. Mielummin lähtee himaan olemaan konkreettisesti yksin jossa kukaan ei nää sua, kuin näyttää eksyneeltä raasulta lauantai-illan huumassa. Joskus saattaa lähteä kavereiden kanssa illanviettoon, muttei pääse samalle aaltopituudelle heidän kanssaan ja saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka tuntisi jokikisen. Joskus saattaa taas olla festareilla josta ei tunne ketään, muttei koe olevansa yksin kun niin monet sadat muut on samalla hilpeällä fiiliksellä mukana ja se pajamajajonon small talk riittää viemään sen hetkittäisen yksinäisyydentunteen pois.
Vaikka junassa matkustaisi kahdeksan tuntia yksin mitä todennäkösemmin ei ole yksin, aina tulee röökivaunussa ne perinteiset vitsit letkautettua: ”Eihän täällä tarvii edes ite polttaa ku on tota savua niin…” tai naistenvessan perus:” Come Ooooon! Jäikse meikkaa sinne vai mikä täs kestää?” Sit on niitä nyrpeitä toisen puolen kulkijoita tässä suomalaisessa mentaliteetissa eli miks avata suutaan jos sieltä ei tuu mitään järkevää ulos? Miks ihmetellä jotain päivän selvää asiaa kuten:” Oho, eikö nää liikennevalot nyt sit toimikkaan?” No ei näköjään, ei kai tässä auta ihmetellä, se on syteen tai saveen! Tai niitä jotka ei jaksa hymyillä tai moikata tuntemattomille jos nyt satutaan tekee jotain samaa asiaa. No moi! Ai säkin tulit tänne karhunkierrokselle luonnonhelmaan nauttimaan rauhasta ja yksinäisyydestä! No mäpäs moikkaan sua jokatapauksessa. Tai sieltä se tulee, kävelee kohti kaukaisuudesta kuntosalin käytävää pitkin. Sun silmät pelaa ping pongia tennarin kärjistä tän tuntemattoman tulosuuntaa, koitat olla ottamatta katsekontaktia kunnes viimehetkellä molemmat nostaa katseen käytävästä ja eihän siinä muu auta:” Moi!” Moikataan nyt sitte ku me molemmat kerran käydään kuntosalilla. Sama pätee karavaanareihin. Pakko nostaa kättä ku nekin ajaa asuntoautoa! Ja sama ralli se on täällä matkustaessakin, mut mennään vähä ”syvemmälle” sen tervehtimisen kaa, mut silti ne on melkeenpä järjestäen aina ne samat turruttavat kysymykset joilla ei oo mitään virkaa ja joiden vastaukset unohdetaan kun selät käännetään. Vailla logiikkaa jengi tekee sitä jatkuvasti: mäpäs kysyn tolta jotain juvelaa ku silläkin on reppu ja valkonen naama! On toki myös niitä joita oikeesti kiinnostaa kuka sä oot ja mihin menossa, ihan niinku kotiolosuhteissakin jotkut vaan on iloisia ja haluaa hymyillä tuntemattomille. Se kuulostaa vähä friikiltä mutta on ihan ok, meitä on moneen junaa ja ymmärtäminen on sen kaiken A ja O.

Mutta miksi turvautua tuntemattomaan ihmiseen kun olet henkilökohtaisen seikkailusi alussa. Näin seittemän kuukaudenkin jälkeen mä koen joka kerta kun vaihdan paikkaa, että olen uuden seikkailun alussa. Joka kerta koen sitä ihanaa yllätyksellisyyttä, vaihtelevuutta, monipuolisuutta, vapautta, odottamisen riemua ja ITSENÄISYYTTÄ. Koukuttavaa, etten sanois. Musta on kiva matkustaa myös ystävien kaa, yhdessä miettiä mitä helvettiä sitä kuuluis seuraavaksi tehdä ja jakaa ihmetyksen aiheita. Mutta niinku sanoin, ystävien, en tuntemattomien. Tuntemattomiin on kiva tutustua kun on hetken paikallaan jossain ja jatkaa ehkä yhdessä matkaa, ystävinä. Tässäkin mielessä oon varmaan hitaasti lampenevä perus suomalainen, mutta onhan se nyt järjenköyhää koittaa bondata jonkun kaa jos se nyt vaan sattuu istuu sun vieressä samassa kulkuneuvossa. Jutustelu on sallittua joo. Kyl mä mielelläni kuuntelen mitä Saila mummulla on sanottavaa kun kahen tunnin päästä ollaan Tampereella, mut en mä kysy Saila mummulta mitä se tekee kun se Tampereelle pääsee. En mä kysy voinko tulla nukkuu sen viereen tai jakaa taksin sen kaa. Täällä se on vissiin vallan sosiaalisesti hyväksyttävää. Mun mielestä se on edelleen näin seittemän kuukauden jälkeen hemmetin outoo.

Toki matkustamisessa on myös negatiiviset puolensa. Epävarmuus tulevasta saattaa aika-ajoin ahdistaa mutta sekin on tapa ajatella. Kun tämän epävarmuuden näkee jännittävänä uutena asiana on kokemus positiivinen alusta loppuun. Joskus kylläkin on yksinkertaisesti niin väsynyt ettei jaksa olla kiinnostunut muista tai hyvä jos jaksaa kommunikoida (allekirjotan!) mutta kanssamatkustajat toivottavasti sen ymmärtää, jetlag on kuin kahden päivän krapula, paras tapa päästä siitä on yksinkertaisesti levätä. Yleensä elämän virta kuljettaa meidät oikeisiin paikkoihin oikeiden ihmisten luo, jos ei, voi vaihtaa paikkaa ja seuraa ja seurata intuitiota. Vaikka siitä seuraisi sitä ajoittaista yksinäisyydentunnetta on se huomattavasti parempi kuin jumittaa paikassa josta et vällää ja seurassa josta olet epävarma. Se kasvattaa meitä ihmisinä, lujittaa luonnetta ja auttaa näkemään kuka sinä oikeasti olet, mitä haluat elämältä ja ihmisiltä ympärilläsi ja mikä on mielipiteesi, eikös tämäkin ole monelle se syy lähteä matkaan? Oivaltamaan jotain sinusta itsestäsi.

