Kohta kotona…

Bangkok… Täältä se kaikki alko 239 päivää sitten. Eikö se ollutkaan viime viikolla? Kaikki oli sillon niin uutta ja pelottavaa, hermot oli kireellä, ahisti ja väsytti. Koti-ikäväkin saatto orastaa takaraivossa aika ajoin. Ikävä… Se on kans niin hassu käsite. Kun olin lähössä kaverit ja perhe toitotti: Tulee ikävä. No tottakai tulee! Varsinkin jos jokapäivä on kanssakäyny henkilön kaa ja sit se onkin yllättäen poissa. Mutta aika parantaa ihmeen hyvin. Mä en tosiaan hirveesti oo kerenny ikävöidä, sillon vaan kun facessa istuu ja näkee kuvia lähipiiristä, tai kun mailaa mutsin kaa. Mutta luulen et se suurempi ikävä oli aluks siel Suomen päässä, ja et sekin laantu suht nopeesti. Ja mitä nyt sit tapahtuu ku mä oon takas siellä. Riittääkö viikko tai jopa päivä viemään sen ikävän? Se jää nähtäväksi. Nyt olen kumminkin vielä Bangkokissa ja kuten munkit mulle opetti, jos mieli on eri paikassa kun keho ei ihminen oo kokonainen. Keskitin siis väkisin koko olemukseni tänne, vielä kun täällä olen.

Vaikka saavuin ihan eri lentokentälle mitä aiempina kertoina ku tääl oon ollu, tuntu silti että oon kentän keisari. Don Mueangin kenttä ei ollu kaukana mun tulevasta majapaikasta, Lat Phraosta, mutta kello oli yks yöllä joten vastassa oli yö kentällä tai taksi matka edessä…

Lähin Kuala Lumpurista Butik Bintangista neljä tuntia ennen koneen nousua, eli kaks tuntia varasin kentälle pääsyyn, ja ihan hyvä näin. Shuttle bussin saa suoraan oman hotellin edestä 20 ringetillä kentälle. Suosittelen. Mun taktiikalla säästi 8 ringettiä ja pääseminen kentälle oli naurettavan hikistä puuhaa. Seisoin Monorailin asemalaiturilla ihmistungoksessa 45minuuttia ennenkuin sain äherrettyä itteni junaan. Matka ei kauaa kestä, mutta aika klaustrofibista puuhaa kun vaunuthan on kattoo myöten täynnä matkustajaa ja jos on rinkat ja systeemit on kokovartalohiki taattu. KL Sentralista saa vaihdettua bussiin joka menee KLCCn eli halpalentoyhtiöiden terminaaliin. Tämä bussi matka taas voi kestää periaatteessa tunnista kahteen ruuhkasta riippuen. Ja nythän oli ruuhkaa. Oltiin kentällä loppupeleissä 45minuuttia ennen check innin sulkeutumista sen mun laskemani ja lentoyhtiöitten suositteleman kahen tunnin sijaan. Mutta ei paniikkia, kerkesin taas, eikä mikään kiire ois ollutkaan ku kone lähti loppupeleissä puol tuntii myöhässä. Mun vieres istu joku bisness setämies ja tuhahteli vähänväliä kun hyvin epäselvää englantia mongertava kasvoton täti-ihminen kuulutti lähdön viivästyvän ja viivästyvän ja viivästyvän. Mulla oli hyvinkin zen olo ja toivoin tän herran verenpaineen puolesta että hänkin vielä oppisi Aasialaisen ajattoman elämänmallin. Meillähän ei ole muuta kuin aikaa.

Don Mueangin kentältä ostin ensitöikseni paikallisen sim-kortin ja sain Harryn kiinni. Hän ei halunnu mun nukkuvan kentällä joten lähdin taksia etsimään. 50THB plus mittarinlukema päälle kun sen kentältä ottaa. Meinasin eka kävellä kentältä ulos ja ottaa lennosta mutta laiskuuttani tyydyin tähän vaohtoehtoon. Ei ois pitäny…
Kuski sanoo tietävänsä osotteen. Jeesjees, lähetään ajaa. Taksahan lähtee 35batista, mutta ennenkin Bangkokin taksissa istuneena tunnistin fiksatun mittarin. Taksa juoksi ku sekunnit ja koitin sanoa kuskille että pysähtyy, en maksais tällasesta kusetuksesta. Normaalisti mittarin lukema nousee hyyyyvin hitaasti. Oikeassa kulmassa on etäisyys ja vasurissa minuutit, ei sekunnit. Kuski ei suostunu pysäyttää. Loppupeleissä sutattiin katuja eestaas ja tämä ei löytäny osotetta. Jäin 7elevenin kohalla pois ja hinta oli kolmensadan tienoilla. Annoin tyypille sen lentokentältä poistumismaksun ja viiskybää kyydistä. Ei meinattu päästä yhteisymmärrykseen, tyyppi koitti saada koko mittarin osottaman summan ja uhkas soittavasa poliisin (sen se osas englanniks sanoo, mitään muuta se ei sit osannukkaan, kuten esim sana STOP oli täysin tuntematon..) mut viileellä asenteella, söörittelyllä ja frendittelyllä tästäkin selvittiin. Maksoin satasen ja setä poistui hissukseen paikalta. Järjetöntä tinkaamista muutamista euroista mutta kyllä! Periaate! Ja oon sitäpaitsi köyhä. Kaks ja puol päivää Bangkokissa ja rahat hyvä jos riittää tuliaisiin.

Oon onnekas ku Harry kutsu mut kylään kun huomas facebookin sanovan et oon Bangkokiin tulos. Tapasin tyypin Sannin huudeilla Joulukuussa. Afrikassa syntynyt ja lähtenyt maanosasta 14- vuotiaana. Koulun lounasrahat meni vuosien ajan säästöön ja duuniin mentiin aina koulun jälkeen. Vihdoin hän sai fyffet kasaan ja otti hatkat. Kymmenen vuotta maailmalla olleena, parista muutamaan vuoteen hän pysyy aloillaan, ja jatkaa matkaa kun saa lentolippuun rahat kasaan ja minne tuuli kuljettaa. Hän on asunut mm Californiassa jossa jalka meni elokuva-alan oven väliin, siitä Intiaan jossa hän tanssi monissa filmatisoinneissa ja koreokrafioi maan ”So You think You can Dance”a ja nyt vuoden Thaimaassa asuneena, kahdeksan elokuvaroolia takana ja satoja stunttikohtauksia plakkarissa. Erikoisalaa Harrylle on leffojen ”pahis vs hyvis”- taistelukohtaukset joissa yllättäen aina valtava afrikaano on se pahis. Mutta todellisuudes tässä tyypis ei ollu mitää pahaa. Mahtavaa seuraa taas näiksi pariksi päiväksi, loistavaa vieraanvaraisuutta ja kämppä hyvällä spotilla metron vieres. Pääsin siis kulkee hyvin mun kohteisiin eli JJn weekend marketille (Jatujak Market, Chatuchak Market) ja Platinum Mallille. Näistä paikoista ostaa siis kledjua sadasta batista kolmeensataan, kosmetiikkaa, kenkiä, tuliaisia, leluja, laukkuja eikä siis mitään made in china laatua vaan hyvää kamaa ja siis halpaa tietenkin. Tuliaiset check ja loppuaika meniki elbatessa. Bangkokissa selvee pikkurahalla ( toki voi myös kuluttaa ku Paavo Nurmi tennareita aikoinaan) ja voi jopa hemmotella itteesä pikkubudjetilla. Jos menee seikkailee viimesille metropysäkeille löytää asuinalueita jossa ne paikalliset asuu ja hinnat on paikallisia. Phahon Yothinin huudeilta saa safkaa alle 40THB ja vaikka thai hieronnan 180THB. Joka pysäkin ympäristössä on markkinaa, niin ruoka kuin kledju. Residensseistä voi myös kysyy huonetta yöksi, voi olla et irtoo, mut expatit, duunarit ja paikalliset on yleensä vallannu nää kerrostalot.

Kohta mä oon Suomessa, kotona, ja tunteet on kieltämättä ristiriitaiset. Toisaalta en malta oottaa että nään teidät kaikki ihanat ihmiset. Perheen ja ystävät. Toisaalta musta tuntuu ku mut ois just revitty kohdusta. Mä oon menossa kotiin mutta tuntuu et hylkään toisen jos menen tohon lentokoneeseen. On niin paljon nähtävää ja koettavaa ja Suomi ja ne arki rutiinit on niin nähty. Ja aika on menny niin nopeesti. Tuntuu hullulta, aivan kuin olisin tullu vasta eilen ja nyt pitäs jo palata kotiin… Mutta onneksi on aikaa kai loppu elämä nähdä tää maailma ja kotiutua johonkin.

