Kohta kotona…

Bangkok… Täältä se kaikki alko 239 päivää sitten. Eikö se ollutkaan viime viikolla? Kaikki oli sillon niin uutta ja pelottavaa, hermot oli kireellä, ahisti ja väsytti. Koti-ikäväkin saatto orastaa takaraivossa aika ajoin. Ikävä… Se on kans niin hassu käsite. Kun olin lähössä kaverit ja perhe toitotti: Tulee ikävä. No tottakai tulee! Varsinkin jos jokapäivä on kanssakäyny henkilön kaa ja sit se onkin yllättäen poissa. Mutta aika parantaa ihmeen hyvin. Mä en tosiaan hirveesti oo kerenny ikävöidä, sillon vaan kun facessa istuu ja näkee kuvia lähipiiristä, tai kun mailaa mutsin kaa. Mutta luulen et se suurempi ikävä oli aluks siel Suomen päässä, ja et sekin laantu suht nopeesti. Ja mitä nyt sit tapahtuu ku mä oon takas siellä. Riittääkö viikko tai jopa päivä viemään sen ikävän? Se jää nähtäväksi. Nyt olen kumminkin vielä Bangkokissa ja kuten munkit mulle opetti, jos mieli on eri paikassa kun keho ei ihminen oo kokonainen. Keskitin siis väkisin koko olemukseni tänne, vielä kun täällä olen.

Vaikka saavuin ihan eri lentokentälle mitä aiempina kertoina ku tääl oon ollu, tuntu silti että oon kentän keisari. Don Mueangin kenttä ei ollu kaukana mun tulevasta majapaikasta, Lat Phraosta, mutta kello oli yks yöllä joten vastassa oli yö kentällä tai taksi matka edessä…

Lähin Kuala Lumpurista Butik Bintangista neljä tuntia ennen koneen nousua, eli kaks tuntia varasin kentälle pääsyyn, ja ihan hyvä näin. Shuttle bussin saa suoraan oman hotellin edestä 20 ringetillä kentälle. Suosittelen. Mun taktiikalla säästi 8 ringettiä ja pääseminen kentälle oli naurettavan hikistä puuhaa. Seisoin Monorailin asemalaiturilla ihmistungoksessa 45minuuttia ennenkuin sain äherrettyä itteni junaan. Matka ei kauaa kestä, mutta aika klaustrofibista puuhaa kun vaunuthan on kattoo myöten täynnä matkustajaa ja jos on rinkat ja systeemit on kokovartalohiki taattu. KL Sentralista saa vaihdettua bussiin joka menee KLCCn eli halpalentoyhtiöiden terminaaliin. Tämä bussi matka taas voi kestää periaatteessa tunnista kahteen ruuhkasta riippuen. Ja nythän oli ruuhkaa. Oltiin kentällä loppupeleissä 45minuuttia ennen check innin sulkeutumista sen mun laskemani ja lentoyhtiöitten suositteleman kahen tunnin sijaan. Mutta ei paniikkia, kerkesin taas, eikä mikään kiire ois ollutkaan ku kone lähti loppupeleissä puol tuntii myöhässä. Mun vieres istu joku bisness setämies ja tuhahteli vähänväliä kun hyvin epäselvää englantia mongertava kasvoton täti-ihminen kuulutti lähdön viivästyvän ja viivästyvän ja viivästyvän. Mulla oli hyvinkin zen olo ja toivoin tän herran verenpaineen puolesta että hänkin vielä oppisi Aasialaisen ajattoman elämänmallin. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa.

Don Mueangin kentältä ostin ensitöikseni paikallisen sim-kortin ja sain Harryn kiinni. Hän ei halunnu mun nukkuvan kentällä joten lähdin taksia etsimään. 50THB plus mittarinlukema päälle kun sen kentältä ottaa. Meinasin eka kävellä kentältä ulos ja ottaa lennosta mutta laiskuuttani tyydyin tähän vaohtoehtoon. Ei ois pitäny…
Kuski sanoo tietävänsä osotteen. Jeesjees, lähetään ajaa. Taksahan lähtee 35batista, mutta ennenkin Bangkokin taksissa istuneena tunnistin fiksatun mittarin. Taksa juoksi ku sekunnit ja koitin sanoa kuskille että pysähtyy, en maksais tällasesta kusetuksesta. Normaalisti mittarin lukema nousee hyyyyvin hitaasti. Oikeassa kulmassa on etäisyys ja vasurissa minuutit, ei sekunnit. Kuski ei suostunu pysäyttää. Loppupeleissä sutattiin katuja eestaas ja tämä ei löytäny osotetta. Jäin 7elevenin kohalla pois ja hinta oli kolmensadan tienoilla. Annoin tyypille sen lentokentältä poistumismaksun ja viiskybää kyydistä. Ei meinattu päästä yhteisymmärrykseen, tyyppi koitti saada koko mittarin osottaman summan ja uhkas soittavasa poliisin (sen se osas englanniks sanoo, mitään muuta se ei sit osannukkaan, kuten esim sana STOP oli täysin tuntematon..) mut viileellä asenteella, söörittelyllä ja frendittelyllä tästäkin selvittiin. Maksoin satasen ja setä poistui hissukseen paikalta. Järjetöntä tinkaamista muutamista euroista mutta kyllä! Periaate! Ja oon sitäpaitsi köyhä. Kaks ja puol päivää Bangkokissa ja rahat hyvä jos riittää tuliaisiin.

Oon onnekas ku Harry kutsu mut kylään kun huomas facebookin sanovan et oon Bangkokiin tulos. Tapasin tyypin Sannin huudeilla Joulukuussa. Afrikassa syntynyt ja lähtenyt maanosasta 14- vuotiaana. Koulun lounasrahat meni vuosien ajan säästöön ja duuniin mentiin aina koulun jälkeen. Vihdoin hän sai fyffet kasaan ja otti hatkat. Kymmenen vuotta maailmalla olleena, parista muutamaan vuoteen hän pysyy aloillaan, ja jatkaa matkaa kun saa lentolippuun rahat kasaan ja minne tuuli kuljettaa. Hän on asunut mm Californiassa jossa jalka meni elokuva-alan oven väliin, siitä Intiaan jossa hän tanssi monissa filmatisoinneissa ja koreokrafioi maan ”So You think You can Dance”a ja nyt vuoden Thaimaassa asuneena, kahdeksan elokuvaroolia takana ja satoja stunttikohtauksia plakkarissa. Erikoisalaa Harrylle on leffojen ”pahis vs hyvis”- taistelukohtaukset joissa yllättäen aina valtava afrikaano on se pahis. Mutta todellisuudes tässä tyypis ei ollu mitää pahaa. Mahtavaa seuraa taas näiksi pariksi päiväksi, loistavaa vieraanvaraisuutta ja kämppä hyvällä spotilla metron vieres. Pääsin siis kulkee hyvin mun kohteisiin eli JJn weekend marketille (Jatujak Market, Chatuchak Market) ja Platinum Mallille. Näistä paikoista ostaa siis kledjua sadasta batista kolmeensataan, kosmetiikkaa, kenkiä, tuliaisia, leluja, laukkuja eikä siis mitään made in china laatua vaan hyvää kamaa ja siis halpaa tietenkin. Tuliaiset check ja loppuaika meniki elbatessa. Bangkokissa selvee pikkurahalla ( toki voi myös kuluttaa ku Paavo Nurmi tennareita aikoinaan) ja voi jopa hemmotella itteesä pikkubudjetilla. Jos menee seikkailee viimesille metropysäkeille löytää asuinalueita jossa ne paikalliset asuu ja hinnat on paikallisia. Phahon Yothinin huudeilta saa safkaa alle 40THB ja vaikka thai hieronnan 180THB. Joka pysäkin ympäristössä on markkinaa, niin ruoka kuin kledju. Residensseistä voi myös kysyy huonetta yöksi, voi olla et irtoo, mut expatit, duunarit ja paikalliset on yleensä vallannu nää kerrostalot.

Kohta mä oon Suomessa, kotona, ja tunteet on kieltämättä ristiriitaiset. Toisaalta en malta oottaa että nään teidät kaikki ihanat ihmiset. Perheen ja ystävät. Toisaalta musta tuntuu ku mut ois just revitty kohdusta. Mä oon menossa kotiin mutta tuntuu et hylkään toisen jos menen tohon lentokoneeseen. On niin paljon nähtävää ja koettavaa ja Suomi ja ne arki rutiinit on niin nähty. Ja aika on menny niin nopeesti. Tuntuu hullulta, aivan kuin olisin tullu vasta eilen ja nyt pitäs jo palata kotiin… Mutta onneksi on aikaa kai loppu elämä nähdä tää maailma ja kotiutua johonkin.