Sitten on tietenkin se aika ja raha, mutta se kai on monelle se ”ongelma” ihan arjessakin. Mulla on enää kuukausi jäljellä ennen Suomeen paluuta ja budjetissa oon pysyny. Kuten on tullut huomattua on rahanteko maailmalla sairaan helppoa ja monelle reissaajalle elämäntapa, voisin itsekkin kai jatkaa loputtomiin, mutta kahdeksan maata ja kahdeksan kuukautta tulee umpeen. Paluulippu Helsinki-Vantaalle on 10.6 ja vastassa mua on mun ihana perhe. Enkä malta oottaa että pääsen nauraa ystävieni kaa, kuulla tarinoita ja hengailla muuten vaan. Onhan se totta, että hyvinvointivaltiossa voidaan ja maksetaan hyvin. Loistavan ilmasen koulutuksen saaneena mun vaan on kannattavampaa toistaseksi tehdä töitä Suomessa.

Harmittavan usein kylläkin eläessä siinä hyvinvointi yhteiskunnassa, huomaa ettei kaikki voikkaan ihan hyvin. Yksinhuoltaja tehdastyöntekijät alkoholisoituu ja masentuu ja kuolee oman käden kautta, yksin. Mitä tekee toinen ujo suomalainen kun huomaa naapurin Kallen olevan allapäin. Ei ainakaan mene juttelemaan! ”Aikunen ihminen, kai se huolen itestään pitää…” Hyvinvointia kohdusta hautaan! Jos se ujo veri suonissa virtaa on vaikea saada ystäviä ja sosialisoida. No jos on sama harrastus, öööö, kuten kapakat, sehän on hyvä paikka mennä moikkaa Jormaa, ei tietoo miten ne eros vaimosa kaa, missä ne lapset nykyään on, mutta Olvia se joka ilta juo, ja Kanariallaki se on kaiketi käyny ku on se lippalakkikin…
Kun välit perheeseen menettää monella jurolla suomalaisella alkaa se elämän alamäki. Rahaa tienataan niin maan perkeleesti, mutta ei tiedetä mitä sillä tekis. Jos sitä sit ostais kerrostalo-osakkeen, Mersun, lotota voi joka lauantai jos vaikka sais lisää rahaa josta ei tiedä minne sen laittais. Joku tosiaan saattaa käydä kerran vuoteen siellä Kanarialla, mulle tä ois vähän niinku ”ei nää metsää puilta”, tietää että se on siellä ja kai se on sekin tapa elää. Joka vuosi mennä johonkin, ihan vaan että näkee vilauksen siitä metsästä, palataan takas tekemään rahaa että voi taas palata ja näkee ehkä eri puun sillä kertaa, muttei jostain syystä mennä syvemmälle sinne metsään. Jostain syystä ei vaan kiinnosta, vai ei uskalla?

Aasialaisilla on vähän eri mentaliteetti. Ei olla hyvinvointivaltioita bruttokansantuotteen perusteella, mutta kuitenkin voidaan hyvin vaikka elämä potkis päähän urakalla. Ja moni voi hyvin koska on se perhe joka tukee. Ihmiset on kiitollisia siitä vähästä mitä saavat, kulho riisiä tai puhdasta vettä. Isät kuoli sodassa tai koko suku katosi, lapsi on epämuodostunut maahan laskettujen myrkkyjen takia joita sota mukanaan toi, mutta lapsi on elossa ja se on syy olla kiitollinen. Rahalla vois kai ostaa onnen, mutta kun rahaa ei ole on onni ihmisissä ympärillä. Suomessa se on toisinpäin. Kun ei ole onnea ihmisistä ympärillä on onni rahassa. Mutta kummat on sit onnellisempia? Ne Suomalaiset jotka ostaa asioita jotka tekee ne onnelliseksi vai nämä aasialaiset jotka löytää onnen rippeitä yksinkertaisesta arjesta, koska unelma rahalliseen onneen on realistisesti vain kaukainen haave. Mutta onko Suomalaisella kumminkin paremmat edellytykset onneen? Oi, jos onni ois..

Mä oon onnellisempi kuin koskaan ennen. Herään aamuun hymy huulilla kukon laulaessa ja tunnen auringonvalon suodattuvan silmäluomieni läpi. Lähden uuteen päivään avoimin mielin, opin joka päivä jotain uutta eri kulttuureista ja ihmisistä, mun ei tarvi oppii niitä kirjoista tai kattoo teeveestä, mä elän sitä! Oon aktiivinen kun haluan kokea ja ihmetellä, sosiaalinen kun haluan keskustella, vetäydyn itseeni kun haluan miettiä. Kaikkea tasapainossa. Mun ei tarvi näyttää hyvältä miellyttääkseni muita, mä kunnioitan kehoani ja elän terveellisesti, muistan nauttia myös elämästä, en turruta tunteita ja aisteja alkoholilla vaan stimuloin niitä. Oon avoin itselleni ja muille, ennakkoluuloton, ystävällinen ja häpeilemätön joka tilanteessa eikä mun ei tarviaina miettiä ”vaan kehtaako sitä….” Mä määrään mun elämäni suunnan, olen oman onneni seppä. Oon löytäny todellisen  onnen, vapauden, ja se olin minä itse joka loi ne kahleet. Se onnen löytäminen lähti luopumisesta, sen sai aikaan raha, mutta sillä ei ole enää mitään tekemistä rahan kanssa tai riippuvuudesta muihin ihmisiin tai välttämättömiin tavaroihin. Se vaan on ja se on hyvä tunne. Tiedän että sen voi saavuttaa missä vaan ja milloin vaan. Koen sitä nyt täällä, mutta tiedän sen tunteen jatkuvan kun palaan takaisin. Silloin löydän onnen muista asioista, niistä jotka voin saavuttaa, aasiasta opitulla mentaliteetillä.

Mua vähän masensi ensin tää ”aika on kortilla” ajatus joka varjosti mun päiviä. Mutta muistutin itseäni miten aina voi palata, mun oleskelu aasiassa katkeaa, muttei se tarkota et matka päättyy. Matka jatkuu kokoajan ja jatkuvasti, seuraavana matkaan Suomeen ja sitten taas jonnekkin. Elämä on matka ja meillä ei ole muuta kuin aikaa ja silti ajatellaan ettei aikaa ole tarpeeksi. Aika on vain välttämätön käsite jonka ihminen loi pystyäkseen kontrolloimaan ikuisuutta. Aika ei lopu eikä ala, sehän vain on, ja sehän on vain jokaisesta itsestään kiinni elääkö elämänsä parasta aikaa nyt ja aina tai elikö ennen vai elääkö kohta. Mulla oli kuukausi vielä aikaa nauttia aasiasta ennekuin matkani jatkuisi Suomeen. Miksi masentua kun matka ”päättyy” ja pitäisi lähteä, en mä lähde vaan jatkan matkaa ja sehän on ihana asia, eikö?

