Koh Russei, Koh Ta Kiev ja viimeset päivät Otresilla

Nukuin yön dormissa Serendipityllä ja yheltä lähtiki botski Bambuulle aka Koh Russeille. Tapasin Sofian ja Vitdan satamassa. Niille ei oletettavasti kuulunu oikeen mitään, siellä saarella kun asuu.. Mietin et onneks mun elämä ei oo niin tylsää. Onneksi en aikoinaan jääny siihen kuplaan.

Mul oli muutenki vähä ristiriitaset fiilikset palaamisesta jälleen, helpotti ku kuulin ettei Jamie ollu paikalla. Saari ei ollu niin kaunis ku ennen. Luovuttamisen jälkiä oli näkyvissä. Parin bungalowin toisen puolen tasapainottelevat jalat oli katkennu ja mökit oli kenollaan. Roskia ei selkeesti enää kerätty niinku ennen ja henkilökunta oli väsynyttä. Eka päivä meni chillatessa, kävelin metsässä ja huokailin. Onhan se edelleen kaunis, mutta kauneimmillaan se oli sillon marraskuussa ja vielä kauniimmaksi sen teki ne ihanat ihmiset. Näistä ihmisistä jäljellä oli edellä mainitut sekä ihanan iloiset khmerit Ramorn, Sitha, Yod ja Prann ja jo puoli vuotta saarella asunut saksalainen Sabina joka nyt ”styylasi” paikallisen venekuskin kaa. Ongelma oli ettei yhteistä kieltä ollu, pelkät eleet ja katseet ja tyyppi halus jo naimisiin ja lapsia. Hän ei tiennyt mitä halus, muttei ainakaan lähteä saarelta, mutta viimeset hetket oli käsillä ja sen tunsi. Pyhitin aikani haahuiluun, rannalla makoiluun, uimiseen, joogaan ja toki seurustelemiseen ja juhlimiseenkin. Bileet on kyl ykkösluokkaa tässä possessa. Syper Gay-sunnuntai teemaan sopivasti maalasin juhlakansalle ’pussylicker’-viiksiä ja soittolistalla tietenkin Abban ikivihreitä ja kootut euroviisu hirvitykset. Humaltumisen takasi ”rapu paini” eli kolme rapua edusti eri värejä. Lattiaan piirrettiin iso ympyrä ja ravut asetettiin keskelle. Vedot lyötiin tietenkin kierroksen alussa ja vedonlyönti välineenä toimi ryypyt. Jos mä veikkasin viis oranssille, otin eka ite viis ja jos oranssiksi maalattu rapu voitti sain määrätä viis ryyppyä jollekkin ringissä. Taattu humala ja bileethän jatkuu vaikka sähköt katkee. Aina voi laulaa ja tanssia tai mennä vaikka naku uinnille ja nythän oli myös mahtava täysikuu.

Pari päivää mä siellä siis ihmettelin, vielä oli Koh Ta Kiev nähtävänä. Matkalla takaisin maihin veneessä istu myös ”Ru”, Koh Run viimesin vuokralainen. Kyselin fiiliksistä ja seuraavista liikkeistä. Ruhan tuli Kambodzaan ykstoista vuotta sitten. Eli vuoden siellä täällä kunnes löysi Serendipitylle ja perusti rannan ensimmäisen baarin, ensimmäisen Dolphin Shackin. Tästä ei mennyt aikaakaan kun saari kutsui ja hyvän diilin hän tekikin. Voittoa on lunastettu hävyttömän paljon näiden kymmenen vuoden aikana ja seuraavaa liikettä voikin pohtia rauhassa, fyffet ei ihan heti lopu kesken. Miten hän sen teki? Lepposalla asenteella ja pienellä investoinnilla. Hökkeleiden rakentamiseen ei paljoa rahaa kulu ja jos hienomman resortin haluaa rakennuttaa puhutaan 20.000-40.000 USAn dollarista. Bisnes puheitten jälkeen löysin siis itseni jälleen Serendipityltä. Oli todella turhauttavaa ottaa taas se tunnin lotja maihin kun Koh Ta Kiev on ihan Koh Russein vieressä, mutta tähän aikaan vuodesta ei kalastaja laivoja kulje. Tai kulkee toki jos maksat privaattikuljetuksesta. Mutta näin off sesonkina laivojen lippuhinnat on yks kolmasosa sesonkihintoihin nähden ja parasta kaikessahan on että rannat huutaa tyhjyyttään kun asteita on lähemmäs nelkyt.

Tästä syystä mäkään en jääny keskustaan vaan hiilasin luuni Otres beachille. Jäin yöksi Everythangiin, ihanien Erikan ja Carryn omistamaan suloiseen rantamajaan jonne eräs Haciendan pitkäaikais asukki Hilly meni töihin ja varasin kulkuneuvon seuraavalle aamulle.
Otresille kun palas oli niinku kotiin ois tullu. Alan tuntee jo niin hyvin duunareita täällä ja jopa tuktuk- kuskit, rannan hierojat ja kylän pikkulapset muistaa ”Vii”n. Kun lähdin aamulla Koh Ta Kieville ei veneessä ollutkaan muita. Matka kestää noin tunnin ja lippu irtoo kympillä menopaluu, saa nähdä miltä tämäkin paratiisi näyttää vuoden päästä kun kiinalaiset ovat ostaneet saaren ja nyt sen leikkaa suuri hakkuu alue keskeltä, johon on suunnitteilla asfaltoitu tie joka tulee yhdistään saaren mantereeseen. Puumajojen, telttamajotusten ja bungalowien tilalle tulee jälleen iso resortti ja kauniin metsän sijaan näköalaa dominoi golfkenttä. Haluisin tietää ketä/kuka tää mystinen kiinalainen on joka brutaalisti tuhoaa Kambodzan rannikkoa. Täällähän ei ole mahdollista OSTAA maata ellei ole naimisissa paikallisen kanssa. Jos näin olisi, olisi Kambodza periaatteessa pelkkä siirtomaa pläntti suurimmaksi osaksi Ranskalle ja Kiinalle. Onneksi siis näin ei ole, mutta vuokrata voi tontteja ja palan biitsiä saarelta kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Kambodza on niitä harvoja maita jossa saaria ei ole vielä pilattu, ensi sesonkina on kaks vähemmän.

