Arkisto kohteelle marraskuu, 2012

Kambodza tosiaan piti mua otteessa viimeseen asti. Saarelta palatessani mua oli kuin olikin vastassa tämä yli-innokas travelagentti. Hauska tyyppi jonka kautta ostin sitten bussi (lue minivan) lipun rajan yli. Mutta vielä oli päivä aikaa Kepissä ja rielit vähissä. Onneksi tämä paikallinen herrasmies oli niinkin yltiöystävällinen että keksi minulle halpaa virikettä vielä viimeseksi illaksi. Kepin kansallispuisto oli henkeäsalpaava maisemineen auringonlaskun aikaan. Fiilis oli jälleen kuin planet earthin dokkarista vuoristoteitä alas pyörällä mutkitellessa. Majoituksen etsinnässä Saban auttoi myös ja ilman häntä en varmasti ois löytäny yhtään mitään. Normaalisti tähän aikaan vuodesta juhlitaan kolmipäiväisiä waterfestivaalit Phnom Penhissä, mutta koska kunkku delas kuukaisi sitten, ei festareita pidetä. Kaikilla duunareilla on kyllä kolmipäiväinen miniloma, vähänku Suomen vappu. Kaikki putiikit kaupungeissa on kiinni ja työväki lipuu pöndelle relaamaan.

Kep on yks näistä paikallisten suosimista chillausparatiiseista. Kaupunki on tosi pieni mut yks rikkaimmista mitä oon koko maassa nähny. Tiet on asfaltoitu, talot on kiveä ja suurin osa melko uusia. Saban tienasi kuussa tonnin, joka on tosi jees muualla maassa, mutta tässä kylässä aika perus. Kambodtzan kerma siis kokoontui nyt täällä ja minä tyhjätasku etsin kattoa päänpäälle. Kaikkialla oli täyttä. Lopulta löyty muuan raksatyömaa jonne sain jäädä, eikä tarvinu maksaa mitään. Jäätävä munkkipulla! Loppuiltakin meni vailla rielejä kun lähdin rapumarkkinoille Sabanin ja hänen ystäviensä kanssa. Lössi koostu opiskelijoista ja duunareista mutta suht hyvin toimeen tulevista, olettasin, koska en taaskaan maksanu mitään juomistani tai ruuistani. Ja niitähän riitti! Rapuja, mustekalaa, kalaa, simpukoita, olutta ja paikallista järkyttävää riisiviiniä joka maistuu siis kotimaamme kiljulta.
Aamulla pääkivusta tiesi juoneensa sitä myrkkyä ja selkäkin huusi hoosiannaa. Ei enää ikinä lomaresortti hierontaa! Parhaimmat saa varmasti ”ei niin turisti”-rannoilta tai ”massage by blind” eli ”seeing hands”-hierojilta. Vika ilta Kambodzassa oli siis hulvattoman hauska. Jötmui!

Siihen se hauskuus taas loppukin kun lähdettiin rajaa ylittämään… Kyyti oli tunnin myöhässä, ja vaikka täällä saa aina venailla tämä oli ehdottomasti pisin aika tähän mennnessä. Vani oli normi kakstoistapaikkanen mutta meitä oli loppupeleissä 17… Fiilis oli hiukka klaustrofobinen. Onneksi matka ei ollut niin pitkä ja päästiin leimaa ittemme ulos maasta. Tai siis osa pääs. Minä en tietenkään päässy niin helpolla…
”Juu madam, nou visa!” Ja sit selitellään. Normaalisti, suomalaisia kun ollaan, ei meikämannet viisumia tarvi alle 15pvän visiitille maassa. En oo kuullu kenelläkään olleen ongelmia ylittää näitten maitten rajaa. Mullahan oli (luojan kiitos!) lentolippu pois maasta 7.12, MUTTA koska Kambodtzan virkavalta on nyt todistetusti ja prosentuaalisesti hälyttävän usein olleet täysiä vittupäitä meikää kohtaan niin eihän ne suostunu leimaa mua ulos maasta. Näyttivät jotain kuppasta A4:sta kaikista kansalaisuuksista jotka saa Vietnamin rajan ylittää viisumivapaasti. Suomi ei tietenkään ollu listalla. Näytin viikon vanhaa samanmoista listaa tabletiltani todistaakseni Suomen kuuluvan näihin maihin. Heidän listansa oli kuulemma vain viisi päivää vanha ja täten kumoaa tämän mun hallussa olevan ulkoasianninisteriö listauksen. Siis tietenkin! He siis vaativat että ostan Vietnamiin viisumin, muuten ei asiaa maahan ole kun ei ulospääsy leimaakaan heru. Nyt Seppä näki punasta..
Lahjoin dollarilla motokuskin viemään mut Vietnamin puolen check pointille tarkistamaan asian. Heille mun ei ees tarvinu mitään lentolippua vilautella, sanovat vaan että tottakai pääset ineen ku haet vaan sen leiman Kambodtzasta. Motokuski todistajanani lähdettiin takaspäin. Kuskia jännitti varmaan enemmän ku mua. Se sano vaan:”Juu aar sou braiv, juu laik a rebel!” Takas kopilla ja motokuski puhu mun puolesta. Sedät tulistu todella, mut ei auttanu, pakkohan niitten oli leimata mut ulos. Jälleen kasa valkoihosia oli kokoontunu seuraa tapahtumia. Yks koppalakki koitti selittää jotain eri kansalaisten oikeuksista ja miten jotku ei tiedä omiaan. Niinpä niin, virheitä sattuu, mä sanoin ja hyppäsin moton kyytiin. In Your face! En voinu omahyväselle virnistykselleni mitään kun hiekka pölähti renkaiden alla etenemisen merkiksi. Mä oon niiin paha ihminen 😉

Kambodtzan punamultaset kuppatiet vaihtu siis asfalttiin. Eron huomas heti. Kaikessa. Tietenkin kielessä ja kirjotuksessa, kasvojenpiirteissä ja ruumiinrakenteessa, mutta monessa muussakin mielessä. Ihmiset pukeutuu varakkaammin (vaikkakin edelleen katukuvasta löytyy häiriintyneitä all-day-long-pyjama-päällä tallaajia ja pitkäkyntisiä miehiä on kai sit kaikissa aasian maissa?), koskettelu, härppiminen, nypläys ja tökkiminen on vielä yleisempää kun naapurissa, kaikki käyttää mopoja tai pyöriä enkä yhtään ihmettele kun koirat on niin agreja(who knows, ehkä johtuu mun pelottavan valkosesta naamasta ja turkin väristä…) ja tietenki maisemat! Nyt tuun viettämään koko kymmenen päivää täällä Mekong Deltan alueella ja palaan myöhemmin tutkimaan maan pohjois- ja keskiosan, mutta täällä maisemaa dominoi mahtava Mekong joki haaroineen ja kelluvine marketeineen ja riisipellot vesipuhveleineen.

Ekan päivän vietinkin Ha Tienin rajakaupungissa. Luksustelin pitkästä aikaa ja majoituin 100.000VND privaatti huoneeseen jossa twinbed, kuuma suihku ja tv. Kyllä kelpaa! Illaksi oli siis luvassa tutustumista paikallisiin draamasarjoihin pyykkäyksen ja mässäilyn lomassa. Ennen tätä oli kuitenkin hoidettava pakolliset pankki ja internet asioinnit sekä kaupunkikatsaus ja hintatiedustelu. Seuraavana aamuna olin hereillä taas kukonlaulun aikaan ja tervehdin aurinkoa kuuluisin sanoin: Gooodmooooorning Vietnam! Kuus tuntia tehokasta pörräysaikaa vielä tässä pitäjässä ennen siirtymistä Chau Dociin. Vuokrasin skootterin ja suuntasin markkina-aamiaiselle. Kokeilin taas vähän kaikkea ja lyhyessä ajassa joten en tiedä mikä se oli (veikkaan kylmää, makeasti maustettua riisipuuroa) mutta se halusi tulla ulos ja nopeaa! Eli 45 päivää vatsavaivoitta, ihan jees, ja tämäkin oli niin lyhytkestosta ja viatonta etten melkeenpä laskis koko hommaa enkä varsinkaan antanut sen varjostaa päivääni vaan jatkoin matkaani vuorille. Vain nelisen km kylän ytimestä löytyi mieltä rauhoittava luolien verkosto Thack Dong täynnä alttareita ja erinäisiä” rukoushuoneita”. Kaikinpuolin miellyttävä kokemus, jossei lukuun oteta toista kohtaamistani käärmeen kanssa. En ees pelkää käärmeitä mutta taas meinasin saada paskahalvauksen kun se sihisten luikerteli mun tennarin vierestä. Mutta muuten erittäin rauhoittava kokemus 🙂
Onneksi tiet on huomattavasti paremmassa kunnossa täällä ja kolme tuntia minivanilla sujui ihan nukkuessa. Perillä tiesin olevani kun paikalliset hyeenat hyökkäs. Näillä on polkupyörä ja kärry ja sehän on cyclo 😀 Tuntu aika tosi pahalta hypätä semmosen kuuskymppisen papparaisen ritsille ja maksaa siitä muutama sentti…Alle neljän dollarin majotusta en löytäny millään joten oli pakko tyytyä (eikä hirveesti haittaa) privaatti kattohuoneistoon kaikilla herkuilla. Luksustelu vaan jatkuu 🙂
Mun ilta sai uuden käännöksen kun lähdin ostamaan uudet flipflopit. Tein kaupunkirundin cuclon kyydis ja söin satsin maittavaa sienisoppaa kunnes tämä tunnin vanha läpsyni hajosi. Marssin takaisin myyjän puheille ja mummo oli ihan skitso. Minä ihan asiallisesti menin ja tietty oletin saavani samantien uuden parin, mutta ei… Mummo rupes rääkymään mulle jotain naama punasena ja hyvä ettei lyöny kengällä päähän. Tässä vaiheessa estradille asteli uusi tuttavani Fuud. Hän lupasi korjata kenkäni. No mikäs ettei, mielummin ku uuden ostan! Menimme siis ostamaan pikaliimaa ja istuimme kadulle. Jengiä tuli ja meni ja pörräs ympärillä, loppupeleissä ilta meni jotenkin hämärästi siihen että kahden aikaan yöllä löysin itseni laulamasta karaokea paikallisten sotaveteraanien ja heidän lasten ja lastenlasten kanssa. Sain myös kutsun lauantaina pidettäviin pienimuotoisiin häihin. Vähän kahden vaiheilla mitä tähänki nyt vastais… Onhan se kunnia, mutta eihän mulla oo ees mitään päälle tai lahjaa taitaitai… Kiitin kutsusta ja lupasin harkita..

