Thaimaassa…taas!

Kolmas kerta toden sanoo. Täällä taas!

Rupee jo menee nää rajamuodollisuudet ihan rutiinista. Viimeksi kun Thaimaahan lensin Annikan kaa lokakuussa meinas olla vähä kusi sukassa mitä ne meinaa ku paluulento on vasta ens vuonna 😀 Kyllähän ne kysykin, mut sillon mä vaan hymyilin ja nyökkäilin ja sanoin et ”Istanbul!” Meni läpi ja pääsin maahan. Kyl ne kuulemma yleensä aina päästääkin, mutta jos paska säkä käy voi ne vaatia paluulentoa pois maasta ennenku leimaa sut ineen. Tai sakottaa sen enempää kyselemättä. Tätähän ne Suomen päässäkin jo varotteli. Näin harvoin kyl käy perus rantaloma finski turistille, mutta VOI käydä. Ja kuten Filippiinien 21 päivän viisumivapaaseen oleskeluun he tosiaan vaativat jatkolennon. Nyt jänskätti vähä kun tosiaan en tullut Suomesta ja Filippiineillä ne heti kyseli mis mun Thaimaan viisumi tai jatkolentolippu on. Kun sanoin meneväni maitse Laokseen oli virkailija vähä epäuskosen näkönen, mut leimas mut silti ulos maasta. Bangkokissa yllätyin kun ilmeetön imigration officer mitään kyselemättä leimas mut ineen ja laittopa vielä sen 30 päivää aikaa oleskelulle. En valita 🙂

Siitäpä sit metroon ja meikän viimeselle pysäkille Praya Thaihinhan pääsee 45batilla. Metro tai citytrain linja löytyy Suvarnabhumin lentokentän kellarikerroksesta, lippu ostetaan masiinasta, eli pidä huoli että rahan vaihdossa saat ainakin 50batin seteleitä tai mielellään heti pienempää kakskymppistä tai kolikoita. Automaatit velotta 150 THB per nosto, eli kannattaa nostaa hillot jo suomesta, vaihtaa vähä kentällä pikkurahaa ja paremmilla kursseilla lisää citystä, esim MBK centteristä, johon moni ekana suuntaakin.
Jos siis shoppailemaan heti haluaa, ottaa ensin metron Praya Thaihin ja tästä vaihtaa BTS skytrain linjaan kohti Siam centeriä. Matkan hinta määräytyy sen pituudesta. Rahallisesti ja ajallisesti suosittelen käyttämään Bangkokin loistavaa metro ja skytrain systeemiä kun kentältä keskustaan halajaa. Taksin hinnasta ei mitään käryä mutta voisi kuvitella maksavan enemmän. MBK centteriltä taas suosittelen ottamaan mittaritaksin mihin vaan. Ja tosiaan pyytää laittamaan mittarin päälle. Lähtöhinta kirjottamisen hetkellä on 35THB ja esim Praya Thaista Khao San Roadille maksaa noin 60THB. Tuktukista tai motosta pyytävät tietty ainaki triplat. Jaoin taksin Nepalilaisen ihme IT gurun kaa. Tuntu vähä hassulta ku sällillä oli puku päällä ja salkku kourassa, mut kysy jaetaanko taksi 😀 Ei ihan tavallinen näky reppureissaajien ghetossa, mutta yksi yksinäinen sielu lisää seuran haussa jouluaattona.