Koh Ta Kievin metsä oli kuin Koh Rong Samloenin ja ranta kuin Koh Russein. Tykkäsin saaren ilmapiiristä, lepposasta oleskelusta ja jälleen ihmisistä. Saarella pysyvästi asuu muuan Johan jolla on oma absintti panimo, ten103:n ruotsalaiskaunotar aikoi myös olla viimeseen asti. Tämä puoli saaresta on tullut tunnetuksi pajauttelijoitten paratiisina. Kokemisen arvoinen oli myös ”taikalampi”. Makean ja suolaisen veden lampi jossa harppauskerrokset ovat helposti erotettavissa. Lampi on kuin kuumalähde tai valtava kylpyamme 😀 Sinne mut vei israelilaiset Sam ja Roman. Pojat oli suorittaneet kolme vuotta armeijassa, opiskelleet taloutta ja päättivät lähtä vittuun Israelista, heidän sanojensa mukaan toivottomasta maasta. Saa olla tyytyväinen tosisan ku on Suomessa syntynyt. Melkeenpä joka toinen jonka tapaa täällä maailmalla tietää Suomen valtion tarjoamasta loistavasta koulutuksesta. Muuan Etelä Afrikkalainen opettaja matkusti työkseen ja kertoi valtaosan hänen oppilaistaan haluavan olla suomalaisia. Tottakai nämä kaikki olettaa mun yleissivistyksen olevan vähintäänkin tietosanakirjan tasoa ja oonkin varmasti ollu mahtava esimerkki(monelle ensimmäinen suomalainen ketä he ovat ikinä tavanneet) tästä maailmaluokan koulutustasosta kun hyvä jos tiedän millon Suomi itsenäistyi tai ketä vastaan me sodittiin ja millon 😀 Niinku aiemmin mainitsinkin, oon oppinu enemmän meidän hostoriasta muilta matkaajilta kuin koulunpenkissä aikanaan. Matkailu avartaa ja elämän koulussa on parasta oppia.

Tämä kaksikko siis päätti aloittaa uuden elämän Bangkokissa. Mutta kun elää laatikossa paratiisin ympäröimänä, liikkuu maan alla ja myy ja ostaa hyvällä voitolla toisten taskuun tulee vähemmäatäkin epäreilu fiilis, kuin olis huvipuistossa jonka laitteisiin on liian pieni. Poijjaat otti hatkat kun tarpeeksi mehevä palkkakuitti tuli tienattua ja lähtivät reissaamaan kaakkois-aasiaa. Filippiinit, Vietnam ja nyt Kambodza ja kuten olen itsekkin huomannut, syyt matkustaa voi muuttua huomattavasti viikoissa. He halusivat vapauden liikkua ja nähdä, sen sijaan he tapasivat myös inspiroivia ihmisiä ja alkoivat löytämään elämälle suuntaa, kokwilivat uutta tapaa elää ja tulevaisuuden kuva alkoi hahmottua. On jännä miten sitä tapaakin joskus ihmisiä joista saa sen fiiliksen, että nämä on samalla tikkaalla mun kaa, samalla rapulla. Kuten mulle myös, mun tulevaisuuden kuva on alkanut pikkuhiljaa hahmottua ja mun alkuperäinen syy lähteä reissuun on saanu syvempiä ulottuvuuksia. Nut tiedän ettei mua oo luotu Suomen loskassa tarpomaan ja haluan matkustaa lisää ja oppia sen mitä kaikki on mulle jankuttanu ajat päivät. Ala tatskaamaan. Ja sen mä myös teen. He tiesivät että osaavat myydä, mutta miten sen kääntäisi niin, ettei tarvisi olla tekemisissä rahan kanssa. Pulmallista etten sanois ja tiemme erkanivat näihin mietteisiin, he palaisivat Thaimaahan inspiroitumaan ja mä viettämään viimesiä päiviäni Otresille.

Mä tiedän että osaan asiakaspalvella ja rakastan taidetta ja sen luomista. Ainut mikä on ollu esteenä mun menestykselle ja intohimon toteutukselle on ollu pelko epäonnistumisesta. Tulin tänne toki voittamaan myös pelkoni, luulin pelkoni hämähäkkeihin olevan se suurin pelkoni. Kun tämä oli voitettu muuan viidakkotrekin jälkeen kun tajusin miten kaikkeen tottuu, aloin miettimään niitä syvempiä pelkoja. Moni pelkää uutta ja tuntematonta. Mä tiesin ettei se ole mun ongelma, mutta en tiennyt että mun suurin pelko olikin pelko onnistua. Nyt oon voittanut sen ja tiedän onnistuvani. Lopetin tupakoinnin sadasta nollaan päivässä. Mua pelotti etten nauti mun aamukahvista tai viinilasista yhtä paljon kuin ennen jos lopetan. Tajusin että nautin itseasiassa enemmän kun tiedostin ettei jokin typerä pääni sisäinen riippuvuus enää hallitse mun elämää. Sama nyt. Toki mä palaan Suomeen ja annan sille ravintola-alalle vielä yhen tsänssin, mutta tämäkin on suurimmaksi osaksi rahan takia. Fakta on että parhaat rahat taotaan kotosalla ennemmin kuin paratiisin rantabaarissa kookoksia myydessä. Kun hillot on kasassa mä meen taas. Rakastan mun perhettä ja ystäviä siellä Suomessa, eikä mun arki todellakaan mitään huonoa ollut, mutta oon Suomes tasan niin kauan kunnes rahat uuteen rissuun on kerätty ja lähen taas etsimään, tutkimaan ja oivaltamaan, elämään unelmaani ilman yhteiskunnan luomia normeja, oletuksia ja edellytyksiä. Lähden rakentamaan uraa ja tulevaisuutta josta nautin ja joka tuntuu luonnolliselta. Tienaamaan työllä josta nautin ja elämään uudenlaista arkea.

Mul oli muutama päivä aikaa hyvästellä tutut ja vielä oli maalaushommiakin. Elsa jäis Serendipitylle off sesongiksi ja halusin viettää viel yhden illan hänen kanssaan ja mähän en näitten totaalin reilun parin kuukauden aikana oo juhlinu kertaakaan siellä keskustassa. Ilta oli eeppinen, hauska, mutta edelleen olen sitä mieltä et parhaat dj:t on Otresilla ja melkeen kaikki mun ihmiset myös. Elsaa tulee kyllä ikävä. Parhaimpia menomestoja on Session, Dolphin Shack, JJ’s ja Utopia ja juomisesta ei hyvällä tuurilla tarvi maksaa mitään kun ottaa flyiereitä jakavilta misuilta lapun on tervetuliaisjuoma yleensä ilmainen ja häppäreillä dollarin bisse on vähintään puoleen hintaan. Aika meni siivillä hyvässä seurassa ja aamul palasin Everythangiin.