Mutta mikä on siis koti? Onko se paikka missä kasvoit lapsuusvuodet vai se missä sun omaisuus makaa. Jos on näin, mä olen koditon. Lapsuuden koti on nyt myynnissä eikä mulla ole muuta omaisuutta kun mitä selässäni kannan. Onko koti siis siellä missä sydän on? Jos näin on, mulla on monta kotia ympäri Suomea. Vai onko koti paikka jossa voit olla oma itsesi, jossa saat olla hyvien ihmisten ympäröimänä. Vai onko se paikka jonne asetut hetkeksi, keität omat aamukahvisi ja tiedät mistä löytyy sähkökaappi ja jakoavain. Onko se paikka jossa tunnet olosi mukavaksi? Sitten mulla on myös monta kotia jopa Kaakkois Aasiassa. Moni lähtee reissamaan löytääkseen itsensä ja mennäkseen mukavuusrajojensa ulkopuolelle. Mä olen oivaltanut paljon asioita itsestäni ja koen olevani mukavuusalueellani. Olenko mä siis kotona kun mä matkustan? Onko elämä matka ja se matka koti? Onko silloin kotonaan kun tuntee olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Onko silloin kotonaan kun tuntee ettei haluaisi olla missään muualla? Onko silloin kotonaan kun saa toteuttaa itseään ja elää unelmaansa? Jos näin on, mun koti on täällä ja nyt.

Mutta lento lähtee kohta. Oon palaamassa todellisuuteen. Duunia kaskytneljäseittemän, laskuja, kelloon katsomista, viikonpäivien muistamista, veroja, numeroita, kadulla elämäänsä kyllästyneitä harmaita kasvoja. Ei enää aikaa ilmaista itseään, ei voi kävellä ilman kenkiä missä sattuu vaateissa vaatteissa ilman että ihmiset pitää pöpinä ja poliisi pysäyttää, ei halpoja maukkaita ruokia, ei lämmintä merta, palmuja ja mehukkaita hedelmiä. Ei vuoria ja saaria horisontissa. Ei sukeltamista, ei luolia tutkittavana tai viidakkopolkuja tallattavana. Ei mielenkiintoista arkkitehtuuria tai iloisia ihmisiä. Ei enää hinduja, buddhalaisia, taolaisia tai muslimeja. Ei enää vapaata liikkumista minne haluaa milloin haluaa. Ei enää laiskottelua ilman huonoa omaatuntoa. Ei enää päiviä täynnä yllätyksiä ja etenemisen riemua. Ei mopotakseja, ei pilvenpiirtäjiä eikä massiivisia kauppakeskuksia. Ei hökkelikyliä ja bungalowia. Ei auringonlaskuja riippumatossa kookosta imiessä…

Ei. En silti valita. Mulla on hyvä arki vastassa ja tapana nähdä vaan se positiivinen puoli: Musteen tuoksua sanomalehdessä jota ymmärrän lukea hyvän cappuccinon ja suklaan kera. Siisteyttä. Kävelyä havumetsässä ja syksyn värejä ja viileyttä. Hapankorppuja ja näkkileipää aikakausilehden muotipalstoja selaillessa. Kerrospukeutumista. Talviurheilulajeja, laavulla istumista ja jallukaakaota kun pakkanen kipristää nenää. Spotifyn suosikki-listaa. Aurinkoisia kesäaamuja kostealla nurmella maatessa ja radiota kuunnellessa. Stabiileja hintoja! Ei enää kusettajia, ei kuumottelijoita tai väärään suuntaan neuvojia tai oma edun tavottelijoita. Ei enää hiekkaa väärissä paikoissa. Ei vauvatalkkia ja vessapaperia käsilaukussa. Ei enää kämmenen kokosia hämähäkkejä tai sarvikuonoja muistuttavia kovakuoriaisia. Ei enää malarialääkkeitä tai matokuureja. Pian saan syödä ruisleipää oivariinilla ja oltermannilla. Luonnonjugurttia ja marjoja! Oi, sauna lauantai-iltana kun isä tarinoi syödessäni äitin sämpylöitä, rieskoja ja pitaleipiä salaatilla ja raejuustolla. Pian olen souturetkellä Käräjäsaareen, aamu-uinnilla Samppalinnassa, loimuttamassa lohta ja grillaamassa sienivartaita siskojen kokouksessa. Pian meikkaan taas joka päivä, käyn salilla, käyn kerran kuussa huoltaa ripset ja tukan, lakkaan kynsiä ja käyn hammaslääkärissä. En valita, mutta se tuntuu jotenkin vieraalta silti. Menee aikansa kun totun taas tähän kaikkeen ja jos en, voin lähteä uudelleen matkaan.

Mutta minne ja milloin? Ideanahan olis painaa kesä hiileen ja niin perkelesti, mutta sekin on vähän ristiriidassa mun ajausmaailman kaa. En haluu hukata koko kesää niska limassa raataessa, tippejä laskiessa ja tehdessä työtä josta työnilo voi olla kaukana. Vaikka nimeni ei ole Pohjola, olen minäkin säästämisen asiantuntija. Mä pystyn siihen, pystyin viimeksikin, on helppo säästää kun on joku tavoite. Puoli vuotta iloa, ystäviä, aimoannos Suomea (vähän myös talveakin), perhettä, mansikoita ja shamppanjaa. Sit mä luulen et mennään taas! Tammikuussa 2014 tämä tyttö päräyttää johonkin.

Matkustaminen on kai elämäntapa. Eikä todellakaan huono sellainen. Kaikki ei tietenkään ymmärrä, monet haluaa pitää sen päämajan kotimaassaan tai tykkää elää sitä kesälomaa varten vuodest toiseen ja pyrähtää vain pikku get awaylle johonkin. Joo, voihan se ottaa koville kantaa sitä matkalaukkua jatkuvasti mukanaan, pakata-ja-purkaa-pakata-ja-purkaa jatkuvasti ja verenpaine nousee ku hommat ei mee just niinku suunnitteli. Jotkut ei ymmärrä ettei reissaamisen tarvitse olla mitenkään raskasta, hermojen menettämistä tai mistään luopumista. Sehän on vain tottumiskysymys mistä kaikesta luopuu ja mitä kaikkea uutta vastaanottaa arkeensa, miten kevyesti matkustaa ja kuinka sopeutuvainen sitä on elämään ja matkustamaan joustavammin yksin tai toisen kanssa. Ja jos liika liikuminen ottaa koville voi ottaa lunkimmin ja liikkua hitaammin. Jotkut jymähtää pienelle saarelle puoleksi vuodeksi, joku viettää Intiassa 3 vuotta muttei silti sanoisi asuvansa siellä, vaan enemminkin olevansa pitkällä reissulla. Olen tavannut niitäkin jotka on ollut maailmalla vuoden tai kaksi, ilman paluulippua ja kokoajan liikkeessä. Tai niitä jotka matkustaa työkseen tai niitä jotka käy kotimaassaan enää vain lomailemassa. Mä en tiedä mikä mun kohtalo on, mutta kun intohimo on nähdä ja kokea on se mitä todennäköisemmin maisemiltaan alati muuttuva. Niinkuin Nuuskamuikkunen sanoisi: ” Tänään satun olemaan täällä- huomenna ehkä jossakin toisessa paikassa. Minä kuljen kulkemistani,  ja kun löydän hauskan paikan, pystytän telttani ja soitan huuliharppua.”