Mä olin ihan rikkipoikkiväsyny, menin tuttuun halpaan New My Housen kusiluolaan inhimillisemmälle puolen Khao Sania eli Ram Bhuttrille ja tsippasin aika heti. Joulupäivänä koti-ikävä oli entistä kamalampi. Ei huvittanu liikkuu tästä ympäristöstä mihinkään, Laosin suurlähetystö luultavammin kiinni, joten pyhitin päivän ultimate nörttäilylle.
Sen verran kävin ulkona että söin ja pörräsin vähä ympyrää, vertailin taas hintoja ja mietin mitä sitä kuulus hankkia. Ostinpa itselleni sitten joululahjaksi muutaman kirjan. Täällä reissun päällä tosiaan tullu ihme lukemis vimma. Suomalaisia kirjoja en yleensä haluaisi edes ostaa mutta kerranku sellanen kauppa löyty jossa myyjä otti elämäntehtäväkseen ettii kaikki suomenkieliset nidokset niin pakkohan se oli. Hauskin oli kirja nimeltä Hiirennahkat johon on kasattu novelleja maaseudulta. Junttikertomuksia pöndeltä, parasta taltuttamaan se koti-ikävä 😀
Oli tosiaan vähän erilainen joulu mihin on tottunu. Kaupungilla ois varmasti ollu tarjottavana joulukirkkoa tai vaikkapa suomalaista joulubuffaa ja saunaa saletisti, mutta mulle tä oli aikalailla yks päivä muiden joukossa, enkä halunnu vääntää veistä haavassa tehden sitä yksin tai random ihmisten kaa. Ärsyttävänä erona normi jouluun oli tietty se et oli pyhä ja kaikki paikat tosiaan kiinni, mutta kotipuoleen tehdyn videopuhelun jälkeen fiilikset oli jotain sekavan-ihanan-lohduttavan-tunteita-nostattavan-piristävän ja haikeutta-herättävän väliltä. Mä en nähny, mutta mut nähtiin. Heillä oli käynnissä ”Männistön hautajaiset” eli viimesiä illanistujaisia lapsuudenkodissamme ennenkuin se myydään. Vanhempani tulivat pahan valinnan eteen ja päättivät muuttaa pienempään(äitini vanhaan lapsuudenkotiin) kun vuosia ovat jo asuneet kahdestaan tässä seitsemälle suunnitellussa huushollissa. Itsehän jätin hyvästit talolle viime syksynä kun viimesen kerran kotikonnuilla kävin, mutta haikeus huoku videopuhelun läpi eikä kyyneliltä voitu välttyä. Silti tuttujen äänien kuuleminen oli paras joululahja, vaikka avokätisen sponsorirahan olivat perheenvoimin laittaneetkin tililleni. Tämä tuntu vähän hassulta kun olin ite just tehny vastalahjatilisiirtoja kotiin päin, raha kiertoon periaatteella 🙂 Oli myös mahtavaa soittaa vanhimmalle ja parhaimmalle lapsuudenystävälleni jolla myös käynnissä erilainen joulu esikoista odotellessa. Näin sitä ajat muuttuu ja aikuistuu, onko pakko?

Onnekseni palasin tänne ”rikkaammille” seuduille viettämään joulua. Ei ois varmaan psyyke kestäny tyyliin Kambodzan köyhyydessä, mutta tieto siitä miten vähävaraset jouluaan viettää kirpasee. Suomen kulutusjuhlan missaaminen ei toisaalta harmita yhtään, ainut tosiaan mitä jouluuni kaipasin oli perhe ja läheiset (toki lumi ois ollu plussaa). Paremmat ruuat, lahjat ja hössötys tuntuu aika turhalta tässä vaiheessa, vaikka ite tykkäänki antaa lahjoja, kääriä ne kauniisti ehkä jopa alottaa naurettavan aikasin joululaulujen laulamisen, koristella taloa ja kuusta, katsoa lumiukkoa telkkarista ja tehdä sellaseen pihaan, käydä hautausmaalla viemässä kynttilöitä ja kiertää sukulaisissa. Nyt olisin tyytynyt ihan vaan läheisten läsnäoloon. No, tuleehan noita jouluja ja on vuosiakin tuleva ja monia.