Mä myös muistutin itseäni miten rikas mä olin vaikka rahallisesti tulisin Indonesian jälkeen olemaan köyhä. Tämähän ei mikään halpa maa Kambodzan ja Thaimaan rinnalla ole. Nukuttuani yöni Starbucksin sohvilla heräsin länsimaalaisen musiikin pauhantaan. ”Miss, do You want some breakfast?” joku kysyi hyvällä englannilla. Nykäsin korvatulpat korvista ja vedin silmälapun otsalle ja näin ystävällisesti hymyilevät kasvot.

”Welcome to Indonesia!”

Phnom Penhistä Singaporeen

Bussi matka Sihanoukvillestä Phnom Penhiin kesti kerranki sen verran ku piti, eli sen 4 tuntia ja edessä pyöri karaoken sijaan joku Ben Aflekin leffa. Hämmästyttävää! Linja-autoja pääkaupunkiin lähtee aika kiitettävästi pitkin päivää ja hintahan määräytyy mihin aikaan vehkula lähtee ja keneltä tiketin ostat. Jos olet Serendipityllä voit ihan hyvin koittaa itse löytää bussiaseman ja ostaa lipun sieltä. Yks löytyy muunmuassa isolta tieltä kultasilta leijonilta marketille päin, tien kaartaessa vasemmalle, 168 vasemmalla puolella tietä. Komissiot travelagenteilla on kumminkin aika minimaalisia ja yleensä pick up kuuluu hintaan, joten saatat jopa säästää rahaa.
Mulla oli taas epäsosiaalinen fiilis ja halusin vältellä ihmisiä, istuin siis penkeille joista toinen oli rikki. Silti siihen koitti ängetä ensin paikallinen ”couch surffaaja” joka puhua pälpätti jo asemalla ku venattiin kyytiä sekä toinen bussiin päätynyt valkoihonen nainen. Tämä sama nainen oli ihan hädissään missä jäädä pois. Rauhoittelin häntä ja ehdotin viimeistä pysäkkiä. Mä nukuin koko matkan ja heräsin kun oltiin pysähdyksissä ja mun rinkka oli näköjään nakattu kadulle jossa odotti noin kymmenkunta tuktuk/mopokuskia valmiina pelastaa meidät. Mua vitutti suunnattomasti tä mun seurassa oleva länsimaalainen. Hän oli skeptinen eikä suostunut lähtemään bussista, raukka luuli ettei meitä jätetty oikealle pysäkille, että tämä huoltoaseman piha oli jonkinsortin kusetus. Näinhän kävi mulle itelle Thaimaassa joo, mut Kambodzalaisilla ei oo tapana kusettaa turisteja tähän tyyliin. Kerroin olevamme ihan Phnom Penhin keskustassa. Erotin itse paikan pimeälläkin keskustorin kupolikatosta kun pääsin hyeenojen kynsistä. Nainen ois halunnu jakaa tuktukin ja tulla samaan hotelliin mun kaa. Mä sanoin, että kävelen, mut toki autoin häntä sen verran et kerroin paljo maksaa tuktukista ja mistä löytää majotus vaihtoehtoja. Oltiin kymmenen minuutin päässä jokirannasta ja mä olin matkalla tuttuun Happy 11:niin. Otin dormin yöksi, ens kerralla ku tuun PPhen tarvii löytää joku uus lafka jossa yöpyä. Hinnat on nykyään korkeella tässäkin paikassa, kiitos Lonely Planetin, Trip Advisorin ja Hostel Worldin. Nyt pulitat pelkästä dormista kaheksan dollarii. Vähän kirpasi Everythangin $3 jälkeen…

Nukuin makosasti ja aamulla tinkasin tuktukin femmalla kentälle. Lähtöselvitys suju ongelmitta, rinkka oli edelleen se seittemän kiloo minkä saa käsimatkatavaroina koneeseen lastata. Kiitos Jetstarin henkilökunnalle kun katsoivat sormien välistä mun ” + small item” laukkua joka paino saleen kolme kiloo lisää 😀 Lentohan kesti pari tuntia ja Singaporessa mulla ois viis tuntia ennen seuraavaa lentoa.

Singaporehan löytyy kartalta läntisen Malesian alapuolelta ja pikkiriikkinen valtio on kansainvälisellä mittapuulla öky eli porvari eli saaatanan kallis.
Tässä ”leijonien kaupungissa” luontoäidistä ei näy enää hyvä jos alushameen helmaa. Yks luonnonpuisto maasta löytyy jota harva tulee ihmettelemään, eli suurin osa tästä reilusta viidestäsadasta neliökilometristä on betonin peitossa. Saaristohan oli muinoin brittien siirtomaa, se ”kuningas jalokivi” ja Japanilaisten miehittämänä toisen maailmansodan aikaan ja erotettiin virallisesti Malesiasta 1965 jolloin valtio alkoikin vaurastumaan. Toki kun Suezin kanava aukaistiin tuli jo silloin Singaporesta yksi tärkeimmistä kaupan keskuksista. Kiinan, Taiwanin ja Etelä Korean lisäksi on Singapore yksi Aasian taloudellisesti parhaiten toimeen tulevista valtioista. Markkinatalous maassa on vapainta, innovatiivisinta ja kilpailukykyisintä koko maailmankartalla. Maahan on myös maailman vähiten korruptoituneita maita Uuden Seelannin ja muunmuassa Suomen joukossa.