On ollut ilo kirjottaa näistä menemisistäni ja toivon että teidän on ollut ilo lukea, aivoitukseni ehkä avartanut sinunkin ajatuksia. Toivon että muille matkaajille vinkeistäni on hyötyä ja jaan niitä mielelläni enemmänkin jos mieltäsi jokin askarruttaa.
Rohkaisen kaikkia keitä hiukkaakaan kutkuttaa pistämään elämän uusiksi ja lähtemään matkaan, TEE SE! Suosittelen isosti, tai kokeile ihmeessä edes pieni hetki riippumatossa riippumattomasti. Et varmasti kadu, ja jos ja kun sen teet, huuda, tanssi ja laula 🙂

Advertisement

Lombokista Kuala Lumpuriin kautta Bangkokiin

Lähtö Gileiltä meni hyvin virvemäisellä tyylillä, helvetin viime tinkaan.
Heräsin 6.30 automaattisesti, ihan ku joka aamu Indonesiassa olon aikana oon tehny. Monet haluaa nähdä joka ilta kun se aurinko laskee, mut mun mielest ne nousut on niitä kauniimpia. Ilmassa oli lähdön tuntua…

Gilin saarillahan ei moottoriajoneuvoja ole lainkaan. Kulkeminen tapahtuu fillareilla joita lojuu joka kulmalla tai saa vuokrattua parilla dollarilla päiväksi. Vaihtoehtona on myös vossikka, eli vanhoista suomi filmeistäkin tuttu hevoskärryt. Hevosten sijaan pikkupikku ponit vetää vaunuja ja kyyti ei mitään halpaa ole. Mä en kumminkaan ruvennu vaivasen jalkani kaa nilkuttaa toiselle puolen joten pulitin kyydistä satamaan 50.000 rupiaa.

Satamasta nappasin public ferryn eli laivan joka löhtee kun 25 matkustajaa on kyydissä. Mua vähän jänskätti kerkeenkö koko lennolle mut vaihtoehtoja ei hirveesti ollu jos ei halunnu maksaa itteesä kipeeksi. Odotin siis kärsivällisesti puoli tuntia kunnes laiva oli vihdoin täynnä.

Puol tuntii myöhemmin oltiin siis Lombokissa Bangsalin satamassa. Nyt niitä ystävällisiä laukun kantajia oli jonoksi asti, mutta tätähän ei suinkaan ilmaseksi tehdä. Kannoin siis ihan ite rinkkani ja lähdin etsimään kyytiä kentälle.
Privaati taksia, minivania, mopoakin ois tarjolla. Matka kestää noin puoltoista tuntia tai kaks ruuhkasta riippuen, tie on mutkittelevaa ylämäki-alamäki meisinkiä ja matkalla näkee paljon apinoita, viidakkoa ja mutkaa on kun Suuressa Mekongissa. Ja hintaa kyydeistä osataan pyytää! Kun kentälle pitäs lähtä puolen tunnin päästä ei yllättäen ketään huvita ajaa tai yksikään autoei sinne päin ole menossa ennekuin maksetaan sellasta 400.000 rupiaa… Aikani tapeltua ja arvokkaita minuutteja hukanneena sain lopulta (edelleen helvetin kalliin) ajajan viemään mut kentälle 200.000 rupialla. Meillä oli tasan puoltoista tuntia aikaa enneku mun check in sulkeutus. Hiukka alko hermostuttaa.

Mutta kuski ylitti mun odotukset. Pidin silmät kiinni suurimman osan matkasta silkasta kauhusta ja oltiinkin perillä reilussa tunnissa! Kerkes vielä pulla kahvit juomaan enneku hyppäsin jälleen flygariin kohti ihmeellistä KLää.

Lento kestää vaivaset pari tuntia ja maahan tulo suju ongelmitta. Malesiaan turistit päästetään jopa 3kk kerrallaan ilmasella leimalla ja paluulippuja ei paljoo kysellä. LCCn halpalentoyhtiöiden terminaalista pääsee mihinpäin tahansa keskustaa ja vaihtoehtoja on junasta bussiin. Mä otin jälleen näppärästi dösän plus taksin joka heittää sut valitsemaas hotelliin yhteishintaan 20ringettiä.

Matkalla näin jotain mikä sai mun mahan kääntyy nurinpäin. Keskellä valtatietä oli yllättäen ruuhka. Bussikuski tööttäili hermostuneena ja mä kuikuilin ikkunasta mikä siellä hidastuttaa menoa. Nöin syyn makaavan penkassa. Moottoripyörä solmussa, toinen bussi ja pari kaaraa pysähtyneenä, poliisit ja ambulanssit paikalla ja kuollut mies sateenvarjon alla. Mietin ensin että onpas hyvin aasia tyylistä ottaa nokoset kun ei ruuhkalta pääse liikkuu, mut sit näinkin miten tyypin naama oli vitivalkonen, suupielestä valu jotain tummaa ja sisuskalut oli ulkona… Poliisi kuulusteli joitain ihmisiä vieressä ja joku otti valokuvia ruumiista. Näin ensimmäisen kerran tapaturmaisen kuoleman.

Mietin ekana et ketkä jäi kaipaa tätä riepu raukkaa. Sato aika tavalla ja varmaan jossain hänelläkin on koti ja vaimo ja lapset odottamassa. Tai ehkä hän oli menossa töihin. Oliko hän kaahannut kiireessä vai ollut huolimaton märän asfaltin kanssa vai oliko hän vain viaton uhri… Tää arvotus jää elämään mun mieleen ikuisesti, eikä se kuvakaan helposti kulu…

Yritin pitää mieleni aktiivisena ja ruumiini vielä enemmän. Valtatien onnettomuus kummitteli mielessä ja Suomeen paluutakin ajattelin vähän enemmän ku ois tarvinu. Päätin pysyä Bukit Bintangin shoppailu alueella nämä tulevat kaks päivää. Sunshine Bedzistä saa dormi sängyn ja aamiaisen 30ringetillä yö ja kaikki on kävelymatkan päässä (Takapihalta saa mm katuruokaa 3 ringetillä). Paikka on vaatimaton mutta henkilökunta ihanan ystävällistä ja huomaavaista. Jos haluaa hemmotella itseään ei viiden tähdenkään hotellit hurjan kalliita KLssä ole. Kannattaa harkita jos on ylimääräisiä euroja tuhlata (toisinku mulla :D) ja jos sijainti ei ole ihan keskustassa niin eipä hätää. Loistava julkinen on hyvin halpa tapa päästä ympäriinsä.

Mitäs siis tälläkertaa KLssä. No sitä samaa mitä viimeksikin eli suurkaupungin sykettä ihmetellessä, shoppaillessa ja juhliessa 🙂
Niin unohdinkin viimeks kirjottaa mun ja Fizin yökerho seikkailusta:
Päätettiin siis lähtä vähä klubbailemaan ku kerta yöelämästään kuuluisassa kaupungissa oltiin. Jos maailmanluokan djtä haluu päästä kuulemaan on klubit luultavasti hiukka tasokkaampia eli kalliimpia ja sisäänpääsymaksulla. Mehän haluttiin parasta ja paikaksi valittiin Zouk yökerho. Hyvä jos tiskille päästiin änkeemään ku muuan Sam bongas meidät. Tyyppi omisti kolme hotellia Malesiassa, Funky Gripit Kuala Lumpurissa ja Penangissa ja halusi näyttää meille Kuala Lumpurin yöelämää. Oltiin siis tällä klubilla kunnes dj vaihtu ja oltiin tarpeeks jurrissa. Bileet parani paranemistaan ja  kierrettiin klubia toisen perään kunnes aamu sarasti. Ja viimesenähän mentiin muuan underground pajaan. Ajettiin parkkihalliin, siitä hissillä vielä alemmas, kahen rautaoven läpi kunnes päästiin itse ”klubille”. Paikka oli pieni mutta meininki kova ku meikän kyrpä! Ja mehän humalluttiin lisäää ja lisää. Mun viimeset aivosolut käski mua nukkumaan ja sain suostuteltua Fizin yhtymään tähän aatteeseen. Sam oli super naamat eikä monesta yrityksestä huolimatta päästäny meitä lähtee. Alettiin pelaa biljardii että aivot pysyis viel hereillä. Bilispöydällä loju jostain syystä ihka aidon näkönen revolveri ja Fiz nappas sen käteensä ja alko osottaa seinää. Gangstat meidän ympärillä katteli meitä levottomana. No, mehän oltiin sekasi ku seinäkellot ja naurettiin vaan katketaksemme, Fiz veti luukun auki ja mitäs sieltä palajstukaan! Ihka aitoja luoteja tietenkin!
Vaihdettiin nopeet katseet, Fiz laski aseen takas pöydälle ja päätettiin et nyt oli meidän aika lähtee. Vaivihkaa pyydettiin kyypparia soittaa meille taksi ja saattaa meidät ulos.

Ei mitään käryä mitä mafiosoja nää gangsterit oli, mutta onpahan taas jotain mitä lapsenlapsille kertoa.

