Kohta kotona…

Bangkok… Täältä se kaikki alko 239 päivää sitten. Eikö se ollutkaan viime viikolla? Kaikki oli sillon niin uutta ja pelottavaa, hermot oli kireellä, ahisti ja väsytti. Koti-ikäväkin saatto orastaa takaraivossa aika ajoin. Ikävä… Se on kans niin hassu käsite. Kun olin lähössä kaverit ja perhe toitotti: Tulee ikävä. No tottakai tulee! Varsinkin jos jokapäivä on kanssakäyny henkilön kaa ja sit se onkin yllättäen poissa. Mutta aika parantaa ihmeen hyvin. Mä en tosiaan hirveesti oo kerenny ikävöidä, sillon vaan kun facessa istuu ja näkee kuvia lähipiiristä, tai kun mailaa mutsin kaa. Mutta luulen et se suurempi ikävä oli aluks siel Suomen päässä, ja et sekin laantu suht nopeesti. Ja mitä nyt sit tapahtuu ku mä oon takas siellä. Riittääkö viikko tai jopa päivä viemään sen ikävän? Se jää nähtäväksi. Nyt olen kumminkin vielä Bangkokissa ja kuten munkit mulle opetti, jos mieli on eri paikassa kun keho ei ihminen oo kokonainen. Keskitin siis väkisin koko olemukseni tänne, vielä kun täällä olen.

Vaikka saavuin ihan eri lentokentälle mitä aiempina kertoina ku tääl oon ollu, tuntu silti että oon kentän keisari. Don Mueangin kenttä ei ollu kaukana mun tulevasta majapaikasta, Lat Phraosta, mutta kello oli yks yöllä joten vastassa oli yö kentällä tai taksi matka edessä…

Lähin Kuala Lumpurista Butik Bintangista neljä tuntia ennen koneen nousua, eli kaks tuntia varasin kentälle pääsyyn, ja ihan hyvä näin. Shuttle bussin saa suoraan oman hotellin edestä 20 ringetillä kentälle. Suosittelen. Mun taktiikalla säästi 8 ringettiä ja pääseminen kentälle oli naurettavan hikistä puuhaa. Seisoin Monorailin asemalaiturilla ihmistungoksessa 45minuuttia ennenkuin sain äherrettyä itteni junaan. Matka ei kauaa kestä, mutta aika klaustrofibista puuhaa kun vaunuthan on kattoo myöten täynnä matkustajaa ja jos on rinkat ja systeemit on kokovartalohiki taattu. KL Sentralista saa vaihdettua bussiin joka menee KLCCn eli halpalentoyhtiöiden terminaaliin. Tämä bussi matka taas voi kestää periaatteessa tunnista kahteen ruuhkasta riippuen. Ja nythän oli ruuhkaa. Oltiin kentällä loppupeleissä 45minuuttia ennen check innin sulkeutumista sen mun laskemani ja lentoyhtiöitten suositteleman kahen tunnin sijaan. Mutta ei paniikkia, kerkesin taas, eikä mikään kiire ois ollutkaan ku kone lähti loppupeleissä puol tuntii myöhässä. Mun vieres istu joku bisness setämies ja tuhahteli vähänväliä kun hyvin epäselvää englantia mongertava kasvoton täti-ihminen kuulutti lähdön viivästyvän ja viivästyvän ja viivästyvän. Mulla oli hyvinkin zen olo ja toivoin tän herran verenpaineen puolesta että hänkin vielä oppisi Aasialaisen ajattoman elämänmallin. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa.

Don Mueangin kentältä ostin ensitöikseni paikallisen sim-kortin ja sain Harryn kiinni. Hän ei halunnu mun nukkuvan kentällä joten lähdin taksia etsimään. 50THB plus mittarinlukema päälle kun sen kentältä ottaa. Meinasin eka kävellä kentältä ulos ja ottaa lennosta mutta laiskuuttani tyydyin tähän vaohtoehtoon. Ei ois pitäny…
Kuski sanoo tietävänsä osotteen. Jeesjees, lähetään ajaa. Taksahan lähtee 35batista, mutta ennenkin Bangkokin taksissa istuneena tunnistin fiksatun mittarin. Taksa juoksi ku sekunnit ja koitin sanoa kuskille että pysähtyy, en maksais tällasesta kusetuksesta. Normaalisti mittarin lukema nousee hyyyyvin hitaasti. Oikeassa kulmassa on etäisyys ja vasurissa minuutit, ei sekunnit. Kuski ei suostunu pysäyttää. Loppupeleissä sutattiin katuja eestaas ja tämä ei löytäny osotetta. Jäin 7elevenin kohalla pois ja hinta oli kolmensadan tienoilla. Annoin tyypille sen lentokentältä poistumismaksun ja viiskybää kyydistä. Ei meinattu päästä yhteisymmärrykseen, tyyppi koitti saada koko mittarin osottaman summan ja uhkas soittavasa poliisin (sen se osas englanniks sanoo, mitään muuta se ei sit osannukkaan, kuten esim sana STOP oli täysin tuntematon..) mut viileellä asenteella, söörittelyllä ja frendittelyllä tästäkin selvittiin. Maksoin satasen ja setä poistui hissukseen paikalta. Järjetöntä tinkaamista muutamista euroista mutta kyllä! Periaate! Ja oon sitäpaitsi köyhä. Kaks ja puol päivää Bangkokissa ja rahat hyvä jos riittää tuliaisiin.

Oon onnekas ku Harry kutsu mut kylään kun huomas facebookin sanovan et oon Bangkokiin tulos. Tapasin tyypin Sannin huudeilla Joulukuussa. Afrikassa syntynyt ja lähtenyt maanosasta 14- vuotiaana. Koulun lounasrahat meni vuosien ajan säästöön ja duuniin mentiin aina koulun jälkeen. Vihdoin hän sai fyffet kasaan ja otti hatkat. Kymmenen vuotta maailmalla olleena, parista muutamaan vuoteen hän pysyy aloillaan, ja jatkaa matkaa kun saa lentolippuun rahat kasaan ja minne tuuli kuljettaa. Hän on asunut mm Californiassa jossa jalka meni elokuva-alan oven väliin, siitä Intiaan jossa hän tanssi monissa filmatisoinneissa ja koreokrafioi maan ”So You think You can Dance”a ja nyt vuoden Thaimaassa asuneena, kahdeksan elokuvaroolia takana ja satoja stunttikohtauksia plakkarissa. Erikoisalaa Harrylle on leffojen ”pahis vs hyvis”- taistelukohtaukset joissa yllättäen aina valtava afrikaano on se pahis. Mutta todellisuudes tässä tyypis ei ollu mitää pahaa. Mahtavaa seuraa taas näiksi pariksi päiväksi, loistavaa vieraanvaraisuutta ja kämppä hyvällä spotilla metron vieres. Pääsin siis kulkee hyvin mun kohteisiin eli JJn weekend marketille (Jatujak Market, Chatuchak Market) ja Platinum Mallille. Näistä paikoista ostaa siis kledjua sadasta batista kolmeensataan, kosmetiikkaa, kenkiä, tuliaisia, leluja, laukkuja eikä siis mitään made in china laatua vaan hyvää kamaa ja siis halpaa tietenkin. Tuliaiset check ja loppuaika meniki elbatessa. Bangkokissa selvee pikkurahalla ( toki voi myös kuluttaa ku Paavo Nurmi tennareita aikoinaan) ja voi jopa hemmotella itteesä pikkubudjetilla. Jos menee seikkailee viimesille metropysäkeille löytää asuinalueita jossa ne paikalliset asuu ja hinnat on paikallisia. Phahon Yothinin huudeilta saa safkaa alle 40THB ja vaikka thai hieronnan 180THB. Joka pysäkin ympäristössä on markkinaa, niin ruoka kuin kledju. Residensseistä voi myös kysyy huonetta yöksi, voi olla et irtoo, mut expatit, duunarit ja paikalliset on yleensä vallannu nää kerrostalot.

Kohta mä oon Suomessa, kotona, ja tunteet on kieltämättä ristiriitaiset. Toisaalta en malta oottaa että nään teidät kaikki ihanat ihmiset. Perheen ja ystävät. Toisaalta musta tuntuu ku mut ois just revitty kohdusta. Mä oon menossa kotiin mutta tuntuu et hylkään toisen jos menen tohon lentokoneeseen. On niin paljon nähtävää ja koettavaa ja Suomi ja ne arki rutiinit on niin nähty. Ja aika on menny niin nopeesti. Tuntuu hullulta, aivan kuin olisin tullu vasta eilen ja nyt pitäs jo palata kotiin… Mutta onneksi on aikaa kai loppu elämä nähdä tää maailma ja kotiutua johonkin.

Mutta mikä on siis koti? Onko se paikka missä kasvoit lapsuusvuodet vai se missä sun omaisuus makaa. Jos on näin, mä olen koditon. Lapsuuden koti on nyt myynnissä eikä mulla ole muuta omaisuutta kun mitä selässäni kannan. Onko koti siis siellä missä sydän on? Jos näin on, mulla on monta kotia ympäri Suomea. Vai onko koti paikka jossa voit olla oma itsesi, jossa saat olla hyvien ihmisten ympäröimänä. Vai onko se paikka jonne asetut hetkeksi, keität omat aamukahvisi ja tiedät mistä löytyy sähkökaappi ja jakoavain. Onko se paikka jossa tunnet olosi mukavaksi? Sitten mulla on myös monta kotia jopa Kaakkois Aasiassa. Moni lähtee reissamaan löytääkseen itsensä ja mennäkseen mukavuusrajojensa ulkopuolelle. Mä olen oivaltanut paljon asioita itsestäni ja koen olevani mukavuusalueellani. Olenko mä siis kotona kun mä matkustan? Onko elämä matka ja se matka koti? Onko silloin kotonaan kun tuntee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onko silloin kotonaan kun tuntee ettei haluaisi olla missään muualla? Onko silloin kotonaan kun saa toteuttaa itseään ja elää unelmaansa? Jos näin on, mun koti on täällä ja nyt.

Mutta lento lähtee kohta. Oon palaamassa todellisuuteen. Duunia kaskytneljäseittemän, laskuja, kelloon katsomista, viikonpäivien muistamista, veroja, numeroita, kadulla elämäänsä kyllästyneitä harmaita kasvoja. Ei enää aikaa ilmaista itseään, ei voi kävellä ilman kenkiä missä sattuu vaateissa vaatteissa ilman että ihmiset pitää pöpinä ja poliisi pysäyttää, ei halpoja maukkaita ruokia, ei lämmintä merta, palmuja ja mehukkaita hedelmiä. Ei vuoria ja saaria horisontissa. Ei sukeltamista, ei luolia tutkittavana tai viidakkopolkuja tallattavana. Ei mielenkiintoista arkkitehtuuria tai iloisia ihmisiä. Ei enää hinduja, buddhalaisia, taolaisia tai muslimeja. Ei enää vapaata liikkumista minne haluaa milloin haluaa. Ei enää laiskottelua ilman huonoa omaatuntoa. Ei enää päiviä täynnä yllätyksiä ja etenemisen riemua. Ei mopotakseja, ei pilvenpiirtäjiä eikä massiivisia kauppakeskuksia. Ei hökkelikyliä ja bungalowia. Ei auringonlaskuja riippumatossa kookosta imiessä…

Ei. En silti valita. Mulla on hyvä arki vastassa ja tapana nähdä vaan se positiivinen puoli: Musteen tuoksua sanomalehdessä jota ymmärrän lukea hyvän cappuccinon ja suklaan kera. Siisteyttä. Kävelyä havumetsässä ja syksyn värejä ja viileyttä. Hapankorppuja ja näkkileipää aikakausilehden muotipalstoja selaillessa. Kerrospukeutumista. Talviurheilulajeja, laavulla istumista ja jallukaakaota kun pakkanen kipristää nenää. Spotifyn suosikki-listaa. Aurinkoisia kesäaamuja kostealla nurmella maatessa ja radiota kuunnellessa. Stabiileja hintoja! Ei enää kusettajia, ei kuumottelijoita tai väärään suuntaan neuvojia tai oma edun tavottelijoita. Ei enää hiekkaa väärissä paikoissa. Ei vauvatalkkia ja vessapaperia käsilaukussa. Ei enää kämmenen kokosia hämähäkkejä tai sarvikuonoja muistuttavia kovakuoriaisia. Ei enää malarialääkkeitä tai matokuureja. Pian saan syödä ruisleipää oivariinilla ja oltermannilla. Luonnonjugurttia ja marjoja! Oi, sauna lauantai-iltana kun isä tarinoi syödessäni äitin sämpylöitä, rieskoja ja pitaleipiä salaatilla ja raejuustolla. Pian olen souturetkellä Käräjäsaareen, aamu-uinnilla Samppalinnassa, loimuttamassa lohta ja grillaamassa sienivartaita siskojen kokouksessa. Pian meikkaan taas joka päivä, käyn salilla, käyn kerran kuussa huoltaa ripset ja tukan, lakkaan kynsiä ja käyn hammaslääkärissä. En valita, mutta se tuntuu jotenkin vieraalta silti. Menee aikansa kun totun taas tähän kaikkeen ja jos en, voin lähteä uudelleen matkaan.

Mutta minne ja milloin? Ideanahan olis painaa kesä hiileen ja niin perkelesti, mutta sekin on vähän ristiriidassa mun ajausmaailman kaa. En haluu hukata koko kesää niska limassa raataessa, tippejä laskiessa ja tehdessä työtä josta työnilo voi olla kaukana. Vaikka nimeni ei ole Pohjola, olen minäkin säästämisen asiantuntija. Mä pystyn siihen, pystyin viimeksikin, on helppo säästää kun on joku tavoite. Puoli vuotta iloa, ystäviä, aimoannos Suomea (vähän myös talveakin), perhettä, mansikoita ja shamppanjaa. Sit mä luulen et mennään taas! Tammikuussa 2014 tämä tyttö päräyttää johonkin.

