Aatteita ja mielipiteitä, ajatuksia ja oletuksia…

Lento Balille kesti pari tuntia ja saapuis nihkeeseen aikaan 23.40. Tämä hermostutti mun vieressä istuvaa neitokaista. Hän kysyi voisiko viettää yönsä mun kaa kentällä. Mua vähän ihmetytti miks tarvii olla jonku seurassa jos nukkuu?!… Nyökkäsin kuitenkin vähän vastahakoisesti, teki mieli vähän vitsailla edetäänkö me vähän liian nopeaa, mutta tyttörukka oli lakananvalkea ja kankea kauhusta joten säästin hänet puujalkavitseiltäni.

Denpasarin lentokentällä venailin viisumini maksettua ($25/30pvää) että päivä vaihtuisi ennenkuin ottasin leiman maahan, mulla oli buukattu jo paluulento Lombokista Malesiaan tasan 30nen päivän päästä enkä halunnu ylioleskella viisuminiani. Jos näin tekee, tulee rankkua, Indonesiassa $25 per päivä, Kambodzassa $5, Laosissa $40 ja sitä rataa..
Mun lentokoneesta tuttu vierustoveri seisoa napotti vaivautuneen näkösenä siinä edelleen. Mä avasin suuni aikani kuluksi ja kyselin ne puuduttavaakin puuduttavammat klassiset välttämättömyydet: Mikä sun nimi on, mistä sä oot kotosi ja kauan oot reissussa. Mua ei oikeestaan kiinnostanun kuulla, mutta esitin kohteliasta. Tästä tyypistä oli vaikeeta saada muuta irti kun ne vastaukset, keskustelun aloittaminen oli kankeampaa kuin Kimin englanti, eikä häntä selkeesti kiinnostanu kuulla mun vastauksia, mut kiinnosti bunkata mun vieressä. Hmmmm… Mua rupes pännii tilanteen naurettavuus ja tein molemmille palveluksen kun sanoin ettei tarvi venaa mua. Viesti meni kerralla perille. Oon kai paha ihminen…

En kyl tajuu joitain näitä yksin matkustavia naisia. Nyt on tullu vallan kaksi stereotypistä esimerkkiä parin päivän sisällä vastaan. Pelätään uutta ja tuntematonta, pelätään jotain mitä ei ole voinut etukäteen suunnitella ja ottaa ennalta selvää, pelätään kokea jotain josta ei tiedä mitä ennalta odottaa, ja mikä huvittavinta pelätään tehdä se yksin, pelätään yksinäisyyttä. Jos ne ei ite sitä bonjaa nyt, toivon että joku päivä ne valaistuu miten matkanteossa yksinäisyys on kultaa, se ei ole yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä. Suurimmaksi osaksi et sä oo yksin vaikka yksin matkustat. Aina on muita samassa bussissa tai ehkä tapaat jonkun kivan tyypin joka menee samoja reittejä sun kaa pitemmän aikaa. Mä tiedostin että mua vähän pelotti lähtee yksin reissuun, mutta asuttuani iät kaiket kommuuneissa tai oltuani parisuhteissa toinen toisensa jälkeen halusin kokea aitoa yksinäisyyttä. Toki jokainen on kokenut sitä teiniangsti- yksinäisyyttä viistoistavuotiaana kun kukaan ei ymmärtänyt ja kun oli ainut maailmassa joka ajatteli miten ” mää oon niiin ruma ja niin yksin tän mun tunteen ja tilanteen kaa ja kukaan ei rakasta mua”. Mut jos tätä ei lasketa en mä hirveesti oo ollu yksin. Asuinhan mä vuoden yksin, omassa ihanassa kodissani Suomen Turussa, mutta sehän tuli todistettua turhaksi: oon sen verran sosiaalinen ihminen et kotona kävin suunnilleen suihkussa ja pyykkäämässä. Hyvä jos tiesin missä oli keittiön valonkatkaisija tai oliko mulla voita jääkaapissa. Mulla ei myöskään ikinä oo ollu ongelmia saada ystäviä tai tutustua ihmisiin, tän takia pelko lähteä yksin reissuun lievenikin pian päätöksen teon jälkeen, tiesin etten tulis olemaan yksin, mutta halusin astua ulos mun mukavuusalueelta, tuttujen ihmisten ympäriltä mun pienestä piiristäni. Muutenkin, yksinäisyys on mitä tekee siitä. Joskus saattaa istua pubissa kymmenien ihmisten ympäröimänä, mutta tuntea olonsa yksinäiseksi. Mielummin lähtee himaan olemaan konkreettisesti yksin jossa kukaan ei nää sua, kuin näyttää eksyneeltä raasulta lauantai-illan huumassa. Joskus saattaa lähteä kavereiden kanssa illanviettoon, muttei pääse samalle aaltopituudelle heidän kanssaan ja saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka tuntisi jokikisen. Joskus saattaa taas olla festareilla josta ei tunne ketään, muttei koe olevansa yksin kun niin monet sadat muut on samalla hilpeällä fiiliksellä mukana ja se pajamajajonon small talk riittää viemään sen hetkittäisen yksinäisyydentunteen pois.
Vaikka junassa matkustaisi kahdeksan tuntia yksin mitä todennäkösemmin ei ole yksin, aina tulee röökivaunussa ne perinteiset vitsit letkautettua: ”Eihän täällä tarvii edes ite polttaa ku on tota savua niin…” tai naistenvessan perus:” Come Ooooon! Jäikse meikkaa sinne vai mikä täs kestää?” Sit on niitä nyrpeitä toisen puolen kulkijoita tässä suomalaisessa mentaliteetissa eli miks avata suutaan jos sieltä ei tuu mitään järkevää ulos? Miks ihmetellä jotain päivän selvää asiaa kuten:” Oho, eikö nää liikennevalot nyt sit toimikkaan?” No ei näköjään, ei kai tässä auta ihmetellä, se on syteen tai saveen! Tai niitä jotka ei jaksa hymyillä tai moikata tuntemattomille jos nyt satutaan tekee jotain samaa asiaa. No moi! Ai säkin tulit tänne karhunkierrokselle luonnonhelmaan nauttimaan rauhasta ja yksinäisyydestä! No mäpäs moikkaan sua jokatapauksessa. Tai sieltä se tulee, kävelee kohti kaukaisuudesta kuntosalin käytävää pitkin. Sun silmät pelaa ping pongia tennarin kärjistä tän tuntemattoman tulosuuntaa, koitat olla ottamatta katsekontaktia kunnes viimehetkellä molemmat nostaa katseen käytävästä ja eihän siinä muu auta:” Moi!” Moikataan nyt sitte ku me molemmat kerran käydään kuntosalilla. Sama pätee karavaanareihin. Pakko nostaa kättä ku nekin ajaa asuntoautoa! Ja sama ralli se on täällä matkustaessakin, mut mennään vähä ”syvemmälle” sen tervehtimisen kaa, mut silti ne on melkeenpä järjestäen aina ne samat turruttavat kysymykset joilla ei oo mitään virkaa ja joiden vastaukset unohdetaan kun selät käännetään. Vailla logiikkaa jengi tekee sitä jatkuvasti: mäpäs kysyn tolta jotain juvelaa ku silläkin on reppu ja valkonen naama! On toki myös niitä joita oikeesti kiinnostaa kuka sä oot ja mihin menossa, ihan niinku kotiolosuhteissakin jotkut vaan on iloisia ja haluaa hymyillä tuntemattomille. Se kuulostaa vähä friikiltä mutta on ihan ok, meitä on moneen junaa ja ymmärtäminen on sen kaiken A ja O.