Nyt mulla oli Kuala Lumpurissa siis pari päivää. Lähettiin siis heti ekana iltana hostellin porukalla ulos. Oli keskiviikko ilta ja KLssähän se meinaa naisten hakua 🙂 Joka toinen baari tarjoaa leideille ilmasia drinkkejä muutaman tunnin tai jopa koko illan. Me mentiin kaupungin ehkä kuumimpaan ja kuuluisimpaan Sky Bariin. 33:nessa kerroksessa allabaari tarjoaa päivisin upean spotin auringonpalvonnalle ja iltasella katsauksen kaupungin valoista ja niistä kuuluisista kaksoistorneista tietenkin. Jos torneihin haluaa hissin ottaa on lippu hulppeat 80ringettiä. Mä tyydyin ihailemaan torneja etäältä, nyt tultiin vetämään ilamaset perseet!

Paikassa oli laatua ja niin oli meidän seuraavassakin kohteessa Jimmy Choon suunnittelemassa Luna barissa. Ilta päättyi Pub Streetille eli kyllä, kadulle joka on täynnä kuppiloita ja yösafkaa, nam!  Mahtava ilta hyvässä seurassa ja olihan taas hassu kuulla muuten länkkäri musaa. Pian mä kuulen sitä päivittäin… Niin outoa ajatella, muutama päivä ja mä oon kotona. Mutta enne sitä ois vielä kerran Bangkok!

Gili Islands

Shuttlebussin (eli minivan) Padan Bain satamakaupunkiin saa Ubudista n. 50.000rupialla aamuvarhaisella tai jos Kutan suunnasta tulee pääsee halvemmallakin jos ottaa bemon (kuppasempi versio minivanista). Lipun mille tahansa Gilin saarista saa ostettua itsenäisesti Padan Bain monilta fastboat-laivalippujen välittäjiltä. Toki lipun voi ostaa Ubudistakin joltain travelagentilta mutta komissiotahan tietty vedetään välistä. Myös slow boat menee Lombokiin, mutta satamasta kun järkkäät ensin itse kyydin 50km päässä sijaitsevaan toiseen satamaan ja sit taas laivalippua jajaja niin suosittelen vaihtamaan kymmentuntisen risteilijän nopeampaan kuuskyt paikkaseen jahtiin. Noin kolmen tunnin matka on sitäpaitsi lepposa, kyyti ei siis ole pomppuista kuin speedboateissa yleensä ja matkalla saattaa jopa nähdä delffiinejä ja mahtavat tulivuoret horisontissa tietenkin.

Mun eka etappi oli Gili Tarawangn eli tuttavallisemmin Gili T joka on se suurin ja suosituin saarista. Mahtavat surffausmahdollisuudet, loistavaa snorklausta tai sukellusta, rantaarantarantaa, osittain jopa uimakelpoista jos aallokot ei haittaa ja tosiaan yleisiäkin spotteja löytyy kiitettävästi. Toki niitä rikkaitten resortteja on täälläkin ja yleensä valtaavat palan rannasta vain vierailleen ja aurinkotuolin vuokra ulkopuoliselle on semi kallista. Mutta jos kuherruskuukautta tulee viettämään tai muuten vain romanttiselle get awaylle haluaa päästä on Gili T ihanteellinen vaihtoehto. Eikä ne resortit nyt niiiin kalliita taas ole jos kysyy p.p.. Tai sit voi ettiä halvan home stayn ja mennä pummina taas apajille, niinku meikä teki 🙂

Majotus löyty Edyn home staystä jossa normisti yö kai maksais 150.000. Saareltan löytyy myös niitä joihin breku kuuluu 80.000, mut mä en itse asiassa maksanu koko paskasta mitään. Norman otti mut hoiviinsa ja näytti paikkoja, tarjos lounaat, bisset ja päivälliset. Elämä saarella näytti aika lepposalta ja bilettäjille aivan loistava paikka myös. Taikasienet eli magic mushroomsithan on laillisia Indonesiassa ja kiva pussillinen irtoo saarella sadalla tuhannella. Muista huumeistahan onkin sitte kuolemantuomio eli otappa sit varovasti! Ja muutenkin, vaikka sienet on laillisia ota niitäkin varovasti ja tärkeintä hyvän tripin takaamiseksi on olla oikkeassa seurassa.

Mä vietin tällä saarella kaks päivää ja eron Baliin huomas välittömästi. Gilin saaret (gili tarkoittaa yllättäen saarta, kuten thaimaassa ja kambodsassa koh, laosissa don, malesiassa pulau) kuuluu Lombokille ja Lombokin pääuskonto on muslimi…….
Täälläkin on upeita ruokia sataysta tempeen ja ruoka syödään käsin. Ihmiset taas oli toisaalta avoimempia, muttei taas yleisesti niin avuliaita kuin aiemmin tapaamani. Saattaa kuulostaa prinsessa mäkätykseltä, mutta kannoin kassini alusta loppuun ite ja yleensä aina on joku herrasmies hollilla joka haluaa kantaa naisten kassit ja nyssykät. Kantaminen ei kiinnosta, mutta seura kyllä kelpais! En tiedä johtuuko taas tästä kulttuurierosta Suomeen mutta sain ekana päivänä 23 ”treffi pyyntöä”, joka oli aika häkellyttävää pikku saarella ja vielä kun on tottunut siihen suomalaiseen tyyliin jossa voi vinkata silmää vasta kun on kännissä. Täällä on myös tapana jäädä rupattelemaan tuntemattomille ja sitä rataa eikä pieni flirtti mitään uutta ole, mutta nämä pojat on super rohkeita kysymään suoraan mitä suunnitelmissa illalla ja haluaisko ehkä viettää sitä tämän Muhammedin kanssa. Ja aivan sama vaikka ois peittäny ruumiinsa päästä varpaisiin (ei tarvi jos rantalomalla olet!) niin ei auta, silti länsimaalainen liha kiinnostaa. Parasta on kai olla rehellinen, jos ei halua on parempi sanoa ei. Maybe ja katellaan luo turhia toiveita ja on loukkaavaa heittää ilmoille jotain tollasta jos ei oo kiinnostunu. Jos taas on kiinnostunu on hyvä olla paikallinen numero 🙂 Kaikkialla Aasiassa prepaidithan on sairaan halpoja. 10.000 rupialla saa kortin ja paaaaljon puheaikaa. Näistä on myös mahdollista soittaa ulkomaille ja tehdä sopparin johon kuuluu myös netti.

Mä en tullu nyt tapailee miehiä enkä ryyppää. Oli mahtavuutta viettää aikaa Normanin kaa ja en tosiaan maksanu mistään mitään koska hän piti mua vieraana. Hän ei huolinu rahaa vastaan mut halusin antaa jotain. Oltiin pitkät tovit makoiltu mun loistavassa riippumatossa joka on siis ollu mun matkassa reissun alusta asti. Laskuvarjosta tehty jumbo hammock kahdelle. Kuumalla viilee ja kylmällä lämmittää, hylkii vettä ja kuivuu nopeesti, menee pieneen tilaan ja sairaan kevyt. Täydellinen, mutta pian nukuin taas perinteisesti ihan vaan sängyssä koto Suomessa ja tiesin Normanin tykkäävän siitä tosi paljon. Annoin sen siis hänelle ja se oli parhaimpia lahjoja mitä oon eläissäni antanu 🙂

Botskin Gili Menolle saa napattua aamu puol kympin aikaan satamasta, lipun saa ostettua omatoimisesti lippukopilta ja piljetti kustantaa 20.000. On myös olemassa yleinen ferry joka kulkee kun paatti on täynnä ja maksaa jotain 8.000 rahaa. Meno on saarista keskimmäinen ja tuntemattomin. Tämänkin saaren ympäri kävelee alle kahdessa tunnissa ja jos Gili Tllä oli luksusta niin kyl on täälläkin. Ja rauhallista. Kaikki vastaantulevat, niin länkkärit kuin paikallisetkin moikkaa ku ei täällä hirmu suurella todennäkösyydellä ees tuu ketään vastaan koko aikana ku kävelee rantaviivaa pitkin. Saaren asukit on vallannut keskitienoot josta löytyy myös halvemmat asutukset, pyykkipalvelut, nettikahvila ja kioskit ja Bird Park, jossa mäkin yövyin 50.000 yö.