Annoin itselleni harkinta-aikaa ja pyhitin vielä seuraavan päivän Chau Docin tutkimiselle. Tukka kipsissä kuuden aikaan menin uuden ystäväni kanssa aamusoutelulle ja syömään aamiasta kuten kunnon vietnamilaiset. Tuhti rapu (?) soppa het aamusta pitää riisinviljelijät voimissaan. (Enää en kyllä lähe edes arvuuttelee mitä on tullu syötyä, nimittäin edellisiltana pöytä notku herkkuja ja kokki visko hiilille millon minkäki väristä läskiä…Hmmmm… Koirahan on paikallista herkkua…) Kävin vielä tsekkaa sam mountain ennen siirtymistä kahvitauolle ja tuumaushetkeen..

Nä on kyllä erikoisveikeitä kyläläisiä. Luin tyyliin tripadvisorista että tuo tämänpäiväinenkin jokiajelu sisältöineen olis normisti tourina maksanu toistakymmentä taalaa ja mä maksoin vaivaset viisi. Luulis että näil on joku oma lehmä ojassa mutta kun olin muka päättäväisenä tänään lähdössä oli vastarinta aika raju. Hotlalla mua vastassa oli koko eilinen poppoo ja he ilmottivat ykskantan ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä. Olen arvon kunniavieras ja maksua he eivät huoli mistään, ei ruuasta, juomasta taika asumisesta. Voiko tähän enää ei sanoa? Kommunikointi on välillä vähän vaivalloista kun tuo meikäläisen vietnamin opiskelu jäi vähä vähälle ja englanti on todella vaikeasti taipuvaa näiden suussa. Onneksi parilta heeboilta löyty eräänlainen kommunikaattori jolla lauseita voi suoraan kääntää kieleltä toiselle. Näppärää! Näin kielimuuri ei ole esteenä yhteisille keskustelunaiheille.

Yks juttu mistä tykkään matkustamisessa (niin siis todellakin vaan yks juttu :D) on sen arvaamattomuus. Kotimaan arkeen harvoin sai mitään jännittävää ja erilaista mahdutettua pariin päivään, mutta nyt on kyl ollu ihanan yllätyksellistä. Tänäänkin satuin kävelemään jonkun liikkeen ohi jossa myytiin ostosteeveen tyyliin hierovia patjoja ja ”juontaja” bongas mut ulkoa ja kiskoi sisään 😀 Sain siis puolentunnin mekaanisen orgasminomaisen patjahieronnan ja kuusi vietnamilaista kaunotarta halusi vielä treenata englanninkielen taitojaan laulaa lurauttamalla meikälle joululauluja ^^ Vaikka paikallisilta saamani huomio on herttaista alkaa se välillä käymään vähän hermoon ja kovillekkin. JOKIKINEN vastaantulija vähintään tuijottaa ja päivittäin mua koskee valehtelematta noin viiskyt ihmistä joista 80% koskettelee mun uutta tatskaa ja loput naamaa, hiuksia tai kämmeniä. On sellanen fiilis kokoajan et on mustekynää naamassa tai salaattia hampaankolossa. On myös hulvatonta ottaa valokuvia mun kaa, tai muuten vaan vaikka osottaa. Oon harkinnu vakavasti muslimiksi siirtymistä tai pyjaman ja riisihatun ostamista…Kai tää tästä kun liikun takaisin turistisimmille seuduille. Vähän jännittyneenä kyllä odotan mitä ne häät tuo tullessaan. Miltä morsiuspari näyttää, millasta musiikkia soitetaan, onko hääkakku kenties rapukakku ja kuka nappaa morsiuskimpun, koiranluun vai mikä ikinä täällä onkaan tapana ja montako litraa banaaniviiniä sitä tulee kumottua… Niin ja montahan päivää ne häät ylipäätään kestääkään…? 🙂

Advertisement

Tästä lähtien kun ostan ”bussilipun” aion kerrata yksityiskohdat idioottimaisen monta kertaa. Bussi lähti aamu 8:lta ja tavan mukaan pik-up kuului hintaan. Tälläkertaa pik-up vani osottautuikin itse kyydiksi Sihanoukvillestä Kampottiin. Mielestäni ”bus” on eri asia kuin ”minivan”… Noh, neljällä taalalla kaks ja puol tuntia epilepsiakohtausmaista peräsuolta rentouttavaa hytkymistä on kai halpa huvi…

Kampotissa siis vihdoin. Lähdettiin koko kööri samaa matkaa saarelta ja saatiin vielä yksi orpo sielu lössiimme Sihanoukvillestä. Majotuimme herttassessa Bodhi Villassa pari kilsaa itse Kampotin ytimestä. Kampot on herttanen, ranskalaistyylinen ja hiljanen pikku kyläpahanen. Pitempäänkin olisi varmasti viihtynyt, mutta koska aikatauluni kusi jo sen verran radikaalisti, päätin tiivistää koko pitäjän yhteen päivään. Palkattiin siis tuktuk-kuski päiväksi 15$ ja lähettiin pörräämään.

Ajeltiin landea ympäri ja käytiin tutkimassa lähistön luolia. Aika mageet etten sanois. Lepakot ei oikeen tykänny valosta ja tunsi miten ne lensi ihan naaman vierestä tai selän takaa 🙂 Ei heikkohermosille! Ryömittyämme aikamme quanossa suuntasimme vielä tekojärven liepeille ja körryyttelimme pikkuhiljaa takas keskustaan. Guesthousella ilta meni biljardia pelatessa, valokuvia vaihtaessa. Minähän urpo onnistuin hävittämään mahtavan iskun ja vedenkestävän canonini Bamboo islandin metsien syövereihin joten olen aikalailla toisten armoilla ellen halua kikkailla tabletin tai luurin kanssa… Soitin myös Suomeen rakkaalle Sirja-siskolle ja kuulostin kuulemma ihan känniseltä! 😀 Siitä on kai aika kauan aikaa kun on viimeksi Suomee puhunu kunnolla…

Aamulla tiemme erkanivat. Iris jäi vielä pariksi päiväksi ja Renata ja Luke jatkoivat Phnom Penhin kautta Ho Chi Minh Cityyn. Mä otin paikallisbussin Kepin kylään. Tämä koska ihan vaan vertailun vuoksi haluan kokea lisää näitä pikkupikku saaria, löytääkö Bamboo Island vertaisensa Kepin Rabbit Islandista. Aikani lirkuteltuani paikallisen matkamyyjän kanssa ja saatuani open date menopaluu lipun kukkarolleni sopivaksi hyppäsin venheeseen kohti Koh Tonsayta.

Saari on upeaa katseltavaa ja inhimillisen lähellä mainlandia. Kaikki majoitusvaihtoehdot löytyy saaren länsirannalta. Kukaan ei tietenkään vaivautunut tätä minulle kertomaan vaan kuultuani 7$ bungalowi hinnoista lähdin patikoimaan kohti saaren eteläkärkeä. Polku oli miellyttävä ja selkeä. Se oli sitä seuraavan puoltoista tuntia. Matkan varrella näkyi koteja ja merilevä viljelmiä, kultasta hiekkarantaa ja välillä kivikkoa… Kunnes polku katosi. Voi nyt v`¥§₩\{€!! Ei taaaaas!

No enpä luovuttanu heti vaan jatkoin rantaviivaa seuraten ja oletin ympyräni pian sulkeutuvan. Tajusin tulleeni umpikujaan kun mangrovejuurakko hallitsi näköalaa. Koitin kierää suota ja ryömin aikani pusikoissa kunnes löysin mahdollisen ylityskohdan. Muutama vaivanen metri ja pääsisin kuivalle metsätaipaleelle jatkamaan matkaa. Yritin rakentaan sillan styroksista, kepeistä, muovipulloista ja eripari släbäreistä. Onneksi mukana oli hedelmäveitsi ja jeesusteippiä sekä köyttä. Kyhäelmä näytti lapsellisen huteralta ja sade alkoi voimistua hälyttävää vauhtia. Ylitys olisi tehtävä nyt tai ei koskaan. Vaikken mikään nuorallatanssia ole olisi yritys varmasti onnistunut ilman rinkkaa. Kahdeksan lisäkiloa oli kuin olikin liikaa siltani keskirakenteelle ja rymähdin suohon. Turvaköydestä kiinni pitämällä sain pidettyä tasapainoni enkä vajonnut aluksi polvia pidemmälle. Katsoin siltaani, ympärilleni, itseäni ja nauroin jonku tunnin. Mitä v**tua sä Virve oikeen yrität! 😀

Ei auttanu ku luovuttaa. Matkaa takas oli huomattavasti vähemmän mutta ketteryydestäni huolimatta matka olisi ryömittävä suossa. Ensimmäinen kymmenen sentin jalannosto aiheutti imukuppireaktion. Tunsin suihkusandaalini lipuvan jalastani ja suon nielaisevan sen. Tunsin myös kaikkea muutakin kivaa ja kutkuttelevaa varpaideni välissä. Kummin tämä kuuluisi tehdä? Helvetin hitaasti vai nopeasti? Missä se sudenpentujen käsikirja on kun sitä tarvisi? Päädyin ratkaisuun harkiten, hillitysti mutta rivakasti. Reisiä myöten liejussa mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin rantaan. Ei muutaku nöyränä takaspäin ettimään sitä polkua prkl…

Näin pelastukseni ulapalla. Kalastajia. Liftasin dollarilla kyytiin ja pääsin takaisin lähtöruutuun. Tinkasin bungalowin 4 dollariin ja aika ja raha puhui puolestani jäädessäni yhdeksi yöksi. Sadekauden päättymistä juhlistetaan ympäri maata seuraavien kolmen päivän aikana ja tämäkin mesta täyttyy paikallisista ja hinnat nousee kaikkialla maassa. That’s my que, aika vaihtaa maata. Ilta meni lepposasti etenemissuunnitelmaa miettiessä. Saari on kaunis, mutta ei mitään verrattuna Koh Ruhun. Ja nyt kun ei enää toi liha maistu niin ruoka ei ollut varsinainen elämys. Mutta mukava paikka bondata muitten reppureissaajien kanssa ja valmistautua tulevaan Mekong Deltan hektiseen sykkeeseen. Bussilipun rajan yli aijon hommata samalta agentilta keneltä ostin botskilipunkin ja kymmenen päivää Vietnamissa alkaa pian, hiphei 🙂

Lähtö Phnom Penhistä tapahtu yllättävän smuutisti. Istuin iltaa Lontoolaisen englannintulkin, intialaisen kumipuunkasvattajan, italialaisen elämäntapataiteilijan, espanjalaisen happopään ja amerikkalaisen mentallyillin kaa. Siinä aika meni taas rattosasti ja oli mielenkiintosia puheenaiheita. Varsinki tän jenkin kaa, hän yritti ajatella positiivisesti. Se oli ostanu huoran kaupungista ja seki istu tietty meidän seurassa muttei oikeen osannu englantia. En oo hetkeen valvonu niin myöhään, siis yhteen 😀 Aamulla en tienny vielä minne jatkasin seuraavaks mut onneks gh:n pitäjä oli päättäny mun puolesta, eli matka jatkuis Sihanoukvilleen. Joten viiden minuutin varotusajalla pakkasin rinkan ja istuin motokuskin kyytiin.