Mutta mikä on siis koti? Onko se paikka missä kasvoit lapsuusvuodet vai se missä sun omaisuus makaa. Jos on näin, mä olen koditon. Lapsuuden koti on nyt myynnissä eikä mulla ole muuta omaisuutta kun mitä selässäni kannan. Onko koti siis siellä missä sydän on? Jos näin on, mulla on monta kotia ympäri Suomea. Vai onko koti paikka jossa voit olla oma itsesi, jossa saat olla hyvien ihmisten ympäröimänä. Vai onko se paikka jonne asetut hetkeksi, keität omat aamukahvisi ja tiedät mistä löytyy sähkökaappi ja jakoavain. Onko se paikka jossa tunnet olosi mukavaksi? Sitten mulla on myös monta kotia jopa Kaakkois Aasiassa. Moni lähtee reissamaan löytääkseen itsensä ja mennäkseen mukavuusrajojensa ulkopuolelle. Mä olen oivaltanut paljon asioita itsestäni ja koen olevani mukavuusalueellani. Olenko mä siis kotona kun mä matkustan? Onko elämä matka ja se matka koti? Onko silloin kotonaan kun tuntee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onko silloin kotonaan kun tuntee ettei haluaisi olla missään muualla? Onko silloin kotonaan kun saa toteuttaa itseään ja elää unelmaansa? Jos näin on, mun koti on täällä ja nyt.

Mutta lento lähtee kohta. Oon palaamassa todellisuuteen. Duunia kaskytneljäseittemän, laskuja, kelloon katsomista, viikonpäivien muistamista, veroja, numeroita, kadulla elämäänsä kyllästyneitä harmaita kasvoja. Ei enää aikaa ilmaista itseään, ei voi kävellä ilman kenkiä missä sattuu vaateissa vaatteissa ilman että ihmiset pitää pöpinä ja poliisi pysäyttää, ei halpoja maukkaita ruokia, ei lämmintä merta, palmuja ja mehukkaita hedelmiä. Ei vuoria ja saaria horisontissa. Ei sukeltamista, ei luolia tutkittavana tai viidakkopolkuja tallattavana. Ei mielenkiintoista arkkitehtuuria tai iloisia ihmisiä. Ei enää hinduja, buddhalaisia, taolaisia tai muslimeja. Ei enää vapaata liikkumista minne haluaa milloin haluaa. Ei enää laiskottelua ilman huonoa omaatuntoa. Ei enää päiviä täynnä yllätyksiä ja etenemisen riemua. Ei mopotakseja, ei pilvenpiirtäjiä eikä massiivisia kauppakeskuksia. Ei hökkelikyliä ja bungalowia. Ei auringonlaskuja riippumatossa kookosta imiessä…

Ei. En silti valita. Mulla on hyvä arki vastassa ja tapana nähdä vaan se positiivinen puoli: Musteen tuoksua sanomalehdessä jota ymmärrän lukea hyvän cappuccinon ja suklaan kera. Siisteyttä. Kävelyä havumetsässä ja syksyn värejä ja viileyttä. Hapankorppuja ja näkkileipää aikakausilehden muotipalstoja selaillessa. Kerrospukeutumista. Talviurheilulajeja, laavulla istumista ja jallukaakaota kun pakkanen kipristää nenää. Spotifyn suosikki-listaa. Aurinkoisia kesäaamuja kostealla nurmella maatessa ja radiota kuunnellessa. Stabiileja hintoja! Ei enää kusettajia, ei kuumottelijoita tai väärään suuntaan neuvojia tai oma edun tavottelijoita. Ei enää hiekkaa väärissä paikoissa. Ei vauvatalkkia ja vessapaperia käsilaukussa. Ei enää kämmenen kokosia hämähäkkejä tai sarvikuonoja muistuttavia kovakuoriaisia. Ei enää malarialääkkeitä tai matokuureja. Pian saan syödä ruisleipää oivariinilla ja oltermannilla. Luonnonjugurttia ja marjoja! Oi, sauna lauantai-iltana kun isä tarinoi syödessäni äitin sämpylöitä, rieskoja ja pitaleipiä salaatilla ja raejuustolla. Pian olen souturetkellä Käräjäsaareen, aamu-uinnilla Samppalinnassa, loimuttamassa lohta ja grillaamassa sienivartaita siskojen kokouksessa. Pian meikkaan taas joka päivä, käyn salilla, käyn kerran kuussa huoltaa ripset ja tukan, lakkaan kynsiä ja käyn hammaslääkärissä. En valita, mutta se tuntuu jotenkin vieraalta silti. Menee aikansa kun totun taas tähän kaikkeen ja jos en, voin lähteä uudelleen matkaan.

Mutta minne ja milloin? Ideanahan olis painaa kesä hiileen ja niin perkelesti, mutta sekin on vähän ristiriidassa mun ajausmaailman kaa. En haluu hukata koko kesää niska limassa raataessa, tippejä laskiessa ja tehdessä työtä josta työnilo voi olla kaukana. Vaikka nimeni ei ole Pohjola, olen minäkin säästämisen asiantuntija. Mä pystyn siihen, pystyin viimeksikin, on helppo säästää kun on joku tavoite. Puoli vuotta iloa, ystäviä, aimoannos Suomea (vähän myös talveakin), perhettä, mansikoita ja shamppanjaa. Sit mä luulen et mennään taas! Tammikuussa 2014 tämä tyttö päräyttää johonkin.

Matkustaminen on kai elämäntapa. Eikä todellakaan huono sellainen. Kaikki ei tietenkään ymmärrä, monet haluaa pitää sen päämajan kotimaassaan tai tykkää elää sitä kesälomaa varten vuodest toiseen ja pyrähtää vain pikku get awaylle johonkin. Joo, voihan se ottaa koville kantaa sitä matkalaukkua jatkuvasti mukanaan, pakata-ja-purkaa-pakata-ja-purkaa jatkuvasti ja verenpaine nousee ku hommat ei mee just niinku suunnitteli. Jotkut ei ymmärrä ettei reissaamisen tarvitse olla mitenkään raskasta, hermojen menettämistä tai mistään luopumista. Sehän on vain tottumiskysymys mistä kaikesta luopuu ja mitä kaikkea uutta vastaanottaa arkeensa, miten kevyesti matkustaa ja kuinka sopeutuvainen sitä on elämään ja matkustamaan joustavammin yksin tai toisen kanssa. Ja jos liika liikuminen ottaa koville voi ottaa lunkimmin ja liikkua hitaammin. Jotkut jymähtää pienelle saarelle puoleksi vuodeksi, joku viettää Intiassa 3 vuotta muttei silti sanoisi asuvansa siellä, vaan enemminkin olevansa pitkällä reissulla. Olen tavannut niitäkin jotka on ollut maailmalla vuoden tai kaksi, ilman paluulippua ja kokoajan liikkeessä. Tai niitä jotka matkustaa työkseen tai niitä jotka käy kotimaassaan enää vain lomailemassa. Mä en tiedä mikä mun kohtalo on, mutta kun intohimo on nähdä ja kokea on se mitä todennäköisemmin maisemiltaan alati muuttuva. Niinkuin Nuuskamuikkunen sanoisi: ” Tänään satun olemaan täällä- huomenna ehkä jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani,  ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.”

On ollut ilo kirjottaa näistä menemisistäni ja toivon että teidän on ollut ilo lukea, aivoitukseni ehkä avartanut sinunkin ajatuksia. Toivon että muille matkaajille vinkeistäni on hyötyä ja jaan niitä mielelläni enemmänkin jos mieltäsi jokin askarruttaa.
Rohkaisen kaikkia keitä hiukkaakaan kutkuttaa pistämään elämän uusiksi ja lähtemään matkaan, TEE SE! Suosittelen isosti, tai kokeile ihmeessä edes pieni hetki riippumatossa riippumattomasti. Et varmasti kadu, ja jos ja kun sen teet, huuda, tanssi ja laula 🙂

Advertisement

Bangkok

Löysin paikkani Bangkokista. Flapping Duckissa dormi yö makso vaivaset 150 batii, olin jo kumminki maksanu yöni korealaiseen, joten muuttasin tänne kanaalin rantaan seuraavana päivänä. Jatkoin kierrostani takas kaaoshelvettiin päin, mutta näin kaupungin aivan uusin silmin. Banglamphun alue on kaunis ja ystävällinen ja tietty hullun halpa. Niinku monissa kaupungeissa joissa jaksaa vain katsoa pintaa syvemmälle tylsistyä ei voi kun pää pyörii kuin tikanpojalla uusien tuoksujen ja näkyjen ympärillä. Haahuilin menemään ja ulostautuessani muuan parfymeriasta (lempi harrastuksiani on mennä rikkaiden ihmisten liikkeisiin läträmään testereillä :)) Thanon Chakrabongsella törmäsin uuteen ystävääni Ali Babaan.

