Koh Rong Samloem

Saaria Sihanoukvillen rantaviivallahan on muutama. Nyt sain mahdollisuuden tutustua ei niin tunnettuun, porvarisaarena pidettyyn Koh Rong Samloemiin.

Mentiin aamusta omalla botskilla Dive Shopin kanssa. Toimipisteitä heillä on Koh Rongilla, Otresilla ja Serendipityllä. Nyt Koh Rongin toimipiste lopetetaan ja toiminta siirretään Samloemille. Matka kesti kolmisen tuntia eikä meidän paatti ollu edes hitaasta päästä. Oli kiva lähtee Otresilta hetkeksi. Nyt kun uusia asukkaita ei ole tullut, on elämä BB talossa alkanut tuntua hiukka pieneltä. Ross lähti kolmen kuukauden jälkeen, Resh js Luke kesti kuukauden ja Absintti mieskin palasi yhdysvaltoihin low seasoniksi. Meitä ei ollu montaa jäljellä ja mä aloin olla levoton.

Kun saavuttiin Samloemin ”satamaan” olin vallan tyytyväinen päätöksestäni lähteä. Yks pitkä laituri ja kolme iloista miestä juoksi sitä pitkin nauraen ja vikuttaen uusille vieraille. Igor ja assistentit aloitti työntouhun uudella shopilla ja virolainen Stan toivotti mut tervetulleeksi sanoen: ”Tervetuloa paratiisiin! Täällä unohdat kaikki murheesi ja villeimmätkin unelmasi käy toteen!” Aika paljon luvattu mutta kun hän näytti mulle Robinsonin resorttia ja mun bungalowin kaikki oli täydellistä. Mun lisäksi Robinsonissa majottu kaks journalistia Tsekeistä. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä ranskalainen homopariskunta oli viimeistelemässä bungalowejaan ja saaren toisella puolen, neljänkymmenen viiden minuutin jungle trekin päässä oli auringonnousu puoli, se suositumpi bileranta, ”The Beatch”.

Mun bungalowista näki meren, kuuli aallot ja ympäristö oli utopistisen rauhallinen ja laiskan rentouttava. Henkilökuntaan Stanin lisäksi kuului Taro, Kambodzan nyrkkeilyn mestari joka otti vapaata urastaan, Sophia veljensä kanssa sekä hipein kiinalainen jonka oon ikinä tavannu, 27 vuotias Lin. Lounaan jälkeen istuttiin pöydän ääressä jutellen taiteesta, piirtämisestä ja unelmista kunnes hän kertoi jotain mikä säi mun ihon kananlihalle, sain tunteen että elämä antaa mulle lahjoja. Lingillä oli mukanaan tatuointikone.

Samalla sekunnilla gekko pasko mun päähän(joka täälläpäin tarkottaa erittäin hyvää onnea) ja Stan tokaisi:”Mitä mä sanoin!”
Niinpä. Näin ne unelmat alkaa käymään toteen ja alan pikkuhiljaa uskomaan mitä universumi mulle koittaa viestittää. Oli mahtava tutustua tähän eriskummalliseen ja iloisimpaan pariskuntaan ketä oon hetkeen tavannu. Kaikki oli niin ihanan iloisia, nauravaisia ja yhtä suurta perhettä. Nauraa sai jatkuvasti, soiteltiin kitaraa, tanssittiin khmeriläisiä tansseja, nyrkkeiltiinkin vähän ja illan kruunasi mahtavin illallinen mitä oon ehkä koskaan syöny! Stan on keittiömestari alkuperäiseltä ammatiltaan ja kun yhdistelmänä oli hänen tietotaito, tuoreet merenantimet ja Sophian kädenjälki oli lopputulos napaa rutisuttavan taivaallinen!