Yritin mennä tsekkaa itteni ulos Haciendasta mutta itse Karina ei ollut paikalla ja hän oli keksinyt uuden laskutus tavan meikäläiselle. Eli niinä päivinä kun mä maalasin sain puolet laskusta pois. Olin hiukka hämilläni milloin tällainen järjestely on sovittu. Mä en paljoo palkkaa pyydä mun työstä, mutta ilmeisesti ilmanen ruoka ja asuminen päiviltä jolloin tein töitä oli liikaa pyydetty sittenkin. Ei siinä mitään jos mäkin olisin kuullu sopimuksen muuttumisesta. Jos multa kysytään on Karinalla ote alkanut lipsumaan hälyttävästi. Alkoholiahan nautitaan joka päivä, nyt oli 20 päivän putki menossa. Nainen eräänä aamuna hermoraunioissaan sanoi Fizille myyvänsä koko paskan. Yhdeksän ja puoli vuotta vuokrasopimusta jäljellä ja nyt jo tuntuu että tarvii luovutta… Neidon käytös on ollut muutenkin vähän mitä sattuu, hän antoi luottopakilleen Noralle potkut kun kuuli ruokakaupan tuulikaapissa puhuttavan mestan olevan narkkien sijaiskoti ja huumeiden välittäjä. Nora oli eräs aamu hieman krapulaisen näköisenä avannut baaria kun Karina nosti kissan pöydälle. Jos multa kysytään vois omistaja katsoa peiliin ennenkuin alkaa heittää viimesiä työntekijöitään pihalle. Jäljellä on enää Fiz. Nora sai duunia Everythangista eikä mua huvittanu palata tyhjään Haciendaan, palasin vain päiväksi maalaamaan seinän naapurin Misan kanssa. Ensi kaudella vastakkaisella puolella tietä tulee olemaan melko kilpailukykyinen majatalo jonka seinällä on nyt ensimmäinen osa maalaussarjastamme. Yksi syy lisää palata ensi kaudeksi, mikä olisi mahtavampaa kuin maalata koko paikan seinät tyylillä joka alotettiin, eli sama kuva puolitettuna edustaen vastakohtia elämän suurissa kysymyksissä.

Viimenen iltani Otresilla oli Fizin syntymäpäivät. Nora oli töissä kymmeneen ja odotettin Hillyn kanssa kunnes hän pääsisi. Olin käynyt edellisenä päivänä marketeilla ostamassa naurettavan yhteislahjan: Hello Kitty säästöpossu Kambodzaan paluuta varten, käsiviuhka jota koristi kuva Korealaisesta poikabändistä, angry birds aamutossut ja kalastuspeli. Henkilökohtaisesti annoin vielä uuden kameran kun tiputettiin edellinen hupsistakeikkaa laidan yli snorkausreissulla Malesiassa. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen lahjaan mutta kun saavuimme kokolle Otres yhden ja kahden väliin oli tunnelma viileä Karinan osalta. Hänellä oli mulle sanottavaa.
Notskilla oli letkeä tunnelma, Eddie soitti kitaraa ja jengi laulo, kunnes Karina avas suunsa. Hän alkoi paapattamaan miten hänellä ei ole mitään arvostusta mua kohtaan enää jäljellä, miten mä saatoinkaan tulla niin myöhässä näihin bileisiin ja miten mä voin kutsua itseäni Fizin ystäväksi. Olin hiukka hämillään mitä helvettiä se siinä huutaa. Kysyin tietenkin Fiziltä heti kun savuttiin miten alku ilta oli mennyt ja pahoittelin kun tultiin vähän myöhässä, mutta onneksi bileet olikin vasta alussa. Hän sanoi ettei hätää ja vaikka he odottivatkin meidän tulevan aiemmin oli kaikki nyt hyvin kun oltiin paikan päällä.
Karina jatko ja jatko. Mä en yleensäkkään jaksa tapella ihmisten kaa naurettavista asioista kuten tässä tapaukseasa mikä on ystävyyden mitta. Kuuntelin hiljaa ja kun hän oli toistanut noin sata viiskyt kertaa miten ei arvosta mua enää yhtään vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs:” Selkee”. Huvittavaa koko hommassa oli miten hän itse lähti bileistä välittömästi tämän pauhaamisen jälkeen Otres ykköselle baariin vonkaamaan kuulemma joltain jätkältä joka ei ees halunnut tältä pesää. Tekopyhää toimintaa etten sanois.

Bileet kumminkin vain parani. Porukka sammuili ja random tyypit lähti. Meidän ydin porukka jäi jäljelle ja käytiin välillä uimassa planktoneiden kipinöidessä ja soiteltiin ukulelettä ja rumpulootaa, pidettiin nuotioo yllä ja hassuteltiin. Auringonnousu oli haikea, mäkin aloin pikkuhiljaa tippumaan ja oli hyvästien aika. Ladon jengi palas marketille ja Fiz Haciendaan, mä en sinne astuis jalallani enää, jos nainen jolle oon maalannu seiniä tunteella viimeset kuukaudet huutaa mulle kännirähinöissään edellämainittua ei mua hirveesti huvita sinne palata. Kävelin Everythangiin jossa mua odotti vielä yks peili projekti. Silmät ristissä väsäsin homman kunnialla loppuun, ostin lippuni Phnom Penhiin ja kulutin viimesen päiväni näissä piireissä. Kun oli aika lähteä itkin koko matkan mopon kyydissä. Tämä väli Otresilta Down Towniin on tullu kuljettua niin monet kerrat, maisema on porautunu mun mieleen kunnolla: Khmeriläinen kylänraitti jonka vartella pelataan jalista punamulta kentällä, alastomia pikkulapsia ja pikkuriikkisiä hökkeleitä joita he kodeiksi kutsuvat. Graffitit muureissa joita Kambodzalaiset rakastaa rakentaa tyhjien tonttiensa rajaamiseksi. Lehmät jotka löntystää keskellä tietä, kanat ja possut. Autio kalliokohta josta tulee mieleen lännenfilmit, peltoaukeat ja ankkalammet, korkeuksiin nousevat lukaalit, hienostohotellit. Kyllä, tätä maisemaa en halua unohtaa, kun (huomaa KUN) ensi kerralla palaan on kaikki varmasti niin erilaista. Kyllä, nyt olin varma, että haluaisin palata pian.

Advertisement

Syitä ja seurauksia, kaikella on tarkoituksensa…

Sihanoukville ja Otress beach jäi siis hetkeksi. Oli aika mennä tsekkaa nämä upeat saaret. Viimeset päivät Otresilla meni siis ikuisuusprojekti Dormin seinää maalatessa. Mehän ollaan kyhätty sitä monet kuumat päivät ja pitkät illat, ja vihdoin se oli valmis! Asiakas, asukkaat ja me Fizin kanssa oltiin todella tyytyväisiä lopputulokseen. Välissä mua kysyttiin tekee seinämaalaus muuan sukellusfirman seinälle. Kaupunkiahan koetteli shokeeraava onnettomuus kun Utopian ohessa kaupungin tunnetuimpiin ja vanhimpiin guesthouseihin kuuluva Monkey Republic paloi viimeistä kattoparrua ja pillun pärettä myöten tuhkaksi taivahalle. Palo sattui aamupäivällä ja sai alkunsa elektronisesta viasta. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin, mutta aika monet reissaaja raukat menetti kamansa ja passinsa. Plus siinä sivussa tuhoutui viis muuta naapuriliikettä. Vakuutushan ei korvaa jos puu palaa, ja vissiin jonkinsortin ”turvallisuuslautakunta”, tai miksi ikinä sitä nyt kutsuis, teki jonkinlaisen päätöksen ettei perusrakenteissa saa enää käyttää puuta. Mene tiedä häntä näitten säädöksistä kuin vedenpitäviä ne on, mutta jotain positiivista palossa oli. Muuan vaatekaupanomistava Italialais rouva Nuria tylsyyttään perusti siivous liikkeen yhteistyössä STAn kanssa ja nyt kultasilta leijonilta (Serendipityn ”keskustan” merkkaava patsas) rannalle asti paikkaa siivotaan, joka päivä, jatkuvasti, hamaan loppuun saakka. Hanketta sponsoroi kaikki rantakadun liikkeet kympillä kuussa ja Anchor sekä Klang oluen valmistajat ja isot pankit laitto rahaa projektiin avokätisesti. Monia paikallisia jälleen työllistetty ja pysyypä paikat sistinä! Kaikella on tarkoituksensa…