”Priti gööl, wee aa ju goin?” Hän huhuili minulle istuen rotvallilla kenkää korjaten. No enhän mä mihinkään ollu menossa. Painoin siis puuta ja otin viskistä ryyppyä. Siinä ilta vierähti kivasti elämää suurempia jutellessa. Tyyppi oli syntyjään Italiasta, kasvanu Saksassa ja maailmalle lähteny parikymppisenä. Näitten tietojen lypsämiseen meni hyvä tovi, eikä tieto ollutkaan kovin relevanttia. Hän sanoin tänään olevansa Ali Baba, huomenna ehkä Fernando ja viikon päästä Alonso. Valokuvan ottaminen olisi ollut turhuutta, sehän vanhenee minuuteissa! Ja niinkuin itsekkin olen välillä huomannut miten on parempi ollakkin ottamatta. Jotkut hetket on parempia ilman, joitakin ei voi kaapata kuvaan ja jotkut ihmiset missaavat sen itse hetken kun kumarrutaan katsomaan minkälainen otos tuli otettua…
Hän oli viisas ja karismaattinen herrasmies, ikää 54 vuotta, kahden lapsen isä, ollut naimisissa kahdeksan kertaa. Nyt omisti karkkikaupan Saksassa, ravintolan ja hostellin Bangkokissa ja kutsui itseään mustalaiseksi ja minua tyttärekseen. Miksikö? ”Koska mustalasia on monenlaisia” hän sanoi ”ja sinä olet kuin minä! Täytyy vaan muistaa pari juttua” ja rupesi tarinoimaan minulle ’meidän’ elämäntavasta.
Mustalaisuuden perusopetus numero yksi: Ole ylpeä siitä,mitä olet.
Opetus numero kaksi: Muista että mustalaisia on monenlaisia.
Opetus numero kolme: Muista tulot.
Opetus numero neljä: Rakasta ja tule rakastetuksi.
Opetus numero viisi: Juo viinaa ja ilakoi. Nauti elämästä!
Opetus numero kuusi: Syö hyvin ja rakasta ruokaa!
Opetus numero seitsemän: Unohda nimesi ja kotimaasi.
Opetus numero kahdeksan: Elä päivä kerrallaan.
Opetus numero yhdeksän: Ole ystävällinen niin sinullekkin ollaan ystävällisiä.
Opetus numero kymmenen: Muista edelleen ne tulot.

Jos näillä mennään niin nään todellakin tseni mustalaisena. Toisaalta aloin miettii miks sitä oikeen tarvii lokeroida itseään. Ootko travelleri, turisti vai lomalainen? Mikä uskonto? Mikä puolue? Mikä maa ja mikä valuutta? Mitä väliä sillä oikeestaan on? Kertooko nää asiat jotain oikeesti siitä persoonasta vai onko ne vaan kysymyksiä jotka luo niitä ennakkoluuloja ja stereotypioita?

Koin ”elämä on täynnä valintoja” hetkiä palatessani guesthouseen kun etelä koralainen muikkis kysy lyhyen juttutuokiomme jälkeen lähtisinkö hänen kanssaan seuraavana päivänä jollekkin pienelle saarelle. Mikä ihme munkkipulla?! Mitään ei tarvis maksaa, ei asumista, kyytejä tai liioin ruokia tai juomia. Miksei? Toisaalta olin just pääsemässä sisälle Bangkokiin ja toisaalta sadasosa sekunnin miettimisen jälkeen tajusin et tää mimmihän on han sekasi, tai ei sekasi, mut yks niistä ihmisistä jotka ei vaan osaa olla yksin. Päätin antaa hänelle lahjan, tehdä plveluksen jota hän toivottavasti arvostaa joskus hamassa tulevaisuudessa. Moneen kelkkaan mä oon hypänny, mut tän jätin välistä. En siis lähteny.

Aamulla siirsin siis kamani Flapping Duckiin. Oli kaunis aamu. Bangkok oli aurinkoisempi ku koskaan ja mä olin yhtä hymyä.
Kun olin tsekannu itteni sisään otin kirjan ja yritin lukea. Kääriytyessäni siihen sohvan nurkkaan munkin sanat kehon ja mielen harmoniasta pyöri mun päässä. En pystyny keskittyy. Jäin kuuntelemaan kitaraa. Majataloahan piti maailman ihanin pariskunta, Lauren ja paikallinen Es. Katselin ympärilleni. En oo hetkeen tuntenu olevani niin kotona. Kaikki mun ympärillä muistutti mua mun entisestä kodista ja loput esineet ja asiat oli sellasia joita voisin kuvitella joskus omistavani. Vinyylisoitin ja levyt, eripari nojatuolit, lamput ja matot.Sohvatyynyistä kirjahyllyn antimiin koin olevani ympäristössä jota kodiksi voisi kutsua. Mulla oli muutama päivä aikaa ennenku Sanni palaisi Bangkokiin, se riittäisi. Tieto siitä että voin edelleen tuntea olevani jossain kuin kotonani oli suunnattoman lohduttavaa. Tieto siitä että on olemassa tällanen paikka, paikka jonne palata… Olla kuin kotona. Mun keho ja mieli oli siinä sohvalla, ja mä olin niin onnellinen!

Tajusin ettei mun tarvi mihinkään temppeliin lukittautua pystyäkseni siihen, mä koin sen saman onnen siinä sohvan nurkassa kun Es soitti Canonia kitaralla, suitsukkeet tuoksu ja aurinko paisto. Itketti vallan. Elämä on ihanaa! Nyt haluun piirtää!

Es näytti mulle kaupan josta ostaa taiteilijatarvikkeita. Houkutus ostaa maaleja ja siveltimiä oli kova, mutta tyydyin välttämättömiin, kyniin ja papereihin. Olin muutaman (tai itseasiassa noin kymmenen:)) tatskaa jälessä ja olinpa jopa saanu tauluprojektin suomeen lähetettäväksi.
Aloin siis piirtää kunnes mun viereen istui Ben.

Hän oli lomalla Lontoosta ja teki työkseen jotain yli mun aivokapasiteetin. Jotain jolla oli jotain tekimistä aurinkoenergian kanssa. Tällä kaikella ei myöskään tietenkään ollu mitään tekemistä sen kaa millanen henkilö hän itseasiassa oli. En tiedä johtuko kaikki puhtaasti hänen ulosannistaan, kenties munkin sanoista, mun uudesta tavasta nähdä ihmiset ja asiat, planeettojen ja tähtien sijainnista, auringonpistoksesta vai keskustelusta joka taas jälleen kerran lähti liikkeelle mun tatskasta mutta löysikin aivan uudenlaisen suunnan, mutta hän oli ehkä yksi hienoimmista ihmisistä kehen oo reissullani törmänny. Oltiin samalla aaltopituudella mutta eri taajuudella, ja se kai monesti tekeekin toisesta mielenkiintosen.

Vietin siis kolme päivää piirtäen siinä lattialla ja tutustuen Beniin ja Bangkokiin. Uudenvuoden aattoaamu sarasti ja mun oli aika jatkaa matkaa. Ja olinkin valmis siihen. Halu nähdä vanha ystävä oli kova ja mulla oli vahva tunne että mun ja Benin polut vielä kohtaa. Hyppäsin siis taksiin kohti Dindaengia. Minä kokonaisuutena, keho ja mieli.

Mitä sit tälle taululle tapahtu? Jos joku on nähny mun teoksen Ilmestys, voi arvata miltä Ilmestys II näyttäisi, eli mun ajatukset kuvina sen kolmen päivän ajalta. No, eihän sitä voinu enää myydä. Se jäi sinne minne se kuuluikin, mun uuteen väliaikaiskotiin.

Jatkoin siis matkaa ja oli aivan upeeta nähdä Sannia! Jälleen näkeminen oli läpänheittoo, riemua, naurua, rentoilua ja hengailua. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja kaipuun tunteita kotiin. Meillähän on tapana nähdä aina jossain muualla kun kotiseuduilla, viimeksi hengailtiin toukokuussa Barcelonassa 🙂
Uuttavuotta otimme vastaan rauhallisissa tunnelmissa. Juhlan tuntua oli ilmassa kun lähdimme porukalla (mä, Sanni ja hänen paikalliset tuttavansa) ottamaan paikallista vuotta 2556 vastaan kaupungin ytimessä muuan rokkipubissa. Erilainen uudenvuoden vaihde, enkä paremmin olisi osannut kuvitella sitä viettäväni, ihanassa seurassa ja tunnelmissa suurkaupungin sykkeessä!
Päivät Sannin helmoissa meni kuin siivillä. Hän oli vähän kipeenä (pääsimme täten tutustumaan myös paikalliseen sairaanhoitoon joka on vähintäänkin hemmottelua ja itse sairaalat ilmeisesti viiden tähden hotelleja vakuutuksen omaaville) joten otimme ihan rennosti. Tämähän kävi mulle paremmin kuin hyvin, onhan tässä reissun päällä oltu jo se reilu kaks kuukautta. Mitä?! Oonko mä ollu jo niin kauan? Toisaalta tuntuu vähemmältä ja toisaalta taas et ois ollu paljo kauemmin. Nyt oli siis ihan hyvä mullekkin rauhottuu. Oli ihana pestä pyykkiä koneessa, puhuu suomee, henkevii ja höpötellä, syödä turkinpippurii, maata auringossa, käydä leffassa, lukee, elbata, nauttii elämästä kaikinpuolin ja aivan mahtavassa seurasta!

Sannin helmoissa oli siis hyvä olla, mutta aina tulee se hetki kun kuuluu jatkaa matkaa. Mähän elän aikalailla päivä kerrallaan turhaa hötkyilemättä ja hyvä etten nytkään kerenny sitä junaa pohjoseen buukata, kun mun puhelin ilmotti tekstiviestin saapuneeksi. Joku otti yhteyttä mun taikkunumeroon:
Mitä mieltä mä olisin, jos lähettäs päiväksi tai muutamaksi jollekkin pienelle paratiisisaarelle enneku molempien tarvis jättää hyvästit Thaimaalle?
No mitä mieltä tästä nyt voi olla? Tyyppi ei ollu hullu korealainen muikkis, ja tä oli kai taas niitä kuuluisia valinnan hetkii elämässä…

Mitä tekee seikkailija Seppä?