Aamu alotettiin mahtavalla aamiaisella. Juteltiin Tsekkiläisten kanssa tovi ennen kuin päivittäinen laiva tuli tuomaan tavaraa mantereelta ja hakemaan kyytiläisiä. Me lähdettiin Linin kanssa ”toiselle puolen”.
Matkahan kesti ikuisuuden, eikä polkua tunnista jos ensimmäistä kertaa metsässä rämpii. Mä nautin kävelystä tuntemattomaan ja mun edessä avartu maailman kaunein viidakko.
Kaikki ne värit! Kasveja, sieniä, keloja, perhosia, toukkia ynnä muita ryömijiä. Ja ne äänet! Lintuja, apinoita, liskoja, sirkkoja ja jossain taustalla meren kuohut. Oisin voinu tutkia metsää ikuisuuden, mutta saavuimme viimein ”The Beatchille”. Tämäkin oli upea, pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Bräniköitä bungaloweja ja viimesen päälle tuunattuja baareja. Kaiken keskellä oli korkeuksissa mieletön DJ koppi ja aamuhan oli jo alkanut transen soidessa. Kyllä mäkin kehtaisin levyjä soittaa kun edessä on tuhatpäisen yleisön sijaan kirkkaan turkoosi meri jonka sivuilta rajaa saaren vehreys ja kaiken keskellä piiiiitkä laituri joka päättyy kuin tyhjään.

Sinne me mentiin chillaa Linin kaa ennen seuraavaa koitosta, eli kävelyä jälleen viidakon läpi puolisen tuntia ”Lazy Beachille”. En voinu ku huokailla siinä istuessa täydellisessä auringonpaisteessa kaloja tuijotellessa. Ja kun aloitimme seuraavan retkemme pysähdyttiin puolen minuutin välein ihmettelemään jotain super kaunista. Matka metsän läpi oli jälleen eeppinen. Tämän saaren kauneus oli jotain käsittämätöntä. Polku seuraavalle rannalle oli kuin sadusta ja kun ranta löytyi oli sekin kuin jollekkin tuntemattomalle maaseudulle olisi eksynyt. Rannalla oli keinu, vaatimaton puinen laituri ja rantabaarissa nautimme lounasta ja suussa sulavaa mango-sitruuna juustokakkua. En ymmärrä miten ihmiset tuhlaa elämänsä murehtimalla menneitä, peläten tulevaisuutta ja tyytymällä nykyisyyteen. Elämä voi olla täydellistä, miten se ei vois olla, kaiken tän kauneuden keskellä. Elämä on mitä kukin tekee siitä, ’ihana elämä’ on tapa elää, eikä kaukainen haave. Jokainen on oman onnensa seppä.

Tällä saarella mä opin nauttii joka hetkestä, joka suupalasta. Antaa edes minuutti kaikelle vähääkään silmää miellyttävälle ja kaksi sellaiselle mikä ei aluksi miellytä. Ymmärrystä, ihmettelemistä, pysähtymistä ja nauttimista. Näitä Lin opetti mulle. Kristian opetti mua arvostaa ihmisen jälkeä ja luonnon luomaa, niiden harmoniaa. Kristian opetti mua näkee kauniin rumassa ja nyt mä todella näin sen. Hylätty pyykkikoppa, laivasta pudonnut hehkulamppu, keloon takertuneet verkot ja muovipussit. Ja kaiken sen ympärillä luonto parhaimmillaan, kaunista.

Aurinko oli laskemaan päin ja saatiin vene kyyti takaisin ”Sunset Beach”ille (jonka nimesimme sinä päivänä, koska tältä rannalta näkee auringonlaskun vuoden jokaisena päivänä) ja menimme katsastamaan ranskalaisten bungalowit eli Huba Huban majatalon. Jälki oli näyttävää ja paikasta tulee kerrassaan mahtava. Valmista pitäisi olla parin viikon päästä ja ennen seuraavaa sesonkia pari bungalowia tulee lisää. Tykkäsin paikasta nyt niinkuin se oli. Keskeneräisiä portaita, pyykkiä siellä täällä, kottikärryt ja lapio. Mutta parasta koko paikassa oli keskeneräinen suihkuhuone. En tienny et jotain mitä en oo ennen nähny voi saada mut tuntee oloni niin kotoisaksi ja lämpimäksi. Aurinkosuihku, ulkosuihku… Maailman paras idea. Kuvittele aamuaurinko bambun lehvien lävitse suodattuen sun silmäluomiin. Raikas ilma virtaa keuhkoihin ja suola maistuu huulilla, tuntuu iholla. Meri on sun takana ja sä seisot sen yläpuolella, valkoisten vedenpyöristämien kivien seassa, muutaman tummentuneen puulankun suojassa, suihkutellen auringonsäteissä. Täydellinen aamu.