Ei paskempi paikka siis ja turistithan toivotetaan ilomielin viisumivapaasti maahan oleskelemaan jopa 3kk kerrallaan, aivan kuten Malesiassakin 🙂 Mulla oli kuitenkin viis tuntia ja jos olet samassa pattitilantessa jonain aurinkoisena päivänä Aasian auringon alla suosittelen tekemään seuraavaa:

Kun olet hakenut kassisi liukuhihnalta ja leimannut itsesi ineen paras tapa saada infoa maasta ei suinkaan ole nenä kiinni opaskirjassa vaan otappas ilo kaupungista irti esim Changi lentokentän tarjoamalla kaupunkikierroksella! Pääset näkemään mm Merlionin puiston, Little Indian ja China Townin. Tai hyödy yhdestä maailman parhaimmista lentokentistä, sen mahtavasta mahdollisuuksien tarjonnasta. Jos jäät kentälle pörrää valuuttana toimii myös Ameriikan dollari, mutta kuten mainitsin mikään ei ole halpaa. Kuppi kahvia on hulppeat 3.5 euroa. Perus luntsi kympin hujakoilla. Jos siis haluaa paastota ja elbata löytyy siihenkin mahdollisuuksia. Voit mennä salille, kattoo leffaa, mennä ilmailu aiheiseen tietomaahan, perhos puutarhaan, surffailla ilmaseksi netissä niin wifillä kuin lentokentän 550:nellä tietokoneella, mennä uima-altaille chillaa ja ottaa arskaa, ihailla karppeja lammissa, liukua 12 metristä liukumäkeä kerta toisesa jälkeen kunnes huimaa tai äimätä Kinetic Rain Sculpturea, joka mun mielestä on ehkä kaunein mekaaninen esitys mitä oon ikinä ihmisen nähny tehneen. Reilu 1200 kuparista vesipisaraa muuttaa muotoaan tarkalla korografialla lentokoneesta lohikäärmeeksi. Todella vaikuttavaa katseltavaa ajan tappamiseen.

Luvassa oli vielä pari tuntia lentokoneessa, yö Denpasarin kentällä, mopoa, bussia ja minivania ennenkuin pääsisin viettämään viimestä kuukauttani Indonesian ihmemaassa ja näin aluksi viikko tai kaks fiiliksestä riippuen Balin saarella Ubudin kylässä.

Koh Russei, Koh Ta Kiev ja viimeset päivät Otresilla

Nukuin yön dormissa Serendipityllä ja yheltä lähtiki botski Bambuulle aka Koh Russeille. Tapasin Sofian ja Vitdan satamassa. Niille ei oletettavasti kuulunu oikeen mitään, siellä saarella kun asuu.. Mietin et onneks mun elämä ei oo niin tylsää. Onneksi en aikoinaan jääny siihen kuplaan.

Mul oli muutenki vähä ristiriitaset fiilikset palaamisesta jälleen, helpotti ku kuulin ettei Jamie ollu paikalla. Saari ei ollu niin kaunis ku ennen. Luovuttamisen jälkiä oli näkyvissä. Parin bungalowin toisen puolen tasapainottelevat jalat oli katkennu ja mökit oli kenollaan. Roskia ei selkeesti enää kerätty niinku ennen ja henkilökunta oli väsynyttä. Eka päivä meni chillatessa, kävelin metsässä ja huokailin. Onhan se edelleen kaunis, mutta kauneimmillaan se oli sillon marraskuussa ja vielä kauniimmaksi sen teki ne ihanat ihmiset. Näistä ihmisistä jäljellä oli edellä mainitut sekä ihanan iloiset khmerit Ramorn, Sitha, Yod ja Prann ja jo puoli vuotta saarella asunut saksalainen Sabina joka nyt ”styylasi” paikallisen venekuskin kaa. Ongelma oli ettei yhteistä kieltä ollu, pelkät eleet ja katseet ja tyyppi halus jo naimisiin ja lapsia. Hän ei tiennyt mitä halus, muttei ainakaan lähteä saarelta, mutta viimeset hetket oli käsillä ja sen tunsi. Pyhitin aikani haahuiluun, rannalla makoiluun, uimiseen, joogaan ja toki seurustelemiseen ja juhlimiseenkin. Bileet on kyl ykkösluokkaa tässä possessa. Syper Gay-sunnuntai teemaan sopivasti maalasin juhlakansalle ’pussylicker’-viiksiä ja soittolistalla tietenkin Abban ikivihreitä ja kootut euroviisu hirvitykset. Humaltumisen takasi ”rapu paini” eli kolme rapua edusti eri värejä. Lattiaan piirrettiin iso ympyrä ja ravut asetettiin keskelle. Vedot lyötiin tietenkin kierroksen alussa ja vedonlyönti välineenä toimi ryypyt. Jos mä veikkasin viis oranssille, otin eka ite viis ja jos oranssiksi maalattu rapu voitti sain määrätä viis ryyppyä jollekkin ringissä. Taattu humala ja bileethän jatkuu vaikka sähköt katkee. Aina voi laulaa ja tanssia tai mennä vaikka naku uinnille ja nythän oli myös mahtava täysikuu.

Pari päivää mä siellä siis ihmettelin, vielä oli Koh Ta Kiev nähtävänä. Matkalla takaisin maihin veneessä istu myös ”Ru”, Koh Run viimesin vuokralainen. Kyselin fiiliksistä ja seuraavista liikkeistä. Ruhan tuli Kambodzaan ykstoista vuotta sitten. Eli vuoden siellä täällä kunnes löysi Serendipitylle ja perusti rannan ensimmäisen baarin, ensimmäisen Dolphin Shackin. Tästä ei mennyt aikaakaan kun saari kutsui ja hyvän diilin hän tekikin. Voittoa on lunastettu hävyttömän paljon näiden kymmenen vuoden aikana ja seuraavaa liikettä voikin pohtia rauhassa, fyffet ei ihan heti lopu kesken. Miten hän sen teki? Lepposalla asenteella ja pienellä investoinnilla. Hökkeleiden rakentamiseen ei paljoa rahaa kulu ja jos hienomman resortin haluaa rakennuttaa puhutaan 20.000-40.000 USAn dollarista. Bisnes puheitten jälkeen löysin siis itseni jälleen Serendipityltä. Oli todella turhauttavaa ottaa taas se tunnin lotja maihin kun Koh Ta Kiev on ihan Koh Russein vieressä, mutta tähän aikaan vuodesta ei kalastaja laivoja kulje. Tai kulkee toki jos maksat privaattikuljetuksesta. Mutta näin off sesonkina laivojen lippuhinnat on yks kolmasosa sesonkihintoihin nähden ja parasta kaikessahan on että rannat huutaa tyhjyyttään kun asteita on lähemmäs nelkyt.