Pää oli tosiaan ajatuksia täynnä.
Nyt kun taas pääsi hetkeksi aloilleen itsekseen istumaan oli jotenkin irrallinen olo ulkomaailmasta. Oli vain minä ja mun pää ja piti muka hirveesti lukee ja tutkii ja miettii seuraavaa siirtoaan… Ihmistä ei oo väkisin tähän maailmaan tehty, joten ei ihmisenkään kuuluisi mitään väkisin tehdä. Tiesin että mulla on muutama päivä aikaa enneku ystäväni Sanni tulisi Bangkokiin. Kumminkin ajatus itsensä junailemisesta johonkin suuntaan tuntui ylitsepääsemättömän raskaalta askareelta. Päätin siis antaa Bangkokille mahdollisuuden. En oo ikinä tykänny tästä kaupungista, täällä on melusta, saasteista, kiireistä, likasta ja jajajaja… Vai johtuko mun negatiivinen asenne(niinku monesti tässä reissullani oon huomannu) väsymyksestä ja kulttuurishokista? Jos mä nyt lähestysin tätä kaupunkia uusin silmin?

Hyvä päätös etten sanois. Ensin otin hatkat tästä kamalasta guesthousesta. Miksi mä ees ikinä jäin tänne? Vaikka oli jo pari päivää paikassa haahuillu pelkkänä hymynä, oli henkilökunta edelleen naama norsunvitulla. Otin siis rinkan selkään ja lähin kävelee. En tienny mihin päätysin joten jätin kamani säilöön Sawasdee Inniin, jossa säilytys makso vaivaset 10THB per päivä. Tästä suuntasin askeleni jokirantaa pitkin Wat Mahathatiin jossa on mahdollista tutustua buddhalaisuuteen ja niinku mua eniten kiinnosti, meditaatioon.

Paikka oli helposti löydettävissä ja lähestyttävissä. Buddhalaisuus on alkanu kiinnostaa mua yhä enemmän joka kerta kun joku oranssikaapunen lähestyy mua. Jos mä vedän niitä puoleeni niin ahkeraan, pitäskö munkin antaa munkeille mahdollisuus?
Täällä sain siis keskustella buddhalaisuudesta munkin kanssa. Tällasia paikkoja on kai Thaimaa nykyään pullollaan, turistivetonauloja, pohjosempana voit tosiaan yöpyy temppeleissä kolmesta päivästä esim pariin viikkoon. Mä en kumminkaan ollu vielä ihan varma mitä halusin ja halusin päästä ensin kurkistaa hommaa ennenkuin asetun temppeliin taloksi. Jouduin venaa jonku puolituntia et englanninkielen taitonen löyty. Tähän mennessä paikalle oli eksyny muitaki turisteja ketkä halus tietää yhtä jos toista tästä erikoisesta uskonnosta. Pariskunta Maiamista sekä eräs Itävaltalainen.
Mulla oli aika suuret odotukset, halusin selityksiä. Miksi te meditoitte tuntikaupalla päivässä, matkustatte, ette omista mitään ja muutenki muistutatte aatteiltanne aika paljo meikäläistä. Sain vastaukseni ja opin meditoinnin salat. Kiteytettynä näin mä ymmäsin sen munkin sanoman:

Ihminen kärsii niinkuin buddhakin kärsi. Mutta miksi tarvis? Ei tarvikkaan. Omistaminen ja asioihin tai ihmisiin takertuminen aiheuttaa kärsimystä, siksi esim seksuaalinen kanssakäyminen tai omaisuuden haaliminen ei ole buddhalaisuudessa suotavaa (ensimmäistä en kyllä täysin allekirjota…) Ihminen voi saavuttaa onnen ja lopulta nirvanan kun hän pääsee kärsimyksestä, ja kärsimyksestähän pääsee kun ei takerru mihinkään, ainoastaan itseensä. Kun mieli ja keho ovat sopusoinnussa keskenään, kun keho ja mieli on samassa paikassa, ei ole kärsimystä. Ei ole menneisyyttä, ei tulevaa, vain tämä hetki ja oma keho ja mieli. Ja tätä he meditoivat. Mä en ollu samaa mieltä monesta asiasta tän munkin kaa, mun mielestä se tyyppi oli muutenki ihan pimee ja tuntu et se oli opetellu monet fraasit ulkoa, mutta näistä asioista olin samaa mieltä, tai tallasella mielikuvalla mä läpäsin sen testin.
Eli kun mä vihdoin bonjasin buddhalaisuuden (ne muut luovutti) päästiin treenaa. Mut puettiin valkoseen vierailijakaapuun ja mentiin buddha alttarin eteen. Kunnioitukset ja kumarrukset on osa riittiä, myös tietenkin kakkien sääntöjen sisäistäminen kaikenaikaa, eikä mulla ainakaan käyny mielessäkään muu kuin halu ymmärtää ja kunnioittaa heitä vieraana.

