Heräämisiä

Alotin siis mun Ubud elämykseni niin sanotusti alusta. Muutin sunnuntaina Mama Wayanin järkkäämään majotukseen parin talon päähän. Paikka oli vasta rakenteilla joten saatiin hinta sovittua alhaiseksi. Asuminen on se suurin lovi reppureissaajan budjetissa Balilla. Huonehinnat vaihtelee vaatimattomasta 60.000-250.000 yöltä. Diskaunttia tulee mitä kauemmin viivyt ja mitä vaatimattomampi sen halvempi. Aasialainen toiletti eli reikä lattiassa ei ole harvinaisuus.

Muuten onkin sit halpaa. Pullo paikallista olutta Bintangia oli kirjottamisen hetkellä 15.000-20.000, tai puolenlitran pullo ’arak’ia (suomennettuna pontikka)15.000-20.000,1.5l vesipullo 3.000, iso riisiruoka ’padangista’ (paikallinen buffet) tai ravintolasta ’warung’ 20.000-30.000. Ja ruokahan on jälleen taivaallista! Tempe ja gado gado ehdottomasti mun suosikkeja. Aika halpaa jos miettii et 10.000 IDR=0.80€. Pystyy pystyy!

Mitä nämä mun tulevat kolme viikkoa sit piti sisällään?
Heti sunnuntaina halusin lähtä piiitkälle kävelylle. Valitsin kadun sattumalta ja samantein mua viitto istumaan muuan setämies. Hän halusi lukea mun kämmenestä. Tämähän oli jo toinen mun Aasian polulla ja muuan rouva luki mun tarotkortit Suomessa. Nainen povasi mun muuttavan pois Turusta vuoden sisään ja niinhän siinä kävikin vaikka ennustamisen hetkellä olin sata varma haluavani asua Turussa kunnes aika jättää. Intialainen meinas et kuolen 79 vuotiaana kahden lapsen äitinä ja tämän tulkinnan mukaan jossain mun sisäelimessä on ongelma… Mene tiedä häntä, otan aina mielenkiinnolla näitä ennustuksia vastaan, mutta must tuntuu et sitä saattaa alitajuntaisesti alkaa elämään sen ennustuksen mukaan. Mä en haluu muuttaa mitään, tiedän mihin oon menossa ja odotan vaan et universumi näyttää tien. Vaikka ihminen etsii, ei se välttämättä oo hukassa.

Hän toivotti mulle mukavaa kävelyä pilke silmäkulassa.
Indonesiassa ja muuallakin Aasiassa aivan mahtavaa on se, ettei ihmisten kanssa jutustelulta voi välttyä. Aina joku huikkaa istumaan johonkin katokseen tai muuten vaan keskeyttää päiväaskareensa kysyäkseen kuka olet, mistä tulet ja minne olet menossa. Indonesiassa kohteliasta on myös kysyä joko söit aamiaista tai joko kävit pesulla.

Löysin itteni pellonlaidalta jonka maisema ei ollut myytävänä. Olin ottamassa valokuvia kun jälleen mut vedettiin hihasta mukaan. Talo oli täynnä taiteilijoita jotka painattivat piirustuksiaan kankaille ja mä olin tietty enemmän ku tervetullut mukaan ja sain tehdä omani joka tulisi olemaan esillä myös näyttelyssä ja josta tuli myös tapahtuman julisteen kansikuva. Olin aikas otettu.
Oli taas niitä hetkiä elämässä että oon oikessa paikassa oikeeseen aikaan. Tapasin niin monia mielenkiintosia persoonia ja upeita taiteilijoita, muunmuassa Javalaisen tatuoijan jolta sain kullan arvosia vinkkejä kun oman koneeni ostan. Mieletöntä miten elämä näyttää suunnan kun pitää vaan silmät auki ja menee luottavaisella mielellä.

Paikalle sattui myös Mandana joka asui Mama Wayanilla Sandat Balissa. Pääsin skootterin kyydissä takas meidän huudeille mut matkalla osuttiin koiraan ( tyypillistähän jälleen kaikkialla Aasiassa on vapaana juoksevat, kapiset tai vesikauhuset, ei kenenkään koirat) joka oli vähä sekasi mihin suuntaan oli matkalla. Hitaasta vauhdista huolimatta mentiin mukkelismakkelis ja siinähän oli sit polvee ja kyynerpäätä auki. Kyllä äiti, meillä oli kypärät.

Tämä tapahtuma ketju alotti sit jälleen uuden tapahtumaketjun.
Seuraavana aamuna menin lääkärille ja tuomio oli viikko lepoa. Lääkärille mut vei muuan Kadek joka oli töissä Maman raksalla, hekin laajentavat. Lokakuussa on huoneita lisää, ravintola sekä avoin kattoterassi joogalle. Ubudissa loistavaa on myös ettei taloja saa rakentaa yli nelikerroksiseksi(?). Täten kaikilta kattoterasseilta näkee auringonnousun ja vuoret horisontissa. Haluan ehdottomasti palata katsomaan miltä oaikka näyttää valmiina, ja Papa haluaisi mun maalaavan sarjan tauluja ja pitää näyttelyn tulevassa joogatilassa. Hän todella tykkäs mun surrealistisesta tyylistä. Tapasin kankaanpainannassa myös erään upean samaa tyylisuuntausta harjottavan taiteilijan Kenyutin joka olisi innoissaan yhteistyöstä. Mä en kestä! Oispa taas elämäntapaa, taidemaalausta Balilla, miksei? 🙂

Mun suunnitelmat jokapäiväisestä joogasta ja kuntosalista meni uusiksi. Mun tarvi myös jälleen muuttaa koska nykyisessä majapaikassa ei ollut länsimaalaista vessaa ja mun polvi ei enää taipunu kyykkytarpeille. Mama autto jälleen ja muutin Belos houseen samalla hinnalla.