Tä taitaa olla sellanen kelkka johon hyppään enemmän kuin mielelläni 🙂

Thaimaassa…taas!

Kolmas kerta toden sanoo. Täällä taas!

Rupee jo menee nää rajamuodollisuudet ihan rutiinista. Viimeksi kun Thaimaahan lensin Annikan kaa lokakuussa meinas olla vähä kusi sukassa mitä ne meinaa ku paluulento on vasta ens vuonna 😀 Kyllähän ne kysykin, mut sillon mä vaan hymyilin ja nyökkäilin ja sanoin et ”Istanbul!” Meni läpi ja pääsin maahan. Kyl ne kuulemma yleensä aina päästääkin, mutta jos paska säkä käy voi ne vaatia paluulentoa pois maasta ennenku leimaa sut ineen. Tai sakottaa sen enempää kyselemättä. Tätähän ne Suomen päässäkin jo varotteli. Näin harvoin kyl käy perus rantaloma finski turistille, mutta VOI käydä. Ja kuten Filippiinien 21 päivän viisumivapaaseen oleskeluun he tosiaan vaativat jatkolennon. Nyt jänskätti vähä kun tosiaan en tullut Suomesta ja Filippiineillä ne heti kyseli mis mun Thaimaan viisumi tai jatkolentolippu on. Kun sanoin meneväni maitse Laokseen oli virkailija vähä epäuskosen näkönen, mut leimas mut silti ulos maasta. Bangkokissa yllätyin kun ilmeetön imigration officer mitään kyselemättä leimas mut ineen ja laittopa vielä sen 30 päivää aikaa oleskelulle. En valita 🙂

Siitäpä sit metroon ja meikän viimeselle pysäkille Praya Thaihinhan pääsee 45batilla. Metro tai citytrain linja löytyy Suvarnabhumin lentokentän kellarikerroksesta, lippu ostetaan masiinasta, eli pidä huoli että rahan vaihdossa saat ainakin 50batin seteleitä tai mielellään heti pienempää kakskymppistä tai kolikoita. Automaatit velotta 150 THB per nosto, eli kannattaa nostaa hillot jo suomesta, vaihtaa vähä kentällä pikkurahaa ja paremmilla kursseilla lisää citystä, esim MBK centteristä, johon moni ekana suuntaakin.
Jos siis shoppailemaan heti haluaa, ottaa ensin metron Praya Thaihin ja tästä vaihtaa BTS skytrain linjaan kohti Siam centeriä. Matkan hinta määräytyy sen pituudesta. Rahallisesti ja ajallisesti suosittelen käyttämään Bangkokin loistavaa metro ja skytrain systeemiä kun kentältä keskustaan halajaa. Taksin hinnasta ei mitään käryä mutta voisi kuvitella maksavan enemmän. MBK centteriltä taas suosittelen ottamaan mittaritaksin mihin vaan. Ja tosiaan pyytää laittamaan mittarin päälle. Lähtöhinta kirjottamisen hetkellä on 35THB ja esim Praya Thaista Khao San Roadille maksaa noin 60THB. Tuktukista tai motosta pyytävät tietty ainaki triplat. Jaoin taksin Nepalilaisen ihme IT gurun kaa. Tuntu vähä hassulta ku sällillä oli puku päällä ja salkku kourassa, mut kysy jaetaanko taksi 😀 Ei ihan tavallinen näky reppureissaajien ghetossa, mutta yksi yksinäinen sielu lisää seuran haussa jouluaattona.

Mä olin ihan rikkipoikkiväsyny, menin tuttuun halpaan New My Housen kusiluolaan inhimillisemmälle puolen Khao Sania eli Ram Bhuttrille ja tsippasin aika heti. Joulupäivänä koti-ikävä oli entistä kamalampi. Ei huvittanu liikkuu tästä ympäristöstä mihinkään, Laosin suurlähetystö luultavammin kiinni, joten pyhitin päivän ultimate nörttäilylle.
Sen verran kävin ulkona että söin ja pörräsin vähä ympyrää, vertailin taas hintoja ja mietin mitä sitä kuulus hankkia. Ostinpa itselleni sitten joululahjaksi muutaman kirjan. Täällä reissun päällä tosiaan tullu ihme lukemis vimma. Suomalaisia kirjoja en yleensä haluaisi edes ostaa mutta kerranku sellanen kauppa löyty jossa myyjä otti elämäntehtäväkseen ettii kaikki suomenkieliset nidokset niin pakkohan se oli. Hauskin oli kirja nimeltä Hiirennahkat johon on kasattu novelleja maaseudulta. Junttikertomuksia pöndeltä, parasta taltuttamaan se koti-ikävä 😀
Oli tosiaan vähän erilainen joulu mihin on tottunu. Kaupungilla ois varmasti ollu tarjottavana joulukirkkoa tai vaikkapa suomalaista joulubuffaa ja saunaa saletisti, mutta mulle tä oli aikalailla yks päivä muiden joukossa, enkä halunnu vääntää veistä haavassa tehden sitä yksin tai random ihmisten kaa. Ärsyttävänä erona normi jouluun oli tietty se et oli pyhä ja kaikki paikat tosiaan kiinni, mutta kotipuoleen tehdyn videopuhelun jälkeen fiilikset oli jotain sekavan-ihanan-lohduttavan-tunteita-nostattavan-piristävän ja haikeutta-herättävän väliltä. Mä en nähny, mutta mut nähtiin. Heillä oli käynnissä ”Männistön hautajaiset” eli viimesiä illanistujaisia lapsuudenkodissamme ennenkuin se myydään. Vanhempani tulivat pahan valinnan eteen ja päättivät muuttaa pienempään(äitini vanhaan lapsuudenkotiin) kun vuosia ovat jo asuneet kahdestaan tässä seitsemälle suunnitellussa huushollissa. Itsehän jätin hyvästit talolle viime syksynä kun viimesen kerran kotikonnuilla kävin, mutta haikeus huoku videopuhelun läpi eikä kyyneliltä voitu välttyä. Silti tuttujen äänien kuuleminen oli paras joululahja, vaikka avokätisen sponsorirahan olivat perheenvoimin laittaneetkin tililleni. Tämä tuntu vähän hassulta kun olin ite just tehny vastalahjatilisiirtoja kotiin päin, raha kiertoon periaatteella 🙂 Oli myös mahtavaa soittaa vanhimmalle ja parhaimmalle lapsuudenystävälleni jolla myös käynnissä erilainen joulu esikoista odotellessa. Näin sitä ajat muuttuu ja aikuistuu, onko pakko?

Onnekseni palasin tänne ”rikkaammille” seuduille viettämään joulua. Ei ois varmaan psyyke kestäny tyyliin Kambodzan köyhyydessä, mutta tieto siitä miten vähävaraset jouluaan viettää kirpasee. Suomen kulutusjuhlan missaaminen ei toisaalta harmita yhtään, ainut tosiaan mitä jouluuni kaipasin oli perhe ja läheiset (toki lumi ois ollu plussaa). Paremmat ruuat, lahjat ja hössötys tuntuu aika turhalta tässä vaiheessa, vaikka ite tykkäänki antaa lahjoja, kääriä ne kauniisti ehkä jopa alottaa naurettavan aikasin joululaulujen laulamisen, koristella taloa ja kuusta, katsoa lumiukkoa telkkarista ja tehdä sellaseen pihaan, käydä hautausmaalla viemässä kynttilöitä ja kiertää sukulaisissa. Nyt olisin tyytynyt ihan vaan läheisten läsnäoloon. No, tuleehan noita jouluja ja on vuosiakin tuleva ja monia.

Pää oli tosiaan ajatuksia täynnä.
Nyt kun taas pääsi hetkeksi aloilleen itsekseen istumaan oli jotenkin irrallinen olo ulkomaailmasta. Oli vain minä ja mun pää ja piti muka hirveesti lukee ja tutkii ja miettii seuraavaa siirtoaan… Ihmistä ei oo väkisin tähän maailmaan tehty, joten ei ihmisenkään kuuluisi mitään väkisin tehdä. Tiesin että mulla on muutama päivä aikaa enneku ystäväni Sanni tulisi Bangkokiin. Kumminkin ajatus itsensä junailemisesta johonkin suuntaan tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta askareelta. Päätin siis antaa Bangkokille mahdollisuuden. En oo ikinä tykänny tästä kaupungista, täällä on melusta, saasteista, kiireistä, likasta ja jajajaja… Vai johtuko mun negatiivinen asenne(niinku monesti tässä reissullani oon huomannu) väsymyksestä ja kulttuurishokista? Jos mä nyt lähestysin tätä kaupunkia uusin silmin?