Neljä tai viis tuntia myöhemmin löysin itteni mestoilta. Ohitin niid-a-raidit ongelmitta ja olin heti paljon viisaampi tyhjennettyäni virtsaputkeni nesteet (jotka oli odottaneet ulospääsyä aamusta asti) ei nin siistiin aseman vessaan. Tämän jälkeen olin valmis ottaa kuumottelijat haltuun. Dollarilla irtos sit kyyti Serendipity biitsille. Guesthouseksi valitsin vähä parempia aatteita kannattavan Monkey Republicin. Mestassa saa täytettyä vesipullon, vanhoja vaatteita voi lahjottaa, prostituutiota vastaan taistellaan. Eka tarvi tsiigata tietty mestat. Kaikenkaikkiaan mitä tässä ”ytimessä” kerkes pyöriä Sihanoukville on aika surullinen mesta. Tosi aavemaista ku majoja on rakennettu toinen toisesa perään ja sit hyvälly. Tai alettu rakentamaan jotain massiivista betonirakennelmaa ja jätetty kesken. Tällanen wannabe thairanta jossa kerjäläisiä ja lapsihuoria vilisee nurkat täynnä. Ei häävii.

Kävelin kumminki paikkaa aikani ympäri ja etin täydellistä spottia hammokille… No luck.. Takaspäin palatessa pysähdyin erittäin viehättävään venäläisten pitämään Bamboobariin. Aika uus mesta, varmaan parin vuoden päästä tosi suosittu ja kallis. En oo vielä toista näin letkeetä täältä löytäny, mestat pumppaa vaan gangnanstyleä volat kaakos. Myös ruoka oli hyvää ja tarjolla on ainoastaan vegee. Jos haluut perustaa tänne bisneksen rantatontin vuokra on n. 200€/kk plus sähköt, rakentaminen, ylläpito, työntekijöiden palkat etc. Siihen päälle buisnessvisa ja homma ois selvä, paikallisten vihat toki vois saada niskaansa ku vie niitten maat… Mutta luulisin et aika menis iha lepposasti reggaeta kuunnellessa kookosdrinkkei sheikatessa ja rauhanpiippu yhdistää, ideaa, eikö?!

Täällä tapasin jälleen uuden matkakumppanin, Annen. Vietin syysiltaa siinä hänen kaa, kuviteltiin olevamme syksyisissää kodeissamme, juotiin caramelteetä ja syötiin pannukakkuja siirapilla ja hedelmillä, hyvin brittiä, mutta tuntu kovin kotosalta kun vielä sai banaanikanelisheikin niin oijoi 🙂 Musta on jostain ihme syystä tullu pannukakku friikki. Haluan kokeilla kaikkialla ja kaikilla eri täytteillä ja päällysteillä. Päätettiin lähtä molemmat seuraavana päivänä lähellä sijaitsevalle hiljaiselle saarelle. Avoin lippu menopaluulla ja aamiaisen sekä kyydin hotellilta sai tingattua kymppiin. Ihan jees.

Illalla tsekkasin oman mestani juomatajonnan ja päädyin aikasin nukkumaan. Ihan kreisii, oon koko lomalla juonu jonku neljä bissee. Tä on kyllä erikoismesta. Jengi herää tosi myöhään, ite olin taas kuudelta virkkuna pystys ja eka dormi yö takana suju yllättävän helposti! Aamiaisella tapasin Annen ja hypättiin venheeseen muutaman muun kanssa jotka oli päiväreissulla menossa saarihyppelylle. Pysähdyttiin siis snorklaamaan matkalla Bamboo islandille. Mä en edes vaivautunu veteen ku näkyvyys oli niin huono. Ympärillä pyöri myös ihan levottoman kokosia meduusoita joten tyydyttiin Annen kaa vaan makaamaan kannella.

Olin kuullu tästä mestasta sen verran että aussit Battambangissa mainitsi käyneensä ja sano et se on ihan ookoo. Netistä luin sen verran et ”miellyttävä pikku saari jossa ei ole autoja, teitä tai sähköä.” Kuulosti houkuttelevalta. Kun kierrettiin saarta ympäri oli fiilis ku muumeilla matkalla hattivattien saarelle. Kun lähestyttiin rantaa fiilis vahvistu. Havaittavissa oli muutama bungalowi ja kuppanen rantabaari, tuoleja, paatteja. Kuski kisko meidät suoraan bungalowia katsomaan ja hinta olisi 15$. Tingattiin kymppiin ja asetuttiin riippumattoihin. Hetken siinä maattuani yritin löytää muumifiilikseni uudelleen. Se tuntu kadonneen. Ranta oli läheltä katottuna roskanen, palmuja ei meidän näkökentässä näkyny ja kanat jotka asu mökin katolla ei ollu kovin tyytyväisiä. Tuntu et olisin ihan eri paikas mihin hetki sitten luulin meneväni. Mahdollinen naapuriehdokas kävi tsekkaan bungalowin. Juteltiin hetki ja hän kertoi saaren toisella puolella olevan enemmän majotusvaihtoehtoja ja että paikkaan pääsee jotain kinttupolkua pitkin. Vähän harmitti ku tuli heti otettua tää mesta, olis pitäny taas kuunnella sitä kuuluisaa intuitiota ja katella hetki ympärilleen. Mentiin pannarille rantabaariin joka osottautu maailman vaikeimmksi tilaukseksi. Tarjoilija tosissaan tuohtu kun ystävättäreni halusi palauttaa pannarin jonka hän oli tilannut ilma mitään lisukkeita. Itsehän saman ammattikunnan edustajana tiedän kuinka ärsyttävää on jos tilaus menee vituiksi tai asiakas on ollut itse epäselvä tilausta tehdessään. Annesta tiesin sen verran että aina joku ongelma oli kun ravintolassa istuttiin. Tilanne oli huvittavan tuttu ja molemmissa oli vika. Ystävättäreni tuohtu ja päätti puolestani ettei tässä mestassa syödä. Mulle sopi oikein hyvin koska halusin muutenki nähä mitä toiselta puolelta löytyy. Irtisanottiin asumus ja lähettiin raahautuu tälle ”toiselle puolelle”.

Matka oli eeppinen ja tuntu kestävän ikuisuuden (todellisuudessa 15min). Taidettiin saada joku ”auringonpistos” siinä veneessä ja myöhemmin riippumatossa, nauratti ihan perkeleesti ja muumifiilistä oli jälleen ilmassa. Perille päästyämme tiesin olevani oikeassa paikassa. Jättimäisten kivien rajaama kultainen rantaviiva, hökkeleitä, palmuja ja nuorekas ilmapiiri. Rannalla loju vanha kelo johon mäkin ripustin polulla rikki menneet läpsyni.

                                                                                                         Tänne mä jään.

Tälle maagiselle saarelle mä sit jäinki. Ann lähti seuraavana päivänä mutta mä vietin kissan päiviä. Joinakin iltoina lähdettiin porukalla kalastamaan ja öögaa auringonlaskua…

Päivisin pelattiin rantapalloa, kerättiin jätesäkeittäin roskia rannalta, kiivettiin kookoksia puista, snorklattiin, uitiin, tutkittiin saaren metsiä ja hakattiin polkuja, maattiin auringossa, elämää! Henkilökunta saarella on ehkä maailman ihaninta ja koostuu ”barangeista” sekä paikallisista.

Heihin tuli luonnollisesti tutustuttua melko hyvin sellaisina iltoina kun tehtiin kasvomaalauksia ja opetettiin toisillemme kaikenmaailman juomapelejä. Yleensä tällaiset juhlat jatku pikkutunneille asti ja illan kruunas naku uinti planktoneiden illuminoidessa. Koin jotain käsittämätöntä rauhaa jokakerta siinä kelluessa tähtitaivas päänpäällä ja meren kipinöidessä alla. Mieletöntä. Yksi visuaalisesti vaikuttavimpia näkyjä oli taifuuni. Kuin lohikäärme olisi noussut merestä pilviin nostean tonneittain vettä mukanaan. Tarvi nielasta pari kertaa ja rukoilla lähellä olevien alusten puolesta, mutta tämä myrsky oli kuulemma keskikokoinen eli meikälle valtava!

Vietin saarella kokonaiset kymmenen päivää. Tarkotus oli alunperin yks yö, mutta joka aamu ku mä heräsin, tuntu etten pystyny lähtee. Meitä oli aluksi aika kiintee porukka, kaikki oli yksin reissus mutta meistä tuli iso perhe tällä maagisella saarella. Asuttiin kaikki isossa dormissa ja riippumatot oli rivissä verannalla. Jokainen lykkäs vuorotellen lähtöään seuraavaan päivään ku joku ilmotti jäävänsä vielä yhdeksi päiväksi. Meillä oli superhauskoja ja sekavia iltoja. Just tätä mä nyt tarvinkin. Niinku aiemmin mainitsin en oo juonu eikä oo edes huvittanu koko lomalla. Nyt oon osannu riläksää vähän paremmin.

  

Tän kymmenen päivän aikana tuli tutustuttua aikamoisiin persooniin. Aloin kutsumaan paikkaa terapia saareksi. Moni meistä oli tullut sinne käsittelemään jotain ongelmaansa, ja kukaan ei halunnut lähteä ennenku ongelma oli selvitetty. Päivistä tuli viikkoja ja joillakin jopa viikoista kuukausia. Muuan ystävä tuli setvimään suhdettaan isäänsä, toinen itsenäistymään karikoituneen ihmissuhteen jälkeen, minä tulin lopettamaan tupakoinnin. Mä sain synttärilahjaksi helmikuussa äitiltäni kirjan jonka pitäs auttaa lopettamaan tupakointi. Oon lykänny kirjan avaamista ja koko lopettamisprosessin alottamista millon milläkin verukkeella. Nyt en voinu enää huijata itteeni, päätin etten lähde tältä saarelta ennenku lopetan.