Matkustaminen on kai elämäntapa. Eikä todellakaan huono sellainen. Kaikki ei tietenkään ymmärrä, monet haluaa pitää sen päämajan kotimaassaan tai tykkää elää sitä kesälomaa varten vuodest toiseen ja pyrähtää vain pikku get awaylle johonkin. Joo, voihan se ottaa koville kantaa sitä matkalaukkua jatkuvasti mukanaan, pakata-ja-purkaa-pakata-ja-purkaa jatkuvasti ja verenpaine nousee ku hommat ei mee just niinku suunnitteli. Jotkut ei ymmärrä ettei reissaamisen tarvitse olla mitenkään raskasta, hermojen menettämistä tai mistään luopumista. Sehän on vain tottumiskysymys mistä kaikesta luopuu ja mitä kaikkea uutta vastaanottaa arkeensa, miten kevyesti matkustaa ja kuinka sopeutuvainen sitä on elämään ja matkustamaan joustavammin yksin tai toisen kanssa. Ja jos liika liikuminen ottaa koville voi ottaa lunkimmin ja liikkua hitaammin. Jotkut jymähtää pienelle saarelle puoleksi vuodeksi, joku viettää Intiassa 3 vuotta muttei silti sanoisi asuvansa siellä, vaan enemminkin olevansa pitkällä reissulla. Olen tavannut niitäkin jotka on ollut maailmalla vuoden tai kaksi, ilman paluulippua ja kokoajan liikkeessä. Tai niitä jotka matkustaa työkseen tai niitä jotka käy kotimaassaan enää vain lomailemassa. Mä en tiedä mikä mun kohtalo on, mutta kun intohimo on nähdä ja kokea on se mitä todennäköisemmin maisemiltaan alati muuttuva. Niinkuin Nuuskamuikkunen sanoisi: ” Tänään satun olemaan täällä- huomenna ehkä jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani,  ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.”

On ollut ilo kirjottaa näistä menemisistäni ja toivon että teidän on ollut ilo lukea, aivoitukseni ehkä avartanut sinunkin ajatuksia. Toivon että muille matkaajille vinkeistäni on hyötyä ja jaan niitä mielelläni enemmänkin jos mieltäsi jokin askarruttaa.
Rohkaisen kaikkia keitä hiukkaakaan kutkuttaa pistämään elämän uusiksi ja lähtemään matkaan, TEE SE! Suosittelen isosti, tai kokeile ihmeessä edes pieni hetki riippumatossa riippumattomasti. Et varmasti kadu, ja jos ja kun sen teet, huuda, tanssi ja laula 🙂

Advertisement

Chiang Mai

Päiväni Bangkokissa oli siis luetut. Olin siellä hämmentävän pitkään, mutten kadu päivääkään!
On harmillista että moni alottaa reissunsa JUST Bangkokista. Täten monella on jetlag ja kulttuurishokki ja kaupunki saa hyvin vähän hyväksyntää, niinku munkin kohalla alunperin kävi.
Onneksi tosiaan annoin paikalle uuden mahdollisuuden, muutaman päivän jälkeen kaupunki oli jopa inhimillinen, kahden viikon jälkeen pystyin kuvittelee itteni jopa asumaan sinne. Toki jälleen tapahtumat ja ihmiset vaikuttaa myös radikaalin paljon kokemukseen, ja mun ympärillä sattu tapahtuu kaikenlaista elämää suurempaa ja ihmiset oli kerrassaan hurmaavia! 🙂
Vikaa iltaa ja seuraavaa päivää kaupungissa vietin jälleen Sannin kaa. Voih, Sannia tulee kyllä taas ikävä! Otimme myös vastaan uudet tulokkaat, passenger Möttönen ja Teperi 🙂 Oltiin Sannin kaa ku mitkäkin ”ekaa kertaa ulkomailla” ku illanistujaisissa vedettiin raakaa rapua(josta mahamme aamulla kiitti!) ja kun jokiajelun jälkeen otimma tuktuk sightseeingiä kaupungin ympäri pysähtyen komissio jalokivigallerioihin ja räätäleihin. Viimeinen katsaus kaupunkiin ennekuin tapaisimme jälleen kesäkuussa enne paluulentoani Suomeen. Hauskaahan meillä oli ja mä jatkoin sit iltajunalla Chiang Maihin.

Junalippuahan suositellaan aina ostettavaksi päivää kahta etukäteen ja näinpä tosiaan! Edellispäivänä kun kävin kyselee oli kaikki paikat loppuuvarattu, mutta puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kun tulin suosituksesta uudestaan, oli vapautunu paikkoja klo 18.10 junaan. Pohjoseen menee junia vissiinkin neljä vuoroa päivässä. Netistä löytyy jopa aikataulut, edistyksellistä etten sanois 🙂
Lipun hintahan tosiaan määräytyy sen mukaan oletko 1. 2. vai 3. luokan matkustaja. Ykkösestä en tiiä ja kolmosta en suosittele kuin erittäin lyhyille matkoille, eli mun mielestä kakkonen on paras 😉 716THB oli hinta kirjottamisen hetkellä yläpediltä ilmastoinnillisessa vaunussa. Lipun hinta on vakio jos ostat suoraan lipputiskiltä.

Asemalla suositellaan olemaan tuntia ennen junan lähtöä, mähän olin sit varttii ennen ku juututtiin vähä ruuhkaan Khao Sanilta lähdettäessä. Eli, jos matkustat ruuhka aikaan suosittelen tinkaamaan tuktukin jos vaikka sataseen saat! (kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa että onnistuu jopa 70THB) Taksi mittarilla pompsahti 85THB ja kesti naurettavat 40min! (matkahan on muutaman kilsan…) No, mutta pääsin junaan ja matkahan meni tuttuun tapaan lepposasti nukkuessa.
Matkanvarrella näki monenmoista pikkupitäjää, jotkut suosittelee jopa niissä pysähtymään, mutta meikällä ei tälläkertaa ollu intressiä jäädä mihinkään jumalan hylkäämään perähikiään, vaan pamautin suoraan toiminnan ytimeen, Chiang Maihin. Toki riippuu mitä hakee, voi olla että joku näistä kylistä olis ollu varmastikkin viehättävä tekemättömyydellään ja tapahtumattomuudellaan mutta mä halusin nyt sitä ”äksöniä”. Jos jossain opaskirjassa lukee ”remote” tai ”laidback” ilmapiiri, on ne luultavasti kauan kadotettuja termejä sen miljoonan myydyn kopion jälkeen, tai sit se on suomennettuna ettei mestassa ole oikeasti mitääään nähtävää! Tän takii tykkään ite enemmän Rough Guidesta opaskirjana ja Travelfishistä nettisivuna, ne kun on aika rehellisiä mitä tulee näihin ’kuvauksiin’ kun taas nimeltämainitsematon opaskirja suosii näitä hipsteri termejä joissa kaikki vaan on niin saatanan chillii ja lepposta tai vaihtoehtosesti superhyper multikliimaksiiiiii.
Chiang Maihan on ultimate turistikohde, enkä ihmettele yhtään miksi!
Paikassahan on siis kaikkea mitä ihmismieli vaan halajaa, siis kaikille kaikkea. Menee vallan pää pyörälle kun ei tiedä mistä valita, täällähän vois asua vuoden eikä varmasti tylsistyisi!
No, ennenku alkasin miettii mitämissämilloin, oli päästävä asemalta. Kävelyä kaupunkiin oli pari kilsaa, mut tunnetusti muahan ei haittaa. Mielummin säästän nekin batit pirtelöön ku annan kenenkään mua kuskata. Taas näki kaupunkia vähän paremmin. Tai itseasiassa kaupungin ympäristöä. Chiang Maihan on pohjois Thaimaan suurin kaupunki joka on rakennettu neliönmallisen muurin suojaan.
Tämän muurin sisältä löytyykin sit se itse kaupunki, sen sydän ja syke ja kaikki se toiminta. Todella kaunis ja siisti paikka. Miten tästä tuli tällainen, mikä sen viehäty on alunperin ollut? Who knows, ehkä nämä mystiset 300 temppeliä jotka on mahdutettu alueelle tai kanaalien verkosto joka mutkittelee ympärillä. Ehkä Loi Larin vuoret jotka siintää horisontissa tai ehkä ihanat ihmiset.
Mua viehätti aika monikin asia, aikaa ois reilu viikko ja tour agenttiahan on joka paikassan missä vaan on pyykkipalvelu, mopovuokra, majatalo tai hieroja. Parhaat diilit ja alennukset tietenkin saa mitä enemmän ostaa samalta, ja keneltä ostaa kannattaa tietenkin valita tarkkaan. Jos kaupanteko tilanne on epäilyttävä, jos myyjä vastaa johonkin kysymykseen epäröiden tai ei tiedä, vaihda paikkaa. Kannattaa myös kysyä järjestävätkö he itse toimintansa vai ovatko vain jälleenmyyjiä isommalle organisaatiolle.
Itsehän en pahemmin toureista perusta, mutta Chiang Maissa se on monelle elinkeino, kilpailu on kovaa ja täten hinnat naurettavan halpoja ja osallistuessasi ryhmään pääset itsekkin halvemmalla ja vaivatta. Plus mun intressit oli vähän vaikeempi toteuttaa omatoimisesti.

Ensitöikseen halusin löytää hyvän joogastudion. Ja niitäkinhän riittää! Valitsin Namo studion läheltä majapaikkaani Little Birdiä. (Majatalo oli luotaanpoistyötävän epäystävällinen, mutta dormin sai 120THB joten taivuin ja otin yhden yön. Tämän jälkeen siirryin loppu ajaksi Joker Brothersiin joka tarjosi dormia satasella ja sinkkuhuonetta 180THB. Tatuointistudion yläkerrassa, siisti ja lämpimästi suositeltava!)
Namon joogan opettajat oli ihan guruja! Mähän oon kattonu YouTubesta videoita tyyliin joogaa tumpeloille, harrastanutkin sitä jossain elämänivaiheessa joten jotkun liikkeet ovat jopa tuttuja aamujumpistani mutta nyt pääsin oikeasti sisälle lajiin. Ja syvälle. Kuten sanotaan, osu ja uppos! Nyt ymmärsin sen henkisen ulottuvuuden joogassa, kehon kunnioituksen. Näiden päivien aikana kun opettelin joogaani mestareilta opin siis tanssimaan itseni kanssa, hengittämään rytmin liikkeeseen ja jollain perverssillä levelillä tuntu kuin ois rakastellu ittesä kanssa.

Olin myös kiinnostunut oppimaan uutta ja kuten tullessani kaupunkiin aamulla siinä möllöttäessäni paikallani pedatulla alapedillä koin valaistumisen ymmärtämiselle.
Valkonaamat. Uudet tulijat. Juna oli täynnä niitä ja ne haistaa junan toiseen päähän. Totisesti! Uudet ihmiset haisee vielä länsimaalaisille deodoranteille, hajuvesille tai hiustuotteille, he ovat oletettavasti kalpeita kuin lakanat, kainalossa tahraton uusin painos Lonely Planetista, mutta parhaiten heidät tunnistaa siitä virneestä.
Virne joka ”haluaa olla kaikkien kaveri”, virne joka anoo olemaan kiinnostunut. Kysy-multa-jotain-ilme. Tänä aamuna mä en ollu, mutta oli ihana tajuta ettei mua enää ärsyttäny tää näky vaan tosiaan ymmärsin sitä. Mäkin olin varmasti tollanen ku tulin! Ja mietin, että ehkä kolmen kuukauden jälkeen tuokin maailmanmatkaaja tajuaa ettei kokoaikaa tarvi keuhkota itsestään ja menemisistään, motiiveistaan ja menneisyydestään, tai varsinkaan ihan kaikille, mutta nyt hän vielä nautti ajatuksesta olla huomion keskipisteenä. Teki mieli vinkata hänelle ettei tätä jatkuisi kauaa, kunnes tajusin että hänen Lounari oli pelkästään Thaimaata käsittelevä, joten ehkä tämä yksilö olisikin vain kuukauden ja totisesti täten nauttisi siitä huomiosta… Itse olin huomannut miten ihanan rentouttavaa oli olla taas Thaimaassa. Täällä hössötys on niin minimaalista että sitä tuskin huomaa ja ehkä mun thai on sen verran katu-uskottavaa jo ettei mua tarvi kohdella, tökkiä ja tuijottaa ku turistia. Olin tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Tämän valaistumisen saattelemana varasin paikkani siis BaanChangin elefanttifarmilta. Näitä elefanttien orpokoteja on yhä enemmän ja enemmän varsinkin Thaimaassa. Yleensä perustaja on joku rikas yksityinen, ehkä löytyy järjestöjäkin, mutta toiminta perustuu vapaaehtoiduunareiden tukeen.
Tämä leiri oli perustettu 2004 Ittiphon Kantanaulin toimesta. Mesta oli noin tunnin ajomatkan päässä Chiang Maista ja elefanteille pyrittiin antamaan mahdollisimman luonnolliset elinolot ja heitä kohdeltiin kyllä kuin kukkaa kämmenellä. Monet asukeista oli pienenä kiertäneet öisin kaupungeissa että turistit saa markkinaostostelun lomassa syöttää heitä banaaneilla, tai opetettu seisomaan kahdella jalalla, tanssimaan. Monia oltiin maalailtu tai ratsastettu tuolilla. Näitä kohtalotovereita oli täällä 25. Päivänä jona minä tulin, tuli myös uusi tulokas. Ostohinta oli 8 miljoonaa batia ja riepuraukka oli kaltoinkohdeltu, aivan kuten hänen sielunveljensäkkin. Täällä oli kuitenkin hyvä olla, vuorten suojassa, viidakon ympäröimänä.
Elefantista huomaa stressin jos elikko heijaa itseään puolelta toiselle. Sit ei oo kaikki kunnossa. Toinen mistä huomaa on avatut korvalehdet, jolloin eläin kokee tulleensa uhatuksi. Muutenhan ne on aivan ihania, ystävällisiä, lempeitä ja kaikin puolin rakastettavia otuksia! Täällä siis oppisin kaikennäköstä nippelitietoa norsuista. Kaikkiin tulisin tutustumaan mutta yhden kanssa bondaisin kunnolla, niin hyvin että tarvisi itkeä hyvästiksi.
Tämä yksilö oli Mae Thong Kom. 21 vuotias naarasnorsu Takista, 400km päässä kotoaan ja pelastettu 2 vuotta sitten. Kun mun käsi ja sen kärsä kohtas sokerijuuren makean mehun maistuessa sen suussa, mä tiesin ja sekin tiesi et mä tulisin ratsastaa sillä.
Käskyt oli helppo oppia. Ohjaushan tapahtuu istumalla niskassa ja polkemalla varpailla korvien taakse. Ylös, alas, eteen, seis, vasen, oikea. Ja eikun menoksi! En tiedä parempaa tapaa nauttia maisemista kun elefantin selässä. Koin mieletöntä ”koneksöniä” elikkoon ja varsinkin meidän ihanan lenkin jälkeen kun oli aika kylpeä läheisessä lammessa. Oli mahtavaa harjata Mae Thongia ja sen mielestä oli hirmu hauskaa pärsii mun päälle vettä 🙂
Aivan mahtava kokemus ja mun elefantinkouluttaja oli super muru myös! Nyt olen astetta viisaampi jos joku kysyy jotain näistä mahtavista, kunnioitusta herättävistä elikoista.