Aloin viettämään paljon aikaa Mama Wayanin ja Papa Noymanin gazibossa. Viikon sisällä kerkes myös tapahtuu paljon. Piirsin enemmän ja mikäs siinä ollessa kun Papa on klassisen balilaisen taiteen opettaja. Hän on hyvin tunnettu myös ympäri maita ja mantuja vyöhyketerapiastaan. Muuan Jamie esimerkiksi tuli Papan luo pyörätuolissa ja muutaman hoitokerran jälkeen lähti kävellen. Olin siis todellakin hyvisä käsissä.

Ja hyvässä seurassa! Mandana, aivan huippu saksalaismimmi asui nyt Ubudissa ja opetti englantia, Lissu Suomesta oli nyt toista kertaa Balilla pitempää aikaa un paikan hyvät energiat veti häntäkin puoleensa. Singaporelainen joogaopettaja Shirlyn kanssa jaoimme syviä mietteitä ja puoltoista vuotta reissusa olleet Selena ja Aaron oli myös niitä jokapäiväisiä kasvoja katoksen alla. Selena tutustutti mut lauluterapiaan eräänä iltana ja  häneltä sain reikihoitoa apinasta saamaani viirukseen joka oli siis herpes tämän pienen paskiaisen(oli kyl oikeesti aika super sulonen) syljestä. Pelkkä raffi karva kaulaa vasten ja tämän kuolaset käpälät mun iholla riitti siis tartuttamaan taudin. Reiki autto parantamaan mun kaulan sekä sain energiahoitoa Lissulta. Hän myös vei mut lähellä sijaitsevaan kylään Dewa Made Sulendran luo, joka taas avasi mun chakrat. Samalla porukalla mentiin pariinkin kertaan Puri (temppeli) Tirta Empuliin, pyhän veden temppeliin. Vesi pulppuaa luonnonlähteistä ja uskomuksen mukaan puhdistaa kehon ja mielen vaivat. Kun dippasin itteni rituaalin läpi ja sain siunauksen tunsin vihdoin ja viimein, lopultakin olevani irti siitä tupakan paholaisesta.
Jos temppelissä haluaa vierailla kuuluu pukeutua vähintään saronkiin, ja jos seremoniaan haluaa osallistua paikalliset auttavat mielellään pukemaan sut korrektisti. Lahjotukset on suotavia ja paikalliset tuovat ”offerings”eja. Näitä näkee Balin katukuvassa kaikkialla. Kauppojen edessä, kadulla, autojen konepelleillä, lavuaarin kupeessa… Kolmekertaa päivässä, ennen jokaista ateriaa nämä banaanin lehdistä tai bambusta väsätyt pienen pienet kukkakopat (sisältää yleensä suolakeksin, riisiä, kukkia ja suitsukkeen) asetellaan paikoilleen. Siunauksen kohde on päivittäin talo, mutta voi myös olla uusi auto tai mopo. Balin hindulaisuus (hienovarainen yhdistelmä hindulaisuutta ja animismia jossa siis arvostetaan luonnon ja ihmisen harmoniaa ja uskotaan että kaikella on sielu ja tahto) poikkeaa klassisesta intialaisesta versiosta. Ei palvota niinkään Shivaa tai Vishnua vaan ”kaiken jumalaa” joka kuvataan tai jonka palvontapaikka merkataan yksinkertaisesti tedungilla eli päivänvarjolla ja polengilla, shakkikuvioisella ruutuliinalla. Palvontaa harrastetaan siis päivittäin ja seremoniat on hyvin yleisiä päivittäin.

Harvinaisempia juhlia on esimerkiksi hautajaiset. Ja kutsun nyt tapahtumaa juhlaksi koska hindut juhlii hautajaisia elämän viimeisenä juhlana. ’Pitra yadnya’ ei siis ole missään nimessä surujuhla. Mä sain kunnian kokea kahdet Royal Familyn hautajaiset ollessani Balilla.
Joka 210päivä juhlitaan Galungania, jolloin bambupylväitä pystytetään ympäri pitäjää ja maalis-huhtikuussa onkin Nyepi eli hindujen uusivuosi ja ”Day of absolute silence”. Tämä tarkoittaa että kaikki paikat on sulki, kiinni, slut yhden päivän ajan aamu kuudesta seuraavaan aamu kuuteen. Ulkonaliikkumiskielto pätee koko päivän ja puhuminen sekä sähköjen käyttö on pidettävä minimissä. Päivä vaihtuu vuosittain ja satamat sekä lentokentät on suljettu. Ideana on huijata pahoja henkiä luulemaan ettei Balilla ole ketään jotta henget jättäisi saaren rauhaan tulevaksi vuodeksi. Juhla muistuttaa myös kärsivällisyydestä, sietokyvystä sekä ymmärryksestä.

Saarella on niin paljon hyvää niin tarviihan olla sitä pahaakin. Olin ihan vakuuttunu et Joe manasi jotain pahoja henkiä mun perään. Olin levoton ja huono uninen kunnes muutin Belosin home stayhin. En tiedä mustasta magiasta mut monet oli vakuuttuneita että jotain mätää täs kaikessa oli, ja oli mullakin kieltämättä aika lyöty olo. Sain kumminkin leponi Maman ja Papan hoivissa ja vihdoin polvikin parantu sen verran että pääsin kuntoutumaan.