Mutta miksi turvautua tuntemattomaan ihmiseen kun olet henkilökohtaisen seikkailusi alussa. Näin seittemän kuukaudenkin jälkeen mä koen joka kerta kun vaihdan paikkaa, että olen uuden seikkailun alussa. Joka kerta koen sitä ihanaa yllätyksellisyyttä, vaihtelevuutta, monipuolisuutta, vapautta, odottamisen riemua ja ITSENÄISYYTTÄ. Koukuttavaa, etten sanois. Musta on kiva matkustaa myös ystävien kaa, yhdessä miettiä mitä helvettiä sitä kuuluis seuraavaksi tehdä ja jakaa ihmetyksen aiheita. Mutta niinku sanoin, ystävien, en tuntemattomien. Tuntemattomiin on kiva tutustua kun on hetken paikallaan jossain ja jatkaa ehkä yhdessä matkaa, ystävinä. Tässäkin mielessä oon varmaan hitaasti lampenevä perus suomalainen, mutta onhan se nyt järjenköyhää koittaa bondata jonkun kaa jos se nyt vaan sattuu istuu sun vieressä samassa kulkuneuvossa. Jutustelu on sallittua joo. Kyl mä mielelläni kuuntelen mitä Saila mummulla on sanottavaa kun kahen tunnin päästä ollaan Tampereella, mut en mä kysy Saila mummulta mitä se tekee kun se Tampereelle pääsee. En mä kysy voinko tulla nukkuu sen viereen tai jakaa taksin sen kaa. Täällä se on vissiin vallan sosiaalisesti hyväksyttävää. Mun mielestä se on edelleen näin seittemän kuukauden jälkeen hemmetin outoo.

Toki matkustamisessa on myös negatiiviset puolensa. Epävarmuus tulevasta saattaa aika-ajoin ahdistaa mutta sekin on tapa ajatella. Kun tämän epävarmuuden näkee jännittävänä uutena asiana on kokemus positiivinen alusta loppuun. Joskus kylläkin on yksinkertaisesti niin väsynyt ettei jaksa olla kiinnostunut muista tai hyvä jos jaksaa kommunikoida (allekirjotan!) mutta kanssamatkustajat toivottavasti sen ymmärtää, jetlag on kuin kahden päivän krapula, paras tapa päästä siitä on yksinkertaisesti levätä. Yleensä elämän virta kuljettaa meidät oikeisiin paikkoihin oikeiden ihmisten luo, jos ei, voi vaihtaa paikkaa ja seuraa ja seurata intuitiota. Vaikka siitä seuraisi sitä ajoittaista yksinäisyydentunnetta on se huomattavasti parempi kuin jumittaa paikassa josta et vällää ja seurassa josta olet epävarma. Se kasvattaa meitä ihmisinä, lujittaa luonnetta ja auttaa näkemään kuka sinä oikeasti olet, mitä haluat elämältä ja ihmisiltä ympärilläsi ja mikä on mielipiteesi, eikös tämäkin ole monelle se syy lähteä matkaan? Oivaltamaan jotain sinusta itsestäsi.

Sitten on tietenkin se aika ja raha, mutta se kai on monelle se ”ongelma” ihan arjessakin. Mulla on enää kuukausi jäljellä ennen Suomeen paluuta ja budjetissa oon pysyny. Kuten on tullut huomattua on rahanteko maailmalla sairaan helppoa ja monelle reissaajalle elämäntapa, voisin itsekkin kai jatkaa loputtomiin, mutta kahdeksan maata ja kahdeksan kuukautta tulee umpeen. Paluulippu Helsinki-Vantaalle on 10.6 ja vastassa mua on mun ihana perhe. Enkä malta oottaa että pääsen nauraa ystävieni kaa, kuulla tarinoita ja hengailla muuten vaan. Onhan se totta, että hyvinvointivaltiossa voidaan ja maksetaan hyvin. Loistavan ilmasen koulutuksen saaneena mun vaan on kannattavampaa toistaseksi tehdä töitä Suomessa.