Nytkun näin lähellä vuoria oltiin kiinnosti mua tietenkin myös trekkaus. Buukkasin kolmen päivän tourin hyväksi havaitsemaltani jätjestäjältä. Tinkasin hinnan 1200THB joka oli oikeastaa aika paljon vähemmän päivältä ku mun henk. kohtanen päiväbudjetti 😀
Valmiina matkaan siis! Päiväni pakettimatkaajana saisi alkaa. Mut noudettiin lavataksiin aamutuimaan hotellin edestä. Meitä oli kakstoista ja mä olin todella skeptinen koko hommasta! Ideanahan oli patikoida n. 1600m korkeuteen Lahun kylään. Matkalla pysähdyttiin markettiin ja ostin vähän tarpeita. Muunmuassa ”burmalaista tupakkaa”…
Ennen trekin alkua oli luvassa elefanttiratsastusta ja lounas. Tunsin oloni aika typeräsi kun oli oppinut vasta ajamaan tällä elikolla ilman mitään ja nyt istutettiin tuoliin ja turvakalteri jalkojen yli… Voi herrraisä sentään, mä niiin halusin alas, ei enää ikinä elefanttiratsastusta mulle!
Lounas oli järkyttävä ja mun ennakkoluulot vahvistu entisestään. Alettiin löytää ryhmän kanssa vitsinaihetta tästä tourista. Trekki tulisi varmaan olemaan asfaltoitua tietä pitkin jonnekkin monen sadan asukkaan ”kylään” 😀

Onneksi, ei kumminkaan. Trekki oli itseasiassa sopivan haastava, maisemat mesmeroivia ja ryhmä ihan huippuporukkaa! Myös meidän opas Dani Boy, oli hervottoman hauska vetäjä.
Kolme tuntia suhteellisen raffia ylämäkeä tuntu reisissä perillä. Ilma oli ihanan kevyttä ja viileää ja kaikilla oli huutava nälkä. Ruokaa saatiin kumminkin odottaa, Dani ja mies kenen luona olisimme yötä ”Big Money Boss” väsäisi safkaa ja sillä aikaa voitaisiin haahuilla kylässä. Lahun kylähän on tunnettu ”pitkäkaulaisista” naisistaan, eli niistä keitten kuvia näkee National Geographyssä kultaiset renkaat kaulan ympärillä ja venytys korvakorut korvissaan. Voi vaan arvata näkykö niitä tässä osassa kylää. Täällä oli seitsemän trekkiklubia ja tänä yönä neljässä oli asukkaat. Toisin sanoen jos joka ryhmä koostuu tusinasta ihmisiä olisi nyt paikalla varmasti enemmän turisteja kuin kyläläisiä. Ja tuskimpa ne oikeat Lahulaiset haluaa asua tässä osassa kylää jonne kaikki turistit tulee kameroineen kuvia räpsimään ja ryyppäämään ja rellestämään. Jos pitkäkaulasia naisia ois näkyny kansallispuvut yllään, en usko et fiilis ois ollu hirmu aito.
Kylä oli söpö, ihmiset niinku sanottua ei ollu aitoja mutta meidän ryhmän ihmiset oli ja oli ihan huippu loppu ilta burmalaista tupakkaa poltellessa, kylän lapsien kaa leikkiessä, ihmisiin tutustuessa ja auringon laskiessa vuorten taa.

Heräsin kukonlaulun aikaan ennen aurinkoa. Menin joogaamaan meidän ”parvekkeelle” ja koin jälleen olevani videokuvaajana luontodokkarissa kun siinä pilvien yläpuolella aamuani alottelin. On siunaus ettei mulla oo sitä kameraa. Aina on joku jolla on ja voi vaihtaa kuvia. Huomaan miten muistan hetket paremmin nyt mielessäni ja inspiroidun maalaamaan. Ois vaan paikka johon asettua, ostasin maalit ja kankaat ja sutisin menemään. Tai seinä ja sprayt ja paikka riippumatolle. Nyt tyydyn tekemään noita taskaprojektejani alta pois suurimpaan luovuuden tuskaan.

Seuraava päivä koostuisi jälleen reippailusta hieman korkeammalle seuraavaan leiriin. Juttelin oppaani Danin kanssa edellisenä iltana ja halusin rehellisen mielipiteen tulevasta koitoksesta. Vaihtasin ryhmää ällöttävän tatuoidun ”Ping Pong”in matkaan, johon ikävä kyllä tutustuin edellisenä päivänä elefanttittrekin jälkeen kun hän halusi esitellä minulle anakondansa… Päätös oli tehty. Mä en sen tyypin matkaan lähtis vaikka maksettas. Mun ryhmä oli ihana, Dani oli ihana ja kuten hän sanoi ei nähtävää ollut sen enempää kuin nytkään. Vuoria, polkuja ja metsää. Nähty! Lähdettiin siis porukalla alaspäin.

Kun lähtee trekkaamaan on suositeltavaa tietenkin olla hyvin varustautunut. Mä oon edelleen sillä kannalla että matkusta kevyesti ja mukavasti. Tässäkin tapauksessa. Ryhmässä oli kokeneita eräjormia trekkikenkineen, sporttitossuineen ja urheilureppuineen, mutta yleinen mielipide oli että mun niinkuin parin muunkin varustus oli ykkösluokkaa: Sopivasti sisäänajetut tarra converset, miniminishortsit ja löysää t-paitaa. Rakkolaastaripakkaus pelasti monen päivän. Jos mä sinne Borneoon vielä eksyn reissullani, lupaan olla paremmin varustautunut 😉 , mutta näissä Thaimaan medium levelin trekeissä normivaatteet kelpaa. Jos mä kävelin Euroopan suurimman Samaria rotkon tennareissa niin enköhän mä pysty tähänkin.
Ja hyvinhän se meni! Paluumatkalla oli maisemat vielä hienommat, pikku breikki pidettiin vesiputouksen äärellä ja Shanin kylästä lähdettiin tyylillä kun meidät lastattiin kumiveneisiin ja luvassa oli koskenlaskua ja loppumatka bambulautalla vähän väliä jonkun tippuessa kyydistä 😀
Koskenlaskuhan oli joukon hurjapäille lähinnä lipumista, mutta mulla oli kyl adrenaliinia veressä, hullun hauskaa ja nauroin katketakseni kun kukaan ei muistanu mikä käsky oli hypätä oikealle reunalle, mikä vasemmalle, millon soudetaan eteen ja millon taakse. Törmäiltiin muihin veneisiin (vahingossa ja tahallaan) ja kastuttiin kunnolla 🙂
Dani Boy odotti meitä perillä viskipullon kaa. Oli hyvästien aika. Mutta ennen sitä kerettäisiin juhlia Thaimaalaisia häitä kun kylässä sellasia kerta parhaillaan vietettiin ja sopia illan virikkeistä. Vaikka trekki loppuu ei ryhmän tervitse hajota.

Tapasimmekin myöhemmin Chiang Main kuuluisimmassa reppureissaajien baarissa, Roof Top Barissa. Aivan super chilli paikka neonvaloineen, lattiatyynyineen ja kuppila oli myös varustettu parhaimmalla DJ:llä mitä oon hetkeen päässy kuulemaan. Ihanan thaihieronnan ja rentouttavien nautintoaineiden jälkeen levolle laski luojani. Aamulla kuitenkin reippaana osallistuin jälleen joogaan. Olin edellisenä iltana heittänyt ilmoille idean pyörien vuokraamisesta ja kaupunkiin tutustumisesta polkien. Ryhmäläiset innostu ja tavattiin joogani jälkeen maittavan aamiaisen merkeissä. Pyöränhän saa täälläkin vuokrattua eurolla päivä. Meillä tuli kilometrejä 20 ja hyvää mieltä roppakaupalla. Kun seuraavana aamuna yritin nousta aamujoogaan, ei jalat halunnu taipua. Jouduin siis venyttelemään itseni liikkeelle…

Tämä tuntu olevan niitä kuuluisia käännekohtia elämässä…
Jos mä olisin menny aikasempaan joogaan, mä en ois törmänny vielä kerran Ankaan, ihanaan Hollantilaiseen naiseen joka edusti hyvin paljon sitä mitä mä olin joskus sillon kolme kuukautta sitten vielä Suomessa. Urakeskeinen työnarkomaani joka rakasti tyylejä, pukeutumista ja laittautimista. Illanvietot ja brunssit ystävien kanssa oli arkipäivää ja elämä oli yhtä nautiskelua. Toki, pidän varmasti tästä kaikesta edelleen, ajattelen ja ikävöin tätä elämän tyyliä, mutta mä oon nyt täällä. Jos jotain hyvää opin siltä omituiselta munkilta Bangkokissa oli tämä mielen ja kehon läsnäolo. Samassa paikassa, tässä hetkessä. Ja nyt mä oon maailmanmatkaaja moodilla, vähän eri levelillä. Kun vielä kerran nautittiin hedelmäpirtelöistä aamuauringossa Ankan krapuloidessa, harmitellessa silmäpussejaan ja peilatessa itseään ikkunoista, koin olevani jotain vallan muuta, mutta silti näin itseni hänessä.
Hyvästelimme ja toivottavasti tapaisimme jälleen. Anka, Pablo ja Marco sekä ihastuttava Agrentiinalaispariskunta oli mahtavaa reissuseuraa näinä muutamina päivinä ja niinkuin aina kun näitten lyhytaikaisten reissukumppaneiden kanssa välit erkanee on tapana sanoa:” Nähdään taas! ” vaikka kaikki tietää miten epätodennäköistä se on. Onnelksi on puhelimet, sähköpostit ja facebook 🙂
Lähdin siis klo 10 joogaan ja riemukseni marssin Laurensin tunnille jossa oli paikalla minun lisäkseni kaksi muuta.

En tiedä mitä siinä huoneessa tapahtu sinä aamuna, mutta energiatasot oli jotenkin super korkeella, jännitykset laukesi, meidän kehot tanssi ja meidän hengitykset oli yhtä suurta sykettä. Meidän Om oli kaunein mitä oon koskaan kuullu ja Namaste tuli suoraan sydämestä. Avauduin täysin kaikelle siinä matolla ja tunnin jälkeen päätimmekin lähteä kaikki yhdessä lounaalle.

Näin tutustuin Pipperiin ja Carolinaan. Istuttiin monta tuntia upeassa vegaaniravintolassa joita Chiang Mai on onneksi pullollaan ja mietittiin syntyjä syviä. Muunmuassa syitä ja seurauksia. Mä olin tsekannu itteni ulos Jokerista sinä aamuna ja päättäny jatkaa matkaa johonkin.Pai oli yksi vaihtoehto joka kumoutu sinä aamuna aiemmin Ankan seurassa kun pirtelökuppikuntaamme liittyi muuan herrasmies Englannista joka oli menossa Paihin. Jostain syystä en halunnut todellakaan mennä samaan kylään kuin hän ja suljin Pain mielestäni. Päädyin loppupeleissä jatkamaan matkaani jonnekkin minne lähtisi seuraava bussi kun marssisin asemalle kyselemään lippua minne vaan.
Kun avaa oven sulkee toisen. Näinhän se menee. Olin iloinen kun olin laiskotellut aamulla ja mennyt vasta myöhempään joogaan. Olin iloinen kun olin istunut Ankan seurassa ja havainnollistanut tämän piilevän vanhan puolen itsestäni. Olin iloinen kun nyt huomasin ihmisen eri kasvot, kaikki ne arkkityypit. Jokainen on uhri, jokainen on myös huora ja sabotoija. Joku huoraa tekemällä työtä josta ei pidä, jokainen on joskus se uhri, esim kun parisuhde menee pisin vittua. Ja jokainen meistä sabotoi täysin järjenvastaisesti omia tavotteitaan ja unelmiaan. Olkoon ne sitten pieniä tai suuria, mutta ihmisluonto kai vaan kaipaa sitä ponistelua…
Mä kaipaan ponnistelua! Mä kaipaan tavotteita! On ihana herätä joka aamu se jokin tavoite mielessään. On ihana istua hiljaa ja meditoida kun se jokin upea asia on sielun ankkuri. On ihana tajuta kuinka tyyni sitä voi olla kaiken myrskyn keskellä, kun on jotain mitä odottaa.
Mulla on ollu aika moniakin tavotteita tän reissun aikana ja aika monet oon saavuttanu. Oon lopettanu tupakoinnin, koen olevani fyysisesti paremmassa kunnossa mutta aina on parannettavaa, oon oppinu olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, oon oppinu ymmärtämään niin paljon… Oon oppinu paljon ..Oon oppinu olemaan avoin itselleni ja lähestymään tilateita ja ihmisiä ennakkoluulottomasti ja häpeilemättömästi. Oppinu sanomaan asioita hyvin suoraan mutta suloisesti. Oppinu olemaan oma itseni. Mä en häpee enää mitään! Mä oon mä. En oo ikinä ollu hirmu kateellinen ihminen, mutta koen että se vähäinenkin määrä on kadotettu. Oon iloinen toisten puolesta, ihailen niin monia upeita ihmisiä, mutta se ei ole kateutta. Miksi tarvisi olla kateellinen kun tietää että kaiken voi savuttaa pättäväisyydellä. Niinhän mä tänne reissullekkin lähdin.
Nä kaks mieletöntä tytsyä avas taas mun silmiä vähä lisää. Pohdittiin myös universumin vaikutusta, karmaa, kohtaloa, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua ja sen vaikutusta meihin ihmisiin. Ihmisen yhteyttä luontoon, kosmisia voimia…. Olin juovuksissa jälleen tästä tunteesta, kun löytää isensä samalta taajuudelta jonkun kassa ja kaikki perusajatukset olemisesta ja ihmisyydestä, ne ajatukset jotka on aina ollut olemassa jotka vaan odottaa pohtijaansa leijuu meidän keskuuteen ja me uskalletaan avata suumme ja puhua, ajatella ääneen. Olin juovuksissa näistä ajatuksista, tästä meidän taajuudesta.