Aallot oli suurimmat mitä oon koskaan nähny ja mitä kauneimpia simpukoita ranta täynnä. Kyllä ollaan paratiisipaikoilla jälleen. Mutta mitä muuta täällä on? No eipä juuri mitään. Loistava paikka tällaselle kuten minä joka haluu vaan rauhottua, kelailla ja käppäillä. Kaiken tän kävelyn ansiosta mun jalassa on nyt jonkin sortin marssimurtuma ja nilkutan aika kivasti. Jalka äityy puolen tunnin kävelyn jälkeen ja tarvii pitää paussi. Mutta sekään ei mua pysäytä, kävelyterapiaa 🙂

Täällä kävellessäni oon miettiny kaikkia niitä ihania ihmisiä keitä oon reissullani tavannu ja miten monet on muhun vaikuttanu. Muistellu myös niitä menneisyyden hahmoja ja ihmisiä keitä Suomesta eniten kaipaan. On jännittävää huomata kuinka monet ystävät on sit edelleen ystäviä kahdeksan kuukauden tauon jälkeen ja keistä tulee enää moikkaus tuttuja, ja monetko moikkaus tutut ei enää edes moikkaa ja monenko unohdetun ystävän kanssa bondaa jälleen. Se on aika jännä miten aika ja paikka vaikuttaa niin paljon alkavan ystävyyden kehittymiselle. Oon tutustunu täällä mitä epätodennäkösempiin persooniin, ihmisiin joihin en ”normaaliolosuhteissa” ois varmasti tutustunu. Nämä kokemukset on johtanut toivottavasti pysyvään ystävyyteen, toiset taas on muistuttanu mua niistä piirteistä joita ihmisessä arvostan ja mitä en.

Yksin matkustamista ihmiset kummasteli kun lähdin ja tekee sitä edelleen. Eikö mua pelota? Miten mä pärjään? Eikö se oo kallista? Eikö mul oo yksinäistä? Munhan ei alunperin pitäny olla koko aikaa yksin, ja vaikka matkakumppanit vaihtu tai ei lähteny Suomesta lainkaan en mä siltikään oo ollu hirmu paljoo yksin. Toki se eka vähän jännitti, mut kun mä tajusin etten mä oo ikinä yksin niin kauan ku oon oman yksinäisyyteni herra. Luotan yleensä ihmisiin ja hyvään karmaan ja ensi fiilikseen ja se on kantanu mua turvallisesti koko matkan. Elossa ollaan! Ja ei se sen kalliimpaa oo kuin kaksinkaan. Toki joissain asioissa säästää kaksin, mutta näin tekee myös sinkkumatkustajakin. Mun harvoin tarvii ottaa tuktukia tai taksia vaan kyydiksi kelpaa halvat mopotaksit, majotuksessa yleensä huomioidaan yksin matkustavan budjetti ja sit on aina dormeja. Mutta joo, en mä seuraa kaihda! Ehkä ens reissun teen jonkun kanssa alusta loppuun, nyt mun matkakumppanit on vaihtunu parin päivän tai muutaman viikon välein ja Aasiakin on pieni paikka. Taas törmäsin tuttuun Gili Menolla. Fijiläiseen Jimmyyn kehen tutustuin Balilla. Harvoin sitä yksin on, mut nyt halusin todella olla ja kelailla, lähdin siis katsastamaan viimeisen ja chilleimmän Gilin saarista, Gili Airin.

Gili Air on tunnettu rennon letkeästä ilmapiiristään ja monet rastapäät päätyy levyttämään saaren palmupuiden väliin riippumattoihinsa viikoiksi. Reggae pumppaa kajareista, on kitesurffii, surffii, paremmat uimamahollisuudet ku sisarsaarilla eli enemmän uimakelposia spotteja ja paikoin lempeemmät aallot, on myös dyykkii ja snorkkelii. Saari on kallimpi kuin Meno, halvempi kuin T ja hyvä reissaajalle joka haluaa ottaa rennosti, sosiaalisoida saman henkisten reissaajien kanssa, ottaa chillisti kuppii ja pajauttaa ja nauttia auringosta joka päivä!
Aurinkoista Gilin saarilla on kuulemma vuoden ympäri. Sateita on satunnaisesti ja turistit tulee sykleissä. Nyt oli hiljanen kausi ja olin jälleen onnekas. Koko reissuni ajan oon sopivasti ohittanu sesongit ja sadekaudet, oon ajottanu vierailuni paikkoihin mukavasti siiihen väliin ja pakko myöntää et tää on ollu suurimmakai osaksi pelkkää sattumaa 😀 Ainoastaan Tammikuussa koin klaustrofobiaa ja hintojen nousua, mutta silloin onkin ihan sama missä päin Aasiaa olet, on sesonki kaikkialla.

Airille tulin viettää siis viimeset päiväni auringossa, viimeset uinnit lämpimässä meressä, katselemaan viimeset auringonlaskut horisonttiin ja nousut suoraan sinestä. Viimesen kerran tulin heräämään kukonlauluun, juomaan tuoretta kookosta, etsimään aarteita rannan hiekasta, tallaamaan kärrypolkuja. Niin… viimesen kerran tälle kertaa…
Sit se ois siinä, 8kk eli 239 päivää Kaakkois- Aasiassa, kahdeksassa eri maassa reissanneena, tuhat kokemusta rikkaampana, maailmankuvaani miljoonakertaisesti avartaneena! Oon päässy patikoimaan viidakoissa, sukeltamaan maailman parhaissa merissä, pyöräilly yli vuorten, maalannu aatteitani seiniin ja tauluihin, nähny mielettömiä maisemia ja päätä räjäyttävän upeita luonnonilmiöitä, melonu karikkojen läpi, laskenu koskia, ryöminy luolissa lepakoiden seassa, juhlinu täydenkuun alla, opetellu ajamaan mopolla (myös vaihteet omaavalla!), katsonu pelkojani silmästä silmään, voittanu ne, kokenut niiiin paljon ja tietenkin kaikki se kulttuuri, uskontojen kirjo ja ihanat paikalliset sekä kanssamatkaajat siinä rinnalla. Oon oppinu myös luottaa vaistoihini, oppinu uskoo itseeni ja kuuntelee sitä sisäistä opastani, oppinu elää hetkessä. Oppinu vaalimaan joka ikistä hetkeä tässä ihmeellisessä elämässäni, hyviä ja huonoja aikoja. Oppinu hyväksymään mitä ikinä tielleni tulee ja sen mitä on ollut ja mennyt, oppinut uskomaan tulevaan.

Pian lentäsin Lombokista Kuala Lumpuriin ja siitä taas Bangkokiin. Viimeset viis päivää näissä mun kahessa lemppari pääkaupungissa shoppaillen viimeset ringettini ja bahtini. Ja sit se oiski Turkin kautta Suomeen. Rundi pohjosest etelään ystäviä, sukulaisia ja perhettä katsomaan, persaukisena juhannuksen viettoon ja takas työelämään. Saa nähä tuleeko se käänteinen kulttuurishokki kun palaan, luultavasti, mutta ennen sitä kerkee vielä varmasti tapahtua, matkalla Lombokista Bangkokiin.

Heräämisiä

Alotin siis mun Ubud elämykseni niin sanotusti alusta. Muutin sunnuntaina Mama Wayanin järkkäämään majotukseen parin talon päähän. Paikka oli vasta rakenteilla joten saatiin hinta sovittua alhaiseksi. Asuminen on se suurin lovi reppureissaajan budjetissa Balilla. Huonehinnat vaihtelee vaatimattomasta 60.000-250.000 yöltä. Diskaunttia tulee mitä kauemmin viivyt ja mitä vaatimattomampi sen halvempi. Aasialainen toiletti eli reikä lattiassa ei ole harvinaisuus.

Muuten onkin sit halpaa. Pullo paikallista olutta Bintangia oli kirjottamisen hetkellä 15.000-20.000, tai puolenlitran pullo ’arak’ia (suomennettuna pontikka)15.000-20.000,1.5l vesipullo 3.000, iso riisiruoka ’padangista’ (paikallinen buffet) tai ravintolasta ’warung’ 20.000-30.000. Ja ruokahan on jälleen taivaallista! Tempe ja gado gado ehdottomasti mun suosikkeja. Aika halpaa jos miettii et 10.000 IDR=0.80€. Pystyy pystyy!