Tästä syystä mäkään en jääny keskustaan vaan hiilasin luuni Otres beachille. Jäin yöksi Everythangiin, ihanien Erikan ja Carryn omistamaan suloiseen rantamajaan jonne eräs Haciendan pitkäaikais asukki Hilly meni töihin ja varasin kulkuneuvon seuraavalle aamulle.
Otresille kun palas oli niinku kotiin ois tullu. Alan tuntee jo niin hyvin duunareita täällä ja jopa tuktuk- kuskit, rannan hierojat ja kylän pikkulapset muistaa ”Vii”n. Kun lähdin aamulla Koh Ta Kieville ei veneessä ollutkaan muita. Matka kestää noin tunnin ja lippu irtoo kympillä menopaluu, saa nähdä miltä tämäkin paratiisi näyttää vuoden päästä kun kiinalaiset ovat ostaneet saaren ja nyt sen leikkaa suuri hakkuu alue keskeltä, johon on suunnitteilla asfaltoitu tie joka tulee yhdistään saaren mantereeseen. Puumajojen, telttamajotusten ja bungalowien tilalle tulee jälleen iso resortti ja kauniin metsän sijaan näköalaa dominoi golfkenttä. Haluisin tietää ketä/kuka tää mystinen kiinalainen on joka brutaalisti tuhoaa Kambodzan rannikkoa. Täällähän ei ole mahdollista OSTAA maata ellei ole naimisissa paikallisen kanssa. Jos näin olisi, olisi Kambodza periaatteessa pelkkä siirtomaa pläntti suurimmaksi osaksi Ranskalle ja Kiinalle. Onneksi siis näin ei ole, mutta vuokrata voi tontteja ja palan biitsiä saarelta kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Kambodza on niitä harvoja maita jossa saaria ei ole vielä pilattu, ensi sesonkina on kaks vähemmän.

Koh Ta Kievin metsä oli kuin Koh Rong Samloenin ja ranta kuin Koh Russein. Tykkäsin saaren ilmapiiristä, lepposasta oleskelusta ja jälleen ihmisistä. Saarella pysyvästi asuu muuan Johan jolla on oma absintti panimo, ten103:n ruotsalaiskaunotar aikoi myös olla viimeseen asti. Tämä puoli saaresta on tullut tunnetuksi pajauttelijoitten paratiisina. Kokemisen arvoinen oli myös ”taikalampi”. Makean ja suolaisen veden lampi jossa harppauskerrokset ovat helposti erotettavissa. Lampi on kuin kuumalähde tai valtava kylpyamme 😀 Sinne mut vei israelilaiset Sam ja Roman. Pojat oli suorittaneet kolme vuotta armeijassa, opiskelleet taloutta ja päättivät lähtä vittuun Israelista, heidän sanojensa mukaan toivottomasta maasta. Saa olla tyytyväinen tosisan ku on Suomessa syntynyt. Melkeenpä joka toinen jonka tapaa täällä maailmalla tietää Suomen valtion tarjoamasta loistavasta koulutuksesta. Muuan Etelä Afrikkalainen opettaja matkusti työkseen ja kertoi valtaosan hänen oppilaistaan haluavan olla suomalaisia. Tottakai nämä kaikki olettaa mun yleissivistyksen olevan vähintäänkin tietosanakirjan tasoa ja oonkin varmasti ollu mahtava esimerkki(monelle ensimmäinen suomalainen ketä he ovat ikinä tavanneet) tästä maailmaluokan koulutustasosta kun hyvä jos tiedän millon Suomi itsenäistyi tai ketä vastaan me sodittiin ja millon 😀 Niinku aiemmin mainitsinkin, oon oppinu enemmän meidän hostoriasta muilta matkaajilta kuin koulunpenkissä aikanaan. Matkailu avartaa ja elämän koulussa on parasta oppia.

Tämä kaksikko siis päätti aloittaa uuden elämän Bangkokissa. Mutta kun elää laatikossa paratiisin ympäröimänä, liikkuu maan alla ja myy ja ostaa hyvällä voitolla toisten taskuun tulee vähemmäatäkin epäreilu fiilis, kuin olis huvipuistossa jonka laitteisiin on liian pieni. Poijjaat otti hatkat kun tarpeeksi mehevä palkkakuitti tuli tienattua ja lähtivät reissaamaan kaakkois-aasiaa. Filippiinit, Vietnam ja nyt Kambodza ja kuten olen itsekkin huomannut, syyt matkustaa voi muuttua huomattavasti viikoissa. He halusivat vapauden liikkua ja nähdä, sen sijaan he tapasivat myös inspiroivia ihmisiä ja alkoivat löytämään elämälle suuntaa, kokwilivat uutta tapaa elää ja tulevaisuuden kuva alkoi hahmottua. On jännä miten sitä tapaakin joskus ihmisiä joista saa sen fiiliksen, että nämä on samalla tikkaalla mun kaa, samalla rapulla. Kuten mulle myös, mun tulevaisuuden kuva on alkanut pikkuhiljaa hahmottua ja mun alkuperäinen syy lähteä reissuun on saanu syvempiä ulottuvuuksia. Nut tiedän ettei mua oo luotu Suomen loskassa tarpomaan ja haluan matkustaa lisää ja oppia sen mitä kaikki on mulle jankuttanu ajat päivät. Ala tatskaamaan. Ja sen mä myös teen. He tiesivät että osaavat myydä, mutta miten sen kääntäisi niin, ettei tarvisi olla tekemisissä rahan kanssa. Pulmallista etten sanois ja tiemme erkanivat näihin mietteisiin, he palaisivat Thaimaahan inspiroitumaan ja mä viettämään viimesiä päiviäni Otresille.

Mä tiedän että osaan asiakaspalvella ja rakastan taidetta ja sen luomista. Ainut mikä on ollu esteenä mun menestykselle ja intohimon toteutukselle on ollu pelko epäonnistumisesta. Tulin tänne toki voittamaan myös pelkoni, luulin pelkoni hämähäkkeihin olevan se suurin pelkoni. Kun tämä oli voitettu muuan viidakkotrekin jälkeen kun tajusin miten kaikkeen tottuu, aloin miettimään niitä syvempiä pelkoja. Moni pelkää uutta ja tuntematonta. Mä tiesin ettei se ole mun ongelma, mutta en tiennyt että mun suurin pelko olikin pelko onnistua. Nyt oon voittanut sen ja tiedän onnistuvani. Lopetin tupakoinnin sadasta nollaan päivässä. Mua pelotti etten nauti mun aamukahvista tai viinilasista yhtä paljon kuin ennen jos lopetan. Tajusin että nautin itseasiassa enemmän kun tiedostin ettei jokin typerä pääni sisäinen riippuvuus enää hallitse mun elämää. Sama nyt. Toki mä palaan Suomeen ja annan sille ravintola-alalle vielä yhen tsänssin, mutta tämäkin on suurimmaksi osaksi rahan takia. Fakta on että parhaat rahat taotaan kotosalla ennemmin kuin paratiisin rantabaarissa kookoksia myydessä. Kun hillot on kasassa mä meen taas. Rakastan mun perhettä ja ystäviä siellä Suomessa, eikä mun arki todellakaan mitään huonoa ollut, mutta oon Suomes tasan niin kauan kunnes rahat uuteen rissuun on kerätty ja lähen taas etsimään, tutkimaan ja oivaltamaan, elämään unelmaani ilman yhteiskunnan luomia normeja, oletuksia ja edellytyksiä. Lähden rakentamaan uraa ja tulevaisuutta josta nautin ja joka tuntuu luonnolliselta. Tienaamaan työllä josta nautin ja elämään uudenlaista arkea.