Oli mahtavuutta myös löytää uusia puolia itsestään ja kokeilla uusia asioita. Paikallisilla työntekijöillä oli joinain iltoina tapana pitää mahtava tulishow rannan nuotiolla ja sain kunnian päästä oppimaan jotain kepinpyörittämmisen saloista. Melko yleisiä oli myös ryhmätanssit ym akrobatiaesitykset ja kokeilut. Nautin näistä kaikista suunnattomasti ja tavalla jonka en oo tienny olevan olemassa. Oli ihana päästä ilmaseen itseään myös taiteella. Maalasin mestaan mm tuhkakuppeja ja suunnittelin kaikille tämän mentaliteetin omaksuneille tatskan jossa luki khmeriksi ”vielä yksi päivä”, ”one more day”. Ja niin ne päivät kulu ja joka aamu mä funtsin että vielä yksi päivä. Mua kysyttiin töihinki sinne, lupasin harkita asiaa, mutta nyt haluun nähdä hetken aasiaa 🙂 Mun vihonviimenen päivä saarella koitti luonnollisesti kun röökauskirja oli lopussa. Tunne oli todella ristiriitanen. Paloin jo halusta lopettaa tupakoinnin mutta tiesin ettei se  tapahdu ennenku poistun saarelta. Lähtö ei ollu niin paha ku olin pelänny kun henkilökunta saatteli mut takas maalle. Veneessä pidettiin pikku sermonia mun viimeselle kessulle ja koin vapautuksen. Mieletön fiilis. Kymmenen vuoden orjuus loppu nyt, mä oon vapaa! Maissa Ramon tuli näyttää parhaan tatskamestan ja sopii hyvän hinnan. Ja siinä se nyt on. Mun matkamuistokädessä, mielentilakädessä, muumikukkien ja ilmapuntarin jatkeena. Ja kuulemma aika helvetin hyvin tyypiltä joka ei puhu khmeriä 😉 Mä oon niiin keisari!

Tulipahan mieleen tässä kun kuukauden päivät on kambodzalaisia seurannu ja vertaillu siihen mitä on lukenu, niin onko pikkasen eri mitä kirjoissa kerrotaan! Esim lähteiden mukaan ihon paljastaminen ei ole suotavaa niinku muissakaan aasia maissa, eikä myöskään julkinen hellyyden tai intiimiyden osoitus. Toisen kersaan tai varsinkaan päähän koskeminen ei oo cool ja julkinen nöyryytys on pahin kaikista. Yllättäen MIKÄÄN näistä ei pidä paikkaansa. Huumoriltaan kaikki paikalliset keihin oon diipimmin tutustunu on itseironisia ja pilkataan toisiamme minkä keretään. Lapsia saa lääppiä ja leikkiminen on suotavaa kunhan ei tietenkään pervoile. Ihon paljastamisessa pätee sama laki, on täysin hyväksyttävää pitää toppeja ja shortseja kunhan et väkisin toosaa vilauttele. Ihmisten koskettelu on varsin ookoo ja paikalliset miehet halailevat ja bondaavat keskenään jonkun homofobikon mielestä ehkä turhankin villisti. Olen saanut osakseni tätä kummallista härppimistä, tökkimistä, kutittelua ja nipistelyä sen verran laajalti etten usko tähän julkisen koskettelun myyttiin. Kun tatskat oltiin hakattu mentiin Ramonin kanssa makoilemaan rantatuoleihin ja tällainen halailu, makoilu ja chillailukin on mahdollista myös miesten ja naisten välillä, vaikka olisit barangatang. Munkit on myös melkonen myytti mutta osin selvittämättä vielä. Jostain kumman syystä vedän näitä keltakaapuja puoleeni kuin campari kärpäsiä. Tähän uskonlahkoon kuuluvat ei paljoa omista, mutta yhden sähköposti osoitteen ja jopa puhelinnumeron olen saanut. Kai tämäkin on siis oikeasti sallittua?

Päiväni tässä maassa alkaa pian olla luetut. Vietettyäni aivan liian monta päivää Bamboo isladilla jäi itse Sihanoukville aika mysteeriksi. Aijon nyt yleistää kun sanon näin, mutta hälyttävän monet tulevat tänne huoriin. Mesta on kuin Thaimaan Pattaya, Kanariasaarten Las Palmas ja Suomen Pihtipudas heitettynä blenderiin. Koristeena päivänvarjo ja foliohapsudrinkkitikku, nautitaan jääkylmänä malarialääkkeen kera kertakäyttömuovimukista. Avot!

Mun ei tarvinu enempää nähä. Ilman prostituutiota oisin ehkä jaksanu pidempään, mutta jälleen kerran rupes pännimään ihan sikana nämä uhriksi tekeytyneet. Todistin erään seksinosto tapahtuman ja satuin olemaan paikallisen seurassa kun näin kävi. Kaksi nuorta tyttöä möi palveluitaan 145$ arvosta arviolta viiskymppiselle amerikaanolle. Etovaa, mutta kuten paikallinen tulkkini kertoi, he tekevät sitä täysin omasta tahdostaan. Huoraamisesta käärii hyvät hillot ja saattaapa vielä löytää rikkaan aviomiehenkin joku päivä. Kukaan ei pakota, ja pelastus on lähellä heti kun siltä tuntuu ”pelastetaan ihmiskaupanuhrit”- järjestöjen pörrätessä kaupungissa.   Sihanoukville jäi siis taakse ja matkani jatkuu kohti Kampotia ja edelleen kohti Kepiä ja rajan yli Vietnamiin. Viisumissa päiviä jäljellä viisi, budjetissa on tullut pysyttyä niin hyvin että tatska oli tosiaan mahdollinen 🙂 Vielä luvassa rantoja, maalaismaisemia ja vuorennyppylää ennenkuin dollarit vaihtuu dongeihin. Kambodtza alkaa saamaan musta tiukan otteen eikä haluu päästää irti. Vielä olis paljon nähtävää mutta aika taistelee vastaan. Katotaan mitä nämä viimeset päivät tuo tullessaan 😉

Siem Reap on hälisevä joenrantakaupunki 4h (todellisuudessa 5h) päässä Battambangista. Monet (tai voisimpa melkeen lotota että kaikki) tulee tänne vieressä sijaitsevat Angkor Watin temppelikompleksin takia. Ja niin tein minäkin. Asutus löytyi suhteellisen hyvältä paikalta. Heti kun ulostauduttiin bussista saksalainen kaivo LPn laukusta ja tsekkas ne suosituimmat acommondationit. Myös tuktuk kuskit olisivat mielellään vienyt meidät maagisiin parin dollarin mestoihin. Mä en mee tähän lankaan. Ne saa siivun siitä että tuo asukkaita ja luultavasti paikanpäällä selvee että kaikki halvat huoneet on menny. Sanoin ykskantaan etten aijo edes kokeilla mitään siitä kirjasta. Saksalainen halus silti seurata mua.

Mua ei haittaa yhtään pyörii ympäri kaupunkeja kävellen ja majotusta etsien. Nytkin oltiin perillä sen verran myöhään ettei siinä hirveesti muuta ois kerennykkään. Näin näkee hyvin mestan yleisen habituksen, alueitten hintaluokat ja voi vaikka ostaa paistetun banaanin kojusta niin jaksaa taas 🙂 Yks LPn mesta tuli vastaan ja hän halus välttämättä käydä kokeilee. Täynnä. Ylläri. Mutta nurkan takaa löyty viehättävä Orchid guesthouse, ei mitään käryä löytyykö myös jostain oppaasta mutta hetken tinkaamisen jälkeen irtos siisti huone isolla sängyllä ja tuulettimella 4$ yö. Alakerran baari koostu bambukyhäelmästä jossa istuttiin lattiatyynyillä tai maattiin riippumatossa. Ruoka todella hyvää ja halpaa, netin käytöstä maksoin dollarin koko ajalta ja fillarin sai vuokrattuu dollarilla päiväksi.

Halusin mennä ajoissa temppeleille näkemään auringonnousun. Noh, matka olikin odotettua pitempi niin sehän kerkes nousta ennenku oltiin (kyllä, hän on edelleen kuvioissa) siellä 😀 Luin jonkun blogia joka oli ajanu lippukopin ohi temppeleille asti ja joutunu palaa takas kilsakaupalla. Naureskelin että miten niin voi kellekkään käydä. Kyllä voi… Ja se otti pannuun. Otin laiskuuttani vaihtoehto B)n eli maksoin lipuntarkastajalle 2$ kyydistä. Hyvä puoli tässä oli se ettei tarvinu ainakaan jonottaa. Jengii oli ku linnanjuhlissa mut mä sain kiilata jonon kärkeen kjäh 😉

Säätöjen jälkeen vihdoin alueella. Eka temppeli, kuuluisa Angkor Wat oli noh..kivimöhkäle 🙂 Olihan se ihan käsittämätöntä miten ne on raahannu ne kivet jostain 60km päästä ja hionu ne käsipelillä yhteen niin ettei edes hius menny välistä. Sain kumminki enemmän kiksejä niistä pienemmistä temppeleistä jotka oli viidakon valtaamat. Meil oli eri reitit mielessä saksalaisen kaa joten tiemme erkanivat. Mä fillaroin sinä päivänä jtn 30-40km, vettä join viis litraa mutta jännä homma ku vessassa kävin vaan kerran 😀 Hieneritys oli järjetöntä. Mä en vois kuvitella päivääkään ilman vauvatalkkia. Mun sisäreidet ois vereslihalla ja valkonen ahteri hikinäppylää täynnä ilman tätä ihmepulveria. Paikalliset suunnilleen kylpee siinä. Luulin eka et ne hulvaa valkasuainetta naamaansa mutta pian tajusin että sehän on talkkia 🙂 On silti ihan kreisii miten ne valkasee itteensä. Jotku old school valkasijat on niin sairaan värisiä et säikähän joka kerta ku semmonen tulee vastaan. On myös hassua et jos mun rannerenkaitten alta on vilkkunu tota naturellii supervalkosta ihoo niin tyypit on ollu ihan liekeissä. Jotkut ei myöskään tajuu että valkoihoset voi ruskettua auringossa 😀 Kyselevät vaan tyhmänä että miksi tummennan ihoani… Niinpä niin..