Mitä nämä mun tulevat kolme viikkoa sit piti sisällään?
Heti sunnuntaina halusin lähtä piiitkälle kävelylle. Valitsin kadun sattumalta ja samantein mua viitto istumaan muuan setämies. Hän halusi lukea mun kämmenestä. Tämähän oli jo toinen mun Aasian polulla ja muuan rouva luki mun tarotkortit Suomessa. Nainen povasi mun muuttavan pois Turusta vuoden sisään ja niinhän siinä kävikin vaikka ennustamisen hetkellä olin sata varma haluavani asua Turussa kunnes aika jättää. Intialainen meinas et kuolen 79 vuotiaana kahden lapsen äitinä ja tämän tulkinnan mukaan jossain mun sisäelimessä on ongelma… Mene tiedä häntä, otan aina mielenkiinnolla näitä ennustuksia vastaan, mutta must tuntuu et sitä saattaa alitajuntaisesti alkaa elämään sen ennustuksen mukaan. Mä en haluu muuttaa mitään, tiedän mihin oon menossa ja odotan vaan et universumi näyttää tien. Vaikka ihminen etsii, ei se välttämättä oo hukassa.

Hän toivotti mulle mukavaa kävelyä pilke silmäkulassa.
Indonesiassa ja muuallakin Aasiassa aivan mahtavaa on se, ettei ihmisten kanssa jutustelulta voi välttyä. Aina joku huikkaa istumaan johonkin katokseen tai muuten vaan keskeyttää päiväaskareensa kysyäkseen kuka olet, mistä tulet ja minne olet menossa. Indonesiassa kohteliasta on myös kysyä joko söit aamiaista tai joko kävit pesulla.

Löysin itteni pellonlaidalta jonka maisema ei ollut myytävänä. Olin ottamassa valokuvia kun jälleen mut vedettiin hihasta mukaan. Talo oli täynnä taiteilijoita jotka painattivat piirustuksiaan kankaille ja mä olin tietty enemmän ku tervetullut mukaan ja sain tehdä omani joka tulisi olemaan esillä myös näyttelyssä ja josta tuli myös tapahtuman julisteen kansikuva. Olin aikas otettu.
Oli taas niitä hetkiä elämässä että oon oikessa paikassa oikeeseen aikaan. Tapasin niin monia mielenkiintosia persoonia ja upeita taiteilijoita, muunmuassa Javalaisen tatuoijan jolta sain kullan arvosia vinkkejä kun oman koneeni ostan. Mieletöntä miten elämä näyttää suunnan kun pitää vaan silmät auki ja menee luottavaisella mielellä.

Paikalle sattui myös Mandana joka asui Mama Wayanilla Sandat Balissa. Pääsin skootterin kyydissä takas meidän huudeille mut matkalla osuttiin koiraan ( tyypillistähän jälleen kaikkialla Aasiassa on vapaana juoksevat, kapiset tai vesikauhuset, ei kenenkään koirat) joka oli vähä sekasi mihin suuntaan oli matkalla. Hitaasta vauhdista huolimatta mentiin mukkelismakkelis ja siinähän oli sit polvee ja kyynerpäätä auki. Kyllä äiti, meillä oli kypärät.

Tämä tapahtuma ketju alotti sit jälleen uuden tapahtumaketjun.
Seuraavana aamuna menin lääkärille ja tuomio oli viikko lepoa. Lääkärille mut vei muuan Kadek joka oli töissä Maman raksalla, hekin laajentavat. Lokakuussa on huoneita lisää, ravintola sekä avoin kattoterassi joogalle. Ubudissa loistavaa on myös ettei taloja saa rakentaa yli nelikerroksiseksi(?). Täten kaikilta kattoterasseilta näkee auringonnousun ja vuoret horisontissa. Haluan ehdottomasti palata katsomaan miltä oaikka näyttää valmiina, ja Papa haluaisi mun maalaavan sarjan tauluja ja pitää näyttelyn tulevassa joogatilassa. Hän todella tykkäs mun surrealistisesta tyylistä. Tapasin kankaanpainannassa myös erään upean samaa tyylisuuntausta harjottavan taiteilijan Kenyutin joka olisi innoissaan yhteistyöstä. Mä en kestä! Oispa taas elämäntapaa, taidemaalausta Balilla, miksei? 🙂

Mun suunnitelmat jokapäiväisestä joogasta ja kuntosalista meni uusiksi. Mun tarvi myös jälleen muuttaa koska nykyisessä majapaikassa ei ollut länsimaalaista vessaa ja mun polvi ei enää taipunu kyykkytarpeille. Mama autto jälleen ja muutin Belos houseen samalla hinnalla.

Aloin viettämään paljon aikaa Mama Wayanin ja Papa Noymanin gazibossa. Viikon sisällä kerkes myös tapahtuu paljon. Piirsin enemmän ja mikäs siinä ollessa kun Papa on klassisen balilaisen taiteen opettaja. Hän on hyvin tunnettu myös ympäri maita ja mantuja vyöhyketerapiastaan. Muuan Jamie esimerkiksi tuli Papan luo pyörätuolissa ja muutaman hoitokerran jälkeen lähti kävellen. Olin siis todellakin hyvisä käsissä.

Ja hyvässä seurassa! Mandana, aivan huippu saksalaismimmi asui nyt Ubudissa ja opetti englantia, Lissu Suomesta oli nyt toista kertaa Balilla pitempää aikaa un paikan hyvät energiat veti häntäkin puoleensa. Singaporelainen joogaopettaja Shirlyn kanssa jaoimme syviä mietteitä ja puoltoista vuotta reissusa olleet Selena ja Aaron oli myös niitä jokapäiväisiä kasvoja katoksen alla. Selena tutustutti mut lauluterapiaan eräänä iltana ja  häneltä sain reikihoitoa apinasta saamaani viirukseen joka oli siis herpes tämän pienen paskiaisen(oli kyl oikeesti aika super sulonen) syljestä. Pelkkä raffi karva kaulaa vasten ja tämän kuolaset käpälät mun iholla riitti siis tartuttamaan taudin. Reiki autto parantamaan mun kaulan sekä sain energiahoitoa Lissulta. Hän myös vei mut lähellä sijaitsevaan kylään Dewa Made Sulendran luo, joka taas avasi mun chakrat. Samalla porukalla mentiin pariinkin kertaan Puri (temppeli) Tirta Empuliin, pyhän veden temppeliin. Vesi pulppuaa luonnonlähteistä ja uskomuksen mukaan puhdistaa kehon ja mielen vaivat. Kun dippasin itteni rituaalin läpi ja sain siunauksen tunsin vihdoin ja viimein, lopultakin olevani irti siitä tupakan paholaisesta.
Jos temppelissä haluaa vierailla kuuluu pukeutua vähintään saronkiin, ja jos seremoniaan haluaa osallistua paikalliset auttavat mielellään pukemaan sut korrektisti. Lahjotukset on suotavia ja paikalliset tuovat ”offerings”eja. Näitä näkee Balin katukuvassa kaikkialla. Kauppojen edessä, kadulla, autojen konepelleillä, lavuaarin kupeessa… Kolmekertaa päivässä, ennen jokaista ateriaa nämä banaanin lehdistä tai bambusta väsätyt pienen pienet kukkakopat (sisältää yleensä suolakeksin, riisiä, kukkia ja suitsukkeen) asetellaan paikoilleen. Siunauksen kohde on päivittäin talo, mutta voi myös olla uusi auto tai mopo. Balin hindulaisuus (hienovarainen yhdistelmä hindulaisuutta ja animismia jossa siis arvostetaan luonnon ja ihmisen harmoniaa ja uskotaan että kaikella on sielu ja tahto) poikkeaa klassisesta intialaisesta versiosta. Ei palvota niinkään Shivaa tai Vishnua vaan ”kaiken jumalaa” joka kuvataan tai jonka palvontapaikka merkataan yksinkertaisesti tedungilla eli päivänvarjolla ja polengilla, shakkikuvioisella ruutuliinalla. Palvontaa harrastetaan siis päivittäin ja seremoniat on hyvin yleisiä päivittäin.