Mutta kuten kaikki radio-ohjelmat tämäkin loppui ajallaan. Mä läksin siis Arcaden bussi asemalle josta lähtee suurin osa pitkänmatkan busseista. Ecobussi Chiang Raihin makso 180 THB ja mä olin avoimin mielin menossa minne vaan lähelle Laosin rajaa. Huomenna tai ehkä ylihuomenna fiiliksestä riipuen mä hyvästelisin Thaimaan taas hetkeksi ja uudet tuulet puhaltaisi seuraavaksi rajan tuolla puolen…

Koh Samet

Lähdettiin maittavan aamiaisen jälkeen minibussilla kohti Koh Sametin saarta. Mä ja Ben.
Sanni halus tietenki tarkastaa äitimäisesti millasen hihhulin matkaan mä oikein lähdin ja tyyppi sai hyväksynnän.
Minibussi kyseiselle saarelle maksaa tingattua 200THB ja matka kestää vajaa kolme tuntia. Lähin pikku get away paratiisi Bangkokista. Ja olipahan hauska meikällekkin nähdä mihin suuntaan saari on kehitynyt, viimeksi kun täällä olin neljä vuotta sitten sillosen poikaystäväni kanssa. Aika hassuu.

Saarihan oli kehittyny kuin Levi konsanaan vuosien varrella. Toisaalta oon onnellinen saaren asukkaitten ja rikkaamman elämän puolesta, mutta kun katso rantaa syvemmälle kansallispuisto alueelle, löyty nimen takaa varsinainen kaatopaikka!
Viimeksi saarelle meni laivoja sillon ku ihmisiä oli tarpeeksi venheessä, nyt alettiin het myymään speedboattia ja päädyimmekin vehkulan kyytiin, koska muunlaisia veneitä ei enää näin myöhään kulkenut(menetiedä häntä) vaikkakin hinta ei ollut neuvoteltavissa, kiinteä 250THB. Iso paatti ois varmasti maksanu vaivaset viiskymppiä. Toisaalta isot botskit jää pääsatamaan jolloin vierailijan tarvii maksaa kansallispuistomaksu kun taas speedboatit vie suoraan sille rannalle mille matkustaja haluaa ja välttyy 200batin tiken ostolta. Rahan puolesta siis aivan sama millä keinoin saarelle matkustat, mutta ison paatin kyydistä luonto varmasti kiittää.
Sanotaan että Ao Nuan ranta on pikku boheemi hippi paratiisi. No en tiedä mikä yleisesti on näitten neljän adjektiivin määritelmä, mutta en löytäny mitään noista kolmesta kyseiseltä rannalta. Viimeksi kun täällä Samin kanssa käytiin oli saarella rikkaitten resortteja mutta muistan kuinka ennenvanhaan bungalowin sai 80 batilla. Mehän ei toki saarella majotuttu vaan luksus hotellissa noin 15min ajomatkan päässä Ban Phen kylästä. Ban Phekin oli kyllä muuttunu. Kasvanu, enne se oli pienenpieni kalastajakylä jossa katottiin valkoihosta ja pitkään eikä juuri kukaan puhunu englantia. Nyt näytti olevan jopa supermarkettia ja oikeeta bensiiniasemaa, aikamoista. Saarellakin siis bungalowin hinnat kuulu nyt olevan sitä 800-1200THB per yö. Periaatteessa mitä kauemmaksi satamasta sitä idyllisempää asuminen on, rannat yksityisempiä, mutta kalliimpaa. Näinkai se on kaikkialla minne menee.

Meidän tarina oli kuin Luukkaan evankeliumista 😀 Saavuttiin saaren bilerannalle Ao Phaihin. Syötiin suurempaan nälkään ja lähdettiin taskulampun valossa (”tähden johdattamana”) rämpimään kivikkoista rantaa pitkin kohti länttä. Ensimmäinen pienemmän oloinen mökkikylä oli täynnä joten päätimme jatkaa syvemmälle. Jotenkin kummassa onnistuimme kumminkin pyörimään ympyrää ja palaamaan samalle rannalle. Vähän pisti mietityttää miten voi olla näinkin identtinen ranta edelliseen 😀 Erehdyksen huomattuamme huomasi saman myös Pablo, rannan sekarotunen hurtta. Pablo näki parhaaksi lähteä meitä eteenpäin johdattamaan. Meistä kolmesta luonnollisesti koira tunsi saaren parhaiten, oli pimeää ja kello lähemmäs kahtatoista joten paras vaihtoehto siis oli seurata koiraa. En keksiny wyytä miksi en luottaisi eläimen vaistoihin? Läpi kivikoiden, metsän ja kukkuloiden saavuimme seuraavalle rannalle. Joku tosiaan oli hereillä vastaanotossa. Huoneet 800 minimissään, nyt tarvittaisiin Sepän neuvottelutaitoja:

Mullahan on riippumatto ja moskiittoverkko ja nyt on kuiva kausi. Jos huoneen lähtöhinta on 800 tietää tinkaamisella pääsevän minimissään 600 eli yleensähän hinta tippuu 25pinnaa, kultainen keskitie. Se olisi siltikin liikaa. Thaimaassa budjetti asumiselle meikällä on 200 ja PISTE. ”Telttapaikka” ja lupa käyttää suihkuja oli normisti tällasessa turistirysässä 200 per naama. Tinkasin hinnan 300 kahdelta ja viskipullon kaupan päälle.
Kaupat tuli tehtyä! Viskipullon sisällön käytin tietysti neuvotteluihin. Paras tapa kai tingata 800 batin bungalowi meikän päiväbudjettiin sopivaksi on juottaa majatalon isäntä humalaan eikä ollut pahitteeksi kun on opetellut muutaman sanan khmeriä, herra kun oli alunperin Kambodzasta kotoisin.

Pääsin nukkumaan kolmen aikaa yöllä, viimeksi näin myöhään valvonu kai sillon ku oli vielä työelämässä 😀 Mutta kannatti! Aamulla Puun ilmoitti voivansa majoittaa meidät bungalowiin (jossa siis muuten oli ilmastointi ja kuumavesi wadaaaap!) 400THB yö. Olimme tyytyväisiä.
Tästä alkoi rantaloma osa 5. Se siitä aktiivisesta vuoden alotuksesta 😀 No, kerkeehän sitä, nyt oli paljon mielenkiintosempaa viettää siirappisen suloisia hetkiä palmupuun alla. Tai niinhän mä taas luulin…

Minä ja mun pää. Moni varmaan tietää mitä tarkotan ku ihminen käyttäytyy täysin logiikan vastasesti. En tiedä onko se joku itsesuojeluvaisto joka pukkaa päälle, pakko kusta homma ite omalla toiminnallaan jos homma ei lähe kusemaan. Joittenkin kai on vaan pakko vaikka käyttäytyy täysin ääliömäisesti jos pelkästään etäinen suhtautuminen tai yhtäkkinen kylmyys toista kohtaan ei auta. Sehän ei oo tietenkään hirmu fiksua tai reilua.
Tämä perus suomalaisen naisen mentaliteetti ’mitä kusipäämpi, sen kiinnostavampi tai mitä mulkumpi sen mielenkiintosempi’ kai pitää paikkansa. Ei sillä että Ben ois ollu kusipää tai mulkku, ei lähellekkään! Päinvastoin hänhän oli täydellinen. Paperilla… Ja sielunsiskoni kai tietää myös mitä se taas tarkottaa tällaselle kieroutuneelle mielelle. Tietenkin siinä kiinnostus lopahtaa! Kaikki sujuu liian hyvin, asiat on liian helppoi, tyyppi on ihan liian mukava ja huomaavainen, missä kaikki jännitys ja yrittäminen?
Aloin siis miettimään ihmissuhteita näitten päivien aikana. Monelle määritelmä ’merkittävä parisuhde’ tarkoittaa ajallisesti pitkään kestänyttä suhdetta, toisille taas ehkä jos on kokenut henkilön kanssa jotain elämää suurempaa tai normaalista poikkeavaa, tai ehkä löytänyt seurustellessaan itsestään uusia ulottuvuuksia. Mä kyllä sanon että kaikki suhteet on jollain tavalla merkittäviä ja jättää jälkensä. Syyt, miksi jotku suhteet vie pidemmälle kuin toiset on kai monen tekijän summa, kai kaikella vaan on aikansa ja paikkansa, mutta lyhytkestoinen suhde ei välttämättä ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin pitempikestoinen. Tä on ollu yks niistä mysteereistä mulle joka aiheuttaa turhaa katkeruutta. Pakko kai vaan yrittää ymmärtää ihmisten eri motiiveja.
Eikä tämäkään ollut missään nimessä vähäpätöinen, jälleenkerran päivastoin, näitten päivien aikana tosiaan opin jotain uutta itestäni, tai ehkä ennemminkin sisäistin jotain jonka tiesin olevan totta. Ensinnäkin saa olla aika pirun vaikuttava persoona että jaksan nähdä vaivaa viedessäni hommaa pidemmälle tai jos meinaa kesyttää mut. On vaan yksinkertasesti niin paljo mahtavia ihmisiä maailmassa että tarvis pariutuu kaikkien kaa ja rakastaa koko maailmaa ellei olis vähä valikoivampi. Olen siis myös edelleen vahvasti sitä mieltä että maailma on täynnä rakkautta, sitten kun siihen on valmis ja vastaanottavainen se kai osuu kohdalle. No, arvata saattaa että meikähän oli kaamee klassinen eukko joka antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa kun huomasin tosiaan etten ollutkaan niin vastaanottavaisella tuulella. Mutta oli ihana jälleen huomata miten upeita ihmisiä maailma tosiaan on pullollaan, hänkin siinä minua ymmärtäessään! Tää on vaan niin tätä, mulle käy kai nykyään aina näin vaikken sitä tarkota, viime hetkellä, tai just ku homma ois menossa vakavampaan suuntaan mä vetäydyn sinne kuoreeni ja oon pirun vaikeesti tavotettavissa.
Onneksi hän kumminkin ymmärsi yskän. Ja onneksi mä oon niitä ihmisiä jotka yleensä selittää miksi toimii niinku toimii ja ymmärtää tekojensa seuraukset ja seisoo sanojensa takana. Mä oon sen verran pitkällä reissulla, niinku huomaa, avoiminmielin kylläkin, mutta en oo valmis nyt oikeen mihinkään. Saatto myös jäädä yks jos toinenki juttu epäselväksi Suomenpäässä, en tarvi enempää epäselvyyksiä tän pääni ja mielenrauhani kaa. Oon täällä itteni takia, en haluu uhrata aikaani mihinkään muuhun ku itseni löytämiseen ja oon kai sen verran myös itserakas etten oo valmis nyt rakastaa ketään muuta ku itseeni.

En silti tarkota ettenkö ois nauttinu näistä päivistä. Tottakai! Täysin rinnoin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi jälleen tämä itseni oivaltaminen enemmän kuin mitä saarella tapahtui. Vaikka toki tapahtui ja paljon! Mikä sen mukavampaa kuin temmeltää päivät pitkät rannalla ja vedessä! Tälläkin saarella kun aktiviteettia on kaikkeen makuun ja illat menikin rentoutuessa. Rannan voi valita sen perusteella mikä miellyttää. Hakeeko lapsiystävällistä rentoutumista, bilettämistä, reggaebaaria vai discoa, ruuaksi intialaista, thaita, kinkkii vai länkkärii, vuokraatko kanootin vai mopon päiväksi tai vaikka karkaatko saarihyppelylle, sekin on mahdollista. Me tultiin kuherruskuukaudelle jossa huomasin etten mä oo valmis leikkii kotista vielä piiiitkään aikaan. Matkailu avartaa, todellakin.

Saarelta lähteminen oli tehty ihanan kivuttomaksi. Iso botski irtos sillä viidelkybäl ja iso dösä Bangkokiin lähti just sopivasti sataman vierestä Ban Phestä. 173 batia ja kolme ja puoli tuntia myöhemmin löysimme itsemme Ekamain bussi asemalta josta saakin BTSsällä liikuttua näppärästi mihin suuntaan melkeenpä vaan. Ben meni yöksi vielä Fläbäriin (sarjassamme Sannin lempinimet :)) ennen lähtemistään Malesiaan ja mähän menisin vielä Sannille raportoimaan kuumat uutiset. Bangkokissa viettäsin vielä päivän tai kaksi, lisää vanhoja tuttuja olisi mahdollista tavata kun duunikuvioista tuttu Iitu pamahtaisi miehensä voimin kaupunkiin seuraavana päivänä. Mikäs kiire mulla on tässä valmiissa maailmassa, mutta pian, mä lupaan, mä liikun ja seuraava etappi oiskin sitte Chiang Mai!