Matkalla takaspäin pysähdyin kattoo jtn nunnien seremoniaa. Se oli jotenki pysäyttävä hetki ja oli tosi rauhottavaa vaan istuskella siinä hetki suitsukkeiden tuoksuessa. Oon myös miettiny paljo näitä uskontoasioita. En tajuu miksi meidät tarvii ylipäätään heti ensitöikseen kastaa johonki uskontoon. Esim itse koen samastuvani paljon paremmin hindulaisuuteen tai animismiin kun vanhaan kunnon evankelis-luterilaiseen. Miksei sitä vaan vois elää lapsuutensa ihan rauhassa ja vanhempana ja viisaampana liittyy johonki kirkkoon jos siltä tuntuu. Hinduilla ja buddhalaisilla on myös sata kertaa siistimmät jumalkuvat ku meikämanneilla. Näil on myös nää henkien talot jotka on tosi tyypillinen näky kaakkoisaasian kaupunkikuvassa. Tyypit palkkaa jonku erikoispapin paikantamaan missä se liikehuoneiston tai kodin henki asuu. Sit sille ostetaan henki talo ja esim Bangkokissa näki paljo henki taloihin erikoistuneita liikkeitä jossa myytiin kaikkee aiheeseen liittyvää. Henkeä siis lahjotaan suopeaksi. Tyypillinen juoma on pinkki fanta, annetaan myös ruokaa, röökiäki oon nähny ja suitsukkeita poltetaan paljo. Buddhalaisissa temppeleissä samanmoinen alttari on rakennettu buddhapatsaalle. Rukoilin niitten nunnien huostassa teidän kaikkien puolesta siellä koto Suomessa, toivottavasti rukoukset tulee perille vaikka oon edelleenki ateisti 😀

Jokatapauksessa päivä meni kivasti Angkorissa ja maisemat oli jälleen ykkösluokkaa. Ärsytyksiä tuli koettua temppelilapsia kohtaan. Ei siinä mitään jos myy jotain rihkamaa tai käsikoruu mutta perus kerjääminen oli raastavaa. Ja ei siinäkään mitään jos oikeesti tarvii, mutta nää skidit näpläs sit nurkan takana iphoneaan. Siem Reap on kaikenkaikkiaan rikkaimman näkönen mesta mitä oon tähänmennes nähny. Battambangissa oikeesti viilsi sydäntä ne köyhät ja niille mielellään antoki almuja… Akku loppu kamerasta vuolaan räpsimisen seurauksena, mutta mieleen painu mitä mahtavin kuva: Amerikaano ottamassa kuvaa kännykällä riepuihin pukeutuneesta temppelilapsesta. Tämän jälkeen tyttö vaati dollaria kuvasta. Ihan perus..

Oli tarkotus mennä kattoo auringonlasku Phnom Bakhengille mutta sama oli mielessä tuhansilla muilla. Tunnin jono temppeliin ja kukkula oli turistia täynnä. Olin saanu jo temppeliöverit  joten päätin fillaroida poispäin ja matkalla näinkin upeimman auringonlaskun hetkeen, järvi ja riisipelto ja meitsi. Upeutta. Seuraavana päivänä ajattelin ojentaa auttavan käteni ja fillaroin aamusta lastensairaalaan luovuttamaan verta. Valitettavasti malariaestolääkityksestä johtuen mun veri ei kelvannu eikä liioin lääkkeiden käytön lopettaminenkaan auta koska vaikutus on puoli vuotta. Vitutti, suretti. Sairaala oli kammottava paikka. Lapsia makas pitkin lattioita ku paareilla ei ollu tilaa. Äidit istu epätoivon valtaamina käytävillä kasvot haudattuna käsiin… Ja mun veri ei kelpaa…

Rupesin funtsii mitä sitä oikein kuuluis tehä. Oon antanu lahjotuksia, ostanu paikallisilta ja paikallista, mutta tää kaikki on hirmu vähäistä. Täällä tulee huutava auttamisen tarve ja samalla jotenki syyllinen olo omasta hyvinvoinnista. En halua olla yks niistä hug-an-orphean turisteista jotka tulee jonku hämärän järjestön kautta muutamaksi päiväksi orpokotiin ”töihin opettaa englantia” ja samalla saa ne pakolliset facebook kuvapäivitykset jossa ne halaa sitä orpoa. No täässä kaupungissa en keksi tapaa auttaa, joten päivän pyörittyäni markkinoilla jatkoin matkaa. Kiinnostus oli alunperin mennä pohjosempaan, mutta koska se on tehty niin sietämättömän vaikeeksi/kalliiksi luovutin ja otin yöbussin pääkaupunkiin.

Phnom Penhiin oli kiva tulla ihan aamusta. Vaikka kello oli viis ku oltiin perillä kaupungissa tunsi jo alkavan päivän sykettä. Hakeuduin old school travellerighettoon st 93:lle Boueng Kak järven rannalle. Tai siis entisen järven rannalle. Mesta oli vielä pari vuotta sitte ”the place to be” reppureissaajille. Nyt järvi on kuivunu ja tilalle on tullu slummi. Guesthouse kylttejä on vierivieressä mutta mestat on hylätty ja uus turistikatu on jokirannassa. Jos kumminkin haluaa edelleen majottua halvalla ja pysyä ytimessä st 182 on se uusin travellerin paratiisi. Jäin kumminkin tänne. Paikka oli halpa ja suht siisti vaikka ympäristö olikin aika raffi ja henkilökunta nyrpeetä. Vuokrasin taas fillarin ja lähin noille kuuskaistasille teille kyntää. Aika hektistä etten sanois 😀 mut edelleen, näin sitä parhaiten näkee mestat ja saan pidettyä jalanjälkeni vihreenä.

Nyt kun kerta suurkaupungissa ollaan niin voishan sitä tehä jotain kultturellia. Ekana mun kartalla oli S21 eli Toul Slengin kidutusvankila. Ihan jääätävä mesta! Punaisten khmerien vallan aikaan Phnom Penhin ohella kaikkien maakuntien pääkaupungit tyhjennettiin ja yläluokkalaiset ym uuden hallinnon valtionviholliset vietiin tänne vanhaan koulurakennukseen kidutettavaksi ja kuulusteltavaksi. Ikävä kyllä kommari Pol Potin ideologia oli tappaa myös mahdollisesti viaton keskiluokkalainen kuin säästää vihollisen henki. Jengi siis siirrettiin rehellisiin junttitöihin landelle. Moni kuoli aliravitsemukseen, huonoon hygieniaan tai telotettiin jos kieltäyty. Kieltäytyjät ja oppineet yläluokan ihmiset vietiin siis eka S21seen. Kun käveli niillä kidutuskäytävillä ja näki ne välineet (tyypillistä oli ensin sitoa ihminen jaloista pääalaspäin puomiin ja upottaa saastevesi astiaan jossa lillu siis kaikenmaailman ruumisnesteitä, tai antaa sähköshokkeja, katkoa niveliä ja raajoja, kiskoa hampaita suusta ja mitä näitä nyt on..) ja kun luki eloonjääneiden tarinoita, tai niiden tarinoita jotka lymyili luolissa piilossa kun Amerikkalaiset pommitti niiden kotikylää tai ne, jotka näkivät punakhmerien tappavan oman perheensä, sokeana uskoen tähän Pol Potin ideologiaan sosialistisesta yhdistyneestä keskiluokasta tai niiden jotka ei uskonu, jotka oltiin värvätty punaseen armeijaan uskotellen ihan muuta ja kun totuus selves ja ois halunnu kieltäytyä, oli sotilaalla oma henki panttina.. Moni teki myös itsemurhan, siis sotilaista. Kidutusvankilassa moni yritti, mutta se tehtiin mahdottomaksi.. Ei voinu ku itkee. Täältä kidutusvankilasta jengi ei suinkaan päässy helpolla. Silmät sidottuna noin kolmesataa vankia per pvä roudattiin n.15km päässä sijaitsevalle kuoleman kentälle. Täällä tapahtu viimenen telotus. Koska luodit oli niin kalliita käytettiin esim teräviä palmun oksia, sahoja, vasaroita, putkenpätkiä… Tai paras tapa vauvojen tappamiseen oli yksinkertasesti puu. Vauvojen kallot murskattiin toinentoisesa perään tähän puunrunkoon. Ja se puu on siellä edelleen. Myös tää killing field jossa tänään kävin oli aika kokemus. Paras audio tour ikinä. Ilman sitä eihän siel oo paljoo nähtävää, mutta tieto siitä kuinka miljoonia kuoli, kylmäverisesti murhattiin siinä sun jalkojen alla, eikä siitä oo ku nelkyt vuotta…Oksetti.

Vähän pirteempää nähtävää oli sit Silver Pagoda ympäristöineen sekä historiikkia vielä täydentääkseni tsekkasin National Museumin. Loppu päivät ja illat menikin sit chillatessa. Kaks suomalaista sienipäätä tuli tavattua jokirannan budjettihotellin kattobaarissa ja saksalaisia jälleen omassa majapaikassa. Sähköt oli poikki jonku tunnin (tosi yleistä täällä) joten notkuttiin katolla ja ihmeteltiin ukkosta. Alakerran baarissa juttelin pitkään ja tulisesti tuktuk kuskin kanssa. Meillä oli aikamoiset käsityserot. Hän ei uskonut ihmiseen joka ei tekisi mitä vaan rahasta. Kerroin kuinka itseäni vituttaa kusetukset turisteja kohtaan, ymmärrän tottakai että turistit maksaa monesta asiasta enemmän ku paikalliset ja se on ihan ok, mutta silmitön kusetus vituttaa, esim sellanen mitä poliisit täällä harrastaa. Kyttä on natsipaska. Sanoin etten voisi ikinä itse tehdä epärehellistä työtä ja polata. Hän ei uskonut aatteeseeni ja sanoi että poliisi on arvostettu ammatti ja jos hänellä olisi rahaa ”ostaisi työpaikan”.. Nii-in.. Ethän sä mitään koulutusta tarvi tai tietää yhtään mitään laista, kun poliisilla ei oo mitään tekemistä sen kanssa.. Sairasta.. Kysyin, pysäyttäskö se sit hyvällä omallatunnolla tuktuk kuskeja ja sakottas omaan taskuun? Tai turisteja skoottereillaan? Hänen mukaan niin se menee… En vaan tajuu kaikkii näit ihmisii. Näkemyserot on suuria.

Matkalla guesthouseen tuli kaatosade joka kesti yllättävän pitkään. Mä vaan poljin ja hymyilin. Sadetta on ollu ikävä, oon vaan ihan mielissään jos tulee vettä 🙂 Polkupyörällä suurkaupungissa pimeällä sateessa check  🙂 Se lista pitäs kyl ehdottomasti tehä!…Nyt siis jumissa täällä. Ostin tänään guesthousen pitäjältä bussilipun Sihanoukvilleen josta siirtysin jossain vaiheessa Kampottiin. Kysyin tyypiltä meneekö yöbussia. Ei. Kysyin meneekö iltabussia, tai jotain että olisin aamulla perillä. Menee menee klo 12.30. Rinkan voi jättää säilöön, kuljetus asemalle sis. aina hintaan. Ostin viiden dollarin lipun ja lähin kiertelee. Nyt tulin takas ja tyyppi sano et bussi meni jo. 12.30 p.m…Niiiin! Mähän sanoin a.m! Lippua en vielä ees saanu, maksoin pois vaan samallu ku tsekkasin ulos. Mun sana vastaan sen. Katotaan joudunko vaan ostaa uuden vai kuinka tässä käy. Kuten sanoin, jengi on nyrpeetä. Katotaan millasia ne tuolla etelän auringossa jos ikinä sinne pääsen. Ennakkoluulottomasti kohti uusia tuulia vai ystävääni Heidiä siteeratakseni:”Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä!” 😀

Saavuttiin Battambangiin aika myöhään illalla. Olo oli ku julkkiksella kun niid-a-raidit hyökkäs 😀 Ekalle yölle asutus löyty torin vierestä. Aika läävä ja 3$ tästä tuntu ylihinnoteltu. Hintaluokka oli aikalailla sama ollu aiemmissa joten päätettiin jäädä, parempaa ei jaksanu enää ettiä. Saksalainen oli tyypillinen reissaaja keiden kaa oon jutellu. Elää Lonely Planetin mukaan. Reitit, asutukset ja aktiviteetit on suoraa kirjasta. Sit on nää ”cooking classes”-paikkoja joista jengi on ihan pähkinöinä. Itse käytän Rough Guidea lähinnä karttana, bussi ym reittien löytämiseen. Jos viime vuoden LPssa on esitelty joku ”kiva pikku paratiisi” voi vaan kuvitella miten suosittu kohde on kun miljoona ihmistä on ostanu kirjan… Tai jos budjettimatkaaja löytää kirjasta hävyttömän halvan guesthousen, todennäkösesti hinnat on suosion mukana noussu pilviin, mesta on täynmä ja samanniminen kopio löytyy kadun toiselta puolelta. Parasta vaan haahuilla ja kysellä, seurata vaistoja. No, saksalainen oli tosiaan lukenu LPsta Royal Hotellista, se oli ihan vieres, käytiin kokeilee. Mesta oli tosi suosittu, mut saatiin huoneet. 3$ talon katolla, huomattavasti siistimmät, riippumatolle näköalapaikka. Käy.