Mul oli muutama päivä aikaa hyvästellä tutut ja vielä oli maalaushommiakin. Elsa jäis Serendipitylle off sesongiksi ja halusin viettää viel yhden illan hänen kanssaan ja mähän en näitten totaalin reilun parin kuukauden aikana oo juhlinu kertaakaan siellä keskustassa. Ilta oli eeppinen, hauska, mutta edelleen olen sitä mieltä et parhaat dj:t on Otresilla ja melkeen kaikki mun ihmiset myös. Elsaa tulee kyllä ikävä. Parhaimpia menomestoja on Session, Dolphin Shack, JJ’s ja Utopia ja juomisesta ei hyvällä tuurilla tarvi maksaa mitään kun ottaa flyiereitä jakavilta misuilta lapun on tervetuliaisjuoma yleensä ilmainen ja häppäreillä dollarin bisse on vähintään puoleen hintaan. Aika meni siivillä hyvässä seurassa ja aamul palasin Everythangiin.

Yritin mennä tsekkaa itteni ulos Haciendasta mutta itse Karina ei ollut paikalla ja hän oli keksinyt uuden laskutus tavan meikäläiselle. Eli niinä päivinä kun mä maalasin sain puolet laskusta pois. Olin hiukka hämilläni milloin tällainen järjestely on sovittu. Mä en paljoo palkkaa pyydä mun työstä, mutta ilmeisesti ilmanen ruoka ja asuminen päiviltä jolloin tein töitä oli liikaa pyydetty sittenkin. Ei siinä mitään jos mäkin olisin kuullu sopimuksen muuttumisesta. Jos multa kysytään on Karinalla ote alkanut lipsumaan hälyttävästi. Alkoholiahan nautitaan joka päivä, nyt oli 20 päivän putki menossa. Nainen eräänä aamuna hermoraunioissaan sanoi Fizille myyvänsä koko paskan. Yhdeksän ja puoli vuotta vuokrasopimusta jäljellä ja nyt jo tuntuu että tarvii luovutta… Neidon käytös on ollut muutenkin vähän mitä sattuu, hän antoi luottopakilleen Noralle potkut kun kuuli ruokakaupan tuulikaapissa puhuttavan mestan olevan narkkien sijaiskoti ja huumeiden välittäjä. Nora oli eräs aamu hieman krapulaisen näköisenä avannut baaria kun Karina nosti kissan pöydälle. Jos multa kysytään vois omistaja katsoa peiliin ennenkuin alkaa heittää viimesiä työntekijöitään pihalle. Jäljellä on enää Fiz. Nora sai duunia Everythangista eikä mua huvittanu palata tyhjään Haciendaan, palasin vain päiväksi maalaamaan seinän naapurin Misan kanssa. Ensi kaudella vastakkaisella puolella tietä tulee olemaan melko kilpailukykyinen majatalo jonka seinällä on nyt ensimmäinen osa maalaussarjastamme. Yksi syy lisää palata ensi kaudeksi, mikä olisi mahtavampaa kuin maalata koko paikan seinät tyylillä joka alotettiin, eli sama kuva puolitettuna edustaen vastakohtia elämän suurissa kysymyksissä.

Viimenen iltani Otresilla oli Fizin syntymäpäivät. Nora oli töissä kymmeneen ja odotettin Hillyn kanssa kunnes hän pääsisi. Olin käynyt edellisenä päivänä marketeilla ostamassa naurettavan yhteislahjan: Hello Kitty säästöpossu Kambodzaan paluuta varten, käsiviuhka jota koristi kuva Korealaisesta poikabändistä, angry birds aamutossut ja kalastuspeli. Henkilökohtaisesti annoin vielä uuden kameran kun tiputettiin edellinen hupsistakeikkaa laidan yli snorkausreissulla Malesiassa. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen lahjaan mutta kun saavuimme kokolle Otres yhden ja kahden väliin oli tunnelma viileä Karinan osalta. Hänellä oli mulle sanottavaa.
Notskilla oli letkeä tunnelma, Eddie soitti kitaraa ja jengi laulo, kunnes Karina avas suunsa. Hän alkoi paapattamaan miten hänellä ei ole mitään arvostusta mua kohtaan enää jäljellä, miten mä saatoinkaan tulla niin myöhässä näihin bileisiin ja miten mä voin kutsua itseäni Fizin ystäväksi. Olin hiukka hämillään mitä helvettiä se siinä huutaa. Kysyin tietenkin Fiziltä heti kun savuttiin miten alku ilta oli mennyt ja pahoittelin kun tultiin vähän myöhässä, mutta onneksi bileet olikin vasta alussa. Hän sanoi ettei hätää ja vaikka he odottivatkin meidän tulevan aiemmin oli kaikki nyt hyvin kun oltiin paikan päällä.
Karina jatko ja jatko. Mä en yleensäkkään jaksa tapella ihmisten kaa naurettavista asioista kuten tässä tapaukseasa mikä on ystävyyden mitta. Kuuntelin hiljaa ja kun hän oli toistanut noin sata viiskyt kertaa miten ei arvosta mua enää yhtään vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs:” Selkee”. Huvittavaa koko hommassa oli miten hän itse lähti bileistä välittömästi tämän pauhaamisen jälkeen Otres ykköselle baariin vonkaamaan kuulemma joltain jätkältä joka ei ees halunnut tältä pesää. Tekopyhää toimintaa etten sanois.