Harvinaisempia juhlia on esimerkiksi hautajaiset. Ja kutsun nyt tapahtumaa juhlaksi koska hindut juhlii hautajaisia elämän viimeisenä juhlana. ’Pitra yadnya’ ei siis ole missään nimessä surujuhla. Mä sain kunnian kokea kahdet Royal Familyn hautajaiset ollessani Balilla.
Joka 210päivä juhlitaan Galungania, jolloin bambupylväitä pystytetään ympäri pitäjää ja maalis-huhtikuussa onkin Nyepi eli hindujen uusivuosi ja ”Day of absolute silence”. Tämä tarkoittaa että kaikki paikat on sulki, kiinni, slut yhden päivän ajan aamu kuudesta seuraavaan aamu kuuteen. Ulkonaliikkumiskielto pätee koko päivän ja puhuminen sekä sähköjen käyttö on pidettävä minimissä. Päivä vaihtuu vuosittain ja satamat sekä lentokentät on suljettu. Ideana on huijata pahoja henkiä luulemaan ettei Balilla ole ketään jotta henget jättäisi saaren rauhaan tulevaksi vuodeksi. Juhla muistuttaa myös kärsivällisyydestä, sietokyvystä sekä ymmärryksestä.

Saarella on niin paljon hyvää niin tarviihan olla sitä pahaakin. Olin ihan vakuuttunu et Joe manasi jotain pahoja henkiä mun perään. Olin levoton ja huono uninen kunnes muutin Belosin home stayhin. En tiedä mustasta magiasta mut monet oli vakuuttuneita että jotain mätää täs kaikessa oli, ja oli mullakin kieltämättä aika lyöty olo. Sain kumminkin leponi Maman ja Papan hoivissa ja vihdoin polvikin parantu sen verran että pääsin kuntoutumaan.

Aloin polkee taas pitkästä aikaa ja käytiin altaalla Lissun kaa monena päivänä. Aloin voimaan taas hyvin fyysisesti ja henkisesti. Sit otettiinki kuppia yks kaunis ilta mun lemppari warungissa Olalassa. Kadek osotti kiinnostuksesa mua kohtaan ja olihan hän ihan super herttanen tapaus, mutta niinkuin tyypillistä ja yleisesti hyväksyttävääkin joissain maissa hänhän oli siis naimisissa ja oli lapsikin. Niin että tuota…
Tätä en jaksa ymmärtää. Miks niitten tarvii olla niin pirun uskovaisia et naimisiin mennään päätä pahkaa kun ei voi esiaviollista seksiä harrastaa. Ja sit onkin parin vuoden päästä dilemma ku naapurin torttu houkuttaski enemmän. Sit vaan petetään tai tehään sovintoja että on yhdistelmä perheitä kun erotakkaan ei voi kun se taas ei ois julkisesti suotavaa, lapset jää aina miehelle ja naisesta tulis kummajainen. Ei oo helppoo. Ja sit ei ymmärretä meitä länkkäri pimuja jotka ei usko mihinkään tai ei tiedä mihin uskoo ja jotka haluu elää villisti ja vapaasti omasta tahdostaan. Ne ei usko et tällaset tapaukset on onnellisia, ne ei usko et yksin voi olla onnellinen. Ja niille on turha koittaa edes selittää…

Kulttuurieroja kulttuurieroja… Kaikesta huolimatta Kadekhan rakastui sit taas korvia myöten. Käytiin yks päiväretki ajelee vähä saarta ympäri, muutamat illat istuttiin Olalaassa ja hän jo sano et  haluaa syntyä uudelleen että saa rakastaa mua, sano että oon enkeli jonka jumala lähetti jotta hän heräisi elämässään. Hän myös sanoi odottavansa mua kunnes palaan, eikä auttanu vaikka sanoin etten tiedä palaanko ja millon ja etten halua että hän odottaa niin ei auttanu. Hän oli päättänyt tykkäävänsä musta ja multa ei kysytä.

Tallasia siis Balilaiset miehet. HYVIN takertuvaisia. Ja sellanenhan ei sovi tällaselle riippumattomalle naiselle, ei mitenkään päin. Taas tuli siis sydän särjettyä ja matka jatkuu. Ja tällanen oli siis katsaus balilaiseen kulttuuriin. Vietin Ubudissa reilut kolme viikkoa ja jatkoin matkaa hyvillä mielin ja hyvinvoivana kohti Gilin paratiisisaaria.

Bali, Ubud

Ensi kosketus Baliin oli miellyttävä ja ei niin miellyttävä. Perinteiset kuumottelijat lähti sinnikkäästi seuraamaan heti ulostauduttuani kahvilasta. ”Taxi, madaaaam? Yes, where are You going?” Katse tyhjyyteen, rivakkaa kävelyä, torjuvia käsieleitä. Mikään ei auttanut. Uus taktiikka kehiin, äkkipysähdys, tiukka katsekontaksi ja jämerä ”Ei kiitos!”. Tämä toimi ja jatkoin ulos lentokentän tontilta, kävellen. Taksihan Ubudiin ois maksanu 200.000 rupiaan joten kyselin vastaantulijoilta, kahvilatyöntekijöiltä, poliiseilta, mihin mun kuuluis mennä jos haluun päästä julkisella kulkuneuvolla Ubudiin. Tiedon ois toki varmasti saanu hankittua Lonely Planetista tai Rough Guidesta, mutta minä kun tykkään kanssakäydä oikeiden ihmisten kanssa enkä aina usko vuoden vanhaan painettuun sanaan käytin hyväkseni tätä hyväksi huomattua taktiikkaa joka toimi jälleen kuin aasialainen kattotuuletin, hitaasti mutta varmasti.

Viimein muuan mopo kuski pysäytti mut ja sanoi olevansa menossa Denpasarin keskustaan päin ja voi jättää mut linja-autopysäkille josta saan napattua sinisen bussin Batu Bulanin terminaaliin josta voisin taas vaihtaa bussin ”Bemo”on eli minivaniin joka toimi kuin Thaimaan songthaewit tai Filippiinien geepnyt. Tämä ihastuttavan ystävällinen setä ei rahaa kyydistä huolinut ja bussi olikin sopivasti pysäkillä kun saavuttiin. Matka oli vaivaset 3.500 rupiaa eli noin 20senttiä Suomen rahassa. Batu Bulanissa kyydistä pyydettiin alunperin 40.000… Noh, meikähän ei tollasta summaa edes tinkaa, kävelin poispäin ja saatiin tiputettua hinta 8.000 rupiaan. Tämä sopi mulle.

Vihdoin Ubudissa ja kuski jätti mut markkinoiden viereen. Paikkahan on vallan suloinen kyläpahanen jossa ympäriinsä pääsee hyvin kävelemällä. Ihmiset oli jälleen iloisen ystävällisiä, mutta majotuksen hintataso vähän hulppeaa. Halvimmat mitä muutaman yrityksen jälkeen sain oli 100.000 Rp yöltä. Muuan mummo kumminkin taipu mun tahtoon. Jos oon muutaman yön, ehkä jopa viikon tai kaks, sain huoneen kylpyhuoneella ja aamiaisella 80.000 yö. Luovutin. Tän halvemmaksi ei kai pääse.

Paikasta tuli hieman mieleen Laosin Luang Prabang tai Espanjan Barcelona. Kadut oli siistit ja viehättäviä pikku bistroja ja jazz pubeja löytyi pikkukujilta, erilaisia hieroma- ja hoitopaikkoja, ylellisiä uima-altailla varustettuja hotelleja tai vaatimattomia home staytä, taidegallerioita ja studioita melkein vierivieressä, etnisiä italialaisia tai ranskalaisia ravintoloita tai paikallisia antimia tarjoiltuna kiikkeriltä, antiikkisilta pikku pöydiltä aurinkoisilta, kukkien koristamilta terasseilta. Lepposia ja ei niin lepposia koiria kuljeskelee päämäärättömästi ympäriinsä ja makoilee  koristeellisten oviaukkojen suojissa keskipäivän auringolta piilossa. Kaikkialla tuoksui suitsukkeilta ja koristeelliset katukivetykset oli täynnä kukka asetelmia ja riisinyyttejä, ”offerings”. Hinduilla, ja varsinkin balilaisilla on tapana juhlia melkeen joka toinen päivä jotain ja melkeen joka toinen päivä taas on muuten vaan jostain syystä erityinen päivä. Nyt oli uudenkuunjuhla.