Battambang on Kambodzan toiseksi suurin kaupunki. Sitä ei ois kyl arvannu. Ihmisiä oli suhteellisen vähän, keskusta kompakti, hinnat kyl korkeemmal. Ajatuksena oli olla kolme yötä… Suunnitelmat tulisivat muuttumaan…
Päivä meni lunkisti kaupunkia tutkiessa. Tosi hyvää ruokaa jälleen kojusta! Oon ollu nyt viikon syömättä lihaa (vegaanisiskoni älkää seotko :D). Possuahan en oo ikinä tykännyt syödäkään ja suomessa elin aikoja ostoboikotissa, mutta nyt on jääny beef ja chickenkin pois. Kanojen elinolot on vähän arvelluttavia ja olis kiva tietää mitä osaa ja mistä eläimestä tämä beef on. Parempi siis ilman. En oo käyny puntarilla, mutta tässä kuumuudessa tulee kyllä syötyä vähemmän. Eilenkin pärjäs aamiaisella ja lounaalla. Omeletilla jaksaa pitkään ja paikallinen Amok keitto on herkullista 🙂 Mulla pätee koko matkan päiväbudjetti 20€ eli täällä 26$ tai 104 555 rieliä. Päivässä menny kyl max kymppi. Tähän päiväbudjettiin eli 300€ kahdessa viikossa pitäisi sisältyä ruoka, asuminen ja liikkuminen. Toisinsanoen SINÄKIN saisit varmasti säästettyä tällaiseen reissuun kun rahaa tarvii vain 4780€!! Itsehän olen säästänyt enemmän, ideana kun on elää myös extrememmin, esim sukeltaa ja hyppiä. Jotta mahdolliset ryövääjäni pääsisivät pettymään mun tilillä ei oo ikinä rahaa. Siirto tapahtuu kahden vkon välein, nostan tilin tyhjäksi ja housuihin on ommeltu piilotasku jossa passi ja isot hillot kulkee kivasti, rahavyö on hiostava ja näkyy joskus läpi. Kopiot passista, luottokortista, vakuutusasiakirjoista ja lentolipuista löytyy mun s-postista. Arvoton korukivi kaulassa kantaa sisässään franklinia joka on mun pelastaja jos kaikki menee v*tuiksi. Nämä on kaikki hienoja ohjeita tai variaatioita loistavasta kirjasta Madventures seikkailija oppaasta.

Mun sisäinen kelloni on myös aikastunu. Enkä nyt puhu mistään biologisesta kellosta, vaikka paikallisista lapsista ei voi kun tykätä. Olen siis ruvennu herää aikasin. Kuuden tai seiskan aikaan. En halua menettää auringosta sädettäkään 🙂 Eilenkin heräsin kuudelta, lähdettiin (saksalainen seuras ku hai laivaa, ilman omaa tahtoa)katsomaan lähellä sijaitsevia Wat Sampeouta ja Wat Banania. Oli varmasti hyvä idea mennä tsiigaa pienempii temppeleitä ennen Angkor Wattia. Luulen et sen jälkeen mikään ei oo niin vaikuttava. Oli myös mielenkiintosta käydä läheisissä luolissa. Sampeoun vieressä on jäätävä ”Theatre Cave” jossa punaisten Khmerien hallinnon aikaan yli satatuhatta ihmistä murhattiin. Kuilu on pitkä ja syvä. Sairasta…Paikalliset lapset kertoo mielellään (dollaria vastaan) historiasta ja vie luoliin. Sijoitus sekin.
Illalla menin ilman mitään odotuksia (ja ihan yksin tällä kertaa :D)katsomaan sirkusta. Esitys oli ihan mieletön! Ei pelkästään sirkus, vaan mukaan oli heitetty teatteria, taidemaalausta, musiikkia ja tanssia. Mopo kyydin ssi 2$ menopaluu. Lippu oli aika ”tyyris” 10$, rahat menee sirkuskoulun ylläpitämiseen ja sinä iltana osa lipputuloista meni kahdelle paikalliselle lahjakkuudelle, jotka oltiin hyväksytty yhteen maailman arvostetuimmista sirkuskouluista Kanadaan. Todella liikuttavaan kahden tunnin esitykseen oli tiivistetty maan historia. Kannatan, veti sanattomaksi.
Sama tyyppi haki mut takas, kyseli niitä näitä (mm missä huoneessa asun!) ja oli hyvä ottaa kyyti. Tämä oli harva mesta jonne ei ihan heti löytäis. Muuten oisin vuokrannu fillarin. Lösähdin riippumattoon lukemaan Iltalehteä kunnes ryhmä Australialaisia liitty mun seuraan. Ilta meni taas mukavasti kokemuksia jakaessa. Jengi lähti bussiin kohti Phnom Penhiä ja jäin itsekseni. Tai niin mä luulin. Tajusin että se saatanan mopokuski istu siinä baarissa ja vilkuili muhun päin. Voi ny v*ttu. Mitä tässä nyt kuulus tehä? Se näkee tasantarkkaan mihin huoneeseen meen. Päätin siis lähtee juomalle kadun toiselle puolelle. Se seuras. Tilasin dollarin puolikkaalla bissen, se kans. Otin kaks huikkaa ja lähdin takas. Mopokuski selätetty. Tuli vainoharhakohtaus. Oli pakko pakata kamat. Kello oli kakstoista. Kerkeisin vielä vikaan bussiin, mutta saksalainen oli nukkumassa enkä kumminkaan halunnu lähtee hyvästelemättä vaikken sen seuraa oikeen enää jaksanukkaan. Nukkusin yön yli ja lähtisin jo seuraavana päivänä. Mä oisin varmaan näyttäny mielipuolelta tai naapurin Kaisa-mummolta jos joku ois nähny mut tirkistelemässä siellä verhojen välistä 😀 Mutta kyllä, siellä se taas notku baarissa se mopopoika. Jeesus ne on sitkeitä. Osotinko mä muka jtn kiinnostusta ottamalla just sen mopokyydin? Mun päällä oli pitkähihanen paita ja pitkä hame, en puhunu sille mitään… Ehkä se ei johdu musta..

Yö oli jälleen levoton, mutta aamulla ilmassa oli ihanaa etenemisen tuntua. Näin saksalaisen aamiaisella ja kerroin lähteväni päiväbussilla Siem Reapiin. Se puhu aiemmin viipyvänsä pitempään Battambangissa, yllättäen hänkin tulisi samaan bussiin! Kässistä… Lähdin pankkiin vaihtaa dollarii pienemmäksi, pyörin torilla, elbasin. Nyt bussissa kohti ”maailman kahdeksatta ihmettä”. Löytyneeköhän tonkin nimen takaa vallan uusi merkitys 🙂

Hymyjen maa jäi siis taakse, mutta löysin uudenlaisen hymyjen maan. Varautuneita, hitaasti muodostuvia hymyjä, mutta hymyjä kuitenkin! Ottaen huomioon viimesimmän sodan. Siitä ei oo edes kauaa, moni muistaa sen, moni eli sen.. Näissä oli vaan se ero että sodan jäljet näkee ihmisissä. Jodissa ei, hän oli nuori, avoin, terveellä tavalla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan, avulias ja kiinnostunut, niinku monet muutkin Kambozalaiset nuoret. Ilman Jodia, eka päivä Kambobzassa ois voinu olla suht perseestä. Sain käytyä pankissa, kuulin paljonko pitäs maksaa kyydistä, ruuasta, asumisesta etc.. Lounaan jälkeen käytiin tsekkaa kaikki guesthouset Koh Kongissa kunnes osasin valita. Se ei ollu halvin, mutta kotosin. Oisin voinu mennä vaikka tyypille yöksi, asumaan hänen kahdeksan henkisen perheen kanssa niin pitkäksi aikaa kun oisin halunnu, mutta he asu rajalla, ja mä halusin liikkua.

Eka ilta meni elbatessa ja henkilökunnan kaa jutellessa. Englannin osaaminen on tosi hyvää verrattuna taikkulaan, ja jopa vanhukset haluaa opetella. Mun kuppasessa huoneessa ei ollu avainta, mut sen sai lukkoon sisältä ja lukittua munalukolla kun en ollu paikalla. Kelpas. Yöllä kumminkin heräsin painajaiseen jossa mun huoneessa oli joku. Heräsin ja tunsin ihmisen läsnäolon. Hetken silmiä räpyteltyäni ja korvatulppien poistamisen jälkeen tunsin myös hengityksen ja pitkät kynnet(hämmentävän yleistä paikallisilla miehillä) mun niskassa. Peräännyin seinää vasten ja hamuilen taskulamppua henkeä haukkoen. MITÄ VIT***! En muista miten sain puhuttua tyypin ulos mun huoneesta, mitä edes puhuttiin, en muista, taisin olla vähä shokissa. Mutta se lähti, ilman väkivaltaa… Kun käytävän valo kohtas kasvot, tajusin että se oli töissä siellä. Tottakai se pääsi huoneeseen jonka ”avain oli hukassa”. En nukkunu enää minuuttiakaan sinä yönä, en myöskään voinu lähteä keskellä yötä.