Aloin polkee taas pitkästä aikaa ja käytiin altaalla Lissun kaa monena päivänä. Aloin voimaan taas hyvin fyysisesti ja henkisesti. Sit otettiinki kuppia yks kaunis ilta mun lemppari warungissa Olalassa. Kadek osotti kiinnostuksesa mua kohtaan ja olihan hän ihan super herttanen tapaus, mutta niinkuin tyypillistä ja yleisesti hyväksyttävääkin joissain maissa hänhän oli siis naimisissa ja oli lapsikin. Niin että tuota…
Tätä en jaksa ymmärtää. Miks niitten tarvii olla niin pirun uskovaisia et naimisiin mennään päätä pahkaa kun ei voi esiaviollista seksiä harrastaa. Ja sit onkin parin vuoden päästä dilemma ku naapurin torttu houkuttaski enemmän. Sit vaan petetään tai tehään sovintoja että on yhdistelmä perheitä kun erotakkaan ei voi kun se taas ei ois julkisesti suotavaa, lapset jää aina miehelle ja naisesta tulis kummajainen. Ei oo helppoo. Ja sit ei ymmärretä meitä länkkäri pimuja jotka ei usko mihinkään tai ei tiedä mihin uskoo ja jotka haluu elää villisti ja vapaasti omasta tahdostaan. Ne ei usko et tällaset tapaukset on onnellisia, ne ei usko et yksin voi olla onnellinen. Ja niille on turha koittaa edes selittää…

Kulttuurieroja kulttuurieroja… Kaikesta huolimatta Kadekhan rakastui sit taas korvia myöten. Käytiin yks päiväretki ajelee vähä saarta ympäri, muutamat illat istuttiin Olalaassa ja hän jo sano et  haluaa syntyä uudelleen että saa rakastaa mua, sano että oon enkeli jonka jumala lähetti jotta hän heräisi elämässään. Hän myös sanoi odottavansa mua kunnes palaan, eikä auttanu vaikka sanoin etten tiedä palaanko ja millon ja etten halua että hän odottaa niin ei auttanu. Hän oli päättänyt tykkäävänsä musta ja multa ei kysytä.

Tallasia siis Balilaiset miehet. HYVIN takertuvaisia. Ja sellanenhan ei sovi tällaselle riippumattomalle naiselle, ei mitenkään päin. Taas tuli siis sydän särjettyä ja matka jatkuu. Ja tällanen oli siis katsaus balilaiseen kulttuuriin. Vietin Ubudissa reilut kolme viikkoa ja jatkoin matkaa hyvillä mielin ja hyvinvoivana kohti Gilin paratiisisaaria.

Advertisement

Bali, Ubud

Ensi kosketus Baliin oli miellyttävä ja ei niin miellyttävä. Perinteiset kuumottelijat lähti sinnikkäästi seuraamaan heti ulostauduttuani kahvilasta. ”Taxi, madaaaam? Yes, where are You going?” Katse tyhjyyteen, rivakkaa kävelyä, torjuvia käsieleitä. Mikään ei auttanut. Uus taktiikka kehiin, äkkipysähdys, tiukka katsekontaksi ja jämerä ”Ei kiitos!”. Tämä toimi ja jatkoin ulos lentokentän tontilta, kävellen. Taksihan Ubudiin ois maksanu 200.000 rupiaan joten kyselin vastaantulijoilta, kahvilatyöntekijöiltä, poliiseilta, mihin mun kuuluis mennä jos haluun päästä julkisella kulkuneuvolla Ubudiin. Tiedon ois toki varmasti saanu hankittua Lonely Planetista tai Rough Guidesta, mutta minä kun tykkään kanssakäydä oikeiden ihmisten kanssa enkä aina usko vuoden vanhaan painettuun sanaan käytin hyväkseni tätä hyväksi huomattua taktiikkaa joka toimi jälleen kuin aasialainen kattotuuletin, hitaasti mutta varmasti.

Viimein muuan mopo kuski pysäytti mut ja sanoi olevansa menossa Denpasarin keskustaan päin ja voi jättää mut linja-autopysäkille josta saan napattua sinisen bussin Batu Bulanin terminaaliin josta voisin taas vaihtaa bussin ”Bemo”on eli minivaniin joka toimi kuin Thaimaan songthaewit tai Filippiinien geepnyt. Tämä ihastuttavan ystävällinen setä ei rahaa kyydistä huolinut ja bussi olikin sopivasti pysäkillä kun saavuttiin. Matka oli vaivaset 3.500 rupiaa eli noin 20senttiä Suomen rahassa. Batu Bulanissa kyydistä pyydettiin alunperin 40.000… Noh, meikähän ei tollasta summaa edes tinkaa, kävelin poispäin ja saatiin tiputettua hinta 8.000 rupiaan. Tämä sopi mulle.

Vihdoin Ubudissa ja kuski jätti mut markkinoiden viereen. Paikkahan on vallan suloinen kyläpahanen jossa ympäriinsä pääsee hyvin kävelemällä. Ihmiset oli jälleen iloisen ystävällisiä, mutta majotuksen hintataso vähän hulppeaa. Halvimmat mitä muutaman yrityksen jälkeen sain oli 100.000 Rp yöltä. Muuan mummo kumminkin taipu mun tahtoon. Jos oon muutaman yön, ehkä jopa viikon tai kaks, sain huoneen kylpyhuoneella ja aamiaisella 80.000 yö. Luovutin. Tän halvemmaksi ei kai pääse.