Siit se sit lähti. Ajatuksesta seisoa, eteni ajatukseen kävelle, kävelemiseen, ajatukseen istua ja lopulta istumiseen. Tähän toimitukseen multa meni semmonen kaks tuntia, enkä hetkeen oo ollu niin onnellinen.

Mä liikuin, olin paikoillaan, hiljaa, vaan minä ja mun keho, eikä mikään oo niin vapauttavaa ja täten ei mikään tuo sellaista onnea. Käsittämätöntä. Havahduin lootusasennosta kun kongi kajahti ja kumartelut ja rukoukset buddhapatsaalle alko. Olin vähä hämillään. Mulle oli just auennu täysin uusi maailma. Mulle oli just selvenny suuri mysteeri. Olin niin innossaan että halusin kirmata ulos ja nähdä maailman!

En siis jääny temppeliin viikoiksi. Tää riitti mulle, hain rinkkani ja lähdin ettii paikkaa jossa viettää seuraava yö. Löyty korealaisten suosima dormi Ram Buttrin sivukadulta, Chana Songkhramilta Gecho Cafen vierestä. Jäätävän kokonen huone (27sänkyä) mutta ilmastointi ja ilmanen wifi. Käy täksi päiväksi. Halusin vaan kamat johonki ja liikkuuuu!

Lähdin taas liikkeelle, näin maailman uusin silmin, seurasin vaistoja, välillä pysähdyin, hiljennyin ja nautin. Thanon Phra Athitin kaartaessa koilliseen on mutkassa joku veikeä valkoinen linnake ja Santichaiprakan puisto. Mua huvitti miten Kaaostien takaa voi löytyä jotain näin rauhottavaa ja kaunista. Näkökenttääni osui hassu papparainen joka leikki kissan kaa. Halusin seurata näkyä ja menin linnan taakse. Näin hedelmäkojun, banaani smoothie 20THB, pakko maistaa! Mitäs kummaa tuon kanaalin toisella puolella onkaan? Hipit soittelee banjoja ja kitaroitaan, joku lukee tyynykasan päällä, toinen joogaa jokirannassa. Sillon en vielä tiennyt, mut Flapping duck olisi mun tuleva uusi väliaikaiskoti…

Advertisement

Malapascua Island

Torstai päivä meni siis sykiessä. Aamulla tähdättiin toiseen laivaan joka lähti 9.20. Meille ehkä vähä liian aikanen ensimmäinen ois lähteny seiskalta.
Alona beachilta takas cityynhän pääsee monella tapaa. Tricyclellä (200-300p), jeepneyllä(30p) mopolla (100p jos kuski löytyy) tai vuokrata ihan oma auto, niinku me tehtiin. Tämä kustanti 600p.
Sit oltiinki aika sopivasti satamassa jossa ei kauaa tarvinu paattia odotella. Firma oli jälleen Ocean Jet ja lipun hinta n. 500p, jos kamat haluaa ruumaan on se extra 50p. Matka oli miellyttävä ja lyhyt, satamassa alkoi kyydin väsääminen. Haluttiin oma auto ja lähtöhinta oli 3500p. Kaikki niid-a-raidit on luonnollisesti keskenään frendejä, eli jos vielä alemmas tingata haluaa, saa kävellä sataman ulkopuolelle. Tyyppi lähti hakee autoa jostain ja mä kävin vähä kuulustelee hintaa porttien toiselta puolen. Samoissa hinnoissa pyörittiin kun taksi viimein saapui. Auto oli tilavampi ja hypättiin ritsille.