Harmittavan usein kylläkin eläessä siinä hyvinvointi yhteiskunnassa, huomaa ettei kaikki voikkaan ihan hyvin. Yksinhuoltaja tehdastyöntekijät alkoholisoituu ja masentuu ja kuolee oman käden kautta, yksin. Mitä tekee toinen ujo suomalainen kun huomaa naapurin Kallen olevan allapäin. Ei ainakaan mene juttelemaan! ”Aikunen ihminen, kai se huolen itestään pitää…” Hyvinvointia kohdusta hautaan! Jos se ujo veri suonissa virtaa on vaikea saada ystäviä ja sosialisoida. No jos on sama harrastus, öööö, kuten kapakat, sehän on hyvä paikka mennä moikkaa Jormaa, ei tietoo miten ne eros vaimosa kaa, missä ne lapset nykyään on, mutta Olvia se joka ilta juo, ja Kanariallaki se on kaiketi käyny ku on se lippalakkikin…
Kun välit perheeseen menettää monella jurolla suomalaisella alkaa se elämän alamäki. Rahaa tienataan niin maan perkeleesti, mutta ei tiedetä mitä sillä tekis. Jos sitä sit ostais kerrostalo-osakkeen, Mersun, lotota voi joka lauantai jos vaikka sais lisää rahaa josta ei tiedä minne sen laittais. Joku tosiaan saattaa käydä kerran vuoteen siellä Kanarialla, mulle tä ois vähän niinku ”ei nää metsää puilta”, tietää että se on siellä ja kai se on sekin tapa elää. Joka vuosi mennä johonkin, ihan vaan että näkee vilauksen siitä metsästä, palataan takas tekemään rahaa että voi taas palata ja näkee ehkä eri puun sillä kertaa, muttei jostain syystä mennä syvemmälle sinne metsään. Jostain syystä ei vaan kiinnosta, vai ei uskalla?

Aasialaisilla on vähän eri mentaliteetti. Ei olla hyvinvointivaltioita bruttokansantuotteen perusteella, mutta kuitenkin voidaan hyvin vaikka elämä potkis päähän urakalla. Ja moni voi hyvin koska on se perhe joka tukee. Ihmiset on kiitollisia siitä vähästä mitä saavat, kulho riisiä tai puhdasta vettä. Isät kuoli sodassa tai koko suku katosi, lapsi on epämuodostunut maahan laskettujen myrkkyjen takia joita sota mukanaan toi, mutta lapsi on elossa ja se on syy olla kiitollinen. Rahalla vois kai ostaa onnen, mutta kun rahaa ei ole on onni ihmisissä ympärillä. Suomessa se on toisinpäin. Kun ei ole onnea ihmisistä ympärillä on onni rahassa. Mutta kummat on sit onnellisempia? Ne Suomalaiset jotka ostaa asioita jotka tekee ne onnelliseksi vai nämä aasialaiset jotka löytää onnen rippeitä yksinkertaisesta arjesta, koska unelma rahalliseen onneen on realistisesti vain kaukainen haave. Mutta onko Suomalaisella kumminkin paremmat edellytykset onneen? Oi, jos onni ois..

Mä oon onnellisempi kuin koskaan ennen. Herään aamuun hymy huulilla kukon laulaessa ja tunnen auringonvalon suodattuvan silmäluomieni läpi. Lähden uuteen päivään avoimin mielin, opin joka päivä jotain uutta eri kulttuureista ja ihmisistä, mun ei tarvi oppii niitä kirjoista tai kattoo teeveestä, mä elän sitä! Oon aktiivinen kun haluan kokea ja ihmetellä, sosiaalinen kun haluan keskustella, vetäydyn itseeni kun haluan miettiä. Kaikkea tasapainossa. Mun ei tarvi näyttää hyvältä miellyttääkseni muita, mä kunnioitan kehoani ja elän terveellisesti, muistan nauttia myös elämästä, en turruta tunteita ja aisteja alkoholilla vaan stimuloin niitä. Oon avoin itselleni ja muille, ennakkoluuloton, ystävällinen ja häpeilemätön joka tilanteessa eikä mun ei tarviaina miettiä ”vaan kehtaako sitä….” Mä määrään mun elämäni suunnan, olen oman onneni seppä. Oon löytäny todellisen  onnen, vapauden, ja se olin minä itse joka loi ne kahleet. Se onnen löytäminen lähti luopumisesta, sen sai aikaan raha, mutta sillä ei ole enää mitään tekemistä rahan kanssa tai riippuvuudesta muihin ihmisiin tai välttämättömiin tavaroihin. Se vaan on ja se on hyvä tunne. Tiedän että sen voi saavuttaa missä vaan ja milloin vaan. Koen sitä nyt täällä, mutta tiedän sen tunteen jatkuvan kun palaan takaisin. Silloin löydän onnen muista asioista, niistä jotka voin saavuttaa, aasiasta opitulla mentaliteetillä.