Toki toinenkin hyvä sattuma tässä palossa oli. Nyt The Dive Shop Cambodia etsi seinämaalareita. Kuulin vinkkiä Elsalta, että he järjestävät maalaustalkoon, kaikki saa osallistua ja paras pääsee viettämään kissan päiviä Koh Rong Samloemille Robinson Bungaloweihin. Mä olin niiin mukana! Vielä ku kuulin et paikalla ois Venäläinen kuuluisa graffiti taiteilija PSHE. Päräytin iltapäivällä mestoille ja Irog ja Dennis kerto mikä on homman nimi. Mä sain toisen pää aulan seinistä, PSHE viimeisteli omaansa vastakkaisella puolella. Random ihmisii tuli (en halua kuulostaa nokkavalta mutta kuulostampa silti) töhrimään muita seiniä. Elsa ja Katie oli mukana meisingissä ja siinähän pari päivää kulu sutiessa ja mestarilta spray tölkeistä oppiessa. Olo oli ku musiikkivideolla ois ollu kun työskenneltiin seläkkäin, hipidihoppi soi taustal ja ihmiset tuli videokuvaa meitä ja jammailee kaljottelun lomassa. Oli siis edelleen Kambodzalaisen uudenvuodenpyhät johon klassisesti kuuluu vesisotaa ja vauvatalkilla leikkimistä. Paikalliset toki käy pagodassa, lahjoo buddha patsasta, saavat siunauksen munkilta ja läträävät hekin vedelle siivotessaan alttarin.

Kolmantena aamuna tulin viimeistelee edellisen päivän sutimiset. Kaatosade lopetti mun flown. Sateet on näköjään jo alkanu vaikkei vielä pitäs olla sadekausi. Kuivakausi eli sesonkihan alkaa marraskuussa ja päättyy huhtikuussa kun alkaa olla tukahduttavan kuuma. Sateet alkaa kesäkuussa ja päättyy lokakuussa. Tämähän tarkoittaa toki myös että luonto kukkii ja myös ei niin ihanat öttimöntiäiset lisääntyvät. Suosikkini sokeat, lentävät torakat ja lentomuurahaiset kuhisee ympäriinsä. Onneksi on myös gekkoja jotka rakastaa syödä niitä pienimpiä paskiaisia kuten sandflyta.

Aamulla dive shopilla kumminkin odotti monkeyn pojat ja ikävät uutiset rakentajilta. Mun seinä tuli liikaa kadulle ja se tarvi kaataa. Olin musertunut. Mutta minkäs teet ku isot sedät määrää. Taidetta ois haluttu pitää pystyssä viimeseen asti, mutta koska mä en voinu päivystää mestoilla jatkuvasti millon se kaatuu, tultiin yhteisymmärrykseen että seinä kaadettaisiin heti ja mä saisin sen kunnian. Jos ei muuta niin ainakin pirun vaikuttavia valokuvia ja videoklippejä tuli otettua ja ilmaset yöt Robinsonin bungaloweissa ansaittua.

Kun mä lähin reissuun niitä yleisimpiä kysymyksiä pari viikkoo ennen matkaa oli:
” Joko sua jännittää?” …Öööö, ei. Tarvisko nyt olla se jännitys ja paniikki päällä kun on tekemässä elämänsä parasta päätöstä. ”Möiksä tosissas kaiken mitä omistit?” Periaatteessa kyllä, mua odottaa pahvilaatikko matkamuistoja ja tuliaisia aiemmilta reissuilta ja ystäviltä, pari valokuva albumii, vaatteita viikoksi, askartelu ja korunteko välineitä sekä joitain aiempia taidepläjäyksiä ja tarvikkeita. Kylmän viileesti mä vaan annoin, möin ja hävitin ja lentoani venttasin. Toki oishan sitä aikaa voinu olla enemmän, mutta tulisko sitä ikinä lähdettyä jos aina miettis mitä olisi vielä voinut tehdä? Tein just sopivasti suunnitelmia ja hain taustatietoja, eli tiesin mitkä maat haluan nähä ja suunittella missä järjestyksessä ne kannattaa mennä ettei vaan osu sateiden kaa yhtäaikaa. Mun ”virsikirja” (monet tietää ketkä on nähny eli pienenpieni moleskine kalenteri) selkeytti mun ajatuksia ja elämän aikatauluttamista ensi ajatuksesta toteuttamisen hetkeen saakka.

Tässäpä joidenkin toivomaa listaa valmisteluista ja hankinnoista, pohjaa vaikka sille sun omalle kalenteroinnille kun reissuun lähdet eli otteita virsikirjasta:

Maaliskuu:  Tee päätös, hoida työkuviot aka hanki duuni jossa tipit virtaa, tee suunnitelma ’kamojen hävitys’

Huhtikuu:  Myy kamat, suunnittele pikku get away johonkin (viikko Barcelonassa, toimi!)

Toukokuu: Kämppä tyhjennetty, velat maksettu, tuumaustauko pidetty ja Suomi- vitutus maksimoitu, sukuloitu, lomailtu… Ekstra hilloo hommattu random taidemaalauksilla.

Kesäkuu: Duunii, duunii, duunii, kirjoja, kirjoja, kirjoja!! Kunnonkohotusta? jeah right! 😀

Heinäkuu: Lääkäriajat varattu, jonkinlainen reissuplääni tehty, lentoliput varattu, lisää duunia ja JOPA elämästä nauttimista.

Elokuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa, lisää lukemista. Satatuhatta tuntia nettisurffailua, terveys check!

Syyskuu: Vieläkin duunii (jokainen tehty työtunti on päivä auringon alla!), varusteet hommattu, rinkka testattu, ”must see” kohteet päätetty, posti käännetty, rahastohoitaja lahjottu, asiakirjat hoidettu…

Lokakuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa mm läksärikemut viimeselle illalle Suomessa sovittu 😀 (lähdetään tyylillä!) Parturoinnit, kehon- ja mielenterapiat käyty, katu-uskottava rusketus ylläpidetty (minähän en mikään vastatullut ole, älä kaupustele!) ja ei muuta kun lempi hörhöäni Hunter S. Thompsonia lainatakseni ”buy the ticket, take the ride”, näin simppeliä ja sithän sitä mentiin.