Maisema-ajelu Mayaan kesti totisesti kauan. Bussilla varmasti vielä kauemmin, mutta hinta ois toki ollu vaan sen 120pesoo. Ellet ole isolla porukalla liikkeellä niin ota hyvä mies bussi, koska satamassa saattaa arvata mitä vastassa on… Läjä paskanpuhujia. Huhujen mukaan sulle saatetaan sanoa ettei julkista venettä enää mene ja sun tarvii vuokrata oma. Tai niinku meille kusetettiin (tottakai ku meitä oli niin vähä) ettei laiva liiku ennenku matkustajia on 26pax… Tällanen käytäntöhän on tuttua, mutta jos laivan PITÄISI kulkea puolen tunnin välein, tuskin he montaa vuoroa välistä jättää…
No, siinähän me sit aikamme varrottiin. Venettä kaupattiin alkaen 300p nuppi. Vuorolaivan hinta piti olla 80p/per perse eikä periaatteesta haluttu maksaa enempää. Kun muutama muu länkkäri tuli satamaan, varottelimme heitä maksamasta liikaa. Varmaan tästä syystä ja alkavasta pikku myrskystä johtuen saimme vuorolaivan hinnan. Tämähän ei silti tarkoittanut että päästiin Malapascualle asti sille 80 pesolla. 20 rahaa oli pikku vene isommalle veneelle jossa ei ollut mitään logiikkaa koska muut isot pääsi vallan hyvin kulkemaan satamaan asti. Vettä tuli ku saavista kaatamalla ja läpimärkää kyytiä kesti se puol tuntia määränpäähän asti. Täällä toisella kakskymppisellä pääsi kuivin jaloin rantaan. Jenny, Pete ja Joonas oli varannu asumuksen etukäteen vasta pystytetystä Garden Resortista. Hinta ei kuulemma ollu edes kallein mahdollinen ja mestahan oli ihan helmi! Rannassahan on rikkaille resorttia toisen perään mutta saari on kaikenkaikkiaan aika tosi hiljanen. En tiiä johtuuko low seasonista mutta aika paratiisi paikoilla ollaan 🙂 Meinas tulla vähä paha mieli kun saavuttiin saarelle ja epäusko ihmisii kohtaan nosti taas päätään kun halutaan näyttää halpaa majotusta. Ihmiset on kuin onkin aidosti ystävällisiä tällä saarella, mulle löyty huone 400pesoon yö ja halpaa ruokaakin löytyy jos ei ihan rannassa syö. Budjetissa on siis mahdollista pysyä, vaikka meikähän on unohtanu ton budjetin pidon nyt Filippiineillä olon ajaksi. Mällätä saa hyvällä omalla tunnolla! 🙂