Bangkok

Löysin paikkani Bangkokista. Flapping Duckissa dormi yö makso vaivaset 150 batii, olin jo kumminki maksanu yöni korealaiseen, joten muuttasin tänne kanaalin rantaan seuraavana päivänä. Jatkoin kierrostani takas kaaoshelvettiin päin, mutta näin kaupungin aivan uusin silmin. Banglamphun alue on kaunis ja ystävällinen ja tietty hullun halpa. Niinku monissa kaupungeissa joissa jaksaa vain katsoa pintaa syvemmälle tylsistyä ei voi kun pää pyörii kuin tikanpojalla uusien tuoksujen ja näkyjen ympärillä. Haahuilin menemään ja ulostautuessani muuan parfymeriasta (lempi harrastuksiani on mennä rikkaiden ihmisten liikkeisiin läträmään testereillä :)) Thanon Chakrabongsella törmäsin uuteen ystävääni Ali Babaan.

”Priti gööl, wee aa ju goin?” Hän huhuili minulle istuen rotvallilla kenkää korjaten. No enhän mä mihinkään ollu menossa. Painoin siis puuta ja otin viskistä ryyppyä. Siinä ilta vierähti kivasti elämää suurempia jutellessa. Tyyppi oli syntyjään Italiasta, kasvanu Saksassa ja maailmalle lähteny parikymppisenä. Näitten tietojen lypsämiseen meni hyvä tovi, eikä tieto ollutkaan kovin relevanttia. Hän sanoin tänään olevansa Ali Baba, huomenna ehkä Fernando ja viikon päästä Alonso. Valokuvan ottaminen olisi ollut turhuutta, sehän vanhenee minuuteissa! Ja niinkuin itsekkin olen välillä huomannut miten on parempi ollakkin ottamatta. Jotkut hetket on parempia ilman, joitakin ei voi kaapata kuvaan ja jotkut ihmiset missaavat sen itse hetken kun kumarrutaan katsomaan minkälainen otos tuli otettua…
Hän oli viisas ja karismaattinen herrasmies, ikää 54 vuotta, kahden lapsen isä, ollut naimisissa kahdeksan kertaa. Nyt omisti karkkikaupan Saksassa, ravintolan ja hostellin Bangkokissa ja kutsui itseään mustalaiseksi ja minua tyttärekseen. Miksikö? ”Koska mustalasia on monenlaisia” hän sanoi ”ja sinä olet kuin minä! Täytyy vaan muistaa pari juttua” ja rupesi tarinoimaan minulle ’meidän’ elämäntavasta.
Mustalaisuuden perusopetus numero yksi: Ole ylpeä siitä,mitä olet.
Opetus numero kaksi: Muista että mustalaisia on monenlaisia.
Opetus numero kolme: Muista tulot.
Opetus numero neljä: Rakasta ja tule rakastetuksi.
Opetus numero viisi: Juo viinaa ja ilakoi. Nauti elämästä!
Opetus numero kuusi: Syö hyvin ja rakasta ruokaa!
Opetus numero seitsemän: Unohda nimesi ja kotimaasi.
Opetus numero kahdeksan: Elä päivä kerrallaan.
Opetus numero yhdeksän: Ole ystävällinen niin sinullekkin ollaan ystävällisiä.
Opetus numero kymmenen: Muista edelleen ne tulot.

Jos näillä mennään niin nään todellakin tseni mustalaisena. Toisaalta aloin miettii miks sitä oikeen tarvii lokeroida itseään. Ootko travelleri, turisti vai lomalainen? Mikä uskonto? Mikä puolue? Mikä maa ja mikä valuutta? Mitä väliä sillä oikeestaan on? Kertooko nää asiat jotain oikeesti siitä persoonasta vai onko ne vaan kysymyksiä jotka luo niitä ennakkoluuloja ja stereotypioita?

Koin ”elämä on täynnä valintoja” hetkiä palatessani guesthouseen kun etelä koralainen muikkis kysy lyhyen juttutuokiomme jälkeen lähtisinkö hänen kanssaan seuraavana päivänä jollekkin pienelle saarelle. Mikä ihme munkkipulla?! Mitään ei tarvis maksaa, ei asumista, kyytejä tai liioin ruokia tai juomia. Miksei? Toisaalta olin just pääsemässä sisälle Bangkokiin ja toisaalta sadasosa sekunnin miettimisen jälkeen tajusin et tää mimmihän on han sekasi, tai ei sekasi, mut yks niistä ihmisistä jotka ei vaan osaa olla yksin. Päätin antaa hänelle lahjan, tehdä plveluksen jota hän toivottavasti arvostaa joskus hamassa tulevaisuudessa. Moneen kelkkaan mä oon hypänny, mut tän jätin välistä. En siis lähteny.

Aamulla siirsin siis kamani Flapping Duckiin. Oli kaunis aamu. Bangkok oli aurinkoisempi ku koskaan ja mä olin yhtä hymyä.
Kun olin tsekannu itteni sisään otin kirjan ja yritin lukea. Kääriytyessäni siihen sohvan nurkkaan munkin sanat kehon ja mielen harmoniasta pyöri mun päässä. En pystyny keskittyy. Jäin kuuntelemaan kitaraa. Majataloahan piti maailman ihanin pariskunta, Lauren ja paikallinen Es. Katselin ympärilleni. En oo hetkeen tuntenu olevani niin kotona. Kaikki mun ympärillä muistutti mua mun entisestä kodista ja loput esineet ja asiat oli sellasia joita voisin kuvitella joskus omistavani. Vinyylisoitin ja levyt, eripari nojatuolit, lamput ja matot.Sohvatyynyistä kirjahyllyn antimiin koin olevani ympäristössä jota kodiksi voisi kutsua. Mulla oli muutama päivä aikaa ennenku Sanni palaisi Bangkokiin, se riittäisi. Tieto siitä että voin edelleen tuntea olevani jossain kuin kotonani oli suunnattoman lohduttavaa. Tieto siitä että on olemassa tällanen paikka, paikka jonne palata… Olla kuin kotona. Mun keho ja mieli oli siinä sohvalla, ja mä olin niin onnellinen!

Tajusin ettei mun tarvi mihinkään temppeliin lukittautua pystyäkseni siihen, mä koin sen saman onnen siinä sohvan nurkassa kun Es soitti Canonia kitaralla, suitsukkeet tuoksu ja aurinko paisto. Itketti vallan. Elämä on ihanaa! Nyt haluun piirtää!

Es näytti mulle kaupan josta ostaa taiteilijatarvikkeita. Houkutus ostaa maaleja ja siveltimiä oli kova, mutta tyydyin välttämättömiin, kyniin ja papereihin. Olin muutaman (tai itseasiassa noin kymmenen:)) tatskaa jälessä ja olinpa jopa saanu tauluprojektin suomeen lähetettäväksi.
Aloin siis piirtää kunnes mun viereen istui Ben.

Hän oli lomalla Lontoosta ja teki työkseen jotain yli mun aivokapasiteetin. Jotain jolla oli jotain tekimistä aurinkoenergian kanssa. Tällä kaikella ei myöskään tietenkään ollu mitään tekemistä sen kaa millanen henkilö hän itseasiassa oli. En tiedä johtuko kaikki puhtaasti hänen ulosannistaan, kenties munkin sanoista, mun uudesta tavasta nähdä ihmiset ja asiat, planeettojen ja tähtien sijainnista, auringonpistoksesta vai keskustelusta joka taas jälleen kerran lähti liikkeelle mun tatskasta mutta löysikin aivan uudenlaisen suunnan, mutta hän oli ehkä yksi hienoimmista ihmisistä kehen oo reissullani törmänny. Oltiin samalla aaltopituudella mutta eri taajuudella, ja se kai monesti tekeekin toisesta mielenkiintosen.

Vietin siis kolme päivää piirtäen siinä lattialla ja tutustuen Beniin ja Bangkokiin. Uudenvuoden aattoaamu sarasti ja mun oli aika jatkaa matkaa. Ja olinkin valmis siihen. Halu nähdä vanha ystävä oli kova ja mulla oli vahva tunne että mun ja Benin polut vielä kohtaa. Hyppäsin siis taksiin kohti Dindaengia. Minä kokonaisuutena, keho ja mieli.

Mitä sit tälle taululle tapahtu? Jos joku on nähny mun teoksen Ilmestys, voi arvata miltä Ilmestys II näyttäisi, eli mun ajatukset kuvina sen kolmen päivän ajalta. No, eihän sitä voinu enää myydä. Se jäi sinne minne se kuuluikin, mun uuteen väliaikaiskotiin.

Jatkoin siis matkaa ja oli aivan upeeta nähdä Sannia! Jälleen näkeminen oli läpänheittoo, riemua, naurua, rentoilua ja hengailua. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja kaipuun tunteita kotiin. Meillähän on tapana nähdä aina jossain muualla kun kotiseuduilla, viimeksi hengailtiin toukokuussa Barcelonassa 🙂
Uuttavuotta otimme vastaan rauhallisissa tunnelmissa. Juhlan tuntua oli ilmassa kun lähdimme porukalla (mä, Sanni ja hänen paikalliset tuttavansa) ottamaan paikallista vuotta 2556 vastaan kaupungin ytimessä muuan rokkipubissa. Erilainen uudenvuoden vaihde, enkä paremmin olisi osannut kuvitella sitä viettäväni, ihanassa seurassa ja tunnelmissa suurkaupungin sykkeessä!
Päivät Sannin helmoissa meni kuin siivillä. Hän oli vähän kipeenä (pääsimme täten tutustumaan myös paikalliseen sairaanhoitoon joka on vähintäänkin hemmottelua ja itse sairaalat ilmeisesti viiden tähden hotelleja vakuutuksen omaaville) joten otimme ihan rennosti. Tämähän kävi mulle paremmin kuin hyvin, onhan tässä reissun päällä oltu jo se reilu kaks kuukautta. Mitä?! Oonko mä ollu jo niin kauan? Toisaalta tuntuu vähemmältä ja toisaalta taas et ois ollu paljo kauemmin. Nyt oli siis ihan hyvä mullekkin rauhottuu. Oli ihana pestä pyykkiä koneessa, puhuu suomee, henkevii ja höpötellä, syödä turkinpippurii, maata auringossa, käydä leffassa, lukee, elbata, nauttii elämästä kaikinpuolin ja aivan mahtavassa seurasta!

Sannin helmoissa oli siis hyvä olla, mutta aina tulee se hetki kun kuuluu jatkaa matkaa. Mähän elän aikalailla päivä kerrallaan turhaa hötkyilemättä ja hyvä etten nytkään kerenny sitä junaa pohjoseen buukata, kun mun puhelin ilmotti tekstiviestin saapuneeksi. Joku otti yhteyttä mun taikkunumeroon:
Mitä mieltä mä olisin, jos lähettäs päiväksi tai muutamaksi jollekkin pienelle paratiisisaarelle enneku molempien tarvis jättää hyvästit Thaimaalle?
No mitä mieltä tästä nyt voi olla? Tyyppi ei ollu hullu korealainen muikkis, ja tä oli kai taas niitä kuuluisia valinnan hetkii elämässä…

Mitä tekee seikkailija Seppä?