Paikasta tuli hieman mieleen Laosin Luang Prabang tai Espanjan Barcelona. Kadut oli siistit ja viehättäviä pikku bistroja ja jazz pubeja löytyi pikkukujilta, erilaisia hieroma- ja hoitopaikkoja, ylellisiä uima-altailla varustettuja hotelleja tai vaatimattomia home staytä, taidegallerioita ja studioita melkein vierivieressä, etnisiä italialaisia tai ranskalaisia ravintoloita tai paikallisia antimia tarjoiltuna kiikkeriltä, antiikkisilta pikku pöydiltä aurinkoisilta, kukkien koristamilta terasseilta. Lepposia ja ei niin lepposia koiria kuljeskelee päämäärättömästi ympäriinsä ja makoilee  koristeellisten oviaukkojen suojissa keskipäivän auringolta piilossa. Kaikkialla tuoksui suitsukkeilta ja koristeelliset katukivetykset oli täynnä kukka asetelmia ja riisinyyttejä, ”offerings”. Hinduilla, ja varsinkin balilaisilla on tapana juhlia melkeen joka toinen päivä jotain ja melkeen joka toinen päivä taas on muuten vaan jostain syystä erityinen päivä. Nyt oli uudenkuunjuhla.

Tekeminenkään ei varmasti tule kesken loppumaan. Päivät kuluu helposti haahuillen ympäriinsä, tutkien eri kujia ja käännöksiä päivittäin, ihan vain eksyäkseen reitiltä ja löytääkseen joka päivä jotain uutta ja kaunista kulman takaa. Voi tehdä pitempiä lenkkejä esim kasvitieteelliseen puutarhaan tai riisipeltojen ympäri ja mennä vaikka tutustumaan lähemmin luomuviljelyyn. Putiikit myyvät paljon hönniäiskamaa, paikkahan on tuttu teeveestä ”Eat, Pray, Love” elokuvan kautta ja uhkuu hengellisyyttä ja harmoniaa. On siis käsitöitä, koruja, matkamuistoja, kirjallisuutta, balilaista taidetta, luomuleivonnaisia, ymymym kehon ja mielen terapiaan liittyviä oheistuotteita. Monet keskittyvät Ubudissa ollessaan joogaan ja hyviä studioitahan löytyy. Joka maaliskuussa Ubudissa järjestetään myös ”Spirit- festival” joka tuo kylään mukanaan musiikista, taiteesta ja joogasta kiinnostuneita matkaajia ympäri maailman. Itsehän olin myös osallistumassa tapahtumaan tänä vuonna mutta rahallisista syistä lykkäsin tapahtuman osaltani ensi kertaan 😉

Joka ilta on mahdollista nähdä esittävää taidetta (kecak, barong, ramayana) lukuisissa temppeleissä tai lmennä kuuntelemaan luontoja tai live-musiikkia tai vaikkapa leffa-iltaan. Paljon on tapahtumaa, mutta Ubudissa en sanoisi että ”joka makuun”. Monet turisti kaupungit Aasiassa tarjoaa jokaiselle jotakin. Niinkuin aiemmin mainitsin Ubud on hyvin hengellinen ja rauhallinen paikka ja jos haluaa tulla nimenomaan rauhoittumaan, relaamaan, pitämään huolta kehostaan ja mielestään, löytämään ehkä hengellistä puoltaan, tutustumaan kulttuuriin ja kanssakäymään paikallisten kanssa, kokeilemaan uusia makuja, sosiaalisoimaan muiden matkaajien kanssa ja nauttimaan luonnonkauneudesta niin Ubud on sinunkin paikkasi! Jos taas tykkää enemmän Koh Phan Nganin tyylisestä täydenkuun biletys tarjonnasta voi kaupunki olla hyvä parin päivän visiitille ja pitää päämajansa rilluttelu scenestään, hyvistä sukellusmahdollisuuksista ja surffausaalloista tunnetulla Kuta beachillä.

Balin saarella riittää nähtävää ja monet sightseeingeistä onkin toteutettavissa päiväreissuina ja opastettuina kierroksina. Mä en oikeen enää tässä vaiheessa reissuani jaksa hirveesti innostua joka kukkulasta, vesiputouksesta, luolasta, niitystä tai laaksosta, joten tulin tänne rauhottumaan ja kelailemaan näitä kuluneita kuukausia ennen kotiin paluuta. Ekat päivät meni fillaroidessa ympäriinsä, joogatessa ja kävinpä jopa Monkey Forestissa, nimensä mukaan siis apinametsässä. Tällä suojelualueella asuu noin 560 yksilöä ja paikka on Ubudin kuumin vetonaula. Monelle saattaa tulvahtaa mieleen Thaimaasta tutut vihaset apinat tai Eurooppalaiset eläintarhat, mutta tämä ei ole missään nimessä paha paikka. Ihmisten ja makakien välistä kanssakäymistä tarkkaillaan ja nämä tosiaan elää vapaasti metsässä ihmisten tutkiessa ja kunnioittaessa eli noudattaessa Balilaista hindu filosofiaa jossa eläimet ja ihmiset elävät harmoniassa. Ollaanhan me kumminkin melkeenpä ”sme, same, but different”..