Ja ilta sai täydellisen päätöksen kun saatiin sähköt taloon ja otettiin tatskakone pöytään. Mä pitelin sitä ensi kertaa kädessäni, se tuntu niin luonnolliselta. Ihan kun sen ois aina pitänykki olla siinä, mun käden jatkeena. Ja se oli niin helppoa, parempaa kuin piirtäminen. Testasin neuloja, värejä ja opettelin koneen osia seuraavat pari tuntia, kunnes sähköt katkes. Mä haluun lisää! Lin sano ettei mun tarvis edes opetella, jälki oli täydellistä. Nyt en malta oottaa että ostan oman koneen ja tatuoin kaiken mikä mun tielleni osuu. Mulla on kutakuinkin sata tatska suunnitelmaa takana ja toisten hakkaamina niihin ihoihin. Miten upeeta se ois tehdä alusta loppuun ite. Täydellistä! Mun oli todellakin tarkotus päätyä tälle saarelle.

Mun viimenen aamu oli myös täydellinen. Joogan ja aamu uinnin jälkeen nautittiin taas yhteinen aamiainen. Pöytä notku tuoreita hedelmiä, kambodzalaista kahvia ja omeletteja. Stan kyl osaa hommansa, en oo ikinä saanu niin hyvää omelettia, en tienny että ne voi olla niin maittavia. Nyt oli hyvä lähteä taas matkaan ravittuna. Mut mun olo ei ollu haikea. Jostain syystä olin vaan innoissani. Ehkä, koska halusin vaan päästä ostamaan koneen ja opettelee, ehkä, koska Lin opetti mua näkee maailman uusin silmin, ehkä, koska näin tästä saaresta niin paljon niin lyhyessä ajassa ja voisin maalata vaikka sarjan tauluja siltä ajalta. Ehkä, koska tiedän että vielä on paikkoja niinkuin mun vanha kunnon bamboo saari oli, löysin jälleen uuden. Tai ehkä, koska opin päästämään irti. Opin hyväksymään tosiasian, etten mä voi pitää itelläni jotain tällaista. Itseasiassa mitä mun ees tarvii halajaa kun on jotain tällaista. Se vaan on, ja se on hyvä niin. Mun ei tarvi enää etsii, koska tiedän tällaisten paikkojen olevan ja tulevan tielleni jos näin kuuluu olla. Tieto oli hyvin rauhoittava ja sillä oli helppo jatkaa matkaa. Nyt jatkaisin takaisin Bambuulle, ”vielä yksi päivä” ja ihan vaan vertailun vuoksi, tuntuuko nyt niin pahalta päästää siitä irti. Kerran pakotin itseni päästämään irti, toisen kerran se vietiin multa. Nyt on viimenen kuukausi ennekuin ranskalaiset tulee ja rakentaa ison resortin. Nyt palaisin yhdeksi päiväksi ja päästäisin irti ihan omasta tahdostani.