Tä taitaa olla sellanen kelkka johon hyppään enemmän kuin mielelläni 🙂

Bangkokista Koh Kongiin

Lauantaiaamuna lähdimme siis paluumatkalle Bangkokiin. Perheen kautta ostimme minivan kyydin Trangin kaupunkiin. Suhteellisen vaikeaksi tehty toi saarelta lähteminen, kahden autolautan kautta ja toi vani ainut vaihtoehto ellei Krabin kautta halunnut mennä. Vani oli tienkin täynnä, mutta onneksi vaan paikallisia. Kuski ajo talla pohjassa kokoajan ja näköjään voi ajaa 3h pysähtyen KERRAN, kun tuli liikennevalot.
Trangissa meitä sitten oli vastassa kuumottelijajoukko. Minne matka, onko lippu, ei asemalta voi mitään lippua ostaa, se tarvii ostaa meiltä, perussetti. Ostettiin lippu asemalta ja ideana oli jälleen mennä kakkosluokan yöjunalla. No tälläkertaahan se juna oli täynnä ja tarvi ottaa kolmosluokanlippu. Jos se maksaa reilu 200THB niin sen on pakko olla jtn ihan järkyttävää. Ja niinhän se oli. Meitä istu kolme vierekkäin ja rinnan koko sen 16tuntia mitä se matka kesti. Aluksi olikin ihan mukavaa, meidän kanssa istu paikallinen matematiikanopettaja joka valaisi meitä Thaimaan kasvillisuudesta. Seuraavana hänen paikalleen istui Ninja-setä. Tyyppi oli joku viiskytvee ja ihan kahjo. Oli istunu aika paljo painekammioissa ja harrasti vapaasukellusta. Ihan kivoja vinkkejä sain ja pelattiin erä backgammonia, nyt mäkin tajuun miten sitä pelataan 🙂
Junamatka oli kokemus, yli-innokas nahattomaksi palanut ystävämme harrypotter koki sen omien sanojensa mukaan: ”Wow that was the best experience ever! Honestly, I could do it again!” ..Tätä en kyllä ihan allekirjota, ehkä reppana oli saanu myös auringonpistoksen…
Teimme jämerän päätöksen ettemme Bangkokissa enää Khao Sanille menisi. Toisin kuitenkin kävi. Harhailtuamme päivän Silomissa ja Sukhumvitillä etsienhuonetta 500THB oli pakko palata kaaoshelvettiin ja nöyränä ottaa My Housesta huone 250THB yö. Olimme kuitenkin tällä kertaa Ram Buttrilla joka on huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto.
Bangkok oli jälleen hektinen. Annikan viimeset shoppailut oli hoidettava joten otimme jokilaivan maanantai-aamuna Chinatowniin. Käsittämätön mesta. Jos siellä ei jtn ole, sitä et tarvi. Jos esim haluat ostaa pannan, voit valita haahuilla ja etsiä sitä samalla, tai mennä ihan vaan pantakauppaan, valikoimassa viistuhatta erilaista. Perus. Löysimme myös vittumaisen ”tukkukujan” jossa saat helvetinhalvalla kuus paria kenkiä, mutta sun täytyykin ostaa yhtä kokoa ja samaa väriä se kuus. SIIS MITÄ?! Ja kaikissa sama homma ja aivansama mitä ostat… Häiriintynyttä.
Tiistaina kävimme vielä Siam centerissä ja illalla näimme Suomen tuttuja jotka olivat myös keskiviikkona lähdössä, Phukettiin kylläkin ja ihan asumaan.. Joten keskiviikko koitti sateisena ja Annika läksi Istanbulin kautta Suomeen. Tuli taas vähän itkettyä. Saattelin hänet Suvarnabhumin lentokentälle. Tästä palasin itse Ekamain linja-autoasemalle josta sain agentit ohitettuani ostettua dösälipun Trattiin.
Istuin lentokentällä varmaan tunnin funtsien mitä kuuluu tehdä. Maasta on pakko poistua pian kun batit loppuu. Vaihtoehtona palata yöksi Khao Sanille ja ottaa aamujuna Aranyaprathettiin ja tehdä ylitys kuumottavalta Poipetin rajalta. Kauhutarinoitahan mestasta on: Feikkivisaa koitetaan myydä niin perkeleesti ja kyydeistä pulitetaan mansikoita. Vaihtoehto B oli matkustaa Ko Changin lähelle Tratin kylään ja ylittää raja siis etelämpää. Bangkokissa en halunnut enää viipyä, joten valitsin vaihtoehto B:n… Ei osannut sillon arvata kyllä mihin sekin voisi johtaa…
Ekamain asemalla penkoessani rinkkaani muuan munkki istui edessäni penkkirivillä ja hymyili leveästi. Tarvi kattoo kakskertaa selän taakse kenellehän mahtoi hymyillä ennenkuin uskalsi vastata hymyyn. Buddhalaisuus on jotenkin häiriintynyt uskonto (ihanku joku uskonto ei olis. .) Jos munkki istuu esim näin penkillä, nainen ei saa istua hänen viereen tai vastapäätä. Ei saa koskea, edes kaapua hipaista. Jos munkille antaa almuja (suotavaa) täytyy tämä tapahtua välikäden kautta, tai asettaa esine ensin pöydälle josta munkki voi nostaa sen. Kaikki tietää ne tarrat joissa kehotetaan antamaan paikkansa sitä tarvitsevalle, noh, Thaimaan metrossa tarrariviin raskaana olevan, vanhuksen, invalidin ja lapsen lisäksi on lätkästy munkkitarra 🙂
Munkki alkaa juttelemaan mulle. Kyselee mistä olen ja minne menossa ja diibadaaba. Siinä me sitten tunteroinen juteltiin (tai lähinnä hän jutteli ja kyseli, mä en todellakaan uskaltanu kysyä mitään, jos se olis vaikka ollu jtn uskonnonpilkkaa. En edes nimeä kysynyt, eihän sillä välttämättä olis ollut :D) ja hän antoi mitä milenkiintosempia elämänohjeita ja viisauksia. Ennenkuin noustiin bussiin hän toivotteli kaikenlaista hyvää tiesminkä nimeen ja sanoi ”You are now my sister” …Ja mä olin ihan nirvanassa 🙂
Bussissa mun eteen istui ensimmäinen hemmetin hyvää englantia puhuva Venäläinen ketä olen ikinä tavannut. Pietarin yliopistossa englantia opettava, valokuvausta harrastava Leonid. Hän oli menossa Changiin ja sit tuli taas poristua seuraavat viisi tuntia mitä matka kesti. Lepposta.
Tratissa oli jo pimeä kun olimme perillä. Päätin lykätä rajanylityksen seuraavalle päivälle vaikka raja olisikin ollut vielä auki…Tässä vaiheessa en tiennyt että jälleen minibussilla matka olisi ehkä taittunutkin ennen rajan sulkua, mutta songthaewilla ei..
Majapaikkaa etsivät myös Jessie ja Page San Franciscosta joten lähdimme etsimään yhdessä. Heillä oli vielä bateja taskussa ja löysivät torin laidalta majoituksen. Meikälle 250 oli vähän liikaa joten jatkoin kulman taakse ja majoituin Garden Guesthousessa 150THB. Aamulla takaisin bussiasemalle ja kyselemään mistä se lavataksi lähtee. Minibussia yritettiin kaupata niin perkeleesti, mutta kuultuani jenkeiltä mitä se maksaa olin sinnikäs ja menin kyselemään kuskeilta itse. Mullahan on tablettiin ostettuna LP:nSoutheast Asia sekä mukana kulkee samanmoinen mutta Rough Guiden versio. Näiden molempien mukaan rajalle ei pääse kuin vanilla, ei pidä paikkaansa. Laiturilta 13 klo 9.00 lähti riksa kohti Hat Lekiä. Kyyti oli miellyttävä, halpaa ku saippua, mutta kesti ikuisuuden 😀 Kyydissä yksi nainen puhui vähän englantia ja kertoi että kaikki tuijottaa miksi ”farang” istuu maisemareitillä kohti rajaa 🙂 Ja se oli kyllä hieno maisemareitti.
Riksakuski oli maailman ihanin, vei mut melkeen kädestä sinne rajalle. Lähteminen oli helppoa, leima passiin ja eteenpäin. Siitä ne vaikeudet sitten alkokin…
Mä olin ainut valkonen ylittämässä rajaa siinä vaiheessa. Ensimmäinen imigration office oli muutaman metrin päässä. Kävin luukulla, täytin hakemuksen ja sit haluttiin niin vitusti rahaa ettei mitään järkeä. Otin lapun takas ja lähdin kävelemään. Funtsin käydä vähän matkan päässä katsomassa onko olemassa joku toinen imigration office, olisko tää vaan joku kusetuskoppi joista on kuullu.. Ja kyytiä olis taas ollu tarjolla vaikka kuinka paljon. Hermo meni. Röökit lopussa. Olkaa hiljaa. Yksi oli erityisen sinnikäs. Mulla ei tosiaan ollu ku se 20$ taskussa viisumiin ja sata dollarii piilossa kiven sisässä kaulaketjussa, lisää franklineita vaihdettavaksi pienempään rajan jälkeen ja 50THB kun olin kolikotkin katusoittajalle heittänyt.. Mopokyyti eteenpäin kohti Koh Kongin kylää ois ollu 100THB, mä näytin sille pojalle mun viiskymppistä ja se sano että ala riepu tulla. Vähä matkaa ajettiin ja totuus paljastu. Siellä oli check point, sen ohi ei mennä ilman viisumia, eiku takas. Nyt luukulle oli ilmestyny muitakin valkosia. Kysyin mitä niiltä pyydettiin. 50€ tai 1600THB. Dollarit ei käy. Aika mielenkiintosta kun dollari on maan toinen valuutta rielin lisäksi. Mä olin niiin kusisukassa. Viisumin pitäisi maksaa 20$ ja mä en ollut todellakaan valmis näyttämään noille paskalakeille mun amuletin salaista sisältöä päästäkseni ineen. Sujautin sen kakskymppisen passin väliin, iskin luukulle ja hymyilin maailman juroimmalle setämiehelle. Luukku kiinni, meni hetki kun luukku aukes ja sormi osotti mua ihmisjoukosta. ”You, get in!” tungin itseni läpi sisälle koppiin jossa oli tummennetut lasit ja kolme vanhempaa paskiaista joilla oli jos jonkinlaista nappia harteella. Siinä me sitten tuijotettiin toisiamme aikamme silmä kovana. Ne halus 1600THB tai 40€ ja mä osoitin tyhjiä taskunpohjia ja näytin surkealta. Meni varmaan vartti siinä anellessa. Sai nöyristellä niin vitusti. Mutta sit ne tajus et multa ei enempää irtoa, olin ilmottanu että tiedän viisumin maksavan 20$ enkä ollut varautunut siirtämään hilloa tilillekkään. Ne pyöritteli seteleitä käsissään, se leimasin oli IHAN siinä mun passin vieressä… Sit me tuijotettiin sen vanhimman setämiehen kanssa vielä tiukat sekunnit toisiamme, se nyökkäs ja toinen kaveri iski tarrat ja leimat passiin. Mä kiitin, mutta en kumartanu. Lopuksi se kolmas joka puhu englantia nosti etusormen huulilleen, sanoi hyssss ja lisäs: ”You do not speak to anyone before You reach the bridge. Understand?” Mä nyökkäsin.
Ulos kopista ja vielä yks leima paperiin. Tässä vaiheessa Ranskalaiset tulivat huolissaan kyselemään mitä tapahtui ja paljon maksoin. Mä katoin taakseni näkyykö ketään. Siellähän se pikkupaska nojasi tolppaan, nosti jälleen etusormen huulilleen merkitsevästi ja mähän olin hiljaa. Koppalakki kiilas mut jonon kärkeen kun mun tilanne näytti muiden mielestä käyvän liian mielenkiintoseksi ja jengi tuli kyselee oonko kunnos ja mitä tapahtuu. No enhän mä voinu vastata kellekkään mitään ja kohta sormenpäätkin oli tunnistusvalon päällä käyneet joten mut kiskottiin sen mopopojan kyytiin.
Olin ihan ihmeissään siinä taas. Se puhu tosihyvää englantia ja sanoin ettei mulla ollu rahaa maksaa siitä kyydistä. Se sano et meidän täytyy nyt vaan liikkua. Sen käskettiin viedä mut nopeesti pois siitä.
Mehän ajettiin, kunnes tuli kaatosade ja mentiin jonku katoksen suojaan. Poika oli skootteri-, taksi- ja autokuski, 24- vuotias Jod. Sillonkun se huuteli raivostuttavasti kyytiin ei kyl käyny pienessä mielessäkään että tästä niid-a-raidista kuoriutuisi ystävällinen sielu…

Koh Lantalla…

…Maanantaina siis majoituimme rotankolossa jonka henkilökunta kylläkin oli maailman ihanin.. Laastieläimiä (Järvisen antama nimitys harmaasta madosta joka esittää kaksi päivää kuollutta kunnes liikkuu kolme milliä sarvillaan) ja toukkia muutama sängyn alla, ei paha, ei niin paha kuin Khao San Roadin neljätoista neliötä. Onneksi sillon oltiin niin väsyneitä ettei tajuttu kun virtsan ja jointin sekoittunut katku käytävällä.
Eli aamusta otimme 7eleven aamiaisen. Ehkä maailman hienoin kauppaketju. Jos esim tulee nälkä kesken kaupassa käynnin, voi ottaa maman nuudelikupin hyllystä ja heittää kiehuvat vedet sekaan, tai miten olisi (meikäläisen lemppari) tonnikalatoasti, mikrotettu tai pariloitu 🙂 Ostaessasi tiettyi tuotteita saat lahjuksena postimerkkei jotka toimivat batin tavoin ostaessasi kaikkea muuta paitsi savukkeita, alkoholia ja maitotaloustuotteita. Mahtavuutta 🙂
Kaupan edestä saatiinkin heti kyyti kohtuuhinnalla uuteen majapaikkaan. 1050THBlla sai huoneen henkilökunnan mökkirivistä. Kylmävesisuihku, tuuletin, kuollut torakka sängyn alla, reikä takaovessa, mutta meren kohinan kuuli kuistille, maisema oli mitä lumoavin, ja niinkuin tuli mainittua henkilökunta aivan super ihanaa sekä ajankohta paras mahdollinen. Valkonaamoja tältä rannalta näiden neljän päivän aikana tuli bongattua max kaksikymmentä. Oli päiviä kun ei nähty ketään, ja taidettiin olla ainoat majottujatkin lauantaihin asti, kunnes jatkettiin kohti Trangia.
Tiistaina oli relauspäivä: aurinkoa niiiin perkeleesti ja välillä kylmää sheikkiä ihanassa Freedom baarissa. Ilman muurahaisia paikka olisi ollut täydellinen, mutta niistä huolimatta tuli siellä pari iltaa istuttua.
Kyllä kelpaa kun Bob soi taustalla ja saa istua meri takanaan lattiatyynyillä lyhtyjen valossa, khylläh!
Keskiviikko olikin taas tapahtumaa täynnä. Aamusta vuokrattiin skootteri majapaikan emännältä, 200THB pvä. Bensaa ( tai jotain keltaista töhnää millä se veh

e kulki) myytiin ihan perus lasipulloissa 37’C helteessä jäätelökojusta ( tai hodarikärry?) hintaan 40THB litra.
Suuntasimme saaren ainoaa tietä pitkin kohti vesiputousta ja tiikeriluolaa. Brosyyreissä mainostettiin tourista jossa nämä olivat nähtävyyksinä, tourin hinta 1200THB ei vaan oikein houkuttanut, joten päätimme mennä tsekkaa mestat omatoimisesti itse.
Koska ekalla kerralla skootterin vuokrattuamme onnistuin kaatumaan kahdesti ( mustelma polvessa, pikku vekki sääressä, Järvisellä mustelma kankussa, varpaassa vekki) ajelimme hissukseen ja varmuuden vuoksi tieltä käännyttäessä Järvinen hyppäsi kyydistä 😀 Turvallisuus ennen kaikkea! Äiti ja iskä, ei hätää 🙂
Oltiin landella, niiiin landella että hanhet ja lehmät juoksi tiellä. Ajelu oli avartavaa mutta määränpäässä päätimme kääntyä takaisin. Tiikeriluolassa on siis JOSKUS maailman aikaan ollut tiikereitä ja sinne oli tunnin kävely… Juuu, ei..
Käännettiin siis kelkka kohti näköalaravintelia. Siellä pikku viilentävät ja taas ruotsalaisia! Svedut on aika hyvin vallanneet Koh Lantan. Ruotsin lippua voi havaita jopa autoista (saarellahan ei oikeita autoja ollut kuin kourallinen mutta kutsumme nyt autoksi mopoa johon on kyhätty lisäpenkkejä tyyliin tuk-tuk) Ravintoloiden ruokalistoilta ja saarella on jopa kouluja (ala-aste) joissa svedujen tenavat saavat opetella niin taikkua kuin omaakin kieltään. Näppärää 🙂 Ne ruotsalaiset joita saarella näki olivat pysyviä asukkaita.