Hyvä päätös etten sanois. Ensin otin hatkat tästä kamalasta guesthousesta. Miksi mä ees ikinä jäin tänne? Vaikka oli jo pari päivää paikassa haahuillu pelkkänä hymynä, oli henkilökunta edelleen naama norsunvitulla. Otin siis rinkan selkään ja lähin kävelee. En tienny mihin päätysin joten jätin kamani säilöön Sawasdee Inniin, jossa säilytys makso vaivaset 10THB per päivä. Tästä suuntasin askeleni jokirantaa pitkin Wat Mahathatiin jossa on mahdollista tutustua buddhalaisuuteen ja niinku mua eniten kiinnosti, meditaatioon.

Paikka oli helposti löydettävissä ja lähestyttävissä. Buddhalaisuus on alkanu kiinnostaa mua yhä enemmän joka kerta kun joku oranssikaapunen lähestyy mua. Jos mä vedän niitä puoleeni niin ahkeraan, pitäskö munkin antaa munkeille mahdollisuus?
Täällä sain siis keskustella buddhalaisuudesta munkin kanssa. Tällasia paikkoja on kai Thaimaa nykyään pullollaan, turistivetonauloja, pohjosempana voit tosiaan yöpyy temppeleissä kolmesta päivästä esim pariin viikkoon. Mä en kumminkaan ollu vielä ihan varma mitä halusin ja halusin päästä ensin kurkistaa hommaa ennenkuin asetun temppeliin taloksi. Jouduin venaa jonku puolituntia et englanninkielen taitonen löyty. Tähän mennessä paikalle oli eksyny muitaki turisteja ketkä halus tietää yhtä jos toista tästä erikoisesta uskonnosta. Pariskunta Maiamista sekä eräs Itävaltalainen.
Mulla oli aika suuret odotukset, halusin selityksiä. Miksi te meditoitte tuntikaupalla päivässä, matkustatte, ette omista mitään ja muutenki muistutatte aatteiltanne aika paljo meikäläistä. Sain vastaukseni ja opin meditoinnin salat. Kiteytettynä näin mä ymmäsin sen munkin sanoman:

Ihminen kärsii niinkuin buddhakin kärsi. Mutta miksi tarvis? Ei tarvikkaan. Omistaminen ja asioihin tai ihmisiin takertuminen aiheuttaa kärsimystä, siksi esim seksuaalinen kanssakäyminen tai omaisuuden haaliminen ei ole buddhalaisuudessa suotavaa (ensimmäistä en kyllä täysin allekirjota…) Ihminen voi saavuttaa onnen ja lopulta nirvanan kun hän pääsee kärsimyksestä, ja kärsimyksestähän pääsee kun ei takerru mihinkään, ainoastaan itseensä. Kun mieli ja keho ovat sopusoinnussa keskenään, kun keho ja mieli on samassa paikassa, ei ole kärsimystä. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaa, vain tämä hetki ja oma keho ja mieli. Ja tätä he meditoivat. Mä en ollu samaa mieltä monesta asiasta tän munkin kaa, mun mielestä se tyyppi oli muutenki ihan pimee ja tuntu et se oli opetellu monet fraasit ulkoa, mutta näistä asioista olin samaa mieltä, tai tallasella mielikuvalla mä läpäsin sen testin.
Eli kun mä vihdoin bonjasin buddhalaisuuden (ne muut luovutti) päästiin treenaa. Mut puettiin valkoseen vierailijakaapuun ja mentiin buddha alttarin eteen. Kunnioitukset ja kumarrukset on osa riittiä, myös tietenkin kakkien sääntöjen sisäistäminen kaikenaikaa, eikä mulla ainakaan käyny mielessäkään muu kuin halu ymmärtää ja kunnioittaa heitä vieraana.

Siit se sit lähti. Ajatuksesta seisoa, eteni ajatukseen kävelle, kävelemiseen, ajatukseen istua ja lopulta istumiseen. Tähän toimitukseen multa meni semmonen kaks tuntia, enkä hetkeen oo ollu niin onnellinen.

Mä liikuin, olin paikoillaan, hiljaa, vaan minä ja mun keho, eikä mikään oo niin vapauttavaa ja täten ei mikään tuo sellaista onnea. Käsittämätöntä. Havahduin lootusasennosta kun kongi kajahti ja kumartelut ja rukoukset buddhapatsaalle alko. Olin vähä hämillään. Mulle oli just auennu täysin uusi maailma. Mulle oli just selvenny suuri mysteeri. Olin niin innossaan että halusin kirmata ulos ja nähdä maailman!

En siis jääny temppeliin viikoiksi. Tää riitti mulle, hain rinkkani ja lähdin ettii paikkaa jossa viettää seuraava yö. Löyty korealaisten suosima dormi Ram Buttrin sivukadulta, Chana Songkhramilta Gecho Cafen vierestä. Jäätävän kokonen huone (27sänkyä) mutta ilmastointi ja ilmanen wifi. Käy täksi päiväksi. Halusin vaan kamat johonki ja liikkuuuu!

Lähdin taas liikkeelle, näin maailman uusin silmin, seurasin vaistoja, välillä pysähdyin, hiljennyin ja nautin. Thanon Phra Athitin kaartaessa koilliseen on mutkassa joku veikeä valkoinen linnake ja Santichaiprakan puisto. Mua huvitti miten Kaaostien takaa voi löytyä jotain näin rauhottavaa ja kaunista. Näkökenttääni osui hassu papparainen joka leikki kissan kaa. Halusin seurata näkyä ja menin linnan taakse. Näin hedelmäkojun, banaani smoothie 20THB, pakko maistaa! Mitäs kummaa tuon kanaalin toisella puolella onkaan? Hipit soittelee banjoja ja kitaroitaan, joku lukee tyynykasan päällä, toinen joogaa jokirannassa. Sillon en vielä tiennyt, mut Flapping duck olisi mun tuleva uusi väliaikaiskoti…