Mitä ihmiset sit sano kun mä vihdoin lähdin. ”Pidä huoli itestäs!” ”Älä tee mitään mitä mä en tekis!”, ”Ota paljo valokuvia” ja ”Äläkä vaan jää sinne” oli ne klassiset. Noh, maalaisjärjen kanssa täällä on pärjännyt, oon varmasti tehny jotain johon joku ei välttämättä tost noin vaan lähtis, valokuvia oon ottanu yllättävän vähän paitsi tilanteissa kuten Dive Shop. Oon aika ilonen että hukkasin kamerani bambu saarella ja nyt mun on tarvinu useammin pysähtyy hetkeen, ihailla sen kauneutta ja punnita kaks kertaa kaivanko kännykän tai tabletin ja otan sen kuvan, vai painanko vaan sen hetken kauneuden mieleeni ja elän sillä muistolla. Niinku aiemmin mietin, harmittavan monet räpsii kolmesataa kuvaa päivässä, apinan poseerattua kääntyy kameraan päin kattomaan tuliko jotain National Geographylle lähettämisen arvosta ja unohtaa täysin katsoa sitä apinaa silmästä silmään, nauraa luonnon kauneudelle ja eläville ihmeille, nille mitä ne pienet hetket elämässä meille suo. Mutta oon toki ottanu kuvia, mulle ne yksittäiset on parhaita vaikkei niitä oo montaa tuhatta. Mitä tulee viimeseen toivotteluun ”Älä jää sinne” saa mut hyvin ristiriitasiin fiiliksiin. Oisin kai julma jos sanosin et haluaisin jos mulla ei ois ihmisiä joitten takia suomeen palaan, mutta se on fakta. Toki on paikkoja joita rakastan, mutta niitä on kaikkialla ja niihin on mukava palata. Turku on ollu mun kaupunki viimeset kolme vuotta ja pidän siitä paljon, pidän mun arjesta siellä ja lähipiiristä. Voisin helposti pitää Turun mun päämajana matkailun lomassa, mutta ajatus töihin paluusta ja rutinoitumisesta, oranpyörässä juoksemisesta ja ainaisesta kaukokaipuusta ei houkuta. En mä jää tänne, mutta varmasti palaan. Enkä puhu vältämättä Aasiasta, mut palaan matkalle. Rakastan mun perhettä ja kaipaan heitä. Rakastan mun ystäviä Suomessa, niitä joka päiväisiä ja niitäkin joita näkee harvemmin, mutta mä myös ammennan niin paljon näistä saman mentaliteetin omaavilta kanssamatkustajilta. Ajatuksia, ideoita ja aatteita jakaessa alan pikkuhiljaa löytää elämälleni suuntaa ja nyt kun se suunta alkaa pikkuhiljaa löytyä onkin jo pian aika palata paikkaan jota kodiksi kutsutaan. Mutta nyt musta on alkanut tuntua että elämä antaa mulle nuolia, mun polulle on osunu suuntaa antavia hmisiä jotka vahvistaa mun luottoa tulevaan, ja suurin osa niistä on hassujen sattumien kautta.

Jos mä en olis palannu Bamboo saarelle mä en ois tavannu Fiziä, en ois saanu tilaisuutta maalata Haciendassa enkä ois tavannu Kristiania. Sain häneltä mielettömästi itsevarmuutta, uusia näkökulmia ja nyt hän toivoo mun maalaavan tauluja galleriaan Norjaan. Jos en ois maalannu Haciendassa en ois saanu yhteydenotto pyyntöä muun Pizalta, joka näki mun seinät ja haluis mun maalaavan jotain hänellekkin jos mulla on aikaa. Jos en ois tullu takas Sihanoukvilleen en ois tavannu Elsaa, enkä ois saanu tilaisuutta maalata Dive Shoppia. Jos en ois maalannu Dive Shoppia en ois ikinä tullu Koh Rong Samloemille enkä ois tavannu Lingiä, joka jälleen vahvisti että oon menossa oikeeseen suuntaan…

Sihanoukvillesta Kepiin

Tästä lähtien kun ostan ”bussilipun” aion kerrata yksityiskohdat idioottimaisen monta kertaa. Bussi lähti aamu 8:lta ja tavan mukaan pik-up kuului hintaan. Tälläkertaa pik-up vani osottautuikin itse kyydiksi Sihanoukvillestä Kampottiin. Mielestäni ”bus” on eri asia kuin ”minivan”… Noh, neljällä taalalla kaks ja puol tuntia epilepsiakohtausmaista peräsuolta rentouttavaa hytkymistä on kai halpa huvi…

Kampotissa siis vihdoin. Lähdettiin koko kööri samaa matkaa saarelta ja saatiin vielä yksi orpo sielu lössiimme Sihanoukvillestä. Majotuimme herttassessa Bodhi Villassa pari kilsaa itse Kampotin ytimestä. Kampot on herttanen, ranskalaistyylinen ja hiljanen pikku kyläpahanen. Pitempäänkin olisi varmasti viihtynyt, mutta koska aikatauluni kusi jo sen verran radikaalisti, päätin tiivistää koko pitäjän yhteen päivään. Palkattiin siis tuktuk-kuski päiväksi 15$ ja lähettiin pörräämään.

Ajeltiin landea ympäri ja käytiin tutkimassa lähistön luolia. Aika mageet etten sanois. Lepakot ei oikeen tykänny valosta ja tunsi miten ne lensi ihan naaman vierestä tai selän takaa 🙂 Ei heikkohermosille! Ryömittyämme aikamme quanossa suuntasimme vielä tekojärven liepeille ja körryyttelimme pikkuhiljaa takas keskustaan. Guesthousella ilta meni biljardia pelatessa, valokuvia vaihtaessa. Minähän urpo onnistuin hävittämään mahtavan iskun ja vedenkestävän canonini Bamboo islandin metsien syövereihin joten olen aikalailla toisten armoilla ellen halua kikkailla tabletin tai luurin kanssa… Soitin myös Suomeen rakkaalle Sirja-siskolle ja kuulostin kuulemma ihan känniseltä! 😀 Siitä on kai aika kauan aikaa kun on viimeksi Suomee puhunu kunnolla…

Aamulla tiemme erkanivat. Iris jäi vielä pariksi päiväksi ja Renata ja Luke jatkoivat Phnom Penhin kautta Ho Chi Minh Cityyn. Mä otin paikallisbussin Kepin kylään. Tämä koska ihan vaan vertailun vuoksi haluan kokea lisää näitä pikkupikku saaria, löytääkö Bamboo Island vertaisensa Kepin Rabbit Islandista. Aikani lirkuteltuani paikallisen matkamyyjän kanssa ja saatuani open date menopaluu lipun kukkarolleni sopivaksi hyppäsin venheeseen kohti Koh Tonsayta.