Mua vähän masensi ensin tää ”aika on kortilla” ajatus joka varjosti mun päiviä. Mutta muistutin itseäni miten aina voi palata, mun oleskelu aasiassa katkeaa, muttei se tarkota et matka päättyy. Matka jatkuu kokoajan ja jatkuvasti, seuraavana matkaan Suomeen ja sitten taas jonnekkin. Elämä on matka ja meillä ei ole muuta kuin aikaa ja silti ajatellaan ettei aikaa ole tarpeeksi. Aika on vain välttämätön käsite jonka ihminen loi pystyäkseen kontrolloimaan ikuisuutta. Aika ei lopu eikä ala, sehän vain on, ja sehän on vain jokaisesta itsestään kiinni elääkö elämänsä parasta aikaa nyt ja aina tai elikö ennen vai elääkö kohta. Mulla oli kuukausi vielä aikaa nauttia aasiasta ennekuin matkani jatkuisi Suomeen. Miksi masentua kun matka ”päättyy” ja pitäisi lähteä, en mä lähde vaan jatkan matkaa ja sehän on ihana asia, eikö?

Mä myös muistutin itseäni miten rikas mä olin vaikka rahallisesti tulisin Indonesian jälkeen olemaan köyhä. Tämähän ei mikään halpa maa Kambodzan ja Thaimaan rinnalla ole. Nukuttuani yöni Starbucksin sohvilla heräsin länsimaalaisen musiikin pauhantaan. ”Miss, do You want some breakfast?” joku kysyi hyvällä englannilla. Nykäsin korvatulpat korvista ja vedin silmälapun otsalle ja näin ystävällisesti hymyilevät kasvot.

”Welcome to Indonesia!”

Advertisement

Phnom Penhistä Singaporeen

Bussi matka Sihanoukvillestä Phnom Penhiin kesti kerranki sen verran ku piti, eli sen 4 tuntia ja edessä pyöri karaoken sijaan joku Ben Aflekin leffa. Hämmästyttävää! Linja-autoja pääkaupunkiin lähtee aika kiitettävästi pitkin päivää ja hintahan määräytyy mihin aikaan vehkula lähtee ja keneltä tiketin ostat. Jos olet Serendipityllä voit ihan hyvin koittaa itse löytää bussiaseman ja ostaa lipun sieltä. Yks löytyy muunmuassa isolta tieltä kultasilta leijonilta marketille päin, tien kaartaessa vasemmalle, 168 vasemmalla puolella tietä. Komissiot travelagenteilla on kumminkin aika minimaalisia ja yleensä pick up kuuluu hintaan, joten saatat jopa säästää rahaa.
Mulla oli taas epäsosiaalinen fiilis ja halusin vältellä ihmisiä, istuin siis penkeille joista toinen oli rikki. Silti siihen koitti ängetä ensin paikallinen ”couch surffaaja” joka puhua pälpätti jo asemalla ku venattiin kyytiä sekä toinen bussiin päätynyt valkoihonen nainen. Tämä sama nainen oli ihan hädissään missä jäädä pois. Rauhoittelin häntä ja ehdotin viimeistä pysäkkiä. Mä nukuin koko matkan ja heräsin kun oltiin pysähdyksissä ja mun rinkka oli näköjään nakattu kadulle jossa odotti noin kymmenkunta tuktuk/mopokuskia valmiina pelastaa meidät. Mua vitutti suunnattomasti tä mun seurassa oleva länsimaalainen. Hän oli skeptinen eikä suostunut lähtemään bussista, raukka luuli ettei meitä jätetty oikealle pysäkille, että tämä huoltoaseman piha oli jonkinsortin kusetus. Näinhän kävi mulle itelle Thaimaassa joo, mut Kambodzalaisilla ei oo tapana kusettaa turisteja tähän tyyliin. Kerroin olevamme ihan Phnom Penhin keskustassa. Erotin itse paikan pimeälläkin keskustorin kupolikatosta kun pääsin hyeenojen kynsistä. Nainen ois halunnu jakaa tuktukin ja tulla samaan hotelliin mun kaa. Mä sanoin, että kävelen, mut toki autoin häntä sen verran et kerroin paljo maksaa tuktukista ja mistä löytää majotus vaihtoehtoja. Oltiin kymmenen minuutin päässä jokirannasta ja mä olin matkalla tuttuun Happy 11:niin. Otin dormin yöksi, ens kerralla ku tuun PPhen tarvii löytää joku uus lafka jossa yöpyä. Hinnat on nykyään korkeella tässäkin paikassa, kiitos Lonely Planetin, Trip Advisorin ja Hostel Worldin. Nyt pulitat pelkästä dormista kaheksan dollarii. Vähän kirpasi Everythangin $3 jälkeen…

Nukuin makosasti ja aamulla tinkasin tuktukin femmalla kentälle. Lähtöselvitys suju ongelmitta, rinkka oli edelleen se seittemän kiloo minkä saa käsimatkatavaroina koneeseen lastata. Kiitos Jetstarin henkilökunnalle kun katsoivat sormien välistä mun ” + small item” laukkua joka paino saleen kolme kiloo lisää 😀 Lentohan kesti pari tuntia ja Singaporessa mulla ois viis tuntia ennen seuraavaa lentoa.

Singaporehan löytyy kartalta läntisen Malesian alapuolelta ja pikkiriikkinen valtio on kansainvälisellä mittapuulla öky eli porvari eli saaatanan kallis.
Tässä ”leijonien kaupungissa” luontoäidistä ei näy enää hyvä jos alushameen helmaa. Yks luonnonpuisto maasta löytyy jota harva tulee ihmettelemään, eli suurin osa tästä reilusta viidestäsadasta neliökilometristä on betonin peitossa. Saaristohan oli muinoin brittien siirtomaa, se ”kuningas jalokivi” ja Japanilaisten miehittämänä toisen maailmansodan aikaan ja erotettiin virallisesti Malesiasta 1965 jolloin valtio alkoikin vaurastumaan. Toki kun Suezin kanava aukaistiin tuli jo silloin Singaporesta yksi tärkeimmistä kaupan keskuksista. Kiinan, Taiwanin ja Etelä Korean lisäksi on Singapore yksi Aasian taloudellisesti parhaiten toimeen tulevista valtioista. Markkinatalous maassa on vapainta, innovatiivisinta ja kilpailukykyisintä koko maailmankartalla. Maahan on myös maailman vähiten korruptoituneita maita Uuden Seelannin ja muunmuassa Suomen joukossa.