Bangkokista Koh Kongiin

Lauantaiaamuna lähdimme siis paluumatkalle Bangkokiin. Perheen kautta ostimme minivan kyydin Trangin kaupunkiin. Suhteellisen vaikeaksi tehty toi saarelta lähteminen, kahden autolautan kautta ja toi vani ainut vaihtoehto ellei Krabin kautta halunnut mennä. Vani oli tienkin täynnä, mutta onneksi vaan paikallisia. Kuski ajo talla pohjassa kokoajan ja näköjään voi ajaa 3h pysähtyen KERRAN, kun tuli liikennevalot.
Trangissa meitä sitten oli vastassa kuumottelijajoukko. Minne matka, onko lippu, ei asemalta voi mitään lippua ostaa, se tarvii ostaa meiltä, perussetti. Ostettiin lippu asemalta ja ideana oli jälleen mennä kakkosluokan yöjunalla. No tälläkertaahan se juna oli täynnä ja tarvi ottaa kolmosluokanlippu. Jos se maksaa reilu 200THB niin sen on pakko olla jtn ihan järkyttävää. Ja niinhän se oli. Meitä istu kolme vierekkäin ja rinnan koko sen 16tuntia mitä se matka kesti. Aluksi olikin ihan mukavaa, meidän kanssa istu paikallinen matematiikanopettaja joka valaisi meitä Thaimaan kasvillisuudesta. Seuraavana hänen paikalleen istui Ninja-setä. Tyyppi oli joku viiskytvee ja ihan kahjo. Oli istunu aika paljo painekammioissa ja harrasti vapaasukellusta. Ihan kivoja vinkkejä sain ja pelattiin erä backgammonia, nyt mäkin tajuun miten sitä pelataan 🙂
Junamatka oli kokemus, yli-innokas nahattomaksi palanut ystävämme harrypotter koki sen omien sanojensa mukaan: ”Wow that was the best experience ever! Honestly, I could do it again!” ..Tätä en kyllä ihan allekirjota, ehkä reppana oli saanu myös auringonpistoksen…
Teimme jämerän päätöksen ettemme Bangkokissa enää Khao Sanille menisi. Toisin kuitenkin kävi. Harhailtuamme päivän Silomissa ja Sukhumvitillä etsienhuonetta 500THB oli pakko palata kaaoshelvettiin ja nöyränä ottaa My Housesta huone 250THB yö. Olimme kuitenkin tällä kertaa Ram Buttrilla joka on huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto.
Bangkok oli jälleen hektinen. Annikan viimeset shoppailut oli hoidettava joten otimme jokilaivan maanantai-aamuna Chinatowniin. Käsittämätön mesta. Jos siellä ei jtn ole, sitä et tarvi. Jos esim haluat ostaa pannan, voit valita haahuilla ja etsiä sitä samalla, tai mennä ihan vaan pantakauppaan, valikoimassa viistuhatta erilaista. Perus. Löysimme myös vittumaisen ”tukkukujan” jossa saat helvetinhalvalla kuus paria kenkiä, mutta sun täytyykin ostaa yhtä kokoa ja samaa väriä se kuus. SIIS MITÄ?! Ja kaikissa sama homma ja aivansama mitä ostat… Häiriintynyttä.
Tiistaina kävimme vielä Siam centerissä ja illalla näimme Suomen tuttuja jotka olivat myös keskiviikkona lähdössä, Phukettiin kylläkin ja ihan asumaan.. Joten keskiviikko koitti sateisena ja Annika läksi Istanbulin kautta Suomeen. Tuli taas vähän itkettyä. Saattelin hänet Suvarnabhumin lentokentälle. Tästä palasin itse Ekamain linja-autoasemalle josta sain agentit ohitettuani ostettua dösälipun Trattiin.
Istuin lentokentällä varmaan tunnin funtsien mitä kuuluu tehdä. Maasta on pakko poistua pian kun batit loppuu. Vaihtoehtona palata yöksi Khao Sanille ja ottaa aamujuna Aranyaprathettiin ja tehdä ylitys kuumottavalta Poipetin rajalta. Kauhutarinoitahan mestasta on: Feikkivisaa koitetaan myydä niin perkeleesti ja kyydeistä pulitetaan mansikoita. Vaihtoehto B oli matkustaa Ko Changin lähelle Tratin kylään ja ylittää raja siis etelämpää. Bangkokissa en halunnut enää viipyä, joten valitsin vaihtoehto B:n… Ei osannut sillon arvata kyllä mihin sekin voisi johtaa…
Ekamain asemalla penkoessani rinkkaani muuan munkki istui edessäni penkkirivillä ja hymyili leveästi. Tarvi kattoo kakskertaa selän taakse kenellehän mahtoi hymyillä ennenkuin uskalsi vastata hymyyn. Buddhalaisuus on jotenkin häiriintynyt uskonto (ihanku joku uskonto ei olis. .) Jos munkki istuu esim näin penkillä, nainen ei saa istua hänen viereen tai vastapäätä. Ei saa koskea, edes kaapua hipaista. Jos munkille antaa almuja (suotavaa) täytyy tämä tapahtua välikäden kautta, tai asettaa esine ensin pöydälle josta munkki voi nostaa sen. Kaikki tietää ne tarrat joissa kehotetaan antamaan paikkansa sitä tarvitsevalle, noh, Thaimaan metrossa tarrariviin raskaana olevan, vanhuksen, invalidin ja lapsen lisäksi on lätkästy munkkitarra 🙂
Munkki alkaa juttelemaan mulle. Kyselee mistä olen ja minne menossa ja diibadaaba. Siinä me sitten tunteroinen juteltiin (tai lähinnä hän jutteli ja kyseli, mä en todellakaan uskaltanu kysyä mitään, jos se olis vaikka ollu jtn uskonnonpilkkaa. En edes nimeä kysynyt, eihän sillä välttämättä olis ollut :D) ja hän antoi mitä milenkiintosempia elämänohjeita ja viisauksia. Ennenkuin noustiin bussiin hän toivotteli kaikenlaista hyvää tiesminkä nimeen ja sanoi ”You are now my sister” …Ja mä olin ihan nirvanassa 🙂
Bussissa mun eteen istui ensimmäinen hemmetin hyvää englantia puhuva Venäläinen ketä olen ikinä tavannut. Pietarin yliopistossa englantia opettava, valokuvausta harrastava Leonid. Hän oli menossa Changiin ja sit tuli taas poristua seuraavat viisi tuntia mitä matka kesti. Lepposta.
Tratissa oli jo pimeä kun olimme perillä. Päätin lykätä rajanylityksen seuraavalle päivälle vaikka raja olisikin ollut vielä auki…Tässä vaiheessa en tiennyt että jälleen minibussilla matka olisi ehkä taittunutkin ennen rajan sulkua, mutta songthaewilla ei..
Majapaikkaa etsivät myös Jessie ja Page San Franciscosta joten lähdimme etsimään yhdessä. Heillä oli vielä bateja taskussa ja löysivät torin laidalta majoituksen. Meikälle 250 oli vähän liikaa joten jatkoin kulman taakse ja majoituin Garden Guesthousessa 150THB. Aamulla takaisin bussiasemalle ja kyselemään mistä se lavataksi lähtee. Minibussia yritettiin kaupata niin perkeleesti, mutta kuultuani jenkeiltä mitä se maksaa olin sinnikäs ja menin kyselemään kuskeilta itse. Mullahan on tablettiin ostettuna LP:nSoutheast Asia sekä mukana kulkee samanmoinen mutta Rough Guiden versio. Näiden molempien mukaan rajalle ei pääse kuin vanilla, ei pidä paikkaansa. Laiturilta 13 klo 9.00 lähti riksa kohti Hat Lekiä. Kyyti oli miellyttävä, halpaa ku saippua, mutta kesti ikuisuuden 😀 Kyydissä yksi nainen puhui vähän englantia ja kertoi että kaikki tuijottaa miksi ”farang” istuu maisemareitillä kohti rajaa 🙂 Ja se oli kyllä hieno maisemareitti.
Riksakuski oli maailman ihanin, vei mut melkeen kädestä sinne rajalle. Lähteminen oli helppoa, leima passiin ja eteenpäin. Siitä ne vaikeudet sitten alkokin…
Mä olin ainut valkonen ylittämässä rajaa siinä vaiheessa. Ensimmäinen imigration office oli muutaman metrin päässä. Kävin luukulla, täytin hakemuksen ja sit haluttiin niin vitusti rahaa ettei mitään järkeä. Otin lapun takas ja lähdin kävelemään. Funtsin käydä vähän matkan päässä katsomassa onko olemassa joku toinen imigration office, olisko tää vaan joku kusetuskoppi joista on kuullu.. Ja kyytiä olis taas ollu tarjolla vaikka kuinka paljon. Hermo meni. Röökit lopussa. Olkaa hiljaa. Yksi oli erityisen sinnikäs. Mulla ei tosiaan ollu ku se 20$ taskussa viisumiin ja sata dollarii piilossa kiven sisässä kaulaketjussa, lisää franklineita vaihdettavaksi pienempään rajan jälkeen ja 50THB kun olin kolikotkin katusoittajalle heittänyt.. Mopokyyti eteenpäin kohti Koh Kongin kylää ois ollu 100THB, mä näytin sille pojalle mun viiskymppistä ja se sano että ala riepu tulla. Vähä matkaa ajettiin ja totuus paljastu. Siellä oli check point, sen ohi ei mennä ilman viisumia, eiku takas. Nyt luukulle oli ilmestyny muitakin valkosia. Kysyin mitä niiltä pyydettiin. 50€ tai 1600THB. Dollarit ei käy. Aika mielenkiintosta kun dollari on maan toinen valuutta rielin lisäksi. Mä olin niiin kusisukassa. Viisumin pitäisi maksaa 20$ ja mä en ollut todellakaan valmis näyttämään noille paskalakeille mun amuletin salaista sisältöä päästäkseni ineen. Sujautin sen kakskymppisen passin väliin, iskin luukulle ja hymyilin maailman juroimmalle setämiehelle. Luukku kiinni, meni hetki kun luukku aukes ja sormi osotti mua ihmisjoukosta. ”You, get in!” tungin itseni läpi sisälle koppiin jossa oli tummennetut lasit ja kolme vanhempaa paskiaista joilla oli jos jonkinlaista nappia harteella. Siinä me sitten tuijotettiin toisiamme aikamme silmä kovana. Ne halus 1600THB tai 40€ ja mä osoitin tyhjiä taskunpohjia ja näytin surkealta. Meni varmaan vartti siinä anellessa. Sai nöyristellä niin vitusti. Mutta sit ne tajus et multa ei enempää irtoa, olin ilmottanu että tiedän viisumin maksavan 20$ enkä ollut varautunut siirtämään hilloa tilillekkään. Ne pyöritteli seteleitä käsissään, se leimasin oli IHAN siinä mun passin vieressä… Sit me tuijotettiin sen vanhimman setämiehen kanssa vielä tiukat sekunnit toisiamme, se nyökkäs ja toinen kaveri iski tarrat ja leimat passiin. Mä kiitin, mutta en kumartanu. Lopuksi se kolmas joka puhu englantia nosti etusormen huulilleen, sanoi hyssss ja lisäs: ”You do not speak to anyone before You reach the bridge. Understand?” Mä nyökkäsin.
Ulos kopista ja vielä yks leima paperiin. Tässä vaiheessa Ranskalaiset tulivat huolissaan kyselemään mitä tapahtui ja paljon maksoin. Mä katoin taakseni näkyykö ketään. Siellähän se pikkupaska nojasi tolppaan, nosti jälleen etusormen huulilleen merkitsevästi ja mähän olin hiljaa. Koppalakki kiilas mut jonon kärkeen kun mun tilanne näytti muiden mielestä käyvän liian mielenkiintoseksi ja jengi tuli kyselee oonko kunnos ja mitä tapahtuu. No enhän mä voinu vastata kellekkään mitään ja kohta sormenpäätkin oli tunnistusvalon päällä käyneet joten mut kiskottiin sen mopopojan kyytiin.
Olin ihan ihmeissään siinä taas. Se puhu tosihyvää englantia ja sanoin ettei mulla ollu rahaa maksaa siitä kyydistä. Se sano et meidän täytyy nyt vaan liikkua. Sen käskettiin viedä mut nopeesti pois siitä.
Mehän ajettiin, kunnes tuli kaatosade ja mentiin jonku katoksen suojaan. Poika oli skootteri-, taksi- ja autokuski, 24- vuotias Jod. Sillonkun se huuteli raivostuttavasti kyytiin ei kyl käyny pienessä mielessäkään että tästä niid-a-raidista kuoriutuisi ystävällinen sielu…

