Lento Balille kesti pari tuntia ja saapuis nihkeeseen aikaan 23.40. Tämä hermostutti mun vieressä istuvaa neitokaista. Hän kysyi voisiko viettää yönsä mun kaa kentällä. Mua vähän ihmetytti miks tarvii olla jonku seurassa jos nukkuu?!… Nyökkäsin kuitenkin vähän vastahakoisesti, teki mieli vähän vitsailla edetäänkö me vähän liian nopeaa, mutta tyttörukka oli lakananvalkea ja kankea kauhusta joten säästin hänet puujalkavitseiltäni.
Denpasarin lentokentällä venailin viisumini maksettua ($25/30pvää) että päivä vaihtuisi ennenkuin ottasin leiman maahan, mulla oli buukattu jo paluulento Lombokista Malesiaan tasan 30nen päivän päästä enkä halunnu ylioleskella viisuminiani. Jos näin tekee, tulee rankkua, Indonesiassa $25 per päivä, Kambodzassa $5, Laosissa $40 ja sitä rataa..
Mun lentokoneesta tuttu vierustoveri seisoa napotti vaivautuneen näkösenä siinä edelleen. Mä avasin suuni aikani kuluksi ja kyselin ne puuduttavaakin puuduttavammat klassiset välttämättömyydet: Mikä sun nimi on, mistä sä oot kotosi ja kauan oot reissussa. Mua ei oikeestaan kiinnostanun kuulla, mutta esitin kohteliasta. Tästä tyypistä oli vaikeeta saada muuta irti kun ne vastaukset, keskustelun aloittaminen oli kankeampaa kuin Kimin englanti, eikä häntä selkeesti kiinnostanu kuulla mun vastauksia, mut kiinnosti bunkata mun vieressä. Hmmmm… Mua rupes pännii tilanteen naurettavuus ja tein molemmille palveluksen kun sanoin ettei tarvi venaa mua. Viesti meni kerralla perille. Oon kai paha ihminen…
En kyl tajuu joitain näitä yksin matkustavia naisia. Nyt on tullu vallan kaksi stereotypistä esimerkkiä parin päivän sisällä vastaan. Pelätään uutta ja tuntematonta, pelätään jotain mitä ei ole voinut etukäteen suunnitella ja ottaa ennalta selvää, pelätään kokea jotain josta ei tiedä mitä ennalta odottaa, ja mikä huvittavinta pelätään tehdä se yksin, pelätään yksinäisyyttä. Jos ne ei ite sitä bonjaa nyt, toivon että joku päivä ne valaistuu miten matkanteossa yksinäisyys on kultaa, se ei ole yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä. Suurimmaksi osaksi et sä oo yksin vaikka yksin matkustat. Aina on muita samassa bussissa tai ehkä tapaat jonkun kivan tyypin joka menee samoja reittejä sun kaa pitemmän aikaa. Mä tiedostin että mua vähän pelotti lähtee yksin reissuun, mutta asuttuani iät kaiket kommuuneissa tai oltuani parisuhteissa toinen toisensa jälkeen halusin kokea aitoa yksinäisyyttä. Toki jokainen on kokenut sitä teiniangsti- yksinäisyyttä viistoistavuotiaana kun kukaan ei ymmärtänyt ja kun oli ainut maailmassa joka ajatteli miten ” mää oon niiin ruma ja niin yksin tän mun tunteen ja tilanteen kaa ja kukaan ei rakasta mua”. Mut jos tätä ei lasketa en mä hirveesti oo ollu yksin. Asuinhan mä vuoden yksin, omassa ihanassa kodissani Suomen Turussa, mutta sehän tuli todistettua turhaksi: oon sen verran sosiaalinen ihminen et kotona kävin suunnilleen suihkussa ja pyykkäämässä. Hyvä jos tiesin missä oli keittiön valonkatkaisija tai oliko mulla voita jääkaapissa. Mulla ei myöskään ikinä oo ollu ongelmia saada ystäviä tai tutustua ihmisiin, tän takia pelko lähteä yksin reissuun lievenikin pian päätöksen teon jälkeen, tiesin etten tulis olemaan yksin, mutta halusin astua ulos mun mukavuusalueelta, tuttujen ihmisten ympäriltä mun pienestä piiristäni. Muutenkin, yksinäisyys on mitä tekee siitä. Joskus saattaa istua pubissa kymmenien ihmisten ympäröimänä, mutta tuntea olonsa yksinäiseksi. Mielummin lähtee himaan olemaan konkreettisesti yksin jossa kukaan ei nää sua, kuin näyttää eksyneeltä raasulta lauantai-illan huumassa. Joskus saattaa lähteä kavereiden kanssa illanviettoon, muttei pääse samalle aaltopituudelle heidän kanssaan ja saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka tuntisi jokikisen. Joskus saattaa taas olla festareilla josta ei tunne ketään, muttei koe olevansa yksin kun niin monet sadat muut on samalla hilpeällä fiiliksellä mukana ja se pajamajajonon small talk riittää viemään sen hetkittäisen yksinäisyydentunteen pois.