Saari on upeaa katseltavaa ja inhimillisen lähellä mainlandia. Kaikki majoitusvaihtoehdot löytyy saaren länsirannalta. Kukaan ei tietenkään vaivautunut tätä minulle kertomaan vaan kuultuani 7$ bungalowi hinnoista lähdin patikoimaan kohti saaren eteläkärkeä. Polku oli miellyttävä ja selkeä. Se oli sitä seuraavan puoltoista tuntia. Matkan varrella näkyi koteja ja merilevä viljelmiä, kultasta hiekkarantaa ja välillä kivikkoa… Kunnes polku katosi. Voi nyt v`¥§￦\{€!! Ei taaaaas!

No enpä luovuttanu heti vaan jatkoin rantaviivaa seuraten ja oletin ympyräni pian sulkeutuvan. Tajusin tulleeni umpikujaan kun mangrovejuurakko hallitsi näköalaa. Koitin kierää suota ja ryömin aikani pusikoissa kunnes löysin mahdollisen ylityskohdan. Muutama vaivanen metri ja pääsisin kuivalle metsätaipaleelle jatkamaan matkaa. Yritin rakentaan sillan styroksista, kepeistä, muovipulloista ja eripari släbäreistä. Onneksi mukana oli hedelmäveitsi ja jeesusteippiä sekä köyttä. Kyhäelmä näytti lapsellisen huteralta ja sade alkoi voimistua hälyttävää vauhtia. Ylitys olisi tehtävä nyt tai ei koskaan. Vaikken mikään nuorallatanssia ole olisi yritys varmasti onnistunut ilman rinkkaa. Kahdeksan lisäkiloa oli kuin olikin liikaa siltani keskirakenteelle ja rymähdin suohon. Turvaköydestä kiinni pitämällä sain pidettyä tasapainoni enkä vajonnut aluksi polvia pidemmälle. Katsoin siltaani, ympärilleni, itseäni ja nauroin jonku tunnin. Mitä v**tua sä Virve oikeen yrität! 😀

Ei auttanu ku luovuttaa. Matkaa takas oli huomattavasti vähemmän mutta ketteryydestäni huolimatta matka olisi ryömittävä suossa. Ensimmäinen kymmenen sentin jalannosto aiheutti imukuppireaktion. Tunsin suihkusandaalini lipuvan jalastani ja suon nielaisevan sen. Tunsin myös kaikkea muutakin kivaa ja kutkuttelevaa varpaideni välissä. Kummin tämä kuuluisi tehdä? Helvetin hitaasti vai nopeasti? Missä se sudenpentujen käsikirja on kun sitä tarvisi? Päädyin ratkaisuun harkiten, hillitysti mutta rivakasti. Reisiä myöten liejussa mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin rantaan. Ei muutaku nöyränä takaspäin ettimään sitä polkua prkl…

Näin pelastukseni ulapalla. Kalastajia. Liftasin dollarilla kyytiin ja pääsin takaisin lähtöruutuun. Tinkasin bungalowin 4 dollariin ja aika ja raha puhui puolestani jäädessäni yhdeksi yöksi. Sadekauden päättymistä juhlistetaan ympäri maata seuraavien kolmen päivän aikana ja tämäkin mesta täyttyy paikallisista ja hinnat nousee kaikkialla maassa. That’s my que, aika vaihtaa maata. Ilta meni lepposasti etenemissuunnitelmaa miettiessä. Saari on kaunis, mutta ei mitään verrattuna Koh Ruhun. Ja nyt kun ei enää toi liha maistu niin ruoka ei ollut varsinainen elämys. Mutta mukava paikka bondata muitten reppureissaajien kanssa ja valmistautua tulevaan Mekong Deltan hektiseen sykkeeseen. Bussilipun rajan yli aijon hommata samalta agentilta keneltä ostin botskilipunkin ja kymmenen päivää Vietnamissa alkaa pian, hiphei 🙂

Phnom Penhistä Sihanoukvilleen

Lähtö Phnom Penhistä tapahtu yllättävän smuutisti. Istuin iltaa Lontoolaisen englannintulkin, intialaisen kumipuunkasvattajan, italialaisen elämäntapataiteilijan, espanjalaisen happopään ja amerikkalaisen mentallyillin kaa. Siinä aika meni taas rattosasti ja oli mielenkiintosia puheenaiheita. Varsinki tän jenkin kaa, hän yritti ajatella positiivisesti. Se oli ostanu huoran kaupungista ja seki istu tietty meidän seurassa muttei oikeen osannu englantia. En oo hetkeen valvonu niin myöhään, siis yhteen 😀 Aamulla en tienny vielä minne jatkasin seuraavaks mut onneks gh:n pitäjä oli päättäny mun puolesta, eli matka jatkuis Sihanoukvilleen. Joten viiden minuutin varotusajalla pakkasin rinkan ja istuin motokuskin kyytiin.

Neljä tai viis tuntia myöhemmin löysin itteni mestoilta. Ohitin niid-a-raidit ongelmitta ja olin heti paljon viisaampi tyhjennettyäni virtsaputkeni nesteet (jotka oli odottaneet ulospääsyä aamusta asti) ei nin siistiin aseman vessaan. Tämän jälkeen olin valmis ottaa kuumottelijat haltuun. Dollarilla irtos sit kyyti Serendipity biitsille. Guesthouseksi valitsin vähä parempia aatteita kannattavan Monkey Republicin. Mestassa saa täytettyä vesipullon, vanhoja vaatteita voi lahjottaa, prostituutiota vastaan taistellaan. Eka tarvi tsiigata tietty mestat. Kaikenkaikkiaan mitä tässä ”ytimessä” kerkes pyöriä Sihanoukville on aika surullinen mesta. Tosi aavemaista ku majoja on rakennettu toinen toisesa perään ja sit hyvälly. Tai alettu rakentamaan jotain massiivista betonirakennelmaa ja jätetty kesken. Tällanen wannabe thairanta jossa kerjäläisiä ja lapsihuoria vilisee nurkat täynnä. Ei häävii.

Kävelin kumminki paikkaa aikani ympäri ja etin täydellistä spottia hammokille… No luck.. Takaspäin palatessa pysähdyin erittäin viehättävään venäläisten pitämään Bamboobariin. Aika uus mesta, varmaan parin vuoden päästä tosi suosittu ja kallis. En oo vielä toista näin letkeetä täältä löytäny, mestat pumppaa vaan gangnanstyleä volat kaakos. Myös ruoka oli hyvää ja tarjolla on ainoastaan vegee. Jos haluut perustaa tänne bisneksen rantatontin vuokra on n. 200€/kk plus sähköt, rakentaminen, ylläpito, työntekijöiden palkat etc. Siihen päälle buisnessvisa ja homma ois selvä, paikallisten vihat toki vois saada niskaansa ku vie niitten maat… Mutta luulisin et aika menis iha lepposasti reggaeta kuunnellessa kookosdrinkkei sheikatessa ja rauhanpiippu yhdistää, ideaa, eikö?!