Advertisement

Syitä ja seurauksia, kaikella on tarkoituksensa…

Sihanoukville ja Otress beach jäi siis hetkeksi. Oli aika mennä tsekkaa nämä upeat saaret. Viimeset päivät Otresilla meni siis ikuisuusprojekti Dormin seinää maalatessa. Mehän ollaan kyhätty sitä monet kuumat päivät ja pitkät illat, ja vihdoin se oli valmis! Asiakas, asukkaat ja me Fizin kanssa oltiin todella tyytyväisiä lopputulokseen. Välissä mua kysyttiin tekee seinämaalaus muuan sukellusfirman seinälle. Kaupunkiahan koetteli shokeeraava onnettomuus kun Utopian ohessa kaupungin tunnetuimpiin ja vanhimpiin guesthouseihin kuuluva Monkey Republic paloi viimeistä kattoparrua ja pillun pärettä myöten tuhkaksi taivahalle. Palo sattui aamupäivällä ja sai alkunsa elektronisesta viasta. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin, mutta aika monet reissaaja raukat menetti kamansa ja passinsa. Plus siinä sivussa tuhoutui viis muuta naapuriliikettä. Vakuutushan ei korvaa jos puu palaa, ja vissiin jonkinsortin ”turvallisuuslautakunta”, tai miksi ikinä sitä nyt kutsuis, teki jonkinlaisen päätöksen ettei perusrakenteissa saa enää käyttää puuta. Mene tiedä häntä näitten säädöksistä kuin vedenpitäviä ne on, mutta jotain positiivista palossa oli. Muuan vaatekaupanomistava Italialais rouva Nuria tylsyyttään perusti siivous liikkeen yhteistyössä STAn kanssa ja nyt kultasilta leijonilta (Serendipityn ”keskustan” merkkaava patsas) rannalle asti paikkaa siivotaan, joka päivä, jatkuvasti, hamaan loppuun saakka. Hanketta sponsoroi kaikki rantakadun liikkeet kympillä kuussa ja Anchor sekä Klang oluen valmistajat ja isot pankit laitto rahaa projektiin avokätisesti. Monia paikallisia jälleen työllistetty ja pysyypä paikat sistinä! Kaikella on tarkoituksensa…

Toki toinenkin hyvä sattuma tässä palossa oli. Nyt The Dive Shop Cambodia etsi seinämaalareita. Kuulin vinkkiä Elsalta, että he järjestävät maalaustalkoon, kaikki saa osallistua ja paras pääsee viettämään kissan päiviä Koh Rong Samloemille Robinson Bungaloweihin. Mä olin niiin mukana! Vielä ku kuulin et paikalla ois Venäläinen kuuluisa graffiti taiteilija PSHE. Päräytin iltapäivällä mestoille ja Irog ja Dennis kerto mikä on homman nimi. Mä sain toisen pää aulan seinistä, PSHE viimeisteli omaansa vastakkaisella puolella. Random ihmisii tuli (en halua kuulostaa nokkavalta mutta kuulostampa silti) töhrimään muita seiniä. Elsa ja Katie oli mukana meisingissä ja siinähän pari päivää kulu sutiessa ja mestarilta spray tölkeistä oppiessa. Olo oli ku musiikkivideolla ois ollu kun työskenneltiin seläkkäin, hipidihoppi soi taustal ja ihmiset tuli videokuvaa meitä ja jammailee kaljottelun lomassa. Oli siis edelleen Kambodzalaisen uudenvuodenpyhät johon klassisesti kuuluu vesisotaa ja vauvatalkilla leikkimistä. Paikalliset toki käy pagodassa, lahjoo buddha patsasta, saavat siunauksen munkilta ja läträävät hekin vedelle siivotessaan alttarin.

Kolmantena aamuna tulin viimeistelee edellisen päivän sutimiset. Kaatosade lopetti mun flown. Sateet on näköjään jo alkanu vaikkei vielä pitäs olla sadekausi. Kuivakausi eli sesonkihan alkaa marraskuussa ja päättyy huhtikuussa kun alkaa olla tukahduttavan kuuma. Sateet alkaa kesäkuussa ja päättyy lokakuussa. Tämähän tarkoittaa toki myös että luonto kukkii ja myös ei niin ihanat öttimöntiäiset lisääntyvät. Suosikkini sokeat, lentävät torakat ja lentomuurahaiset kuhisee ympäriinsä. Onneksi on myös gekkoja jotka rakastaa syödä niitä pienimpiä paskiaisia kuten sandflyta.