Vaikka junassa matkustaisi kahdeksan tuntia yksin mitä todennäkösemmin ei ole yksin, aina tulee röökivaunussa ne perinteiset vitsit letkautettua: ”Eihän täällä tarvii edes ite polttaa ku on tota savua niin…” tai naistenvessan perus:” Come Ooooon! Jäikse meikkaa sinne vai mikä täs kestää?” Sit on niitä nyrpeitä toisen puolen kulkijoita tässä suomalaisessa mentaliteetissa eli miks avata suutaan jos sieltä ei tuu mitään järkevää ulos? Miks ihmetellä jotain päivän selvää asiaa kuten:” Oho, eikö nää liikennevalot nyt sit toimikkaan?” No ei näköjään, ei kai tässä auta ihmetellä, se on syteen tai saveen! Tai niitä jotka ei jaksa hymyillä tai moikata tuntemattomille jos nyt satutaan tekee jotain samaa asiaa. No moi! Ai säkin tulit tänne karhunkierrokselle luonnonhelmaan nauttimaan rauhasta ja yksinäisyydestä! No mäpäs moikkaan sua jokatapauksessa. Tai sieltä se tulee, kävelee kohti kaukaisuudesta kuntosalin käytävää pitkin. Sun silmät pelaa ping pongia tennarin kärjistä tän tuntemattoman tulosuuntaa, koitat olla ottamatta katsekontaktia kunnes viimehetkellä molemmat nostaa katseen käytävästä ja eihän siinä muu auta:” Moi!” Moikataan nyt sitte ku me molemmat kerran käydään kuntosalilla. Sama pätee karavaanareihin. Pakko nostaa kättä ku nekin ajaa asuntoautoa! Ja sama ralli se on täällä matkustaessakin, mut mennään vähä ”syvemmälle” sen tervehtimisen kaa, mut silti ne on melkeenpä järjestäen aina ne samat turruttavat kysymykset joilla ei oo mitään virkaa ja joiden vastaukset unohdetaan kun selät käännetään. Vailla logiikkaa jengi tekee sitä jatkuvasti: mäpäs kysyn tolta jotain juvelaa ku silläkin on reppu ja valkonen naama! On toki myös niitä joita oikeesti kiinnostaa kuka sä oot ja mihin menossa, ihan niinku kotiolosuhteissakin jotkut vaan on iloisia ja haluaa hymyillä tuntemattomille. Se kuulostaa vähä friikiltä mutta on ihan ok, meitä on moneen junaa ja ymmärtäminen on sen kaiken A ja O.
Mutta miksi turvautua tuntemattomaan ihmiseen kun olet henkilökohtaisen seikkailusi alussa. Näin seittemän kuukaudenkin jälkeen mä koen joka kerta kun vaihdan paikkaa, että olen uuden seikkailun alussa. Joka kerta koen sitä ihanaa yllätyksellisyyttä, vaihtelevuutta, monipuolisuutta, vapautta, odottamisen riemua ja ITSENÄISYYTTÄ. Koukuttavaa, etten sanois. Musta on kiva matkustaa myös ystävien kaa, yhdessä miettiä mitä helvettiä sitä kuuluis seuraavaksi tehdä ja jakaa ihmetyksen aiheita. Mutta niinku sanoin, ystävien, en tuntemattomien. Tuntemattomiin on kiva tutustua kun on hetken paikallaan jossain ja jatkaa ehkä yhdessä matkaa, ystävinä. Tässäkin mielessä oon varmaan hitaasti lampenevä perus suomalainen, mutta onhan se nyt järjenköyhää koittaa bondata jonkun kaa jos se nyt vaan sattuu istuu sun vieressä samassa kulkuneuvossa. Jutustelu on sallittua joo. Kyl mä mielelläni kuuntelen mitä Saila mummulla on sanottavaa kun kahen tunnin päästä ollaan Tampereella, mut en mä kysy Saila mummulta mitä se tekee kun se Tampereelle pääsee. En mä kysy voinko tulla nukkuu sen viereen tai jakaa taksin sen kaa. Täällä se on vissiin vallan sosiaalisesti hyväksyttävää. Mun mielestä se on edelleen näin seittemän kuukauden jälkeen hemmetin outoo.