Käytiin buukkaa heti seuraavan päivän sukellukset. Annettiin mahdollisuus samalle firmalle Sea Explorersille. Muut olikin ostanu etukäteen sukelluksia, näin saa alennusta, ja oli aika reiluu et mäkään en loppupeleis joutunu maksaa täyttä hintaa vaan laskettiin pakettitarjous. Nice! Muutenki oppaat oli ihan super päteviä ja huippu tyyppejä! Paljon paljon parempi ku Alona Beatchin samanniminen. Meitä hyysäs eniten Toto ja Tong. Tong oli vanha kunnon konkari. Sukeltanu saarella 8 vuotta, noin 70 kertaa kuussa… Tän kaa oli aika luottavainen fiilis, ja kun muut suoritti kursseja mä sainkin Tongin parikseni 🙂 Kursseista tein vaan yhen ”deep dive”n et pääsin kattoo kettuhaita, jotka on paikallinen vetonaula. Lähtö oli puoli kuudelta aamulla ku niillä on ruoka aika 😉 Adrenaliini kohisi päästä varpaisiin ku laskeuduttiin lähemmäs kolmeekymmentä metriä. Toto teki merkin: haita näkyvissä. Ja näin oli. Yks saksalaispariskunta oli käyny saman sukelluksen nyt kolmatta kertaa ja sano myöhemmin ettei ne ikinä ollu aiemmin näin lähelle tullu. Kun se musta luometon silmä tuijotti ja virtaviivanen ruho aavemaisen hiljaa lipu ohi ei voinu ku kunnioittaa tätä häiriintyneen ikivanhaa lajia. Niitä oli jotain kymmenkunta ja pörräsivät siinä aikansa. Ilman nitroxiahan me ei kauaa pohjassa oltu, mutta tavote suoritettu, haitten kanssa sukeltamassa CHECK! 🙂
Muut sukellukset olikin ihan vaan fun diveja ja oli kyl mahti saari! Sukellukset parani kerta toisesa jälkeen, enemmän värejä, koralleja, kaloja… Aivan mahtavaa! Tämä sälli sai aika hyvin kuvattua saaren merenalaisia antia blogiinsa: http://travelling.maisl.org/
Meikäläisen suosikkeja on aina tietty nemo eli klovnikalat, sateenkaarikalat, mandariinikala , erilaiset angelfisut ja nyt eräs normaalia isompi sammakkokala joka löydettiin yhellä kivalla seinämä sukelluksella. Luulin sitä ihan vaan koralliksi kunnes Tong tiputti puikkonsa sen viereen ja pyysi mua nostamaan sen. Mähän nostin ja tää korallinjärkälehän yllättäen liikku 😀 Vähä jos säpsähin!

Tän kolmen päivän aikana tuli koettua hassun hauskoja dyykkejä ja jälkimaininkeja. Illat istuttiin lemppari raflassa, syötiin halpaa (Filippiinien hintatasoon nähden) ruokaa 70-100pesolla ja ilakoitiin. Lauantain kunniaksi käytiin käppäilee vähä kauempana vieressä sijaitsevan kylän laitamilla. Oltiin saatu vihiä että olis luvassa kukkotappelua… Mua vähän arvellutti, en niinkään haluaisi kannatta näitä eläinrääkkäyksiä, mutta elämys oli kyllä liian kultturelli skipattavaksi..