Täällä tapasin jälleen uuden matkakumppanin, Annen. Vietin syysiltaa siinä hänen kaa, kuviteltiin olevamme syksyisissää kodeissamme, juotiin caramelteetä ja syötiin pannukakkuja siirapilla ja hedelmillä, hyvin brittiä, mutta tuntu kovin kotosalta kun vielä sai banaanikanelisheikin niin oijoi 🙂 Musta on jostain ihme syystä tullu pannukakku friikki. Haluan kokeilla kaikkialla ja kaikilla eri täytteillä ja päällysteillä. Päätettiin lähtä molemmat seuraavana päivänä lähellä sijaitsevalle hiljaiselle saarelle. Avoin lippu menopaluulla ja aamiaisen sekä kyydin hotellilta sai tingattua kymppiin. Ihan jees.

Illalla tsekkasin oman mestani juomatajonnan ja päädyin aikasin nukkumaan. Ihan kreisii, oon koko lomalla juonu jonku neljä bissee. Tä on kyllä erikoismesta. Jengi herää tosi myöhään, ite olin taas kuudelta virkkuna pystys ja eka dormi yö takana suju yllättävän helposti! Aamiaisella tapasin Annen ja hypättiin venheeseen muutaman muun kanssa jotka oli päiväreissulla menossa saarihyppelylle. Pysähdyttiin siis snorklaamaan matkalla Bamboo islandille. Mä en edes vaivautunu veteen ku näkyvyys oli niin huono. Ympärillä pyöri myös ihan levottoman kokosia meduusoita joten tyydyttiin Annen kaa vaan makaamaan kannella.

Olin kuullu tästä mestasta sen verran että aussit Battambangissa mainitsi käyneensä ja sano et se on ihan ookoo. Netistä luin sen verran et ”miellyttävä pikku saari jossa ei ole autoja, teitä tai sähköä.” Kuulosti houkuttelevalta. Kun kierrettiin saarta ympäri oli fiilis ku muumeilla matkalla hattivattien saarelle. Kun lähestyttiin rantaa fiilis vahvistu. Havaittavissa oli muutama bungalowi ja kuppanen rantabaari, tuoleja, paatteja. Kuski kisko meidät suoraan bungalowia katsomaan ja hinta olisi 15$. Tingattiin kymppiin ja asetuttiin riippumattoihin. Hetken siinä maattuani yritin löytää muumifiilikseni uudelleen. Se tuntu kadonneen. Ranta oli läheltä katottuna roskanen, palmuja ei meidän näkökentässä näkyny ja kanat jotka asu mökin katolla ei ollu kovin tyytyväisiä. Tuntu et olisin ihan eri paikas mihin hetki sitten luulin meneväni. Mahdollinen naapuriehdokas kävi tsekkaan bungalowin. Juteltiin hetki ja hän kertoi saaren toisella puolella olevan enemmän majotusvaihtoehtoja ja että paikkaan pääsee jotain kinttupolkua pitkin. Vähän harmitti ku tuli heti otettua tää mesta, olis pitäny taas kuunnella sitä kuuluisaa intuitiota ja katella hetki ympärilleen. Mentiin pannarille rantabaariin joka osottautu maailman vaikeimmksi tilaukseksi. Tarjoilija tosissaan tuohtu kun ystävättäreni halusi palauttaa pannarin jonka hän oli tilannut ilma mitään lisukkeita. Itsehän saman ammattikunnan edustajana tiedän kuinka ärsyttävää on jos tilaus menee vituiksi tai asiakas on ollut itse epäselvä tilausta tehdessään. Annesta tiesin sen verran että aina joku ongelma oli kun ravintolassa istuttiin. Tilanne oli huvittavan tuttu ja molemmissa oli vika. Ystävättäreni tuohtu ja päätti puolestani ettei tässä mestassa syödä. Mulle sopi oikein hyvin koska halusin muutenki nähä mitä toiselta puolelta löytyy. Irtisanottiin asumus ja lähettiin raahautuu tälle ”toiselle puolelle”.

Matka oli eeppinen ja tuntu kestävän ikuisuuden (todellisuudessa 15min). Taidettiin saada joku ”auringonpistos” siinä veneessä ja myöhemmin riippumatossa, nauratti ihan perkeleesti ja muumifiilistä oli jälleen ilmassa. Perille päästyämme tiesin olevani oikeassa paikassa. Jättimäisten kivien rajaama kultainen rantaviiva, hökkeleitä, palmuja ja nuorekas ilmapiiri. Rannalla loju vanha kelo johon mäkin ripustin polulla rikki menneet läpsyni.

                                                                                                         Tänne mä jään.

Tälle maagiselle saarelle mä sit jäinki. Ann lähti seuraavana päivänä mutta mä vietin kissan päiviä. Joinakin iltoina lähdettiin porukalla kalastamaan ja öögaa auringonlaskua…

Päivisin pelattiin rantapalloa, kerättiin jätesäkeittäin roskia rannalta, kiivettiin kookoksia puista, snorklattiin, uitiin, tutkittiin saaren metsiä ja hakattiin polkuja, maattiin auringossa, elämää! Henkilökunta saarella on ehkä maailman ihaninta ja koostuu ”barangeista” sekä paikallisista.

Heihin tuli luonnollisesti tutustuttua melko hyvin sellaisina iltoina kun tehtiin kasvomaalauksia ja opetettiin toisillemme kaikenmaailman juomapelejä. Yleensä tällaiset juhlat jatku pikkutunneille asti ja illan kruunas naku uinti planktoneiden illuminoidessa. Koin jotain käsittämätöntä rauhaa jokakerta siinä kelluessa tähtitaivas päänpäällä ja meren kipinöidessä alla. Mieletöntä. Yksi visuaalisesti vaikuttavimpia näkyjä oli taifuuni. Kuin lohikäärme olisi noussut merestä pilviin nostean tonneittain vettä mukanaan. Tarvi nielasta pari kertaa ja rukoilla lähellä olevien alusten puolesta, mutta tämä myrsky oli kuulemma keskikokoinen eli meikälle valtava!

Vietin saarella kokonaiset kymmenen päivää. Tarkotus oli alunperin yks yö, mutta joka aamu ku mä heräsin, tuntu etten pystyny lähtee. Meitä oli aluksi aika kiintee porukka, kaikki oli yksin reissus mutta meistä tuli iso perhe tällä maagisella saarella. Asuttiin kaikki isossa dormissa ja riippumatot oli rivissä verannalla. Jokainen lykkäs vuorotellen lähtöään seuraavaan päivään ku joku ilmotti jäävänsä vielä yhdeksi päiväksi. Meillä oli superhauskoja ja sekavia iltoja. Just tätä mä nyt tarvinkin. Niinku aiemmin mainitsin en oo juonu eikä oo edes huvittanu koko lomalla. Nyt oon osannu riläksää vähän paremmin.