Toki matkustamisessa on myös negatiiviset puolensa. Epävarmuus tulevasta saattaa aika-ajoin ahdistaa mutta sekin on tapa ajatella. Kun tämän epävarmuuden näkee jännittävänä uutena asiana on kokemus positiivinen alusta loppuun. Joskus kylläkin on yksinkertaisesti niin väsynyt ettei jaksa olla kiinnostunut muista tai hyvä jos jaksaa kommunikoida (allekirjotan!) mutta kanssamatkustajat toivottavasti sen ymmärtää, jetlag on kuin kahden päivän krapula, paras tapa päästä siitä on yksinkertaisesti levätä. Yleensä elämän virta kuljettaa meidät oikeisiin paikkoihin oikeiden ihmisten luo, jos ei, voi vaihtaa paikkaa ja seuraa ja seurata intuitiota. Vaikka siitä seuraisi sitä ajoittaista yksinäisyydentunnetta on se huomattavasti parempi kuin jumittaa paikassa josta et vällää ja seurassa josta olet epävarma. Se kasvattaa meitä ihmisinä, lujittaa luonnetta ja auttaa näkemään kuka sinä oikeasti olet, mitä haluat elämältä ja ihmisiltä ympärilläsi ja mikä on mielipiteesi, eikös tämäkin ole monelle se syy lähteä matkaan? Oivaltamaan jotain sinusta itsestäsi.
Sitten on tietenkin se aika ja raha, mutta se kai on monelle se ”ongelma” ihan arjessakin. Mulla on enää kuukausi jäljellä ennen Suomeen paluuta ja budjetissa oon pysyny. Kuten on tullut huomattua on rahanteko maailmalla sairaan helppoa ja monelle reissaajalle elämäntapa, voisin itsekkin kai jatkaa loputtomiin, mutta kahdeksan maata ja kahdeksan kuukautta tulee umpeen. Paluulippu Helsinki-Vantaalle on 10.6 ja vastassa mua on mun ihana perhe. Enkä malta oottaa että pääsen nauraa ystävieni kaa, kuulla tarinoita ja hengailla muuten vaan. Onhan se totta, että hyvinvointivaltiossa voidaan ja maksetaan hyvin. Loistavan ilmasen koulutuksen saaneena mun vaan on kannattavampaa toistaseksi tehdä töitä Suomessa.
Harmittavan usein kylläkin eläessä siinä hyvinvointi yhteiskunnassa, huomaa ettei kaikki voikkaan ihan hyvin. Yksinhuoltaja tehdastyöntekijät alkoholisoituu ja masentuu ja kuolee oman käden kautta, yksin. Mitä tekee toinen ujo suomalainen kun huomaa naapurin Kallen olevan allapäin. Ei ainakaan mene juttelemaan! ”Aikunen ihminen, kai se huolen itestään pitää…” Hyvinvointia kohdusta hautaan! Jos se ujo veri suonissa virtaa on vaikea saada ystäviä ja sosialisoida. No jos on sama harrastus, öööö, kuten kapakat, sehän on hyvä paikka mennä moikkaa Jormaa, ei tietoo miten ne eros vaimosa kaa, missä ne lapset nykyään on, mutta Olvia se joka ilta juo, ja Kanariallaki se on kaiketi käyny ku on se lippalakkikin…
Kun välit perheeseen menettää monella jurolla suomalaisella alkaa se elämän alamäki. Rahaa tienataan niin maan perkeleesti, mutta ei tiedetä mitä sillä tekis. Jos sitä sit ostais kerrostalo-osakkeen, Mersun, lotota voi joka lauantai jos vaikka sais lisää rahaa josta ei tiedä minne sen laittais. Joku tosiaan saattaa käydä kerran vuoteen siellä Kanarialla, mulle tä ois vähän niinku ”ei nää metsää puilta”, tietää että se on siellä ja kai se on sekin tapa elää. Joka vuosi mennä johonkin, ihan vaan että näkee vilauksen siitä metsästä, palataan takas tekemään rahaa että voi taas palata ja näkee ehkä eri puun sillä kertaa, muttei jostain syystä mennä syvemmälle sinne metsään. Jostain syystä ei vaan kiinnosta, vai ei uskalla?