Kukkotappeluthan on vallan laillisia Filippiineillä, Thaimaassa ja varmaan muissakin Aasian maissa, tiettyjä sääntöjä kylläkin on. Ensinnäkin tappeluita saa järjestää vain ja ainoastaan sunnuntaisin. Nyt oli kumminkin joku erikoispäivä ja lauantai oli sallittu. Ensin vertaillaan ketkä kukot on tasavertaisia painikumppaneita keskenään. Taistelijat on noin vuoden ikäisiä ennenkuin mennään kehään. Steroideja ja vitamiineja elikoihin pumpataan häpeilemättä. Areena voi siis olla ihan stadioni istumapaikkoineen tai niinkuin nyt vähän pienemmässä kylässä ihan vaan aidattu alue jossa oli eturivin penkit ja ”taka-ala”. Oltiin ensin taaempana kunnes Toto bongasi meidät. Eturivin paikkaa oli tarjolla ja Joonas halus laittaa rahaa likoon Toton kukon puolesta. Siinä me sit ihmeteltiin. Jenni ja Pete lähti ekan bissen jälkeen mut me jäätiin hetkeks jännittää. Kun kilpakumppanit oltiin valittu, tuotiin kehään ”ärsyttäjä”, eli kukko joka ei tappelisi mutta jota käytettiin nostamaan testosteronitasoja. Kaulaa, kasseja ja niskaa ku vähä härppii niin kyllä alkaa kukonpoikaa vituttaa. Sit alkokin armoton vedonlyönti. Vedothan siis sai lyödä jo etukäteen mutta nyt sai viimehetken kertoimet. Jengi huuti niin perkeleesti! Kun raha oli tarpeeksi vaihtanu omistajaa alko varsinainen matsi. Yks selostaa ja toinen käsittelee elikoita. Niskasta kiinni nyt, kenttään heittää nyt! Ja sit mentiin! Sulkasatoa, huutoa, verta ja pöllyävää hiekkaa seuraavat 3-8min parivaljakosta riippuen. Raateluterä oli kiinnitetty vasempaan koipeen ja oli aika standardin näkönen. Tämä yleensä määräs pelin hengen, joka ekana kuolettavan osuman sai oli kentässä ja elämä karkas silmistä. Jos kukot jostain syystä väsy ja lopetti tappelun, otettiin uudestaan niskasta kiinni ja viskattiin kovalla kädellä kenttään. Tätä niin kauan että peli oli selvä. Sitkeitä otuksia. Välillä kesti tosiaan lähemmäs kymppiminsan ennenku matsi oli ohi. Verta tuli suusta ja millon mistäkin, mut jos kuolemanpiikki osu arkaan paikkaan oli peli sekunneissa selvä. Kokemus. Raaka sellainen, mutta tulipahan nähtyä! Vähän mua helpottaa tieto ettei liha mene hukkaan vaan perheelle on luvassa matsin jälkeen coq au viniä filippiiniläisittäin. Oli kauhee ku välillä ihan huomas miten ne ei halunnu enää tapella. Ilman sitä ihmisen yllytystä ne tuskin ois jatkanu, ja ilman raatelukynsiä toinen tuskin ois jokakerta kuollu. Aika miesvoittoista yleisöä ja monet mimmit sanokin ettei ikinä oo ees käyny just niinku periaatteesta. Enemmän tota asennetta niin ehkä ne kieltäs sen kokonaan. Tulin kannattaneeksi toimintaa osallistumalla ja se aina vihlasee ku jotain tällasta tosiaan tulee kannatettua. Vedonlyöjät käärii aika hyvät hillot näistä jos sisäänpääsy on localilta 20 pesoo ja parangilta 30. Joonas pisti 300 peliin ja takas tuli 570. Toton kukko sai siis elää ja poika oli yhtä hymyä. Ei tullu herkkuateriaa mutta pikku tienestit.