Aamulla dive shopilla kumminkin odotti monkeyn pojat ja ikävät uutiset rakentajilta. Mun seinä tuli liikaa kadulle ja se tarvi kaataa. Olin musertunut. Mutta minkäs teet ku isot sedät määrää. Taidetta ois haluttu pitää pystyssä viimeseen asti, mutta koska mä en voinu päivystää mestoilla jatkuvasti millon se kaatuu, tultiin yhteisymmärrykseen että seinä kaadettaisiin heti ja mä saisin sen kunnian. Jos ei muuta niin ainakin pirun vaikuttavia valokuvia ja videoklippejä tuli otettua ja ilmaset yöt Robinsonin bungaloweissa ansaittua.

Kun mä lähin reissuun niitä yleisimpiä kysymyksiä pari viikkoo ennen matkaa oli:
” Joko sua jännittää?” …Öööö, ei. Tarvisko nyt olla se jännitys ja paniikki päällä kun on tekemässä elämänsä parasta päätöstä. ”Möiksä tosissas kaiken mitä omistit?” Periaatteessa kyllä, mua odottaa pahvilaatikko matkamuistoja ja tuliaisia aiemmilta reissuilta ja ystäviltä, pari valokuva albumii, vaatteita viikoksi, askartelu ja korunteko välineitä sekä joitain aiempia taidepläjäyksiä ja tarvikkeita. Kylmän viileesti mä vaan annoin, möin ja hävitin ja lentoani venttasin. Toki oishan sitä aikaa voinu olla enemmän, mutta tulisko sitä ikinä lähdettyä jos aina miettis mitä olisi vielä voinut tehdä? Tein just sopivasti suunnitelmia ja hain taustatietoja, eli tiesin mitkä maat haluan nähä ja suunittella missä järjestyksessä ne kannattaa mennä ettei vaan osu sateiden kaa yhtäaikaa. Mun ”virsikirja” (monet tietää ketkä on nähny eli pienenpieni moleskine kalenteri) selkeytti mun ajatuksia ja elämän aikatauluttamista ensi ajatuksesta toteuttamisen hetkeen saakka.

Tässäpä joidenkin toivomaa listaa valmisteluista ja hankinnoista, pohjaa vaikka sille sun omalle kalenteroinnille kun reissuun lähdet eli otteita virsikirjasta:

Maaliskuu:  Tee päätös, hoida työkuviot aka hanki duuni jossa tipit virtaa, tee suunnitelma ’kamojen hävitys’

Huhtikuu:  Myy kamat, suunnittele pikku get away johonkin (viikko Barcelonassa, toimi!)

Toukokuu: Kämppä tyhjennetty, velat maksettu, tuumaustauko pidetty ja Suomi- vitutus maksimoitu, sukuloitu, lomailtu… Ekstra hilloo hommattu random taidemaalauksilla.

Kesäkuu: Duunii, duunii, duunii, kirjoja, kirjoja, kirjoja!! Kunnonkohotusta? jeah right! 😀

Heinäkuu: Lääkäriajat varattu, jonkinlainen reissuplääni tehty, lentoliput varattu, lisää duunia ja JOPA elämästä nauttimista.

Elokuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa, lisää lukemista. Satatuhatta tuntia nettisurffailua, terveys check!

Syyskuu: Vieläkin duunii (jokainen tehty työtunti on päivä auringon alla!), varusteet hommattu, rinkka testattu, ”must see” kohteet päätetty, posti käännetty, rahastohoitaja lahjottu, asiakirjat hoidettu…

Lokakuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa mm läksärikemut viimeselle illalle Suomessa sovittu 😀 (lähdetään tyylillä!) Parturoinnit, kehon- ja mielenterapiat käyty, katu-uskottava rusketus ylläpidetty (minähän en mikään vastatullut ole, älä kaupustele!) ja ei muuta kun lempi hörhöäni Hunter S. Thompsonia lainatakseni ”buy the ticket, take the ride”, näin simppeliä ja sithän sitä mentiin.