Aamulla odotin kunnes tiesin ettei se enää ollu oleskelutilassa (mun huoneessa oli ikkuna respaan josta se ei kyllä tullu sisään koska tottakai SEN sain lukittua!) ja menin aamiaiselle. Siellä tapasinkin Chrisin Saksasta. Hän oli tullut juuri Sihanoukvillestä jossa turistia oli ammuttu ja puukotettu. Aamulla verta mopattiin hotellin lattialta mutta kukaan ei ”tiennyt mistään mitään” vaikka huudot oli kaikunu käytävissä. Jaettuamme raffeimmat fiilikset keskenämme päätettiin mennä lounaalle torille ja poiketa lääkäriin näyttämään Chrisin ihottuma. ”Lääkäri” oli jälleen todella herättävä kokemus. Pari metriä kadulta, avoimessa tilassa makasi potilaita tipat suonissa, ämpärit vieressään kärpästen keskellä. Lääkäri oli päiväunilla. Tulisi takas tunnin päästä. Toiset tarvi sitä ehkä enemmän…

Aloin miettimään etenemissuunnitelmaa. Teki mieli lähtee koko maasta. Kulttuurishokki puski päälle, mutten halunnu luovuttaa ihan vielä. Miks Cambodia hylkii mua?! Tänne en voinu jäädä, vaikka aloin jopa funtsii josko se poikareppana oli kävelly unissaan. En ymmärtäny ihmisiä enkä ilmapiiriä. Lähdin etsimään vastausta vuorilta.

Vartin mopokyydin ja puolentunnin venematkan jälkeen löysin itseni mangrovemetsän laidalta. Luvassa oli kaks päivää Cardamom vuorilla oppaan ja neljän koiran kaa. Ensimmäisenä päivänä kokemani kuumuus ja kosteus oli sairasta. Pysty rutistaa hikee jopa ponnarista. Toka päivä oli helpompi, mutta kaikkee tapahtu siinä välissä…

Maisemista en lähtis leijumaan. A) ei todellakaan menty huipulle, ja B) metsä oli niin tiheää ettei siellä hirveesti kattonu ku jalkoihin ja ettei mitään tipu päähän. Päivän trekkauksen jälkeen olin täysin mehuton, mutta edessä oli vielä sosialisointia. Olin yötä muuan perheen luona ketkä asuu vuorilla ”vapaaehtoisesti” niinku isoisä asian ilmasi. Perhe viljeli rambutania ja duriani. Kanoja oli muutama ja kesän aikana oli rakennettu pato. Kalaa voisi ehkä ruveta myymään ensivuonna jos taimenia riittää, salametsästyksellä kun on ollut vaikutuksensa vuorten eläimistöön. Isoisä  toimi tulkkina perheen ainoana englantia oppineena. Metsässä oppaani Don osasi sanat ”danger, water, look, hungry, eat.” no mihimpä sitä muuta tarviskaan..Illallisen yhteydessä puhuttiin paljon Kambodžan sisällissodasta, korruptiosta, maan tulevaisuudesta ja tursimin vaikutuksesta.

Illalliselle seuraan liittyi myös Noi joka oli asunut 12 vuotta pakolaisena Thaimaassa. Nyt hänkin asui vuorilla, milloin kenenkin luona. Viikko sitten hänellä oli vielä ollut kelluva talo magrovesoilla, talo meni hukkaan, joten nyt hän nukkui perheen oleskelutilassa. Noi uskoi turismin positiiviseen vaikutukseen, toisin kuin paikallisiin jotka ”ovat niin tyhmiä, etteivät tajua pilaavansa luonnon.” Mäkin toivon todella turismin rikastuttavan maata. Kiinalaiset rakensi jtn jäätävää resorttia lähelle mangrovea, se ei ainakaan auta ketään. Onneksi on kommuuneita kuin tämä jossa ihmiset kokevat elämän rikkaammaksi luonnossa ja sitä arvostaen. He jopa kierrättivät, jota en oo koko reissuni aikana nähny kenenkään tekevän. Monelle kaupunkiasuminen on merkki ”rikkaammasta elämästä”, tämä perhe säästi rahaa asumalla vuorilla, jotta Baby Yaia pääsisi kouluun kun on sen aika. Annoin käsikorun Yaialle millä leikkiä, leluina oli toiminu siihen asti kivet ja hiilenpalat. Perheelle annoin taskulampun, joka oli melkeenpä liian arvokas lahja. Tottakai olisin nukkunu ulkona riippumatossa, mutta mua varten oltiin tyhjennetty huone. Siellä ei kyl ollu ikkunoita, mutta sänky ja moskiittoverkko. Illan päätteeksi polteltiin paikallista piippua. Kaikki meni tosi aikasin nukkumaan, kummakos jos aurinko laskee jo kuudelta. Me jäätiin Noin kaa nuotiolle tutkii koirien turkit kirpuista. Puhetta oli myös Suomesta, josta hän saikin kuningasidean.. Kyllä, minä silsavarvas Seppä löysin itseni hetkeä myöhemmin tarpomasta mangrovesoilta, paljainjaloin, pilkkopimeässä, tuntemattoman pakolaisen kanssa. Jotkut hälytyskellot ois EHKÄ pitäny soida, (lisäys listaan asioista joita ei kuuluisi tehdä)…mutta kuten kaikki aiemmatkin, tämäkin riski kannatti ottaa. Mentiin nimittäin katsomaan ”joulukuusta” 🙂 Kymmenittäin (vai sadoittain?) tulikärpäsiä oli kokoontunut puiden alle ja etenkin tämän yhden jonka eteen parkkerattiin. Näky oli henkeäsalpaava. Siinä ne pörräs, piilossa alkavalta sateelta, ja kun sellasen sulki kämmenen sisään se hiljaa sammutti valonsa ja karkas. Maagista.

Aamu alko aikasin ja lunkisti. Ajattelin suoristaa vielä jalkani riippumatossa ennen alkavaa vaellusta. Yö oli ollut todella kuumottava. Ikkunaton huone tuntu kuhisevan elämää…Sydänkohtaus oli lähellä myös aamulla. Asetuttuani mukavasti kasvot kohti kattoa, näin silmäkulmasta jotain luikertelevaa… Alle sadasosasekunnissa olin kerenny tippua riippumatosta ja hypätä pöydälle. Mikäs muukaan siellä hammokissa meikän seuralaisena oli kuin kestosuosikkini viidakonihmeistä; käärme. Ei mitään käryä minkä ”merkkinen” -or-what-ever se oli, mutta vaaleenvihertävänkeltanen, piiiitkä ja ohut. Tooosi kiva.

Kun mun pulssi oli tasaantunu (noin puol tuntia myöhemmin) jatkettiin matkaa. Oli kiva päivä! Käytiin kyläilemässä monen perheen luona. Kaikki viljeli tai kasvatti jotain. Yks ranskaa puhuva setä sano että se on kuullu musta. Tarina enkelistä joka tuli vuorille ja vei miehen sydämen. Enkelinä tyttö ei kumminkaan voinu jäädä asumaan maan päälle, mutta ennenkuin muutti takas taivaaseen perusti perheen muuan viljelijän kanssa ja he saivat kauniita lapsia… Hmmm.. Aika veijari setämies 😉

Matkalla takaspäin oli vaikee löytää polkua metsän läpi. Päivä oli jo pitkällä ja edessä oli vielä peltoa silmänkantamattomiin (johtuen heinän korkeudesta, n. 2m?) joki ja jyrkkä nousu. Ei auttanu ku tunkee läpi. Monet hypettää tällä ”unbeaten tracks in southeast asia” paskalla, kuinka hienoo se ois tai miten sitä ”voi tehä vaikka tyyliin Koh Changilla”.. VOIN KERTOO et ei se ny niin hienoo oo! Ei käryäkään mikä elukka tekee tota ääntä, tai mitä kaikkee tässä heinikossa kuhisee, tai voiko parasiitit pesii mun kenkien läpi ku rämmin tässä joen uomasss, tai entä jos tarraan käärmeeseen ku joudun kiskoo itteeni ylös näitä oksia pitkin. Tai millasenhan hämähäkin seittiä mun naamalla nyt on tai pitäskö mun puhistaa noi haavat ennenku ne tulehtuu ku törmäsin siihen piikkipuskaan. Ainiin ja pitäsköhän ne piikit poistaa ihosta nyt vai myöhemmin? Sana ’poison’ ei ollu Donille tuttu, mutta enpä kuullu ’dangeria’kaan, joten tunnin jälkeen aloin turtua pelolle. Kaks ja puol tuntia myöhemmin, semisti verisenä, paskasena, nuutuneena ja nestehukassa oltiin leirissä. Syvä huokaus. Patikoiminen on kivaa, mutta vielä kivempaa on se palkitseva suihku sen jälkeen.