Bileet kumminkin vain parani. Porukka sammuili ja random tyypit lähti. Meidän ydin porukka jäi jäljelle ja käytiin välillä uimassa planktoneiden kipinöidessä ja soiteltiin ukulelettä ja rumpulootaa, pidettiin nuotioo yllä ja hassuteltiin. Auringonnousu oli haikea, mäkin aloin pikkuhiljaa tippumaan ja oli hyvästien aika. Ladon jengi palas marketille ja Fiz Haciendaan, mä en sinne astuis jalallani enää, jos nainen jolle oon maalannu seiniä tunteella viimeset kuukaudet huutaa mulle kännirähinöissään edellämainittua ei mua hirveesti huvita sinne palata. Kävelin Everythangiin jossa mua odotti vielä yks peili projekti. Silmät ristissä väsäsin homman kunnialla loppuun, ostin lippuni Phnom Penhiin ja kulutin viimesen päiväni näissä piireissä. Kun oli aika lähteä itkin koko matkan mopon kyydissä. Tämä väli Otresilta Down Towniin on tullu kuljettua niin monet kerrat, maisema on porautunu mun mieleen kunnolla: Khmeriläinen kylänraitti jonka vartella pelataan jalista punamulta kentällä, alastomia pikkulapsia ja pikkuriikkisiä hökkeleitä joita he kodeiksi kutsuvat. Graffitit muureissa joita Kambodzalaiset rakastaa rakentaa tyhjien tonttiensa rajaamiseksi. Lehmät jotka löntystää keskellä tietä, kanat ja possut. Autio kalliokohta josta tulee mieleen lännenfilmit, peltoaukeat ja ankkalammet, korkeuksiin nousevat lukaalit, hienostohotellit. Kyllä, tätä maisemaa en halua unohtaa, kun (huomaa KUN) ensi kerralla palaan on kaikki varmasti niin erilaista. Kyllä, nyt olin varma, että haluaisin palata pian.

Koh Rong Samloem

Saaria Sihanoukvillen rantaviivallahan on muutama. Nyt sain mahdollisuuden tutustua ei niin tunnettuun, porvarisaarena pidettyyn Koh Rong Samloemiin.

Mentiin aamusta omalla botskilla Dive Shopin kanssa. Toimipisteitä heillä on Koh Rongilla, Otresilla ja Serendipityllä. Nyt Koh Rongin toimipiste lopetetaan ja toiminta siirretään Samloemille. Matka kesti kolmisen tuntia eikä meidän paatti ollu edes hitaasta päästä. Oli kiva lähtee Otresilta hetkeksi. Nyt kun uusia asukkaita ei ole tullut, on elämä BB talossa alkanut tuntua hiukka pieneltä. Ross lähti kolmen kuukauden jälkeen, Resh js Luke kesti kuukauden ja Absintti mieskin palasi yhdysvaltoihin low seasoniksi. Meitä ei ollu montaa jäljellä ja mä aloin olla levoton.

Kun saavuttiin Samloemin ”satamaan” olin vallan tyytyväinen päätöksestäni lähteä. Yks pitkä laituri ja kolme iloista miestä juoksi sitä pitkin nauraen ja vikuttaen uusille vieraille. Igor ja assistentit aloitti työntouhun uudella shopilla ja virolainen Stan toivotti mut tervetulleeksi sanoen: ”Tervetuloa paratiisiin! Täällä unohdat kaikki murheesi ja villeimmätkin unelmasi käy toteen!” Aika paljon luvattu mutta kun hän näytti mulle Robinsonin resorttia ja mun bungalowin kaikki oli täydellistä. Mun lisäksi Robinsonissa majottu kaks journalistia Tsekeistä. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä ranskalainen homopariskunta oli viimeistelemässä bungalowejaan ja saaren toisella puolen, neljänkymmenen viiden minuutin jungle trekin päässä oli auringonnousu puoli, se suositumpi bileranta, ”The Beatch”.

Mun bungalowista näki meren, kuuli aallot ja ympäristö oli utopistisen rauhallinen ja laiskan rentouttava. Henkilökuntaan Stanin lisäksi kuului Taro, Kambodzan nyrkkeilyn mestari joka otti vapaata urastaan, Sophia veljensä kanssa sekä hipein kiinalainen jonka oon ikinä tavannu, 27 vuotias Lin. Lounaan jälkeen istuttiin pöydän ääressä jutellen taiteesta, piirtämisestä ja unelmista kunnes hän kertoi jotain mikä säi mun ihon kananlihalle, sain tunteen että elämä antaa mulle lahjoja. Lingillä oli mukanaan tatuointikone.

Samalla sekunnilla gekko pasko mun päähän(joka täälläpäin tarkottaa erittäin hyvää onnea) ja Stan tokaisi:”Mitä mä sanoin!”
Niinpä. Näin ne unelmat alkaa käymään toteen ja alan pikkuhiljaa uskomaan mitä universumi mulle koittaa viestittää. Oli mahtava tutustua tähän eriskummalliseen ja iloisimpaan pariskuntaan ketä oon hetkeen tavannu. Kaikki oli niin ihanan iloisia, nauravaisia ja yhtä suurta perhettä. Nauraa sai jatkuvasti, soiteltiin kitaraa, tanssittiin khmeriläisiä tansseja, nyrkkeiltiinkin vähän ja illan kruunasi mahtavin illallinen mitä oon ehkä koskaan syöny! Stan on keittiömestari alkuperäiseltä ammatiltaan ja kun yhdistelmänä oli hänen tietotaito, tuoreet merenantimet ja Sophian kädenjälki oli lopputulos napaa rutisuttavan taivaallinen!

Aamu alotettiin mahtavalla aamiaisella. Juteltiin Tsekkiläisten kanssa tovi ennen kuin päivittäinen laiva tuli tuomaan tavaraa mantereelta ja hakemaan kyytiläisiä. Me lähdettiin Linin kanssa ”toiselle puolen”.
Matkahan kesti ikuisuuden, eikä polkua tunnista jos ensimmäistä kertaa metsässä rämpii. Mä nautin kävelystä tuntemattomaan ja mun edessä avartu maailman kaunein viidakko.
Kaikki ne värit! Kasveja, sieniä, keloja, perhosia, toukkia ynnä muita ryömijiä. Ja ne äänet! Lintuja, apinoita, liskoja, sirkkoja ja jossain taustalla meren kuohut. Oisin voinu tutkia metsää ikuisuuden, mutta saavuimme viimein ”The Beatchille”. Tämäkin oli upea, pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Bräniköitä bungaloweja ja viimesen päälle tuunattuja baareja. Kaiken keskellä oli korkeuksissa mieletön DJ koppi ja aamuhan oli jo alkanut transen soidessa. Kyllä mäkin kehtaisin levyjä soittaa kun edessä on tuhatpäisen yleisön sijaan kirkkaan turkoosi meri jonka sivuilta rajaa saaren vehreys ja kaiken keskellä piiiiitkä laituri joka päättyy kuin tyhjään.