Apinoista ihmisiin, tutustuin myös lähemmin erääseen stereotypiseen balilaiseen gigoloon. Hän oli kai juuri sellainen mistä äidit tyttäriään varoittelee… Olin just tulossa Kecak fire ja trance dance esityksestä ( joka oli kerta kaikkiaan uskomatonta katsottavaa) kun näin Joen hänen tutulla spotillaan Coco marketin edessä. Hän halusi viedä mut Napi Otrin reggae baariin parille lasilliselle. Mikä ettei! Paikanpäällä tavattiin hänen ystäviään, otettiin kuppia, heitettiin läppää hyvän musiikin tahdissa. Kaikinpuolin miellyttävä ilta mukavassa seurassa. Mutta mitäs tapahtuikaan seuraavana päivänä.. Tultuani aamulla joogasta menin moikkaamaan Joeta Cocolle. Hän oli hiukka erikoisella tuulella, vähän liikaa iholla ja kun tätä jatkui vaivaannuttavan kauan päätin nostaa kissan pöydälle. Kysyin oliko meillä samat tuntemukset edellisestä illasta. No selkeesti ei. Tyyppi oli nyt AIVAN IN LÖÖÖÖV, valmis perustaa perheen, menee naimisiin ja elää onnellisena hamaan loppuun saakka ja niin edelleen. Ou Mai Gaad! Mähän purskahdin nauruun tässä kohtaa, mulle tämä lähinnä kuulosti ku tyyppi ois sylkeny siirappia. Todella imelää. Sanoin etten halua seurustella enkä etsi elämääni miestä tällä hetkellä, ja tämähän oli hänelle pöyristyttävä loukkaus! Must tuntuu ettei monet balilaiset gigolot oo tottunu saamaan pakkeja länkkäri tytsyiltä, ja eihän Joen ulkoisessa olemuksessa mitään pielessä ollutkaan, mutta hän ei tuntunut käsittävän kantaani. Joskus sitä vaan tahtoo olla yksin! Ja mielummin yksin kuin näin selkeän tapauksen kynsissä. Hänestä tuli sekunneissa uusi puoli esiin, draama queen, nyt hänen sydän oli särkynyt, olin johtanut häntä harhaan eikä hän olisi enää ikinä onnellinen. Hän ei voisi ikinä luottaa naisiin ja itkisi itsensä uneen joka ilta kaivaten minua. Kyl näin on!!! Mua edelleen huvitti tilanteen draama ja naurussa oli pitel.gcc emistä. Mutta Joen esitys sydänjuuriaan myöten loukkaantuneesta miesraasusta jatkui ja jatkui. Hän ei päästäny mua lähtee, halusi kääntää mun pään ja puhua tästä meidän tilanteesta.Ehkä oon sydämetön, kivikasvo, jäätävä kuin pakastearkku, mutta mulla meni loppupeleis vähä hermot. Ilmotin ettei oo mitää puhuttavaa, oon pyhtäny anteeksi ja nyt jatkasin matkaa ja nauttisin päivästä. Hän toivotti mulle pahaa karmaa, kysyi olenko tyytyväinenkun sain hänet tällaisen raivon valtaan että hänestä tuntuu että ainoastaa kuolema voi sen kuitata ja manasi ettei halunnu enää ikinä nähä mua. Luovutin, olkoon sitten maanimyyni, mä yritin pyytää anteeksi.

Samana yönä olin kumminkin levoton. Joe ties missä mä asuin ja pahat muistot kambodzalaisesta yövieraasta tuli mieleen. Must tuntu et pahat henget vaani mun ikkunan takana ja aamulla kun heräsin mun kaulassa oli outo ihottuma. Joka paikkaa kolotti, en varmasti ollu rentouttanu ruumistani kokoyönä. Nyt riitti, mä en menettäis yöuniani jonku sekopää urpon takia, oli aika vaihtaa majataloa lähemmäs mun tulevaa joogastudiota. Yogabarnissa oli mahtavia tunteja, mutta paikka oli aika commersial joten ajattelin vaihtaa pienempään studioon. Heitin siis rinkan olalle ja lähdin etsimään. Haahuilin muuan kujaa josta aiemmin olin hyvän fiiliksen saanut ja päädyin Sandat Balin kynnykselle. Mama Wayanin home stay oli täynnä, mutta hän tiesi paikan jonne voisin halpaan hintaan. Tämä paikka oli vielä rakenteilla ja huone oli vaatimaton, mutta kelpas mulle, halusin vain aloittaa alusta.

Maman vieraanvaraisuus ja ystävällisyys lämmitti sydäntä ja sai hymyn huulille. Tämän talon gazibossa hengailisin mielelläni hintaan kuuluvan aamiaisen jälkeenkin. Myös kanssa asukit vaikuttivat kaikki miellyttäviltä persoonilta. Muutaman ekan päivän aikana en todellakaan tienny mitä kaikkea voisinkaan tässä paratiisissa kokea.

Aatteita ja mielipiteitä, ajatuksia ja oletuksia…

Lento Balille kesti pari tuntia ja saapuis nihkeeseen aikaan 23.40. Tämä hermostutti mun vieressä istuvaa neitokaista. Hän kysyi voisiko viettää yönsä mun kaa kentällä. Mua vähän ihmetytti miks tarvii olla jonku seurassa jos nukkuu?!… Nyökkäsin kuitenkin vähän vastahakoisesti, teki mieli vähän vitsailla edetäänkö me vähän liian nopeaa, mutta tyttörukka oli lakananvalkea ja kankea kauhusta joten säästin hänet puujalkavitseiltäni.