Tekeminenkään ei varmasti tule kesken loppumaan. Päivät kuluu helposti haahuillen ympäriinsä, tutkien eri kujia ja käännöksiä päivittäin, ihan vain eksyäkseen reitiltä ja löytääkseen joka päivä jotain uutta ja kaunista kulman takaa. Voi tehdä pitempiä lenkkejä esim kasvitieteelliseen puutarhaan tai riisipeltojen ympäri ja mennä vaikka tutustumaan lähemmin luomuviljelyyn. Putiikit myyvät paljon hönniäiskamaa, paikkahan on tuttu teeveestä ”Eat, Pray, Love” elokuvan kautta ja uhkuu hengellisyyttä ja harmoniaa. On siis käsitöitä, koruja, matkamuistoja, kirjallisuutta, balilaista taidetta, luomuleivonnaisia, ymymym kehon ja mielen terapiaan liittyviä oheistuotteita. Monet keskittyvät Ubudissa ollessaan joogaan ja hyviä studioitahan löytyy. Joka maaliskuussa Ubudissa järjestetään myös ”Spirit- festival” joka tuo kylään mukanaan musiikista, taiteesta ja joogasta kiinnostuneita matkaajia ympäri maailman. Itsehän olin myös osallistumassa tapahtumaan tänä vuonna mutta rahallisista syistä lykkäsin tapahtuman osaltani ensi kertaan 😉

Joka ilta on mahdollista nähdä esittävää taidetta (kecak, barong, ramayana) lukuisissa temppeleissä tai lmennä kuuntelemaan luontoja tai live-musiikkia tai vaikkapa leffa-iltaan. Paljon on tapahtumaa, mutta Ubudissa en sanoisi että ”joka makuun”. Monet turisti kaupungit Aasiassa tarjoaa jokaiselle jotakin. Niinkuin aiemmin mainitsin Ubud on hyvin hengellinen ja rauhallinen paikka ja jos haluaa tulla nimenomaan rauhoittumaan, relaamaan, pitämään huolta kehostaan ja mielestään, löytämään ehkä hengellistä puoltaan, tutustumaan kulttuuriin ja kanssakäymään paikallisten kanssa, kokeilemaan uusia makuja, sosiaalisoimaan muiden matkaajien kanssa ja nauttimaan luonnonkauneudesta niin Ubud on sinunkin paikkasi! Jos taas tykkää enemmän Koh Phan Nganin tyylisestä täydenkuun biletys tarjonnasta voi kaupunki olla hyvä parin päivän visiitille ja pitää päämajansa rilluttelu scenestään, hyvistä sukellusmahdollisuuksista ja surffausaalloista tunnetulla Kuta beachillä.

Balin saarella riittää nähtävää ja monet sightseeingeistä onkin toteutettavissa päiväreissuina ja opastettuina kierroksina. Mä en oikeen enää tässä vaiheessa reissuani jaksa hirveesti innostua joka kukkulasta, vesiputouksesta, luolasta, niitystä tai laaksosta, joten tulin tänne rauhottumaan ja kelailemaan näitä kuluneita kuukausia ennen kotiin paluuta. Ekat päivät meni fillaroidessa ympäriinsä, joogatessa ja kävinpä jopa Monkey Forestissa, nimensä mukaan siis apinametsässä. Tällä suojelualueella asuu noin 560 yksilöä ja paikka on Ubudin kuumin vetonaula. Monelle saattaa tulvahtaa mieleen Thaimaasta tutut vihaset apinat tai Eurooppalaiset eläintarhat, mutta tämä ei ole missään nimessä paha paikka. Ihmisten ja makakien välistä kanssakäymistä tarkkaillaan ja nämä tosiaan elää vapaasti metsässä ihmisten tutkiessa ja kunnioittaessa eli noudattaessa Balilaista hindu filosofiaa jossa eläimet ja ihmiset elävät harmoniassa. Ollaanhan me kumminkin melkeenpä ”sme, same, but different”..

Apinoista ihmisiin, tutustuin myös lähemmin erääseen stereotypiseen balilaiseen gigoloon. Hän oli kai juuri sellainen mistä äidit tyttäriään varoittelee… Olin just tulossa Kecak fire ja trance dance esityksestä ( joka oli kerta kaikkiaan uskomatonta katsottavaa) kun näin Joen hänen tutulla spotillaan Coco marketin edessä. Hän halusi viedä mut Napi Otrin reggae baariin parille lasilliselle. Mikä ettei! Paikanpäällä tavattiin hänen ystäviään, otettiin kuppia, heitettiin läppää hyvän musiikin tahdissa. Kaikinpuolin miellyttävä ilta mukavassa seurassa. Mutta mitäs tapahtuikaan seuraavana päivänä.. Tultuani aamulla joogasta menin moikkaamaan Joeta Cocolle. Hän oli hiukka erikoisella tuulella, vähän liikaa iholla ja kun tätä jatkui vaivaannuttavan kauan päätin nostaa kissan pöydälle. Kysyin oliko meillä samat tuntemukset edellisestä illasta. No selkeesti ei. Tyyppi oli nyt AIVAN IN LÖÖÖÖV, valmis perustaa perheen, menee naimisiin ja elää onnellisena hamaan loppuun saakka ja niin edelleen. Ou Mai Gaad! Mähän purskahdin nauruun tässä kohtaa, mulle tämä lähinnä kuulosti ku tyyppi ois sylkeny siirappia. Todella imelää. Sanoin etten halua seurustella enkä etsi elämääni miestä tällä hetkellä, ja tämähän oli hänelle pöyristyttävä loukkaus! Must tuntuu ettei monet balilaiset gigolot oo tottunu saamaan pakkeja länkkäri tytsyiltä, ja eihän Joen ulkoisessa olemuksessa mitään pielessä ollutkaan, mutta hän ei tuntunut käsittävän kantaani. Joskus sitä vaan tahtoo olla yksin! Ja mielummin yksin kuin näin selkeän tapauksen kynsissä. Hänestä tuli sekunneissa uusi puoli esiin, draama queen, nyt hänen sydän oli särkynyt, olin johtanut häntä harhaan eikä hän olisi enää ikinä onnellinen. Hän ei voisi ikinä luottaa naisiin ja itkisi itsensä uneen joka ilta kaivaten minua. Kyl näin on!!! Mua edelleen huvitti tilanteen draama ja naurussa oli pitel.gcc emistä. Mutta Joen esitys sydänjuuriaan myöten loukkaantuneesta miesraasusta jatkui ja jatkui. Hän ei päästäny mua lähtee, halusi kääntää mun pään ja puhua tästä meidän tilanteesta.Ehkä oon sydämetön, kivikasvo, jäätävä kuin pakastearkku, mutta mulla meni loppupeleis vähä hermot. Ilmotin ettei oo mitää puhuttavaa, oon pyhtäny anteeksi ja nyt jatkasin matkaa ja nauttisin päivästä. Hän toivotti mulle pahaa karmaa, kysyi olenko tyytyväinenkun sain hänet tällaisen raivon valtaan että hänestä tuntuu että ainoastaa kuolema voi sen kuitata ja manasi ettei halunnu enää ikinä nähä mua. Luovutin, olkoon sitten maanimyyni, mä yritin pyytää anteeksi.

Samana yönä olin kumminkin levoton. Joe ties missä mä asuin ja pahat muistot kambodzalaisesta yövieraasta tuli mieleen. Must tuntu et pahat henget vaani mun ikkunan takana ja aamulla kun heräsin mun kaulassa oli outo ihottuma. Joka paikkaa kolotti, en varmasti ollu rentouttanu ruumistani kokoyönä. Nyt riitti, mä en menettäis yöuniani jonku sekopää urpon takia, oli aika vaihtaa majataloa lähemmäs mun tulevaa joogastudiota. Yogabarnissa oli mahtavia tunteja, mutta paikka oli aika commersial joten ajattelin vaihtaa pienempään studioon. Heitin siis rinkan olalle ja lähdin etsimään. Haahuilin muuan kujaa josta aiemmin olin hyvän fiiliksen saanut ja päädyin Sandat Balin kynnykselle. Mama Wayanin home stay oli täynnä, mutta hän tiesi paikan jonne voisin halpaan hintaan. Tämä paikka oli vielä rakenteilla ja huone oli vaatimaton, mutta kelpas mulle, halusin vain aloittaa alusta.

Maman vieraanvaraisuus ja ystävällisyys lämmitti sydäntä ja sai hymyn huulille. Tämän talon gazibossa hengailisin mielelläni hintaan kuuluvan aamiaisen jälkeenkin. Myös kanssa asukit vaikuttivat kaikki miellyttäviltä persoonilta. Muutaman ekan päivän aikana en todellakaan tienny mitä kaikkea voisinkaan tässä paratiisissa kokea.