Sinne me mentiin chillaa Linin kaa ennen seuraavaa koitosta, eli kävelyä jälleen viidakon läpi puolisen tuntia ”Lazy Beachille”. En voinu ku huokailla siinä istuessa täydellisessä auringonpaisteessa kaloja tuijotellessa. Ja kun aloitimme seuraavan retkemme pysähdyttiin puolen minuutin välein ihmettelemään jotain super kaunista. Matka metsän läpi oli jälleen eeppinen. Tämän saaren kauneus oli jotain käsittämätöntä. Polku seuraavalle rannalle oli kuin sadusta ja kun ranta löytyi oli sekin kuin jollekkin tuntemattomalle maaseudulle olisi eksynyt. Rannalla oli keinu, vaatimaton puinen laituri ja rantabaarissa nautimme lounasta ja suussa sulavaa mango-sitruuna juustokakkua. En ymmärrä miten ihmiset tuhlaa elämänsä murehtimalla menneitä, peläten tulevaisuutta ja tyytymällä nykyisyyteen. Elämä voi olla täydellistä, miten se ei vois olla, kaiken tän kauneuden keskellä. Elämä on mitä kukin tekee siitä, ’ihana elämä’ on tapa elää, eikä kaukainen haave. Jokainen on oman onnensa seppä.

Tällä saarella mä opin nauttii joka hetkestä, joka suupalasta. Antaa edes minuutti kaikelle vähääkään silmää miellyttävälle ja kaksi sellaiselle mikä ei aluksi miellytä. Ymmärrystä, ihmettelemistä, pysähtymistä ja nauttimista. Näitä Lin opetti mulle. Kristian opetti mua arvostaa ihmisen jälkeä ja luonnon luomaa, niiden harmoniaa. Kristian opetti mua näkee kauniin rumassa ja nyt mä todella näin sen. Hylätty pyykkikoppa, laivasta pudonnut hehkulamppu, keloon takertuneet verkot ja muovipussit. Ja kaiken sen ympärillä luonto parhaimmillaan, kaunista.

Aurinko oli laskemaan päin ja saatiin vene kyyti takaisin ”Sunset Beach”ille (jonka nimesimme sinä päivänä, koska tältä rannalta näkee auringonlaskun vuoden jokaisena päivänä) ja menimme katsastamaan ranskalaisten bungalowit eli Huba Huban majatalon. Jälki oli näyttävää ja paikasta tulee kerrassaan mahtava. Valmista pitäisi olla parin viikon päästä ja ennen seuraavaa sesonkia pari bungalowia tulee lisää. Tykkäsin paikasta nyt niinkuin se oli. Keskeneräisiä portaita, pyykkiä siellä täällä, kottikärryt ja lapio. Mutta parasta koko paikassa oli keskeneräinen suihkuhuone. En tienny et jotain mitä en oo ennen nähny voi saada mut tuntee oloni niin kotoisaksi ja lämpimäksi. Aurinkosuihku, ulkosuihku… Maailman paras idea. Kuvittele aamuaurinko bambun lehvien lävitse suodattuen sun silmäluomiin. Raikas ilma virtaa keuhkoihin ja suola maistuu huulilla, tuntuu iholla. Meri on sun takana ja sä seisot sen yläpuolella, valkoisten vedenpyöristämien kivien seassa, muutaman tummentuneen puulankun suojassa, suihkutellen auringonsäteissä. Täydellinen aamu.

Ja ilta sai täydellisen päätöksen kun saatiin sähköt taloon ja otettiin tatskakone pöytään. Mä pitelin sitä ensi kertaa kädessäni, se tuntu niin luonnolliselta. Ihan kun sen ois aina pitänykki olla siinä, mun käden jatkeena. Ja se oli niin helppoa, parempaa kuin piirtäminen. Testasin neuloja, värejä ja opettelin koneen osia seuraavat pari tuntia, kunnes sähköt katkes. Mä haluun lisää! Lin sano ettei mun tarvis edes opetella, jälki oli täydellistä. Nyt en malta oottaa että ostan oman koneen ja tatuoin kaiken mikä mun tielleni osuu. Mulla on kutakuinkin sata tatska suunnitelmaa takana ja toisten hakkaamina niihin ihoihin. Miten upeeta se ois tehdä alusta loppuun ite. Täydellistä! Mun oli todellakin tarkotus päätyä tälle saarelle.

Mun viimenen aamu oli myös täydellinen. Joogan ja aamu uinnin jälkeen nautittiin taas yhteinen aamiainen. Pöytä notku tuoreita hedelmiä, kambodzalaista kahvia ja omeletteja. Stan kyl osaa hommansa, en oo ikinä saanu niin hyvää omelettia, en tienny että ne voi olla niin maittavia. Nyt oli hyvä lähteä taas matkaan ravittuna. Mut mun olo ei ollu haikea. Jostain syystä olin vaan innoissani. Ehkä, koska halusin vaan päästä ostamaan koneen ja opettelee, ehkä, koska Lin opetti mua näkee maailman uusin silmin, ehkä, koska näin tästä saaresta niin paljon niin lyhyessä ajassa ja voisin maalata vaikka sarjan tauluja siltä ajalta. Ehkä, koska tiedän että vielä on paikkoja niinkuin mun vanha kunnon bamboo saari oli, löysin jälleen uuden. Tai ehkä, koska opin päästämään irti. Opin hyväksymään tosiasian, etten mä voi pitää itelläni jotain tällaista. Itseasiassa mitä mun ees tarvii halajaa kun on jotain tällaista. Se vaan on, ja se on hyvä niin. Mun ei tarvi enää etsii, koska tiedän tällaisten paikkojen olevan ja tulevan tielleni jos näin kuuluu olla. Tieto oli hyvin rauhoittava ja sillä oli helppo jatkaa matkaa. Nyt jatkaisin takaisin Bambuulle, ”vielä yksi päivä” ja ihan vaan vertailun vuoksi, tuntuuko nyt niin pahalta päästää siitä irti. Kerran pakotin itseni päästämään irti, toisen kerran se vietiin multa. Nyt on viimenen kuukausi ennekuin ranskalaiset tulee ja rakentaa ison resortin. Nyt palaisin yhdeksi päiväksi ja päästäisin irti ihan omasta tahdostani.