Denpasarin lentokentällä venailin viisumini maksettua ($25/30pvää) että päivä vaihtuisi ennenkuin ottasin leiman maahan, mulla oli buukattu jo paluulento Lombokista Malesiaan tasan 30nen päivän päästä enkä halunnu ylioleskella viisuminiani. Jos näin tekee, tulee rankkua, Indonesiassa $25 per päivä, Kambodzassa $5, Laosissa $40 ja sitä rataa..
Mun lentokoneesta tuttu vierustoveri seisoa napotti vaivautuneen näkösenä siinä edelleen. Mä avasin suuni aikani kuluksi ja kyselin ne puuduttavaakin puuduttavammat klassiset välttämättömyydet: Mikä sun nimi on, mistä sä oot kotosi ja kauan oot reissussa. Mua ei oikeestaan kiinnostanun kuulla, mutta esitin kohteliasta. Tästä tyypistä oli vaikeeta saada muuta irti kun ne vastaukset, keskustelun aloittaminen oli kankeampaa kuin Kimin englanti, eikä häntä selkeesti kiinnostanu kuulla mun vastauksia, mut kiinnosti bunkata mun vieressä. Hmmmm… Mua rupes pännii tilanteen naurettavuus ja tein molemmille palveluksen kun sanoin ettei tarvi venaa mua. Viesti meni kerralla perille. Oon kai paha ihminen…

En kyl tajuu joitain näitä yksin matkustavia naisia. Nyt on tullu vallan kaksi stereotypistä esimerkkiä parin päivän sisällä vastaan. Pelätään uutta ja tuntematonta, pelätään jotain mitä ei ole voinut etukäteen suunnitella ja ottaa ennalta selvää, pelätään kokea jotain josta ei tiedä mitä ennalta odottaa, ja mikä huvittavinta pelätään tehdä se yksin, pelätään yksinäisyyttä. Jos ne ei ite sitä bonjaa nyt, toivon että joku päivä ne valaistuu miten matkanteossa yksinäisyys on kultaa, se ei ole yksinäisyyttä vaan itsenäisyyttä. Suurimmaksi osaksi et sä oo yksin vaikka yksin matkustat. Aina on muita samassa bussissa tai ehkä tapaat jonkun kivan tyypin joka menee samoja reittejä sun kaa pitemmän aikaa. Mä tiedostin että mua vähän pelotti lähtee yksin reissuun, mutta asuttuani iät kaiket kommuuneissa tai oltuani parisuhteissa toinen toisensa jälkeen halusin kokea aitoa yksinäisyyttä. Toki jokainen on kokenut sitä teiniangsti- yksinäisyyttä viistoistavuotiaana kun kukaan ei ymmärtänyt ja kun oli ainut maailmassa joka ajatteli miten ” mää oon niiin ruma ja niin yksin tän mun tunteen ja tilanteen kaa ja kukaan ei rakasta mua”. Mut jos tätä ei lasketa en mä hirveesti oo ollu yksin. Asuinhan mä vuoden yksin, omassa ihanassa kodissani Suomen Turussa, mutta sehän tuli todistettua turhaksi: oon sen verran sosiaalinen ihminen et kotona kävin suunnilleen suihkussa ja pyykkäämässä. Hyvä jos tiesin missä oli keittiön valonkatkaisija tai oliko mulla voita jääkaapissa. Mulla ei myöskään ikinä oo ollu ongelmia saada ystäviä tai tutustua ihmisiin, tän takia pelko lähteä yksin reissuun lievenikin pian päätöksen teon jälkeen, tiesin etten tulis olemaan yksin, mutta halusin astua ulos mun mukavuusalueelta, tuttujen ihmisten ympäriltä mun pienestä piiristäni. Muutenkin, yksinäisyys on mitä tekee siitä. Joskus saattaa istua pubissa kymmenien ihmisten ympäröimänä, mutta tuntea olonsa yksinäiseksi. Mielummin lähtee himaan olemaan konkreettisesti yksin jossa kukaan ei nää sua, kuin näyttää eksyneeltä raasulta lauantai-illan huumassa. Joskus saattaa lähteä kavereiden kanssa illanviettoon, muttei pääse samalle aaltopituudelle heidän kanssaan ja saattaa tuntea olonsa yksinäiseksi vaikka tuntisi jokikisen. Joskus saattaa taas olla festareilla josta ei tunne ketään, muttei koe olevansa yksin kun niin monet sadat muut on samalla hilpeällä fiiliksellä mukana ja se pajamajajonon small talk riittää viemään sen hetkittäisen yksinäisyydentunteen pois.
Vaikka junassa matkustaisi kahdeksan tuntia yksin mitä todennäkösemmin ei ole yksin, aina tulee röökivaunussa ne perinteiset vitsit letkautettua: ”Eihän täällä tarvii edes ite polttaa ku on tota savua niin…” tai naistenvessan perus:” Come Ooooon! Jäikse meikkaa sinne vai mikä täs kestää?” Sit on niitä nyrpeitä toisen puolen kulkijoita tässä suomalaisessa mentaliteetissa eli miks avata suutaan jos sieltä ei tuu mitään järkevää ulos? Miks ihmetellä jotain päivän selvää asiaa kuten:” Oho, eikö nää liikennevalot nyt sit toimikkaan?” No ei näköjään, ei kai tässä auta ihmetellä, se on syteen tai saveen! Tai niitä jotka ei jaksa hymyillä tai moikata tuntemattomille jos nyt satutaan tekee jotain samaa asiaa. No moi! Ai säkin tulit tänne karhunkierrokselle luonnonhelmaan nauttimaan rauhasta ja yksinäisyydestä! No mäpäs moikkaan sua jokatapauksessa. Tai sieltä se tulee, kävelee kohti kaukaisuudesta kuntosalin käytävää pitkin. Sun silmät pelaa ping pongia tennarin kärjistä tän tuntemattoman tulosuuntaa, koitat olla ottamatta katsekontaktia kunnes viimehetkellä molemmat nostaa katseen käytävästä ja eihän siinä muu auta:” Moi!” Moikataan nyt sitte ku me molemmat kerran käydään kuntosalilla. Sama pätee karavaanareihin. Pakko nostaa kättä ku nekin ajaa asuntoautoa! Ja sama ralli se on täällä matkustaessakin, mut mennään vähä ”syvemmälle” sen tervehtimisen kaa, mut silti ne on melkeenpä järjestäen aina ne samat turruttavat kysymykset joilla ei oo mitään virkaa ja joiden vastaukset unohdetaan kun selät käännetään. Vailla logiikkaa jengi tekee sitä jatkuvasti: mäpäs kysyn tolta jotain juvelaa ku silläkin on reppu ja valkonen naama! On toki myös niitä joita oikeesti kiinnostaa kuka sä oot ja mihin menossa, ihan niinku kotiolosuhteissakin jotkut vaan on iloisia ja haluaa hymyillä tuntemattomille. Se kuulostaa vähä friikiltä mutta on ihan ok, meitä on moneen junaa ja ymmärtäminen on sen kaiken A ja O.