Saaren korkeimmalta kohdalta matka lipui (huonisti toimivilla jarruilla) kohti Old Townia josta löytyykin syy meidän Lanta visiitille.
Old Townin ohi voi melkeenpä ajaa. Parinsadan metrin mittaista kylänraittia reunusti tasan yksi kuppila, vaatekauppaa, sekametelikauppaa, nahkakauppaa ja etsimämme Hammock House ❤ Kuinka vaikeaa voi olla löytää riippumatto, eikä edes hyvä vaan MIKÄ VAAN riippumatto täältä riippumattojen luvatulta maalta?! Todella vaikeaa siis kun täytyy Lantalle asti mennä 😉 No täältä niitä löytyi, ja valitsin laskuvarjokankaasta valmistetun kahdenmaattavan sinitummanpunaisen yksilön. I Love it 🙂 Se toimii myös lakana, kuumalla se on viileä ja kun on viileä se lämmittää, täydellistä!
Helpotuksen saattelemana jatkoimme matkaa kohti elephant trekkiä. Opastettu ja järjestetty touri olisi maksanut suunnilleen saman verran kuin nämä muutkin ”elämysretket”. Me mentiin mestoille ja iskettiin batia kouraan: Me, elefantti, viidakko, kuski, miten ois? Ja onnistuhan se! Perhe omisti kolme norsua, kaksi naarasta ja yksi uros. Vanhin oli 39 vuotias ja ollut saarella ennen duunissa. Kun koneet keksittiin tännekkin maailman kolkkaan jäi norsut työttömiksi. Nämä voi hyvin, perhe ”teik keee” ja toivottavasti hyvää sellaista, ainakin näyttivät tyytyväisiltä ja hyvinvoivilta. Vähän oli ristiriitainen olo siellä selässä keikkuessa, mutta parannettiin omaatuntoa ajattelemalla miten sekin pääsi nyt lenkille 🙂 Ja loppupeleissä se norsu veti kyllä ihan omaa ralliaan siellä metsässä. Kyllä meil ohjastaja oli ja ne puhu samaa kieltä, mutta polut oli välillä niin olemattomia että ei voinut olla varma oliko ne norsuille tarkoitettu..
Norsusafari check ja illaksi lodgeen. Syötiin hyvin ja tajuttiin siinä ennen huoneeseen menoa että meillähän savukkeet loppuu…Menimme siis respaan huhuilemaan olisiko heillä myytävänä. Gad, ladyboy joka asioi jo aiemmin kanssamme vuokraustilanteessa, tulee vastaan hihitellen. Seuraa tapahtumaketju jollaista ei voi sattua kun tälle kaksikolle: Järvinen yrittää viattomasti ostaa tupakkaa, kun taas Gad ymmärtää meidän haluavan pilvee. Tässä vaiheessa me ei tajuta mitä Gad luulee ja Gad luulee että me tajutaan…. Hetkessä koko perhe pörrää paikalla ihan pähkinöinä. Yksi lähtee kauppaan, kun paikalle tulee Po aka Mama Afrika, talkkari Ee, Thäew ja perheen kymmenen vuotias.
Kun paikan kokki palaa reissultaan hänen mukanaan tulee kaksi pareittain pakattua tupakkaa. (muovikääryle sisältää myös kaksi suunraikastus pilleriä) …Voi herranjumala, lähtikö ne ihan kauppaan meidän takia ❤ Näistä neljästä röökistä kaksi oli meille ja seuraavat oli kaupantekolantrinkeja. Ykskaks tajuamme olevamme keskellä ganjan myymistapahtumaa.
Thäew tuo Mama Afrikalle masheten jolla madam leikkaa kissan kokoisesta biitistä siivun. Ensimmäinen jointti on filtterillinen, valmisröökin paperiin tungettu blendaus. Annika kieltäytyy kohteliaasti tarjouksesta kun Gad ilmoittaa: ”Foo juu fööst wan is fee! Is it ookeeei?” Noh… Olisihan se epäkohteliasta ENÄÄ kieltäytyä. Parit savut, sit on maistettu ja voidaan kaikota tästä absurdista tilanteesta. Mama Afrika luulee tämän tarkoittavan että kama ei kelpaa. Kääritään seuraa kääryle, ja seuraava, haetaan olutta, yritämme lähteä, se ei käy päinsä… Poltetaan siihen asti, että kauppatavarasta on jäljellä torakan kokoinen köntti, hienosti folioon käärittynä, lähtis varmaan parilla sadalla… Kun vielä oli havaittavissa jtn järkevää aivotoimintaa, otimme jalat alle. Ilta päättyi halailuun, ihonvärien vertailuun, elekielellä huitomiseen ja nauramiseen. Vältyimme kuin vältyimmekin ganjan ostolta (joka muuten on Aasiassa turisteilta kohtuu rankaistava teko, mutta niinkuin tässäkin tilanteessa huomasi kun koko poppoo oli paikalla, heille arkipäivää..) ja nukuimme hieman kuumottuneesti aamuun asti.
Skootteri oli lainassa vielä seuraavan päivän. Sadekausi on tosiaankin päättymässä, jälleen sairaan kuuma päivä ja vettä saattoi tulla ripauksina. Omelettien ja tankkauksen jälkeen vuorossa oli mangrovemetsään meno. Kajakeita vuokraava mesta löytyi hiekkatien päästä saaren Koillisosasta. Ajatuksena oli tosiaan meloa metsän siimekseen. Paremmalta kuulosti loppujenlopuksi oma longtail kuskeineen pariksi tunniksi. Ja se lysti oli rahanarvoista! Heti ensimmäisenä suuntasimme ruokkimaan apinoita. Paskat mielikuvat Phi Phin apinoista tulvahti mieleen ja dontworry miehen varoitukset: ”Doont fiid the mankiis, mankii ängri!” …Nämä apinat oli jotain ihan muuta. Oltiin muutama metri rannasta kun eka apina spotattiin. Huutoja, juoksevia apinoita. Pari metriä rannasta homma lähti ihan hanskasta. Lauma apinoita hyppii meidän veneeseen, melonipussi on sekunneissa tuhottu, apinaa on sylissä, päässä, ruorissa, katolla ja kannen alla. Kun ruoka loppu apinatkin rauhottu. Mitäs me siinä sit chillattiin aikamme, joku kaivo jonku napaa, korvaa tai varpaanväliä. Välillä jos vähän koittaa selkään kiivetä, lapsentekohommia.. Adrenaliini pumppas suonissa ja nauratti vaan niin pirusti. Ihania apinoita! Metsässä asui kuulemma n 50 apinan lauma. Veneeseen viimeisinä jäi selkeät johtajat, kaksi suurta urosta. Kun lähdettiin jatkamaan löyty kannen alta vielä salamatkustaja 🙂 Mä en todellakaan oo tajunnu et apinat osaa sukeltaa, tai ylipäätään uida… No, joka päivä oppii jtn uutta.
Jatkettiin veneretkeä ja joka kerta kun johonkin osoitti, kuski käänsi veneen ja vei meidät sinne. Kun iso parvi jtn hassuja valkosia lintuja pyrähti lentoon ja kiisi vedenpintaa pitkin oli näky kuin suoraan luontodokkarista. Siinä taskuravun anatomiaa tutkiessa ei voinu ku hymyillä luonnon kauneudelle ja ihmeille 🙂 Päiväni Avara Luonnon mukaan 🙂

Metsäretken jälkeen suuntasimmekin Ban Saladania ihmettelemään. Karkasimme keskipäivän aurinkoa Sand Bariin ja ihanan Sandy huostaan 🙂 Tällä saarella ihmiset ovat kyllä aidosti ihania ja ystävällisiä, toisin kuin Phi Phin ja Bangkokin elämäänsä kyllästyneet duunarit. Vähän sama kuin Suomessa ero kun on Turussa ja Helsingissä kuin esmes lapissa tai Hangossa… Lupaan että jos minä loppuelämäni asiakaspalvelualalla painan olen myös aidosti iloinen itseni loppuun asti.
Perjantaina viimenen päivä täällä paratiisissa. Pyhitimme sen auringolle ja illaksi saimme kutsun perheen kanssa illalliselle 🙂 Ne on niin ihania! Päivällä Ee toi meille muuten vaan kookokset imettäväksi joita ne edellisiltana oli pihan puista tiputellut. Ja Madam kyseli kaikenlaista päivällä meistä, minne menossa ja mikä homma. Sain myös maailman parhaan thaihieronnan, oi ihanaa!
Illallinen oli erilainen. Ihan saatanan tulista! Ei thai- vaan aasialaista ruokaa. Kokonainen kala jonku perunan sukulaisen kanssa curryliemessä, riisiä oli pienelle kylälle, omelettia, jotain limekanaa, chilikastikkeita, kurkkua, jotain herneen sukulaista ymym.. Siellä taas vedettiin niitä raakoja vihanneksia. Ollaan mietitty ihan listaa mitä kaikkea ”ÄLÄ TEE NÄIN ULKOMAILLA” me ollaan tehty. Julkaisen listan myöhemmin, se on pitkä lista se 🙂
Lauantai- aamuna jatkoimme siis matkaa. Illallisella puhuimme kulttuureistamme, ihmisten taustoista ja kaikki olivat hullun avoimia omistaan ja unelmistaan. Oli haikea fiilis lahtea kun tiesi etta edessa on helvetillinen yojuna takaisin Bangkokiin….

Liikkuu liikkuu: Bangkokista Lantalle

Hyvästi Bangkok, hetkeksi.. Puoltoista päivää järjetöntä sykkimistä kuumuudessa ja tungoksessa sai riittää. Tingattuamme kolmannen tuk-tukin hinnan sopivaksi (Bangkokissa tuk-tukin lähtöhinta lyhyelle matkalle on n. 50THB ja esim Khao Sanin reppureissaajahelvetistä asemalle 70 THB) suuntasimme kohti Hualamphongin rautatieasemaa.
Ennenkuin pääsimme edes aseman sisälle, oli jo kymmenkunta kuumottelijaa niskassa. ”Helloooo! Weee juu goiiin? Wee juu fom? ” ehkä paras mutta tylyin tapa; ei katsekontaktia, ei mitään reaktiota. Päätimme kysyä infopisteeltä mistä sen saatanan lipun saa ostettua. Tämä oli luonnollisesti virhe. Tottakai myös infopiste on naamioitu travelagentin lipputiski josta meidät raahataan pienempään koppiin jossa meille yritetään myydä turistibussia Krabille. Eiii onnistu. Kunhan agentit sai ohitettua lipunmyyntitiski löytyi helposti. Lipunmyyjä taas on Thai Railwaylle töissä eli toisinsanoen junalipunhinta on vakio riippumatta siitä kenen tiskiltä sen ostat. Yöjunaliput suositellaan ostamaan jopa 48h etukäteen, en tiedä kävikö tuuri vai onko tämä ohjeistus vain sesonkiajan suositus, mutta saimme liput yläpediltä kakkosluokasta ilmastoidussa vaunussa. Ostimme myös bussilipun Surat Thanista Krabille, rautatie kun ei sinne asti vie… Myöhemmin selvisi että tämä bussilippu sisälsi kusetusta…

Muutama tunti aikaa ennekuin juna lähtee, joten rinkat säilytykseen ja metrolla Sukhumvitin seutuja ihmettelemään. Juna lähti luonnollisesti tunnin myöhässä ja kulki kävelyvauhtia. Ravintolavaunu oli vieressä ja käytävillä kulki millon minkäkin kaupustelijaa. Olimme syöneet asemalla paikallisilla lounasseteleillä. 40THB irtosi maittava Pad Thai jolla selvisi aamuun asti ja banaania oli evääksi.
Junamatka oli suositeltava elämys. Vaunujen välissä sai röökata samalla kun maisemat lipuivat ohi. Välillä oltiin muutama tunti pysähdyksissä jossain jumalanhylkäämässä pikkukylässä ja välillä näki siltojen alla pellistä rakennettuja ”koteja” joissa rätteihin kääriytyneet ihmiset istuivat koirineen iltanuotiolla. Kun tuli nukkumaanmenoaika 🙂 pedit vedettiin maagisesti seinistä. Pelkkä tuulettimella varustettu vaunu olisi varmasti riittänyt, kun luonnollisesti yöllä tuli ilmastoinnillisessa vaunussa pirun kylmä. Onneksi on myös sitä lämmintä vaatetta mukana.
Junan piti olla perillä puoli viideltä aamuyöllä. Olimme edelleen pysähdyksissä samalla asemalla kun yöllä. Hmmmmm… Ja kaikki nukku, joten mekin yritettiin vielä. Seitsemältä pääsi aamiaiselle, joka oli ylihinnoiteltua paskaa, mutta elämys sekin 🙂 Mun riisikeitossa oli karvoja ja Annika odottaa yhdeltäpuoleltapaistetun munan tuomaa salmonellaa 🙂 Mutta sai istua rauhassa, maisemat olivat mesmeroivia ja viimeinen puolitoistatuntinen meni hujauksessa.
Junassa kaikki ihmiset, niin henkilökunta kuin matkustajatkin olivat super ihania. Meistä pudettiin huolta että osattiin jäädä oikealla asemalla, kuulutuksia kun ei ollut ja pysähdys saattoi joskus olla nopeakin.
Noin 15 tuntia kestänyt junamatka oli siis todellakin sen n. 650THB arvoinen. Vielä vähän aamu-unisena sompailimme sitten Surat Thanin rautatieasemalla etsien sitä jtn linja-autoasemaa josta meidän bussi oli lähtenyt joku kolme tuntia sitten.
”Helloooo, weee juu goiiin? Taximadaaam?” -huutelujen saattelemana toiselle puolen tietä jossa linja-autoja ja valkonaamoja oli tungokseksi asti.
Ei mennyt kauan kun idolini ”touhutäti” bongasi meidät: ” Whee goin? Tiket oolediii?” Liput tiskiin ja touhutäti aloitti hyysäämisen. ”Juu lait, niid anatö bas! Fallo mii.” Muut valkonaamat olivat matkalla Phukettiin joten meidät ”tarratettiin” ja lyötiin paikallisbussiin ilman mitään tietoa missä jäädä pois vai jäädäkkö pois… Ja mun paidan hihassa on jumalauta Krabi-tarra määää-en-kestä, missä mun vyölaukku ja tennissukat on?
Bussimatka kesti ikuisuuden ja koska touhutäti oli lyönyt 40THB rahastajan kouraan ja muut matkustajat maksoivat viittä/kymmentä batia kyydistä, päättelimme matkan olevankin pitkä ja tuskaisen kuuma.
40 min myöhemmin olimme jossain missä rahastaja hätyytti meidät pois kyydistä. Tässä vaiheessa touhutäti nro 2 astui areenalle. ” Juu hie ageen?! Nooo, juu anatö gööls? Bas liivs theee, intene cafee ovethee juu rilääks bas liivs tentööti okeee?”…Selkee. Sinne siis ja pian taas puuduttavalle bussimatkalle. Uni tuli melko heti ja bussi oli tyhjä kun lähdimme. Kun heräsimme bussi oli täynnä ja kymmenen koululaista tuijottaa meikäläistä nojan yli. Matka kesti vaihteeksi ikuisuuden koska bussi kiersi jokaikisen pikkukylän ja hiekkatien. Hökkelikylää toisen perään kunnes taas nukahdin.