Ei paskempi paikka siis ja turistithan toivotetaan ilomielin viisumivapaasti maahan oleskelemaan jopa 3kk kerrallaan, aivan kuten Malesiassakin 🙂 Mulla oli kuitenkin viis tuntia ja jos olet samassa pattitilantessa jonain aurinkoisena päivänä Aasian auringon alla suosittelen tekemään seuraavaa:

Kun olet hakenut kassisi liukuhihnalta ja leimannut itsesi ineen paras tapa saada infoa maasta ei suinkaan ole nenä kiinni opaskirjassa vaan otappas ilo kaupungista irti esim Changi lentokentän tarjoamalla kaupunkikierroksella! Pääset näkemään mm Merlionin puiston, Little Indian ja China Townin. Tai hyödy yhdestä maailman parhaimmista lentokentistä, sen mahtavasta mahdollisuuksien tarjonnasta. Jos jäät kentälle pörrää valuuttana toimii myös Ameriikan dollari, mutta kuten mainitsin mikään ei ole halpaa. Kuppi kahvia on hulppeat 3.5 euroa. Perus luntsi kympin hujakoilla. Jos siis haluaa paastota ja elbata löytyy siihenkin mahdollisuuksia. Voit mennä salille, kattoo leffaa, mennä ilmailu aiheiseen tietomaahan, perhos puutarhaan, surffailla ilmaseksi netissä niin wifillä kuin lentokentän 550:nellä tietokoneella, mennä uima-altaille chillaa ja ottaa arskaa, ihailla karppeja lammissa, liukua 12 metristä liukumäkeä kerta toisesa jälkeen kunnes huimaa tai äimätä Kinetic Rain Sculpturea, joka mun mielestä on ehkä kaunein mekaaninen esitys mitä oon ikinä ihmisen nähny tehneen. Reilu 1200 kuparista vesipisaraa muuttaa muotoaan tarkalla korografialla lentokoneesta lohikäärmeeksi. Todella vaikuttavaa katseltavaa ajan tappamiseen.

Luvassa oli vielä pari tuntia lentokoneessa, yö Denpasarin kentällä, mopoa, bussia ja minivania ennenkuin pääsisin viettämään viimestä kuukauttani Indonesian ihmemaassa ja näin aluksi viikko tai kaks fiiliksestä riippuen Balin saarella Ubudin kylässä.

Koh Russei, Koh Ta Kiev ja viimeset päivät Otresilla

Nukuin yön dormissa Serendipityllä ja yheltä lähtiki botski Bambuulle aka Koh Russeille. Tapasin Sofian ja Vitdan satamassa. Niille ei oletettavasti kuulunu oikeen mitään, siellä saarella kun asuu.. Mietin et onneks mun elämä ei oo niin tylsää. Onneksi en aikoinaan jääny siihen kuplaan.

Mul oli muutenki vähä ristiriitaset fiilikset palaamisesta jälleen, helpotti ku kuulin ettei Jamie ollu paikalla. Saari ei ollu niin kaunis ku ennen. Luovuttamisen jälkiä oli näkyvissä. Parin bungalowin toisen puolen tasapainottelevat jalat oli katkennu ja mökit oli kenollaan. Roskia ei selkeesti enää kerätty niinku ennen ja henkilökunta oli väsynyttä. Eka päivä meni chillatessa, kävelin metsässä ja huokailin. Onhan se edelleen kaunis, mutta kauneimmillaan se oli sillon marraskuussa ja vielä kauniimmaksi sen teki ne ihanat ihmiset. Näistä ihmisistä jäljellä oli edellä mainitut sekä ihanan iloiset khmerit Ramorn, Sitha, Yod ja Prann ja jo puoli vuotta saarella asunut saksalainen Sabina joka nyt ”styylasi” paikallisen venekuskin kaa. Ongelma oli ettei yhteistä kieltä ollu, pelkät eleet ja katseet ja tyyppi halus jo naimisiin ja lapsia. Hän ei tiennyt mitä halus, muttei ainakaan lähteä saarelta, mutta viimeset hetket oli käsillä ja sen tunsi. Pyhitin aikani haahuiluun, rannalla makoiluun, uimiseen, joogaan ja toki seurustelemiseen ja juhlimiseenkin. Bileet on kyl ykkösluokkaa tässä possessa. Syper Gay-sunnuntai teemaan sopivasti maalasin juhlakansalle ’pussylicker’-viiksiä ja soittolistalla tietenkin Abban ikivihreitä ja kootut euroviisu hirvitykset. Humaltumisen takasi ”rapu paini” eli kolme rapua edusti eri värejä. Lattiaan piirrettiin iso ympyrä ja ravut asetettiin keskelle. Vedot lyötiin tietenkin kierroksen alussa ja vedonlyönti välineenä toimi ryypyt. Jos mä veikkasin viis oranssille, otin eka ite viis ja jos oranssiksi maalattu rapu voitti sain määrätä viis ryyppyä jollekkin ringissä. Taattu humala ja bileethän jatkuu vaikka sähköt katkee. Aina voi laulaa ja tanssia tai mennä vaikka naku uinnille ja nythän oli myös mahtava täysikuu.