Mutta miksi turvautua tuntemattomaan ihmiseen kun olet henkilökohtaisen seikkailusi alussa. Näin seittemän kuukaudenkin jälkeen mä koen joka kerta kun vaihdan paikkaa, että olen uuden seikkailun alussa. Joka kerta koen sitä ihanaa yllätyksellisyyttä, vaihtelevuutta, monipuolisuutta, vapautta, odottamisen riemua ja ITSENÄISYYTTÄ. Koukuttavaa, etten sanois. Musta on kiva matkustaa myös ystävien kaa, yhdessä miettiä mitä helvettiä sitä kuuluis seuraavaksi tehdä ja jakaa ihmetyksen aiheita. Mutta niinku sanoin, ystävien, en tuntemattomien. Tuntemattomiin on kiva tutustua kun on hetken paikallaan jossain ja jatkaa ehkä yhdessä matkaa, ystävinä. Tässäkin mielessä oon varmaan hitaasti lampenevä perus suomalainen, mutta onhan se nyt järjenköyhää koittaa bondata jonkun kaa jos se nyt vaan sattuu istuu sun vieressä samassa kulkuneuvossa. Jutustelu on sallittua joo. Kyl mä mielelläni kuuntelen mitä Saila mummulla on sanottavaa kun kahen tunnin päästä ollaan Tampereella, mut en mä kysy Saila mummulta mitä se tekee kun se Tampereelle pääsee. En mä kysy voinko tulla nukkuu sen viereen tai jakaa taksin sen kaa. Täällä se on vissiin vallan sosiaalisesti hyväksyttävää. Mun mielestä se on edelleen näin seittemän kuukauden jälkeen hemmetin outoo.

Toki matkustamisessa on myös negatiiviset puolensa. Epävarmuus tulevasta saattaa aika-ajoin ahdistaa mutta sekin on tapa ajatella. Kun tämän epävarmuuden näkee jännittävänä uutena asiana on kokemus positiivinen alusta loppuun. Joskus kylläkin on yksinkertaisesti niin väsynyt ettei jaksa olla kiinnostunut muista tai hyvä jos jaksaa kommunikoida (allekirjotan!) mutta kanssamatkustajat toivottavasti sen ymmärtää, jetlag on kuin kahden päivän krapula, paras tapa päästä siitä on yksinkertaisesti levätä. Yleensä elämän virta kuljettaa meidät oikeisiin paikkoihin oikeiden ihmisten luo, jos ei, voi vaihtaa paikkaa ja seuraa ja seurata intuitiota. Vaikka siitä seuraisi sitä ajoittaista yksinäisyydentunnetta on se huomattavasti parempi kuin jumittaa paikassa josta et vällää ja seurassa josta olet epävarma. Se kasvattaa meitä ihmisinä, lujittaa luonnetta ja auttaa näkemään kuka sinä oikeasti olet, mitä haluat elämältä ja ihmisiltä ympärilläsi ja mikä on mielipiteesi, eikös tämäkin ole monelle se syy lähteä matkaan? Oivaltamaan jotain sinusta itsestäsi.

Sitten on tietenkin se aika ja raha, mutta se kai on monelle se ”ongelma” ihan arjessakin. Mulla on enää kuukausi jäljellä ennen Suomeen paluuta ja budjetissa oon pysyny. Kuten on tullut huomattua on rahanteko maailmalla sairaan helppoa ja monelle reissaajalle elämäntapa, voisin itsekkin kai jatkaa loputtomiin, mutta kahdeksan maata ja kahdeksan kuukautta tulee umpeen. Paluulippu Helsinki-Vantaalle on 10.6 ja vastassa mua on mun ihana perhe. Enkä malta oottaa että pääsen nauraa ystävieni kaa, kuulla tarinoita ja hengailla muuten vaan. Onhan se totta, että hyvinvointivaltiossa voidaan ja maksetaan hyvin. Loistavan ilmasen koulutuksen saaneena mun vaan on kannattavampaa toistaseksi tehdä töitä Suomessa.

Harmittavan usein kylläkin eläessä siinä hyvinvointi yhteiskunnassa, huomaa ettei kaikki voikkaan ihan hyvin. Yksinhuoltaja tehdastyöntekijät alkoholisoituu ja masentuu ja kuolee oman käden kautta, yksin. Mitä tekee toinen ujo suomalainen kun huomaa naapurin Kallen olevan allapäin. Ei ainakaan mene juttelemaan! ”Aikunen ihminen, kai se huolen itestään pitää…” Hyvinvointia kohdusta hautaan! Jos se ujo veri suonissa virtaa on vaikea saada ystäviä ja sosialisoida. No jos on sama harrastus, öööö, kuten kapakat, sehän on hyvä paikka mennä moikkaa Jormaa, ei tietoo miten ne eros vaimosa kaa, missä ne lapset nykyään on, mutta Olvia se joka ilta juo, ja Kanariallaki se on kaiketi käyny ku on se lippalakkikin…
Kun välit perheeseen menettää monella jurolla suomalaisella alkaa se elämän alamäki. Rahaa tienataan niin maan perkeleesti, mutta ei tiedetä mitä sillä tekis. Jos sitä sit ostais kerrostalo-osakkeen, Mersun, lotota voi joka lauantai jos vaikka sais lisää rahaa josta ei tiedä minne sen laittais. Joku tosiaan saattaa käydä kerran vuoteen siellä Kanarialla, mulle tä ois vähän niinku ”ei nää metsää puilta”, tietää että se on siellä ja kai se on sekin tapa elää. Joka vuosi mennä johonkin, ihan vaan että näkee vilauksen siitä metsästä, palataan takas tekemään rahaa että voi taas palata ja näkee ehkä eri puun sillä kertaa, muttei jostain syystä mennä syvemmälle sinne metsään. Jostain syystä ei vaan kiinnosta, vai ei uskalla?