Liikkuu liikkuu: Bangkokista Lantalle

Hyvästi Bangkok, hetkeksi.. Puoltoista päivää järjetöntä sykkimistä kuumuudessa ja tungoksessa sai riittää. Tingattuamme kolmannen tuk-tukin hinnan sopivaksi (Bangkokissa tuk-tukin lähtöhinta lyhyelle matkalle on n. 50THB ja esim Khao Sanin reppureissaajahelvetistä asemalle 70 THB) suuntasimme kohti Hualamphongin rautatieasemaa.
Ennenkuin pääsimme edes aseman sisälle, oli jo kymmenkunta kuumottelijaa niskassa. ”Helloooo! Weee juu goiiin? Wee juu fom? ” ehkä paras mutta tylyin tapa; ei katsekontaktia, ei mitään reaktiota. Päätimme kysyä infopisteeltä mistä sen saatanan lipun saa ostettua. Tämä oli luonnollisesti virhe. Tottakai myös infopiste on naamioitu travelagentin lipputiski josta meidät raahataan pienempään koppiin jossa meille yritetään myydä turistibussia Krabille. Eiii onnistu. Kunhan agentit sai ohitettua lipunmyyntitiski löytyi helposti. Lipunmyyjä taas on Thai Railwaylle töissä eli toisinsanoen junalipunhinta on vakio riippumatta siitä kenen tiskiltä sen ostat. Yöjunaliput suositellaan ostamaan jopa 48h etukäteen, en tiedä kävikö tuuri vai onko tämä ohjeistus vain sesonkiajan suositus, mutta saimme liput yläpediltä kakkosluokasta ilmastoidussa vaunussa. Ostimme myös bussilipun Surat Thanista Krabille, rautatie kun ei sinne asti vie… Myöhemmin selvisi että tämä bussilippu sisälsi kusetusta…

Muutama tunti aikaa ennekuin juna lähtee, joten rinkat säilytykseen ja metrolla Sukhumvitin seutuja ihmettelemään. Juna lähti luonnollisesti tunnin myöhässä ja kulki kävelyvauhtia. Ravintolavaunu oli vieressä ja käytävillä kulki millon minkäkin kaupustelijaa. Olimme syöneet asemalla paikallisilla lounasseteleillä. 40THB irtosi maittava Pad Thai jolla selvisi aamuun asti ja banaania oli evääksi.
Junamatka oli suositeltava elämys. Vaunujen välissä sai röökata samalla kun maisemat lipuivat ohi. Välillä oltiin muutama tunti pysähdyksissä jossain jumalanhylkäämässä pikkukylässä ja välillä näki siltojen alla pellistä rakennettuja ”koteja” joissa rätteihin kääriytyneet ihmiset istuivat koirineen iltanuotiolla. Kun tuli nukkumaanmenoaika 🙂 pedit vedettiin maagisesti seinistä. Pelkkä tuulettimella varustettu vaunu olisi varmasti riittänyt, kun luonnollisesti yöllä tuli ilmastoinnillisessa vaunussa pirun kylmä. Onneksi on myös sitä lämmintä vaatetta mukana.
Junan piti olla perillä puoli viideltä aamuyöllä. Olimme edelleen pysähdyksissä samalla asemalla kun yöllä. Hmmmmm… Ja kaikki nukku, joten mekin yritettiin vielä. Seitsemältä pääsi aamiaiselle, joka oli ylihinnoiteltua paskaa, mutta elämys sekin 🙂 Mun riisikeitossa oli karvoja ja Annika odottaa yhdeltäpuoleltapaistetun munan tuomaa salmonellaa 🙂 Mutta sai istua rauhassa, maisemat olivat mesmeroivia ja viimeinen puolitoistatuntinen meni hujauksessa.
Junassa kaikki ihmiset, niin henkilökunta kuin matkustajatkin olivat super ihania. Meistä pudettiin huolta että osattiin jäädä oikealla asemalla, kuulutuksia kun ei ollut ja pysähdys saattoi joskus olla nopeakin.
Noin 15 tuntia kestänyt junamatka oli siis todellakin sen n. 650THB arvoinen. Vielä vähän aamu-unisena sompailimme sitten Surat Thanin rautatieasemalla etsien sitä jtn linja-autoasemaa josta meidän bussi oli lähtenyt joku kolme tuntia sitten.
”Helloooo, weee juu goiiin? Taximadaaam?” -huutelujen saattelemana toiselle puolen tietä jossa linja-autoja ja valkonaamoja oli tungokseksi asti.
Ei mennyt kauan kun idolini ”touhutäti” bongasi meidät: ” Whee goin? Tiket oolediii?” Liput tiskiin ja touhutäti aloitti hyysäämisen. ”Juu lait, niid anatö bas! Fallo mii.” Muut valkonaamat olivat matkalla Phukettiin joten meidät ”tarratettiin” ja lyötiin paikallisbussiin ilman mitään tietoa missä jäädä pois vai jäädäkkö pois… Ja mun paidan hihassa on jumalauta Krabi-tarra määää-en-kestä, missä mun vyölaukku ja tennissukat on?
Bussimatka kesti ikuisuuden ja koska touhutäti oli lyönyt 40THB rahastajan kouraan ja muut matkustajat maksoivat viittä/kymmentä batia kyydistä, päättelimme matkan olevankin pitkä ja tuskaisen kuuma.
40 min myöhemmin olimme jossain missä rahastaja hätyytti meidät pois kyydistä. Tässä vaiheessa touhutäti nro 2 astui areenalle. ” Juu hie ageen?! Nooo, juu anatö gööls? Bas liivs theee, intene cafee ovethee juu rilääks bas liivs tentööti okeee?”…Selkee. Sinne siis ja pian taas puuduttavalle bussimatkalle. Uni tuli melko heti ja bussi oli tyhjä kun lähdimme. Kun heräsimme bussi oli täynnä ja kymmenen koululaista tuijottaa meikäläistä nojan yli. Matka kesti vaihteeksi ikuisuuden koska bussi kiersi jokaikisen pikkukylän ja hiekkatien. Hökkelikylää toisen perään kunnes taas nukahdin.