Pari päivää mä siellä siis ihmettelin, vielä oli Koh Ta Kiev nähtävänä. Matkalla takaisin maihin veneessä istu myös ”Ru”, Koh Run viimesin vuokralainen. Kyselin fiiliksistä ja seuraavista liikkeistä. Ruhan tuli Kambodzaan ykstoista vuotta sitten. Eli vuoden siellä täällä kunnes löysi Serendipitylle ja perusti rannan ensimmäisen baarin, ensimmäisen Dolphin Shackin. Tästä ei mennyt aikaakaan kun saari kutsui ja hyvän diilin hän tekikin. Voittoa on lunastettu hävyttömän paljon näiden kymmenen vuoden aikana ja seuraavaa liikettä voikin pohtia rauhassa, fyffet ei ihan heti lopu kesken. Miten hän sen teki? Lepposalla asenteella ja pienellä investoinnilla. Hökkeleiden rakentamiseen ei paljoa rahaa kulu ja jos hienomman resortin haluaa rakennuttaa puhutaan 20.000-40.000 USAn dollarista. Bisnes puheitten jälkeen löysin siis itseni jälleen Serendipityltä. Oli todella turhauttavaa ottaa taas se tunnin lotja maihin kun Koh Ta Kiev on ihan Koh Russein vieressä, mutta tähän aikaan vuodesta ei kalastaja laivoja kulje. Tai kulkee toki jos maksat privaattikuljetuksesta. Mutta näin off sesonkina laivojen lippuhinnat on yks kolmasosa sesonkihintoihin nähden ja parasta kaikessahan on että rannat huutaa tyhjyyttään kun asteita on lähemmäs nelkyt.

Tästä syystä mäkään en jääny keskustaan vaan hiilasin luuni Otres beachille. Jäin yöksi Everythangiin, ihanien Erikan ja Carryn omistamaan suloiseen rantamajaan jonne eräs Haciendan pitkäaikais asukki Hilly meni töihin ja varasin kulkuneuvon seuraavalle aamulle.
Otresille kun palas oli niinku kotiin ois tullu. Alan tuntee jo niin hyvin duunareita täällä ja jopa tuktuk- kuskit, rannan hierojat ja kylän pikkulapset muistaa ”Vii”n. Kun lähdin aamulla Koh Ta Kieville ei veneessä ollutkaan muita. Matka kestää noin tunnin ja lippu irtoo kympillä menopaluu, saa nähdä miltä tämäkin paratiisi näyttää vuoden päästä kun kiinalaiset ovat ostaneet saaren ja nyt sen leikkaa suuri hakkuu alue keskeltä, johon on suunnitteilla asfaltoitu tie joka tulee yhdistään saaren mantereeseen. Puumajojen, telttamajotusten ja bungalowien tilalle tulee jälleen iso resortti ja kauniin metsän sijaan näköalaa dominoi golfkenttä. Haluisin tietää ketä/kuka tää mystinen kiinalainen on joka brutaalisti tuhoaa Kambodzan rannikkoa. Täällähän ei ole mahdollista OSTAA maata ellei ole naimisissa paikallisen kanssa. Jos näin olisi, olisi Kambodza periaatteessa pelkkä siirtomaa pläntti suurimmaksi osaksi Ranskalle ja Kiinalle. Onneksi siis näin ei ole, mutta vuokrata voi tontteja ja palan biitsiä saarelta kymmeneksi vuodeksi kerrallaan. Kambodza on niitä harvoja maita jossa saaria ei ole vielä pilattu, ensi sesonkina on kaks vähemmän.

Koh Ta Kievin metsä oli kuin Koh Rong Samloenin ja ranta kuin Koh Russein. Tykkäsin saaren ilmapiiristä, lepposasta oleskelusta ja jälleen ihmisistä. Saarella pysyvästi asuu muuan Johan jolla on oma absintti panimo, ten103:n ruotsalaiskaunotar aikoi myös olla viimeseen asti. Tämä puoli saaresta on tullut tunnetuksi pajauttelijoitten paratiisina. Kokemisen arvoinen oli myös ”taikalampi”. Makean ja suolaisen veden lampi jossa harppauskerrokset ovat helposti erotettavissa. Lampi on kuin kuumalähde tai valtava kylpyamme 😀 Sinne mut vei israelilaiset Sam ja Roman. Pojat oli suorittaneet kolme vuotta armeijassa, opiskelleet taloutta ja päättivät lähtä vittuun Israelista, heidän sanojensa mukaan toivottomasta maasta. Saa olla tyytyväinen tosisan ku on Suomessa syntynyt. Melkeenpä joka toinen jonka tapaa täällä maailmalla tietää Suomen valtion tarjoamasta loistavasta koulutuksesta. Muuan Etelä Afrikkalainen opettaja matkusti työkseen ja kertoi valtaosan hänen oppilaistaan haluavan olla suomalaisia. Tottakai nämä kaikki olettaa mun yleissivistyksen olevan vähintäänkin tietosanakirjan tasoa ja oonkin varmasti ollu mahtava esimerkki(monelle ensimmäinen suomalainen ketä he ovat ikinä tavanneet) tästä maailmaluokan koulutustasosta kun hyvä jos tiedän millon Suomi itsenäistyi tai ketä vastaan me sodittiin ja millon 😀 Niinku aiemmin mainitsinkin, oon oppinu enemmän meidän hostoriasta muilta matkaajilta kuin koulunpenkissä aikanaan. Matkailu avartaa ja elämän koulussa on parasta oppia.