Heräsin kun Annika sanoi että taidetaan olla perillä. Perillä missä? Tämäkö on Krabin päälinja-autoasema? Hylätty huoltoasema jossa kyydistä pois heitetään viimeiset asiakkaat: minä, Annika ja kaksi jenkkiä. Täältä hevonkuusesta ainut vaihtoehto apostolin lisäksi on maksaa 400THB sinne keskustaan. Eiiii onnistu. Onneksi toinen jenkeistä ymmärsi paikallista kieltä ja sai selvitettyä mikä songthaew menee minnekkin. Pojat oli menossa Ao Nangiin ja koska meille oli aivan sama, kunhan on ranta, päätimme seurata.
Auto oli niin täyteen pakattu että rinkat oli suussa ja polvet vastapuolella istuvan naamalla. Ajoimme Krabi Townin läpi ja huokasimme helpotuksesta kun ei sinne jääty…
Matka oli jälleen eeppinen. Kiemuraisella kallioiden reunustamalla tiellä ohitimme mm rituaalin, jossa kehässä ihmiset lävistivät pitkillä tikuilla poskiaan veren roiskuessa paljaalle rinnalle. Myöhemmin selvisi että kyseessä oli yhdeksänpäiväinen vegetarian festival, paraati jossa vapaaehtoiset kiinalaiset silpovat itseään kaikkien vihannesten kunniaksi.
Kahden songthawin ja 65THB jälkeen olimme Ao Nangin turistihelvetissä. Patikoimme mahdollisimman lähelle rantaa ja aloimme kuulostelemaan huonehintoja. 200THB asumisesta oli ehdoton yläraja, paikasta huolimatta. Tinkasimme rannan vierestä kolmannen kerroksen Näköalahuoneen parvekkeella, ilmastoinnilla ja suihkulla 550THB kaks yötä. Mahtavaa, nyt voi relata!
Niinä parina päivänä Ao Nangissa oli hyvä tehdä etenemissuunnitelmaa ja maata auringossa. Kun katu-uskottava väri oltiin saatu pintaan ja jokikinen tiedonjyvä ”kuinka päästä täältä ja minne kuuluisi mennä” oli hankittu jatkoimme matkaa. Halvimman travelagentin tarjous hotellilta Krabi Towniin ja botski Phi Phille oli kohtuullinen 300THB. Toki olisimme voineet mennä towniin ja satamaan omin neuvoin songthaewilla ja taksilla mutta tässä hommassa agentti voitti n. 20THB ja me säästyttiin taas vähän vaivannäöltä.
Ai miksikö Phi Phi? Koska Koh Lantalle ei tähän aikaan vuodesta suoraan pääse, Phi Phi on matkan varrella, ja koska haluamme todistaa kuinka budjetissa VOI pysyä myös Thaimaan kalliimmalla saarella. Plus Järvinen haluaa ruskettua 🙂
Koh Phi Phi oli juurikin niin hirveä kuin kuvitella saattaa. Se saari niistä postikorttimaisemista, lisää vain muutama sata ihmistä, kiloittain roskaa ja vaihda se kuuluisa taikkuhymy vihamieliseksi irvistykseksi.
Jos halvalla haluaa päästä voi toki jäädä sataman lähettyville turistikylään. Me lähdimme tarpomaan keskipäivän auringossa rantaviivaa pitkin kohti long beatchiä, kohti rikkaiden resortteja. Löysimme bungaloweja, ja hinta? Muuan mies oli maksanut omastaan 1200THB yö… En ala. Tälläkin saarella on loppupeleissä niin vähän ihmisiä sesonkiin nähden, ne tappelee siitä kuka meidät saa. Tinkasimme bungalowin vuolaan kehumisen Jälkeen 500THB yö. Taso oli hyvä hintaan nähden ja mikä parasta yksityinen ranta oli ihan vieressä ja takapihalla asui paikallisia. Kanat kipitti pihalla ja illalla sai pelätä mikä kissankokoinen mölli tuolta lattialaudan välistä möyrii…
Koska olimme tällä Thaimaan kalliimmalla turistisaarella päätimme tingata itsemme klassiselle saarihyppelylle. Longtail tuli hakemaan meidät aamulla long beachilta josta menimme satama-alueelle hakemaan lisää jengiä kyytiin. Aamiainen kuului touriin (saatiin kahvit alas) jonka jälkeen lähdettiin kohti Monkey Islandii. Toisin sanoen saman saaren pienelle paskaselle rannalle jossa alle kymmenen vihaista apinaa imi muovipusseja, ihmiset sai ottaa kymmenen minuuttia kuvia ja matka jatkui. Jebajee.
Puolenpäivän touriin kuului viikinkiluolan tutkimista( eli äimää sitä pari minuuttia veneestä), uimista ja snorklaamista laguunissa ( näe nemo ja kaverit jostain sieltä viidenkymmenen jalkaparin seasta) sekä lounas ’The Beatch’ -elokuvasta tutulla saarella. Maya Baylla olimme ehkä tunnin ja saarelle sai astua sadan batin lisämaksusta, me tiesimme tämän, toisin kuin moni muu meidän veneestä ei. Leonardo vahanukkea ei löytynyt, maisema oli saksalaisten ja kiinalaisten täplittämä ja työntekijät näyttivät lähinnä vittuuntuneilta.
Kun puolipäiväläiset oli heitetty kyydistä pois, me jatkoimme kohti Bamboo Islandia. Tämän saaren funktio jäi täysin selvittämättä, siellä oli paikallisia ja helvetisti matoja ja muita möllejä. Matkalla kuitenkin tälle saarelle jäimme bongaamaan haita. ”Nau luuk the salk wit mii. Its okeeee!” Siinä sitten aikamme snorklattuamme oli haita näkyvissä. Varmaan Järvisen viis senttinen vuotava haava toimi hyvin houkutteena. Niitä oli kolme joista onnistuin näkemään kaksi. Pieniä, mutta adrenaliini kohisi varpaista päälakeen. Sitten tulikin myrsky. Meillä oli kaikki ihan hyvin, mutta taas oli seikkailija Sepän lääkelaukusta apua kun pieni kiinalaismummu alkoi voimaan pahoin…
Iltaan asti siellä sompailtiin saarest saareen ja auringonlasku oli kyllä kaunis.
Selvisimme Phi Philtä siis 1750THB per nassu (44e), joka on aika jees verrattuna siihen että muuan pariskunta (nainen paikallinen) kehui maksaneensa tästä samasta lystistä kaverikaupalla yhteishintaan 5400THB. Halvemmalla mekin oltais vielä päästy jos majoitus olisi otettu sataman vierestä. Päiväbudjetti ylittyi kumminkin niin vähällä että pari euroa on pieni hinta auringosta.
Saarelta poistumista ei tietenkään möskään tehty helpoksi. Majoitus Koh Lantalle oli mahdollista varata joltakin välittäjältä suoraan satamasta. Huolellisen tinkaamisen ja laskemisen jälkeen päädyimme käyttämään mister bluesunglassesiä hyväksi. 400THB saimme kyydin Ban Sala Danista saaren puoliväliin Hat Klong Khongiin sekä majoituksen. Koh Lanta Yai on 25km pitkä saari jota ympäröi monet asumattomat pikkusaaret: Ko Por, Ko Bu Bu, Koh Kham, Ko Rapu, Ko Talabeng ymym sekä suurimmaksi osaksi mangrovemetsän peittämä Koh Lanta Noi. Osuimme saarelle parhaaseen aikaan. Ensimmäinen asutus ( kuten vähän arvelimmekin) oli todellisuudessa monta sataa metriä rannasta oleva kolkko kivimökkien rykelmä. Mitä tekee team Järvinen&Seppä? Tietenkin vuokraamme skootterin (kumpikaan ei ole ennen moisen vehkulan kyydissä ikinä edes istunut) ja lähdemme pitkin rantaviivaa ovelta ovelle menetelmällä etsimään majoitusta. Muutaman yrityksen jälkeen löysimme helmen: Ladyboytten houstaaman lodgen jossa majoituimme seuraavat neljä yötä erittäin pitkään kestäneen hienovaraisen juomatauon sisältäneen tinkaustuokion jälkeen yht. hintaan 1050THB.
Kun asetuimme aloillemme tähän yltiöystävälliseen majataloon, emme osanneet odes kuvitella mitä kaikkea se meille mukanaan toisi….

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Mestoilla! Bangkok ja lähdön fiilikset!

Vihdoin ja viimein, täällä!

Lähtö Suomesta meni varmaan just niinku pitikin ja fiilikset oli just sit sitä mitä ei osannu edes kuvitella etukäteen. Sunnuntai-illan läksäribileet oli kommelluksista huolimatta aivan loistavat! Tuli semmonen fiilis että jos ois joku taika, niin käyttäsin ”pysäytä aika”-taian… Huono omatunto siitä miten ei varmasti kerenny jakaa aikaansa tasavertasesti kaikkien kanssa.. Mutta ihanaa oli, hyvin humalaista myos ja aamulla edelleen. Pari tuntia nukkuneena rakas siskoni poikaystävänsä kanssa heitti minut ja Annikan sitten Helsinki-Vantaalle. Itketti. Paljon.

Lisäksi tuli miettineeksi edellisillan ihmisiä ja itketti lisää. Minulla oli aikalailla yksi asia tälle reissulle mukaan jolla oli tunnearvoa enemmänkin kuin mitään käytännön hyötyä: madventures-kirjasta tuttu maailmankartta jonka riku ja tunna olivat minulle omistaneet ja johon kaikki tärkeät ihmiset oli jtn kirjottanut, jota olisin säästellyt luettavaksi pahimpaan koti-ikavään.. Katosi.. Mutta kun tämänkin asian sisäisti että jotain noin naurettavan pientä mutta tärkeää oli kadottanut, tuntui että ehkä niin pitikin käydä. Nyt pitää irtautua.

Vaikka olemme Jaervisen kanssa tunnettuja koheltamisesta meitä EI mm kuulutettu lennolle, eli kaikki lentoon liittyvä sujui kaiketi hyvin. Istanbulissa koimme ensimmäiset ahdistukset: kenttä oli todella sekava, pieni, tunkkainen, epäystävällinen jajaja… Mikä jetlag? ..Onneksi odotus oli vain kolme tuntia ja lento Bangkokiin yön yli meikällä nukkuessa ja Annikalla leffoja katsoessa tuntui jopa rentouttavalta.

Kun kone nousi ilmaan Helsingistä oli tosiaan fiilis ihan jtn sanoinkuvailematonta ja odottamatonta: hämmentävä sekoitus kunnioitusta, surrealismia, surua, iloa, kaipuuta, irtautumista, suuruuden tunnetta.. Miten minun pieni pääni tulee käsittelemään kaiken ihmeellisen ja uuden? Samalla hetkellä luin siskoni jäähyväiskirjettä ja maagisesti soitin toisti tajuntaani saman laulun lyriikkaa mitä siskoni oli siteerannut kirjeeseensä:

”Minä suojelen sinua kaikelta

mitä ikinä keksitkin pelätä

ei ole sellaista pimeää

mitä minun hento käteni ei torjuisi.”

…ja siitä seurasi huojennusta ja helpotusta. Annikan vielä istuessa siinä vieressä tämä suuri matka ei tuntunut enää noiden sadasosasekuntien jälkeen taaskaan yhtään hullummalta idealta.

Eilen siis saavuttiin Bangkokiin. Hetken katseltuamme viimehetken lentoja etelämpään päädyimme jäämään yöksi kaupunkiin ja matkaavamme junalla seuraavana päivänä.

Tänään siis matka jatkuu. Jetlag painaa vielä päälle mutta sitkeästi yritämme taistella sitä kuin kulttuurishokkiakin vastaan. Kuumottelijat ja kaupustelijat alkavat olla taustahälyä ja rahanarvon sekä kusetusyritykset soittaa päässamme pikku tiukuja.

Seuraavaksi etsimään täydellistä riippumattoa, ja tämähän on tärkeää koska tulemme luomaan  sellaisen ”sieni kasvaa puussa”symbioosin tämän matkan aikana jonka kuuluu olla vähintäänkin täydellinen.

Kettu ja kotka kuittaa! Voikaa siellä Suomessa hyvin, me ainakin täällä.