Heräsin kun Annika sanoi että taidetaan olla perillä. Perillä missä? Tämäkö on Krabin päälinja-autoasema? Hylätty huoltoasema jossa kyydistä pois heitetään viimeiset asiakkaat: minä, Annika ja kaksi jenkkiä. Täältä hevonkuusesta ainut vaihtoehto apostolin lisäksi on maksaa 400THB sinne keskustaan. Eiiii onnistu. Onneksi toinen jenkeistä ymmärsi paikallista kieltä ja sai selvitettyä mikä songthaew menee minnekkin. Pojat oli menossa Ao Nangiin ja koska meille oli aivan sama, kunhan on ranta, päätimme seurata.
Auto oli niin täyteen pakattu että rinkat oli suussa ja polvet vastapuolella istuvan naamalla. Ajoimme Krabi Townin läpi ja huokasimme helpotuksesta kun ei sinne jääty…
Matka oli jälleen eeppinen. Kiemuraisella kallioiden reunustamalla tiellä ohitimme mm rituaalin, jossa kehässä ihmiset lävistivät pitkillä tikuilla poskiaan veren roiskuessa paljaalle rinnalle. Myöhemmin selvisi että kyseessä oli yhdeksänpäiväinen vegetarian festival, paraati jossa vapaaehtoiset kiinalaiset silpovat itseään kaikkien vihannesten kunniaksi.
Kahden songthawin ja 65THB jälkeen olimme Ao Nangin turistihelvetissä. Patikoimme mahdollisimman lähelle rantaa ja aloimme kuulostelemaan huonehintoja. 200THB asumisesta oli ehdoton yläraja, paikasta huolimatta. Tinkasimme rannan vierestä kolmannen kerroksen Näköalahuoneen parvekkeella, ilmastoinnilla ja suihkulla 550THB kaks yötä. Mahtavaa, nyt voi relata!
Niinä parina päivänä Ao Nangissa oli hyvä tehdä etenemissuunnitelmaa ja maata auringossa. Kun katu-uskottava väri oltiin saatu pintaan ja jokikinen tiedonjyvä ”kuinka päästä täältä ja minne kuuluisi mennä” oli hankittu jatkoimme matkaa. Halvimman travelagentin tarjous hotellilta Krabi Towniin ja botski Phi Phille oli kohtuullinen 300THB. Toki olisimme voineet mennä towniin ja satamaan omin neuvoin songthaewilla ja taksilla mutta tässä hommassa agentti voitti n. 20THB ja me säästyttiin taas vähän vaivannäöltä.
Ai miksikö Phi Phi? Koska Koh Lantalle ei tähän aikaan vuodesta suoraan pääse, Phi Phi on matkan varrella, ja koska haluamme todistaa kuinka budjetissa VOI pysyä myös Thaimaan kalliimmalla saarella. Plus Järvinen haluaa ruskettua 🙂
Koh Phi Phi oli juurikin niin hirveä kuin kuvitella saattaa. Se saari niistä postikorttimaisemista, lisää vain muutama sata ihmistä, kiloittain roskaa ja vaihda se kuuluisa taikkuhymy vihamieliseksi irvistykseksi.
Jos halvalla haluaa päästä voi toki jäädä sataman lähettyville turistikylään. Me lähdimme tarpomaan keskipäivän auringossa rantaviivaa pitkin kohti long beatchiä, kohti rikkaiden resortteja. Löysimme bungaloweja, ja hinta? Muuan mies oli maksanut omastaan 1200THB yö… En ala. Tälläkin saarella on loppupeleissä niin vähän ihmisiä sesonkiin nähden, ne tappelee siitä kuka meidät saa. Tinkasimme bungalowin vuolaan kehumisen Jälkeen 500THB yö. Taso oli hyvä hintaan nähden ja mikä parasta yksityinen ranta oli ihan vieressä ja takapihalla asui paikallisia. Kanat kipitti pihalla ja illalla sai pelätä mikä kissankokoinen mölli tuolta lattialaudan välistä möyrii…
Koska olimme tällä Thaimaan kalliimmalla turistisaarella päätimme tingata itsemme klassiselle saarihyppelylle. Longtail tuli hakemaan meidät aamulla long beachilta josta menimme satama-alueelle hakemaan lisää jengiä kyytiin. Aamiainen kuului touriin (saatiin kahvit alas) jonka jälkeen lähdettiin kohti Monkey Islandii. Toisin sanoen saman saaren pienelle paskaselle rannalle jossa alle kymmenen vihaista apinaa imi muovipusseja, ihmiset sai ottaa kymmenen minuuttia kuvia ja matka jatkui. Jebajee.
Puolenpäivän touriin kuului viikinkiluolan tutkimista( eli äimää sitä pari minuuttia veneestä), uimista ja snorklaamista laguunissa ( näe nemo ja kaverit jostain sieltä viidenkymmenen jalkaparin seasta) sekä lounas ’The Beatch’ -elokuvasta tutulla saarella. Maya Baylla olimme ehkä tunnin ja saarelle sai astua sadan batin lisämaksusta, me tiesimme tämän, toisin kuin moni muu meidän veneestä ei. Leonardo vahanukkea ei löytynyt, maisema oli saksalaisten ja kiinalaisten täplittämä ja työntekijät näyttivät lähinnä vittuuntuneilta.
Kun puolipäiväläiset oli heitetty kyydistä pois, me jatkoimme kohti Bamboo Islandia. Tämän saaren funktio jäi täysin selvittämättä, siellä oli paikallisia ja helvetisti matoja ja muita möllejä. Matkalla kuitenkin tälle saarelle jäimme bongaamaan haita. ”Nau luuk the salk wit mii. Its okeeee!” Siinä sitten aikamme snorklattuamme oli haita näkyvissä. Varmaan Järvisen viis senttinen vuotava haava toimi hyvin houkutteena. Niitä oli kolme joista onnistuin näkemään kaksi. Pieniä, mutta adrenaliini kohisi varpaista päälakeen. Sitten tulikin myrsky. Meillä oli kaikki ihan hyvin, mutta taas oli seikkailija Sepän lääkelaukusta apua kun pieni kiinalaismummu alkoi voimaan pahoin…
Iltaan asti siellä sompailtiin saarest saareen ja auringonlasku oli kyllä kaunis.
Selvisimme Phi Philtä siis 1750THB per nassu (44e), joka on aika jees verrattuna siihen että muuan pariskunta (nainen paikallinen) kehui maksaneensa tästä samasta lystistä kaverikaupalla yhteishintaan 5400THB. Halvemmalla mekin oltais vielä päästy jos majoitus olisi otettu sataman vierestä. Päiväbudjetti ylittyi kumminkin niin vähällä että pari euroa on pieni hinta auringosta.
Saarelta poistumista ei tietenkään möskään tehty helpoksi. Majoitus Koh Lantalle oli mahdollista varata joltakin välittäjältä suoraan satamasta. Huolellisen tinkaamisen ja laskemisen jälkeen päädyimme käyttämään mister bluesunglassesiä hyväksi. 400THB saimme kyydin Ban Sala Danista saaren puoliväliin Hat Klong Khongiin sekä majoituksen. Koh Lanta Yai on 25km pitkä saari jota ympäröi monet asumattomat pikkusaaret: Ko Por, Ko Bu Bu, Koh Kham, Ko Rapu, Ko Talabeng ymym sekä suurimmaksi osaksi mangrovemetsän peittämä Koh Lanta Noi. Osuimme saarelle parhaaseen aikaan. Ensimmäinen asutus ( kuten vähän arvelimmekin) oli todellisuudessa monta sataa metriä rannasta oleva kolkko kivimökkien rykelmä. Mitä tekee team Järvinen&Seppä? Tietenkin vuokraamme skootterin (kumpikaan ei ole ennen moisen vehkulan kyydissä ikinä edes istunut) ja lähdemme pitkin rantaviivaa ovelta ovelle menetelmällä etsimään majoitusta. Muutaman yrityksen jälkeen löysimme helmen: Ladyboytten houstaaman lodgen jossa majoituimme seuraavat neljä yötä erittäin pitkään kestäneen hienovaraisen juomatauon sisältäneen tinkaustuokion jälkeen yht. hintaan 1050THB.
Kun asetuimme aloillemme tähän yltiöystävälliseen majataloon, emme osanneet odes kuvitella mitä kaikkea se meille mukanaan toisi….

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mestoilla! Bangkok ja lähdön fiilikset!

Vihdoin ja viimein, täällä!

Lähtö Suomesta meni varmaan just niinku pitikin ja fiilikset oli just sit sitä mitä ei osannu edes kuvitella etukäteen. Sunnuntai-illan läksäribileet oli kommelluksista huolimatta aivan loistavat! Tuli semmonen fiilis että jos ois joku taika, niin käyttäsin ”pysäytä aika”-taian… Huono omatunto siitä miten ei varmasti kerenny jakaa aikaansa tasavertasesti kaikkien kanssa.. Mutta ihanaa oli, hyvin humalaista myos ja aamulla edelleen. Pari tuntia nukkuneena rakas siskoni poikaystävänsä kanssa heitti minut ja Annikan sitten Helsinki-Vantaalle. Itketti. Paljon.

Lisäksi tuli miettineeksi edellisillan ihmisiä ja itketti lisää. Minulla oli aikalailla yksi asia tälle reissulle mukaan jolla oli tunnearvoa enemmänkin kuin mitään käytännön hyötyä: madventures-kirjasta tuttu maailmankartta jonka riku ja tunna olivat minulle omistaneet ja johon kaikki tärkeät ihmiset oli jtn kirjottanut, jota olisin säästellyt luettavaksi pahimpaan koti-ikavään.. Katosi.. Mutta kun tämänkin asian sisäisti että jotain noin naurettavan pientä mutta tärkeää oli kadottanut, tuntui että ehkä niin pitikin käydä. Nyt pitää irtautua.

Vaikka olemme Jaervisen kanssa tunnettuja koheltamisesta meitä EI mm kuulutettu lennolle, eli kaikki lentoon liittyvä sujui kaiketi hyvin. Istanbulissa koimme ensimmäiset ahdistukset: kenttä oli todella sekava, pieni, tunkkainen, epäystävällinen jajaja… Mikä jetlag? ..Onneksi odotus oli vain kolme tuntia ja lento Bangkokiin yön yli meikällä nukkuessa ja Annikalla leffoja katsoessa tuntui jopa rentouttavalta.

Kun kone nousi ilmaan Helsingistä oli tosiaan fiilis ihan jtn sanoinkuvailematonta ja odottamatonta: hämmentävä sekoitus kunnioitusta, surrealismia, surua, iloa, kaipuuta, irtautumista, suuruuden tunnetta.. Miten minun pieni pääni tulee käsittelemään kaiken ihmeellisen ja uuden? Samalla hetkellä luin siskoni jäähyväiskirjettä ja maagisesti soitin toisti tajuntaani saman laulun lyriikkaa mitä siskoni oli siteerannut kirjeeseensä:

”Minä suojelen sinua kaikelta

mitä ikinä keksitkin pelätä

ei ole sellaista pimeää

mitä minun hento käteni ei torjuisi.”

…ja siitä seurasi huojennusta ja helpotusta. Annikan vielä istuessa siinä vieressä tämä suuri matka ei tuntunut enää noiden sadasosasekuntien jälkeen taaskaan yhtään hullummalta idealta.

Eilen siis saavuttiin Bangkokiin. Hetken katseltuamme viimehetken lentoja etelämpään päädyimme jäämään yöksi kaupunkiin ja matkaavamme junalla seuraavana päivänä.

Tänään siis matka jatkuu. Jetlag painaa vielä päälle mutta sitkeästi yritämme taistella sitä kuin kulttuurishokkiakin vastaan. Kuumottelijat ja kaupustelijat alkavat olla taustahälyä ja rahanarvon sekä kusetusyritykset soittaa päässamme pikku tiukuja.

Seuraavaksi etsimään täydellistä riippumattoa, ja tämähän on tärkeää koska tulemme luomaan  sellaisen ”sieni kasvaa puussa”symbioosin tämän matkan aikana jonka kuuluu olla vähintäänkin täydellinen.

Kettu ja kotka kuittaa! Voikaa siellä Suomessa hyvin, me ainakin täällä.