Aasialaisilla on vähän eri mentaliteetti. Ei olla hyvinvointivaltioita bruttokansantuotteen perusteella, mutta kuitenkin voidaan hyvin vaikka elämä potkis päähän urakalla. Ja moni voi hyvin koska on se perhe joka tukee. Ihmiset on kiitollisia siitä vähästä mitä saavat, kulho riisiä tai puhdasta vettä. Isät kuoli sodassa tai koko suku katosi, lapsi on epämuodostunut maahan laskettujen myrkkyjen takia joita sota mukanaan toi, mutta lapsi on elossa ja se on syy olla kiitollinen. Rahalla vois kai ostaa onnen, mutta kun rahaa ei ole on onni ihmisissä ympärillä. Suomessa se on toisinpäin. Kun ei ole onnea ihmisistä ympärillä on onni rahassa. Mutta kummat on sit onnellisempia? Ne Suomalaiset jotka ostaa asioita jotka tekee ne onnelliseksi vai nämä aasialaiset jotka löytää onnen rippeitä yksinkertaisesta arjesta, koska unelma rahalliseen onneen on realistisesti vain kaukainen haave. Mutta onko Suomalaisella kumminkin paremmat edellytykset onneen? Oi, jos onni ois..

Mä oon onnellisempi kuin koskaan ennen. Herään aamuun hymy huulilla kukon laulaessa ja tunnen auringonvalon suodattuvan silmäluomieni läpi. Lähden uuteen päivään avoimin mielin, opin joka päivä jotain uutta eri kulttuureista ja ihmisistä, mun ei tarvi oppii niitä kirjoista tai kattoo teeveestä, mä elän sitä! Oon aktiivinen kun haluan kokea ja ihmetellä, sosiaalinen kun haluan keskustella, vetäydyn itseeni kun haluan miettiä. Kaikkea tasapainossa. Mun ei tarvi näyttää hyvältä miellyttääkseni muita, mä kunnioitan kehoani ja elän terveellisesti, muistan nauttia myös elämästä, en turruta tunteita ja aisteja alkoholilla vaan stimuloin niitä. Oon avoin itselleni ja muille, ennakkoluuloton, ystävällinen ja häpeilemätön joka tilanteessa eikä mun ei tarviaina miettiä ”vaan kehtaako sitä….” Mä määrään mun elämäni suunnan, olen oman onneni seppä. Oon löytäny todellisen  onnen, vapauden, ja se olin minä itse joka loi ne kahleet. Se onnen löytäminen lähti luopumisesta, sen sai aikaan raha, mutta sillä ei ole enää mitään tekemistä rahan kanssa tai riippuvuudesta muihin ihmisiin tai välttämättömiin tavaroihin. Se vaan on ja se on hyvä tunne. Tiedän että sen voi saavuttaa missä vaan ja milloin vaan. Koen sitä nyt täällä, mutta tiedän sen tunteen jatkuvan kun palaan takaisin. Silloin löydän onnen muista asioista, niistä jotka voin saavuttaa, aasiasta opitulla mentaliteetillä.

Mua vähän masensi ensin tää ”aika on kortilla” ajatus joka varjosti mun päiviä. Mutta muistutin itseäni miten aina voi palata, mun oleskelu aasiassa katkeaa, muttei se tarkota et matka päättyy. Matka jatkuu kokoajan ja jatkuvasti, seuraavana matkaan Suomeen ja sitten taas jonnekkin. Elämä on matka ja meillä ei ole muuta kuin aikaa ja silti ajatellaan ettei aikaa ole tarpeeksi. Aika on vain välttämätön käsite jonka ihminen loi pystyäkseen kontrolloimaan ikuisuutta. Aika ei lopu eikä ala, sehän vain on, ja sehän on vain jokaisesta itsestään kiinni elääkö elämänsä parasta aikaa nyt ja aina tai elikö ennen vai elääkö kohta. Mulla oli kuukausi vielä aikaa nauttia aasiasta ennekuin matkani jatkuisi Suomeen. Miksi masentua kun matka ”päättyy” ja pitäisi lähteä, en mä lähde vaan jatkan matkaa ja sehän on ihana asia, eikö?

Mä myös muistutin itseäni miten rikas mä olin vaikka rahallisesti tulisin Indonesian jälkeen olemaan köyhä. Tämähän ei mikään halpa maa Kambodzan ja Thaimaan rinnalla ole. Nukuttuani yöni Starbucksin sohvilla heräsin länsimaalaisen musiikin pauhantaan. ”Miss, do You want some breakfast?” joku kysyi hyvällä englannilla. Nykäsin korvatulpat korvista ja vedin silmälapun otsalle ja näin ystävällisesti hymyilevät kasvot.

”Welcome to Indonesia!”