  

Tän kymmenen päivän aikana tuli tutustuttua aikamoisiin persooniin. Aloin kutsumaan paikkaa terapia saareksi. Moni meistä oli tullut sinne käsittelemään jotain ongelmaansa, ja kukaan ei halunnut lähteä ennenku ongelma oli selvitetty. Päivistä tuli viikkoja ja joillakin jopa viikoista kuukausia. Muuan ystävä tuli setvimään suhdettaan isäänsä, toinen itsenäistymään karikoituneen ihmissuhteen jälkeen, minä tulin lopettamaan tupakoinnin. Mä sain synttärilahjaksi helmikuussa äitiltäni kirjan jonka pitäs auttaa lopettamaan tupakointi. Oon lykänny kirjan avaamista ja koko lopettamisprosessin alottamista millon milläkin verukkeella. Nyt en voinu enää huijata itteeni, päätin etten lähde tältä saarelta ennenku lopetan.

Oli mahtavuutta myös löytää uusia puolia itsestään ja kokeilla uusia asioita. Paikallisilla työntekijöillä oli joinain iltoina tapana pitää mahtava tulishow rannan nuotiolla ja sain kunnian päästä oppimaan jotain kepinpyörittämmisen saloista. Melko yleisiä oli myös ryhmätanssit ym akrobatiaesitykset ja kokeilut. Nautin näistä kaikista suunnattomasti ja tavalla jonka en oo tienny olevan olemassa. Oli ihana päästä ilmaseen itseään myös taiteella. Maalasin mestaan mm tuhkakuppeja ja suunnittelin kaikille tämän mentaliteetin omaksuneille tatskan jossa luki khmeriksi ”vielä yksi päivä”, ”one more day”. Ja niin ne päivät kulu ja joka aamu mä funtsin että vielä yksi päivä. Mua kysyttiin töihinki sinne, lupasin harkita asiaa, mutta nyt haluun nähdä hetken aasiaa 🙂 Mun vihonviimenen päivä saarella koitti luonnollisesti kun röökauskirja oli lopussa. Tunne oli todella ristiriitanen. Paloin jo halusta lopettaa tupakoinnin mutta tiesin ettei se  tapahdu ennenku poistun saarelta. Lähtö ei ollu niin paha ku olin pelänny kun henkilökunta saatteli mut takas maalle. Veneessä pidettiin pikku sermonia mun viimeselle kessulle ja koin vapautuksen. Mieletön fiilis. Kymmenen vuoden orjuus loppu nyt, mä oon vapaa! Maissa Ramon tuli näyttää parhaan tatskamestan ja sopii hyvän hinnan. Ja siinä se nyt on. Mun matkamuistokädessä, mielentilakädessä, muumikukkien ja ilmapuntarin jatkeena. Ja kuulemma aika helvetin hyvin tyypiltä joka ei puhu khmeriä 😉 Mä oon niiin keisari!

Tulipahan mieleen tässä kun kuukauden päivät on kambodzalaisia seurannu ja vertaillu siihen mitä on lukenu, niin onko pikkasen eri mitä kirjoissa kerrotaan! Esim lähteiden mukaan ihon paljastaminen ei ole suotavaa niinku muissakaan aasia maissa, eikä myöskään julkinen hellyyden tai intiimiyden osoitus. Toisen kersaan tai varsinkaan päähän koskeminen ei oo cool ja julkinen nöyryytys on pahin kaikista. Yllättäen MIKÄÄN näistä ei pidä paikkaansa. Huumoriltaan kaikki paikalliset keihin oon diipimmin tutustunu on itseironisia ja pilkataan toisiamme minkä keretään. Lapsia saa lääppiä ja leikkiminen on suotavaa kunhan ei tietenkään pervoile. Ihon paljastamisessa pätee sama laki, on täysin hyväksyttävää pitää toppeja ja shortseja kunhan et väkisin toosaa vilauttele. Ihmisten koskettelu on varsin ookoo ja paikalliset miehet halailevat ja bondaavat keskenään jonkun homofobikon mielestä ehkä turhankin villisti. Olen saanut osakseni tätä kummallista härppimistä, tökkimistä, kutittelua ja nipistelyä sen verran laajalti etten usko tähän julkisen koskettelun myyttiin. Kun tatskat oltiin hakattu mentiin Ramonin kanssa makoilemaan rantatuoleihin ja tällainen halailu, makoilu ja chillailukin on mahdollista myös miesten ja naisten välillä, vaikka olisit barangatang. Munkit on myös melkonen myytti mutta osin selvittämättä vielä. Jostain kumman syystä vedän näitä keltakaapuja puoleeni kuin campari kärpäsiä. Tähän uskonlahkoon kuuluvat ei paljoa omista, mutta yhden sähköposti osoitteen ja jopa puhelinnumeron olen saanut. Kai tämäkin on siis oikeasti sallittua?

Päiväni tässä maassa alkaa pian olla luetut. Vietettyäni aivan liian monta päivää Bamboo isladilla jäi itse Sihanoukville aika mysteeriksi. Aijon nyt yleistää kun sanon näin, mutta hälyttävän monet tulevat tänne huoriin. Mesta on kuin Thaimaan Pattaya, Kanariasaarten Las Palmas ja Suomen Pihtipudas heitettynä blenderiin. Koristeena päivänvarjo ja foliohapsudrinkkitikku, nautitaan jääkylmänä malarialääkkeen kera kertakäyttömuovimukista. Avot!

Mun ei tarvinu enempää nähä. Ilman prostituutiota oisin ehkä jaksanu pidempään, mutta jälleen kerran rupes pännimään ihan sikana nämä uhriksi tekeytyneet. Todistin erään seksinosto tapahtuman ja satuin olemaan paikallisen seurassa kun näin kävi. Kaksi nuorta tyttöä möi palveluitaan 145$ arvosta arviolta viiskymppiselle amerikaanolle. Etovaa, mutta kuten paikallinen tulkkini kertoi, he tekevät sitä täysin omasta tahdostaan. Huoraamisesta käärii hyvät hillot ja saattaapa vielä löytää rikkaan aviomiehenkin joku päivä. Kukaan ei pakota, ja pelastus on lähellä heti kun siltä tuntuu ”pelastetaan ihmiskaupanuhrit”- järjestöjen pörrätessä kaupungissa.   Sihanoukville jäi siis taakse ja matkani jatkuu kohti Kampotia ja edelleen kohti Kepiä ja rajan yli Vietnamiin. Viisumissa päiviä jäljellä viisi, budjetissa on tullut pysyttyä niin hyvin että tatska oli tosiaan mahdollinen 🙂 Vielä luvassa rantoja, maalaismaisemia ja vuorennyppylää ennenkuin dollarit vaihtuu dongeihin. Kambodtza alkaa saamaan musta tiukan otteen eikä haluu päästää irti. Vielä olis paljon nähtävää mutta aika taistelee vastaan. Katotaan mitä nämä viimeset päivät tuo tullessaan 😉