Tämä kaksikko siis päätti aloittaa uuden elämän Bangkokissa. Mutta kun elää laatikossa paratiisin ympäröimänä, liikkuu maan alla ja myy ja ostaa hyvällä voitolla toisten taskuun tulee vähemmäatäkin epäreilu fiilis, kuin olis huvipuistossa jonka laitteisiin on liian pieni. Poijjaat otti hatkat kun tarpeeksi mehevä palkkakuitti tuli tienattua ja lähtivät reissaamaan kaakkois-aasiaa. Filippiinit, Vietnam ja nyt Kambodza ja kuten olen itsekkin huomannut, syyt matkustaa voi muuttua huomattavasti viikoissa. He halusivat vapauden liikkua ja nähdä, sen sijaan he tapasivat myös inspiroivia ihmisiä ja alkoivat löytämään elämälle suuntaa, kokwilivat uutta tapaa elää ja tulevaisuuden kuva alkoi hahmottua. On jännä miten sitä tapaakin joskus ihmisiä joista saa sen fiiliksen, että nämä on samalla tikkaalla mun kaa, samalla rapulla. Kuten mulle myös, mun tulevaisuuden kuva on alkanut pikkuhiljaa hahmottua ja mun alkuperäinen syy lähteä reissuun on saanu syvempiä ulottuvuuksia. Nut tiedän ettei mua oo luotu Suomen loskassa tarpomaan ja haluan matkustaa lisää ja oppia sen mitä kaikki on mulle jankuttanu ajat päivät. Ala tatskaamaan. Ja sen mä myös teen. He tiesivät että osaavat myydä, mutta miten sen kääntäisi niin, ettei tarvisi olla tekemisissä rahan kanssa. Pulmallista etten sanois ja tiemme erkanivat näihin mietteisiin, he palaisivat Thaimaahan inspiroitumaan ja mä viettämään viimesiä päiviäni Otresille.

Mä tiedän että osaan asiakaspalvella ja rakastan taidetta ja sen luomista. Ainut mikä on ollu esteenä mun menestykselle ja intohimon toteutukselle on ollu pelko epäonnistumisesta. Tulin tänne toki voittamaan myös pelkoni, luulin pelkoni hämähäkkeihin olevan se suurin pelkoni. Kun tämä oli voitettu muuan viidakkotrekin jälkeen kun tajusin miten kaikkeen tottuu, aloin miettimään niitä syvempiä pelkoja. Moni pelkää uutta ja tuntematonta. Mä tiesin ettei se ole mun ongelma, mutta en tiennyt että mun suurin pelko olikin pelko onnistua. Nyt oon voittanut sen ja tiedän onnistuvani. Lopetin tupakoinnin sadasta nollaan päivässä. Mua pelotti etten nauti mun aamukahvista tai viinilasista yhtä paljon kuin ennen jos lopetan. Tajusin että nautin itseasiassa enemmän kun tiedostin ettei jokin typerä pääni sisäinen riippuvuus enää hallitse mun elämää. Sama nyt. Toki mä palaan Suomeen ja annan sille ravintola-alalle vielä yhen tsänssin, mutta tämäkin on suurimmaksi osaksi rahan takia. Fakta on että parhaat rahat taotaan kotosalla ennemmin kuin paratiisin rantabaarissa kookoksia myydessä. Kun hillot on kasassa mä meen taas. Rakastan mun perhettä ja ystäviä siellä Suomessa, eikä mun arki todellakaan mitään huonoa ollut, mutta oon Suomes tasan niin kauan kunnes rahat uuteen rissuun on kerätty ja lähen taas etsimään, tutkimaan ja oivaltamaan, elämään unelmaani ilman yhteiskunnan luomia normeja, oletuksia ja edellytyksiä. Lähden rakentamaan uraa ja tulevaisuutta josta nautin ja joka tuntuu luonnolliselta. Tienaamaan työllä josta nautin ja elämään uudenlaista arkea.

Mul oli muutama päivä aikaa hyvästellä tutut ja vielä oli maalaushommiakin. Elsa jäis Serendipitylle off sesongiksi ja halusin viettää viel yhden illan hänen kanssaan ja mähän en näitten totaalin reilun parin kuukauden aikana oo juhlinu kertaakaan siellä keskustassa. Ilta oli eeppinen, hauska, mutta edelleen olen sitä mieltä et parhaat dj:t on Otresilla ja melkeen kaikki mun ihmiset myös. Elsaa tulee kyllä ikävä. Parhaimpia menomestoja on Session, Dolphin Shack, JJ’s ja Utopia ja juomisesta ei hyvällä tuurilla tarvi maksaa mitään kun ottaa flyiereitä jakavilta misuilta lapun on tervetuliaisjuoma yleensä ilmainen ja häppäreillä dollarin bisse on vähintään puoleen hintaan. Aika meni siivillä hyvässä seurassa ja aamul palasin Everythangiin.