Aasialaisilla on vähän eri mentaliteetti. Ei olla hyvinvointivaltioita bruttokansantuotteen perusteella, mutta kuitenkin voidaan hyvin vaikka elämä potkis päähän urakalla. Ja moni voi hyvin koska on se perhe joka tukee. Ihmiset on kiitollisia siitä vähästä mitä saavat, kulho riisiä tai puhdasta vettä. Isät kuoli sodassa tai koko suku katosi, lapsi on epämuodostunut maahan laskettujen myrkkyjen takia joita sota mukanaan toi, mutta lapsi on elossa ja se on syy olla kiitollinen. Rahalla vois kai ostaa onnen, mutta kun rahaa ei ole on onni ihmisissä ympärillä. Suomessa se on toisinpäin. Kun ei ole onnea ihmisistä ympärillä on onni rahassa. Mutta kummat on sit onnellisempia? Ne Suomalaiset jotka ostaa asioita jotka tekee ne onnelliseksi vai nämä aasialaiset jotka löytää onnen rippeitä yksinkertaisesta arjesta, koska unelma rahalliseen onneen on realistisesti vain kaukainen haave. Mutta onko Suomalaisella kumminkin paremmat edellytykset onneen? Oi, jos onni ois..
Mä oon onnellisempi kuin koskaan ennen. Herään aamuun hymy huulilla kukon laulaessa ja tunnen auringonvalon suodattuvan silmäluomieni läpi. Lähden uuteen päivään avoimin mielin, opin joka päivä jotain uutta eri kulttuureista ja ihmisistä, mun ei tarvi oppii niitä kirjoista tai kattoo teeveestä, mä elän sitä! Oon aktiivinen kun haluan kokea ja ihmetellä, sosiaalinen kun haluan keskustella, vetäydyn itseeni kun haluan miettiä. Kaikkea tasapainossa. Mun ei tarvi näyttää hyvältä miellyttääkseni muita, mä kunnioitan kehoani ja elän terveellisesti, muistan nauttia myös elämästä, en turruta tunteita ja aisteja alkoholilla vaan stimuloin niitä. Oon avoin itselleni ja muille, ennakkoluuloton, ystävällinen ja häpeilemätön joka tilanteessa eikä mun ei tarviaina miettiä ”vaan kehtaako sitä….” Mä määrään mun elämäni suunnan, olen oman onneni seppä. Oon löytäny todellisen onnen, vapauden, ja se olin minä itse joka loi ne kahleet. Se onnen löytäminen lähti luopumisesta, sen sai aikaan raha, mutta sillä ei ole enää mitään tekemistä rahan kanssa tai riippuvuudesta muihin ihmisiin tai välttämättömiin tavaroihin. Se vaan on ja se on hyvä tunne. Tiedän että sen voi saavuttaa missä vaan ja milloin vaan. Koen sitä nyt täällä, mutta tiedän sen tunteen jatkuvan kun palaan takaisin. Silloin löydän onnen muista asioista, niistä jotka voin saavuttaa, aasiasta opitulla mentaliteetillä.
Mua vähän masensi ensin tää ”aika on kortilla” ajatus joka varjosti mun päiviä. Mutta muistutin itseäni miten aina voi palata, mun oleskelu aasiassa katkeaa, muttei se tarkota et matka päättyy. Matka jatkuu kokoajan ja jatkuvasti, seuraavana matkaan Suomeen ja sitten taas jonnekkin. Elämä on matka ja meillä ei ole muuta kuin aikaa ja silti ajatellaan ettei aikaa ole tarpeeksi. Aika on vain välttämätön käsite jonka ihminen loi pystyäkseen kontrolloimaan ikuisuutta. Aika ei lopu eikä ala, sehän vain on, ja sehän on vain jokaisesta itsestään kiinni elääkö elämänsä parasta aikaa nyt ja aina tai elikö ennen vai elääkö kohta. Mulla oli kuukausi vielä aikaa nauttia aasiasta ennekuin matkani jatkuisi Suomeen. Miksi masentua kun matka ”päättyy” ja pitäisi lähteä, en mä lähde vaan jatkan matkaa ja sehän on ihana asia, eikö?
Mä myös muistutin itseäni miten rikas mä olin vaikka rahallisesti tulisin Indonesian jälkeen olemaan köyhä. Tämähän ei mikään halpa maa Kambodzan ja Thaimaan rinnalla ole. Nukuttuani yöni Starbucksin sohvilla heräsin länsimaalaisen musiikin pauhantaan. ”Miss, do You want some breakfast?” joku kysyi hyvällä englannilla. Nykäsin korvatulpat korvista ja vedin silmälapun otsalle ja näin ystävällisesti hymyilevät kasvot.
”Welcome to Indonesia!”
riippumatonnainen 