Mitä ihmiset sit sano kun mä vihdoin lähdin. ”Pidä huoli itestäs!” ”Älä tee mitään mitä mä en tekis!”, ”Ota paljo valokuvia” ja ”Äläkä vaan jää sinne” oli ne klassiset. Noh, maalaisjärjen kanssa täällä on pärjännyt, oon varmasti tehny jotain johon joku ei välttämättä tost noin vaan lähtis, valokuvia oon ottanu yllättävän vähän paitsi tilanteissa kuten Dive Shop. Oon aika ilonen että hukkasin kamerani bambu saarella ja nyt mun on tarvinu useammin pysähtyy hetkeen, ihailla sen kauneutta ja punnita kaks kertaa kaivanko kännykän tai tabletin ja otan sen kuvan, vai painanko vaan sen hetken kauneuden mieleeni ja elän sillä muistolla. Niinku aiemmin mietin, harmittavan monet räpsii kolmesataa kuvaa päivässä, apinan poseerattua kääntyy kameraan päin kattomaan tuliko jotain National Geographylle lähettämisen arvosta ja unohtaa täysin katsoa sitä apinaa silmästä silmään, nauraa luonnon kauneudelle ja eläville ihmeille, nille mitä ne pienet hetket elämässä meille suo. Mutta oon toki ottanu kuvia, mulle ne yksittäiset on parhaita vaikkei niitä oo montaa tuhatta. Mitä tulee viimeseen toivotteluun ”Älä jää sinne” saa mut hyvin ristiriitasiin fiiliksiin. Oisin kai julma jos sanosin et haluaisin jos mulla ei ois ihmisiä joitten takia suomeen palaan, mutta se on fakta. Toki on paikkoja joita rakastan, mutta niitä on kaikkialla ja niihin on mukava palata. Turku on ollu mun kaupunki viimeset kolme vuotta ja pidän siitä paljon, pidän mun arjesta siellä ja lähipiiristä. Voisin helposti pitää Turun mun päämajana matkailun lomassa, mutta ajatus töihin paluusta ja rutinoitumisesta, oranpyörässä juoksemisesta ja ainaisesta kaukokaipuusta ei houkuta. En mä jää tänne, mutta varmasti palaan. Enkä puhu vältämättä Aasiasta, mut palaan matkalle. Rakastan mun perhettä ja kaipaan heitä. Rakastan mun ystäviä Suomessa, niitä joka päiväisiä ja niitäkin joita näkee harvemmin, mutta mä myös ammennan niin paljon näistä saman mentaliteetin omaavilta kanssamatkustajilta. Ajatuksia, ideoita ja aatteita jakaessa alan pikkuhiljaa löytää elämälleni suuntaa ja nyt kun se suunta alkaa pikkuhiljaa löytyä onkin jo pian aika palata paikkaan jota kodiksi kutsutaan. Mutta nyt musta on alkanut tuntua että elämä antaa mulle nuolia, mun polulle on osunu suuntaa antavia hmisiä jotka vahvistaa mun luottoa tulevaan, ja suurin osa niistä on hassujen sattumien kautta.

Jos mä en olis palannu Bamboo saarelle mä en ois tavannu Fiziä, en ois saanu tilaisuutta maalata Haciendassa enkä ois tavannu Kristiania. Sain häneltä mielettömästi itsevarmuutta, uusia näkökulmia ja nyt hän toivoo mun maalaavan tauluja galleriaan Norjaan. Jos en ois maalannu Haciendassa en ois saanu yhteydenotto pyyntöä muun Pizalta, joka näki mun seinät ja haluis mun maalaavan jotain hänellekkin jos mulla on aikaa. Jos en ois tullu takas Sihanoukvilleen en ois tavannu Elsaa, enkä ois saanu tilaisuutta maalata Dive Shoppia. Jos en ois maalannu Dive Shoppia en ois ikinä tullu Koh Rong Samloemille enkä ois tavannu Lingiä, joka jälleen vahvisti että oon menossa oikeeseen suuntaan…