Yritin mennä tsekkaa itteni ulos Haciendasta mutta itse Karina ei ollut paikalla ja hän oli keksinyt uuden laskutus tavan meikäläiselle. Eli niinä päivinä kun mä maalasin sain puolet laskusta pois. Olin hiukka hämilläni milloin tällainen järjestely on sovittu. Mä en paljoo palkkaa pyydä mun työstä, mutta ilmeisesti ilmanen ruoka ja asuminen päiviltä jolloin tein töitä oli liikaa pyydetty sittenkin. Ei siinä mitään jos mäkin olisin kuullu sopimuksen muuttumisesta. Jos multa kysytään on Karinalla ote alkanut lipsumaan hälyttävästi. Alkoholiahan nautitaan joka päivä, nyt oli 20 päivän putki menossa. Nainen eräänä aamuna hermoraunioissaan sanoi Fizille myyvänsä koko paskan. Yhdeksän ja puoli vuotta vuokrasopimusta jäljellä ja nyt jo tuntuu että tarvii luovutta… Neidon käytös on ollut muutenkin vähän mitä sattuu, hän antoi luottopakilleen Noralle potkut kun kuuli ruokakaupan tuulikaapissa puhuttavan mestan olevan narkkien sijaiskoti ja huumeiden välittäjä. Nora oli eräs aamu hieman krapulaisen näköisenä avannut baaria kun Karina nosti kissan pöydälle. Jos multa kysytään vois omistaja katsoa peiliin ennenkuin alkaa heittää viimesiä työntekijöitään pihalle. Jäljellä on enää Fiz. Nora sai duunia Everythangista eikä mua huvittanu palata tyhjään Haciendaan, palasin vain päiväksi maalaamaan seinän naapurin Misan kanssa. Ensi kaudella vastakkaisella puolella tietä tulee olemaan melko kilpailukykyinen majatalo jonka seinällä on nyt ensimmäinen osa maalaussarjastamme. Yksi syy lisää palata ensi kaudeksi, mikä olisi mahtavampaa kuin maalata koko paikan seinät tyylillä joka alotettiin, eli sama kuva puolitettuna edustaen vastakohtia elämän suurissa kysymyksissä.

Viimenen iltani Otresilla oli Fizin syntymäpäivät. Nora oli töissä kymmeneen ja odotettin Hillyn kanssa kunnes hän pääsisi. Olin käynyt edellisenä päivänä marketeilla ostamassa naurettavan yhteislahjan: Hello Kitty säästöpossu Kambodzaan paluuta varten, käsiviuhka jota koristi kuva Korealaisesta poikabändistä, angry birds aamutossut ja kalastuspeli. Henkilökohtaisesti annoin vielä uuden kameran kun tiputettiin edellinen hupsistakeikkaa laidan yli snorkausreissulla Malesiassa. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen lahjaan mutta kun saavuimme kokolle Otres yhden ja kahden väliin oli tunnelma viileä Karinan osalta. Hänellä oli mulle sanottavaa.
Notskilla oli letkeä tunnelma, Eddie soitti kitaraa ja jengi laulo, kunnes Karina avas suunsa. Hän alkoi paapattamaan miten hänellä ei ole mitään arvostusta mua kohtaan enää jäljellä, miten mä saatoinkaan tulla niin myöhässä näihin bileisiin ja miten mä voin kutsua itseäni Fizin ystäväksi. Olin hiukka hämillään mitä helvettiä se siinä huutaa. Kysyin tietenkin Fiziltä heti kun savuttiin miten alku ilta oli mennyt ja pahoittelin kun tultiin vähän myöhässä, mutta onneksi bileet olikin vasta alussa. Hän sanoi ettei hätää ja vaikka he odottivatkin meidän tulevan aiemmin oli kaikki nyt hyvin kun oltiin paikan päällä.
Karina jatko ja jatko. Mä en yleensäkkään jaksa tapella ihmisten kaa naurettavista asioista kuten tässä tapaukseasa mikä on ystävyyden mitta. Kuuntelin hiljaa ja kun hän oli toistanut noin sata viiskyt kertaa miten ei arvosta mua enää yhtään vastaukseni oli lyhyt ja ytimekäs:” Selkee”. Huvittavaa koko hommassa oli miten hän itse lähti bileistä välittömästi tämän pauhaamisen jälkeen Otres ykköselle baariin vonkaamaan kuulemma joltain jätkältä joka ei ees halunnut tältä pesää. Tekopyhää toimintaa etten sanois.

Bileet kumminkin vain parani. Porukka sammuili ja random tyypit lähti. Meidän ydin porukka jäi jäljelle ja käytiin välillä uimassa planktoneiden kipinöidessä ja soiteltiin ukulelettä ja rumpulootaa, pidettiin nuotioo yllä ja hassuteltiin. Auringonnousu oli haikea, mäkin aloin pikkuhiljaa tippumaan ja oli hyvästien aika. Ladon jengi palas marketille ja Fiz Haciendaan, mä en sinne astuis jalallani enää, jos nainen jolle oon maalannu seiniä tunteella viimeset kuukaudet huutaa mulle kännirähinöissään edellämainittua ei mua hirveesti huvita sinne palata. Kävelin Everythangiin jossa mua odotti vielä yks peili projekti. Silmät ristissä väsäsin homman kunnialla loppuun, ostin lippuni Phnom Penhiin ja kulutin viimesen päiväni näissä piireissä. Kun oli aika lähteä itkin koko matkan mopon kyydissä. Tämä väli Otresilta Down Towniin on tullu kuljettua niin monet kerrat, maisema on porautunu mun mieleen kunnolla: Khmeriläinen kylänraitti jonka vartella pelataan jalista punamulta kentällä, alastomia pikkulapsia ja pikkuriikkisiä hökkeleitä joita he kodeiksi kutsuvat. Graffitit muureissa joita Kambodzalaiset rakastaa rakentaa tyhjien tonttiensa rajaamiseksi. Lehmät jotka löntystää keskellä tietä, kanat ja possut. Autio kalliokohta josta tulee mieleen lännenfilmit, peltoaukeat ja ankkalammet, korkeuksiin nousevat lukaalit, hienostohotellit. Kyllä, tätä maisemaa en halua unohtaa, kun (huomaa KUN) ensi kerralla palaan on kaikki varmasti niin erilaista. Kyllä, nyt olin varma, että haluaisin palata pian.