Pitkän venematkan jälkeen palasin Koh Kongiin. Saksalainen oli lähössä Battambangiin seuraavana päivänä. Mulla oli suunnitelmissa sama suunta. Munkki Thaimaan puolella oli suositellu mestaa, ja nyt olin valmis jättää tän kylän taakseni. Olin ehdottomasti alkanu saamaan jtn käsitystä mistä tämä maa on kotoisin. Ja olin katsonut pelkoa, monia pelkoja silmästä silmään. Jos mä tuolta selvisin niin selveen mistä vaan. Antaa tulla Battambang, show me what ya got!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Lauantaiaamuna lähdimme siis paluumatkalle Bangkokiin. Perheen kautta ostimme minivan kyydin Trangin kaupunkiin. Suhteellisen vaikeaksi tehty toi saarelta lähteminen, kahden autolautan kautta ja toi vani ainut vaihtoehto ellei Krabin kautta halunnut mennä. Vani oli tienkin täynnä, mutta onneksi vaan paikallisia. Kuski ajo talla pohjassa kokoajan ja näköjään voi ajaa 3h pysähtyen KERRAN, kun tuli liikennevalot.
Trangissa meitä sitten oli vastassa kuumottelijajoukko. Minne matka, onko lippu, ei asemalta voi mitään lippua ostaa, se tarvii ostaa meiltä, perussetti. Ostettiin lippu asemalta ja ideana oli jälleen mennä kakkosluokan yöjunalla. No tälläkertaahan se juna oli täynnä ja tarvi ottaa kolmosluokanlippu. Jos se maksaa reilu 200THB niin sen on pakko olla jtn ihan järkyttävää. Ja niinhän se oli. Meitä istu kolme vierekkäin ja rinnan koko sen 16tuntia mitä se matka kesti. Aluksi olikin ihan mukavaa, meidän kanssa istu paikallinen matematiikanopettaja joka valaisi meitä Thaimaan kasvillisuudesta. Seuraavana hänen paikalleen istui Ninja-setä. Tyyppi oli joku viiskytvee ja ihan kahjo. Oli istunu aika paljo painekammioissa ja harrasti vapaasukellusta. Ihan kivoja vinkkejä sain ja pelattiin erä backgammonia, nyt mäkin tajuun miten sitä pelataan 🙂
Junamatka oli kokemus, yli-innokas nahattomaksi palanut ystävämme harrypotter koki sen omien sanojensa mukaan: ”Wow that was the best experience ever! Honestly, I could do it again!” ..Tätä en kyllä ihan allekirjota, ehkä reppana oli saanu myös auringonpistoksen…
Teimme jämerän päätöksen ettemme Bangkokissa enää Khao Sanille menisi. Toisin kuitenkin kävi. Harhailtuamme päivän Silomissa ja Sukhumvitillä etsienhuonetta 500THB oli pakko palata kaaoshelvettiin ja nöyränä ottaa My Housesta huone 250THB yö. Olimme kuitenkin tällä kertaa Ram Buttrilla joka on huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto.
Bangkok oli jälleen hektinen. Annikan viimeset shoppailut oli hoidettava joten otimme jokilaivan maanantai-aamuna Chinatowniin. Käsittämätön mesta. Jos siellä ei jtn ole, sitä et tarvi. Jos esim haluat ostaa pannan, voit valita haahuilla ja etsiä sitä samalla, tai mennä ihan vaan pantakauppaan, valikoimassa viistuhatta erilaista. Perus. Löysimme myös vittumaisen ”tukkukujan” jossa saat helvetinhalvalla kuus paria kenkiä, mutta sun täytyykin ostaa yhtä kokoa ja samaa väriä se kuus. SIIS MITÄ?! Ja kaikissa sama homma ja aivansama mitä ostat… Häiriintynyttä.
Tiistaina kävimme vielä Siam centerissä ja illalla näimme Suomen tuttuja jotka olivat myös keskiviikkona lähdössä, Phukettiin kylläkin ja ihan asumaan.. Joten keskiviikko koitti sateisena ja Annika läksi Istanbulin kautta Suomeen. Tuli taas vähän itkettyä. Saattelin hänet Suvarnabhumin lentokentälle. Tästä palasin itse Ekamain linja-autoasemalle josta sain agentit ohitettuani ostettua dösälipun Trattiin.
Istuin lentokentällä varmaan tunnin funtsien mitä kuuluu tehdä. Maasta on pakko poistua pian kun batit loppuu. Vaihtoehtona palata yöksi Khao Sanille ja ottaa aamujuna Aranyaprathettiin ja tehdä ylitys kuumottavalta Poipetin rajalta. Kauhutarinoitahan mestasta on: Feikkivisaa koitetaan myydä niin perkeleesti ja kyydeistä pulitetaan mansikoita. Vaihtoehto B oli matkustaa Ko Changin lähelle Tratin kylään ja ylittää raja siis etelämpää. Bangkokissa en halunnut enää viipyä, joten valitsin vaihtoehto B:n… Ei osannut sillon arvata kyllä mihin sekin voisi johtaa…
Ekamain asemalla penkoessani rinkkaani muuan munkki istui edessäni penkkirivillä ja hymyili leveästi. Tarvi kattoo kakskertaa selän taakse kenellehän mahtoi hymyillä ennenkuin uskalsi vastata hymyyn. Buddhalaisuus on jotenkin häiriintynyt uskonto (ihanku joku uskonto ei olis. .) Jos munkki istuu esim näin penkillä, nainen ei saa istua hänen viereen tai vastapäätä. Ei saa koskea, edes kaapua hipaista. Jos munkille antaa almuja (suotavaa) täytyy tämä tapahtua välikäden kautta, tai asettaa esine ensin pöydälle josta munkki voi nostaa sen. Kaikki tietää ne tarrat joissa kehotetaan antamaan paikkansa sitä tarvitsevalle, noh, Thaimaan metrossa tarrariviin raskaana olevan, vanhuksen, invalidin ja lapsen lisäksi on lätkästy munkkitarra 🙂
Munkki alkaa juttelemaan mulle. Kyselee mistä olen ja minne menossa ja diibadaaba. Siinä me sitten tunteroinen juteltiin (tai lähinnä hän jutteli ja kyseli, mä en todellakaan uskaltanu kysyä mitään, jos se olis vaikka ollu jtn uskonnonpilkkaa. En edes nimeä kysynyt, eihän sillä välttämättä olis ollut :D) ja hän antoi mitä milenkiintosempia elämänohjeita ja viisauksia. Ennenkuin noustiin bussiin hän toivotteli kaikenlaista hyvää tiesminkä nimeen ja sanoi ”You are now my sister” …Ja mä olin ihan nirvanassa 🙂
Bussissa mun eteen istui ensimmäinen hemmetin hyvää englantia puhuva Venäläinen ketä olen ikinä tavannut. Pietarin yliopistossa englantia opettava, valokuvausta harrastava Leonid. Hän oli menossa Changiin ja sit tuli taas poristua seuraavat viisi tuntia mitä matka kesti. Lepposta.
Tratissa oli jo pimeä kun olimme perillä. Päätin lykätä rajanylityksen seuraavalle päivälle vaikka raja olisikin ollut vielä auki…Tässä vaiheessa en tiennyt että jälleen minibussilla matka olisi ehkä taittunutkin ennen rajan sulkua, mutta songthaewilla ei..
Majapaikkaa etsivät myös Jessie ja Page San Franciscosta joten lähdimme etsimään yhdessä. Heillä oli vielä bateja taskussa ja löysivät torin laidalta majoituksen. Meikälle 250 oli vähän liikaa joten jatkoin kulman taakse ja majoituin Garden Guesthousessa 150THB. Aamulla takaisin bussiasemalle ja kyselemään mistä se lavataksi lähtee. Minibussia yritettiin kaupata niin perkeleesti, mutta kuultuani jenkeiltä mitä se maksaa olin sinnikäs ja menin kyselemään kuskeilta itse. Mullahan on tablettiin ostettuna LP:nSoutheast Asia sekä mukana kulkee samanmoinen mutta Rough Guiden versio. Näiden molempien mukaan rajalle ei pääse kuin vanilla, ei pidä paikkaansa. Laiturilta 13 klo 9.00 lähti riksa kohti Hat Lekiä. Kyyti oli miellyttävä, halpaa ku saippua, mutta kesti ikuisuuden 😀 Kyydissä yksi nainen puhui vähän englantia ja kertoi että kaikki tuijottaa miksi ”farang” istuu maisemareitillä kohti rajaa 🙂 Ja se oli kyllä hieno maisemareitti.
Riksakuski oli maailman ihanin, vei mut melkeen kädestä sinne rajalle. Lähteminen oli helppoa, leima passiin ja eteenpäin. Siitä ne vaikeudet sitten alkokin…
Mä olin ainut valkonen ylittämässä rajaa siinä vaiheessa. Ensimmäinen imigration office oli muutaman metrin päässä. Kävin luukulla, täytin hakemuksen ja sit haluttiin niin vitusti rahaa ettei mitään järkeä. Otin lapun takas ja lähdin kävelemään. Funtsin käydä vähän matkan päässä katsomassa onko olemassa joku toinen imigration office, olisko tää vaan joku kusetuskoppi joista on kuullu.. Ja kyytiä olis taas ollu tarjolla vaikka kuinka paljon. Hermo meni. Röökit lopussa. Olkaa hiljaa. Yksi oli erityisen sinnikäs. Mulla ei tosiaan ollu ku se 20$ taskussa viisumiin ja sata dollarii piilossa kiven sisässä kaulaketjussa, lisää franklineita vaihdettavaksi pienempään rajan jälkeen ja 50THB kun olin kolikotkin katusoittajalle heittänyt.. Mopokyyti eteenpäin kohti Koh Kongin kylää ois ollu 100THB, mä näytin sille pojalle mun viiskymppistä ja se sano että ala riepu tulla. Vähä matkaa ajettiin ja totuus paljastu. Siellä oli check point, sen ohi ei mennä ilman viisumia, eiku takas. Nyt luukulle oli ilmestyny muitakin valkosia. Kysyin mitä niiltä pyydettiin. 50€ tai 1600THB. Dollarit ei käy. Aika mielenkiintosta kun dollari on maan toinen valuutta rielin lisäksi. Mä olin niiin kusisukassa. Viisumin pitäisi maksaa 20$ ja mä en ollut todellakaan valmis näyttämään noille paskalakeille mun amuletin salaista sisältöä päästäkseni ineen. Sujautin sen kakskymppisen passin väliin, iskin luukulle ja hymyilin maailman juroimmalle setämiehelle. Luukku kiinni, meni hetki kun luukku aukes ja sormi osotti mua ihmisjoukosta. ”You, get in!” tungin itseni läpi sisälle koppiin jossa oli tummennetut lasit ja kolme vanhempaa paskiaista joilla oli jos jonkinlaista nappia harteella. Siinä me sitten tuijotettiin toisiamme aikamme silmä kovana. Ne halus 1600THB tai 40€ ja mä osoitin tyhjiä taskunpohjia ja näytin surkealta. Meni varmaan vartti siinä anellessa. Sai nöyristellä niin vitusti. Mutta sit ne tajus et multa ei enempää irtoa, olin ilmottanu että tiedän viisumin maksavan 20$ enkä ollut varautunut siirtämään hilloa tilillekkään. Ne pyöritteli seteleitä käsissään, se leimasin oli IHAN siinä mun passin vieressä… Sit me tuijotettiin sen vanhimman setämiehen kanssa vielä tiukat sekunnit toisiamme, se nyökkäs ja toinen kaveri iski tarrat ja leimat passiin. Mä kiitin, mutta en kumartanu. Lopuksi se kolmas joka puhu englantia nosti etusormen huulilleen, sanoi hyssss ja lisäs: ”You do not speak to anyone before You reach the bridge. Understand?” Mä nyökkäsin.
Ulos kopista ja vielä yks leima paperiin. Tässä vaiheessa Ranskalaiset tulivat huolissaan kyselemään mitä tapahtui ja paljon maksoin. Mä katoin taakseni näkyykö ketään. Siellähän se pikkupaska nojasi tolppaan, nosti jälleen etusormen huulilleen merkitsevästi ja mähän olin hiljaa. Koppalakki kiilas mut jonon kärkeen kun mun tilanne näytti muiden mielestä käyvän liian mielenkiintoseksi ja jengi tuli kyselee oonko kunnos ja mitä tapahtuu. No enhän mä voinu vastata kellekkään mitään ja kohta sormenpäätkin oli tunnistusvalon päällä käyneet joten mut kiskottiin sen mopopojan kyytiin.
Olin ihan ihmeissään siinä taas. Se puhu tosihyvää englantia ja sanoin ettei mulla ollu rahaa maksaa siitä kyydistä. Se sano et meidän täytyy nyt vaan liikkua. Sen käskettiin viedä mut nopeesti pois siitä.
Mehän ajettiin, kunnes tuli kaatosade ja mentiin jonku katoksen suojaan. Poika oli skootteri-, taksi- ja autokuski, 24- vuotias Jod. Sillonkun se huuteli raivostuttavasti kyytiin ei kyl käyny pienessä mielessäkään että tästä niid-a-raidista kuoriutuisi ystävällinen sielu…