Päiväni Filippiineillä alko olla luetut. 28 menis visa umpeen mut olin jo buukannu 24.12 törky halvan lennon takas Bangkokiin. Yllättäen halpaa lentää jouluna 😀 Vielä tarvi säätää maansisänen lento (joita ei todellakaan kuuluis kenenkään kannattaa, järjen köyhää pyrähtää 45 minuuttia!) jonka kans löysin sen verran halvalla että päätin buukata. Plus jos oisin liikkunu busseilla ja laivoilla takas Manilan suuntaan ois tarvinu lähtee kaks päivää aiemmin ja säästöö ois tullu ehkä kymppi, eli ei hirveen kannattavaa. Domestic fligts Filippiineillä on naurettavan halpoja. Jos buukkaat ajoissa voit saads jopa 5-7€. Mä maksoin 30€, mutta paluu Taikkulaan tulisi loppupeleis jokatapauksessa aika halvaksi.

Aamun eka botski pois saarelta. Joulu aamu sarasti kauniin aurinkoisesti. Sain viiskymppii alee vikasta yöstäki, ihan vaan ku on joulu 🙂 Mahtava paikka tä BeBes, suosittelen.
Sit perus 20p pikku botski, 80p isompi ja toinen 20p Mayan rantaan. Näitä pikkuveneitä tarvitaan kuulemma jos laivat ei pääse rantaan laskuveden takia. En silti ymmärrä miks se maksaa sen kaskymppii ylimäärästä. Oisko jotain turisti lisää taas…
Eniwei, kuulin huhua että vani rannasta Cebu cityyn maksas vaan 200 ja kestäs vaan 3 tuntii. Bussi maksaa 120 ja kestää 5 tuntii. Valinta oli selvä. Paitsi ettei siitä rannasta mitään pakua lähteny. Otin mopon kylän keskustaan josta se lähtis. Saatto olla kusetusta, mutta ainakin pääsin heti liikkuu ku päästiin vanille ja hinta oli vaan 160 pesoo. 11 aikaan olinkin Total huoltoaseman pihassa johon mua vihjattiin jäämään jos kentälle meen. Tästä mittaritaksi kentälle oli semmosen 100pesoo. Kentällä departure taulu heitti häränpyllyä. Ei muutaku sokkona sisään ja SEAIRin tiskiä ettii. Löytyhän se ja liikakiloja laukussa oli taas kolme. Aloin tottuneesti kerrospukeutumaan kaikkien edessä. Tämä aiheutti jälleen hilpeyttä sisään tsekkaajissa ja sain mennä koneeseen kymmenen kilon kassien kaa, onhan sentään joulu 🙂

Eka lento oli tosiaan naurettavan lyhyt. Oltiin etuajassa Manilassa ja lähin metästää bussia Clarkin lentokentälle josta mun Bangkokin lento lähtis neljän tunnin päästä. Taksi vei mut ekan yhtiön pihaan. Niitten bussei ollu lähössä ihan hetkeen joten jatkoin apostolilla seuraavaan. Taksin lähtösummahan ei oo ku se 40 pesoo, mutta alkaa olee rahat taas vähissä. Löytypä sit Five Star firma jonka ilmastoitu bussi lähtisi vartin päästä DACin terminaaliin. Tämän pitäisi olla ihan Clarkin kentän vieressä ja matkan pitäisi kestää vajaa kaks tuntia. No, ei auttanu ku taas uskoo ihmiseen. Vähän arvellutti ku Manilassa oltiin.
Lippu oli kumminki vaan sen 150pesoo ja niin olin lukenu et sen kuuluski about olla.
Elmukelmutetut penkit alla, leffa pyöri taustalla ja asfaltti oli kuuma. Tapa viettää jouluaattoa tämäkin 😀 Löysin itseni vartin yli neljä Dacin bussiterminaalista. Tästä arvaten oli monia vaihtoehtoja kentälle. Mulla kun meinas vähä kiirus olla niin otin spesiaalijeepin joka kustansi sata rahaa ja meni suoraan departure ovien eteen. Taksi ois varmaan pyöriny samoissa hinnoissa mut julkinen jeeppi ois varmasti ollu sen kaheksan rahaa, mopo jotain siltä väliltä.
Vihdoin kentällä! Eihän siinä menny ku kymmenen tuntia päästä Malapascualta Clarkiin. Jos vielä tuun Filippiineille otan kyl lennon jonka aikaa on mahollista vaihtaa tai koko paska vaikka perua. Nythän ei ollu järkee ostaa uutta lentoa Cebulta Bangkokiin, hinnat oli pilvis ja suoraa lentoa taas Cebulta Clarkiin ei enää saanu. Opin siis myös olemaan tulevaisuudessa se aikainen lintu joka madon nappaa 🙂

Pyhä maa, ”ring of fire”, on siis jäämässä taakse. Katutappelut, kukkotappelut, värikkäät kulkuneuvot ja räväkät persoonat, paska safka ja kalliit hinnat, upea luonto ja kauniit, herttasen ystävälliset ja vähemmän herttasen ”ystävälliset” filippiinot on jäämässä taakse. Joulunpyhiä ja uuttavuotta otan siis vastaan Thaimaassa. Missä siellä on vielä epäselvää mutta sielläpä kuitenkin! Raha määrää mihin suuntaan meen, mahdollista olisi taas tuttuja nähdä 🙂 Kunhan tästä Khao San Roadin reppureissaaja helvettiin pääsee taas asettumaan otan nörttäys asennon. Pyhiä aijon viettää hakemalla tietoa pohjois Thaimaan antimista, laskemalla bateja ja ottamalla skypeyhteyden kotosuomeen ja toivottelemalla teille kaikille rauhallista joulua! ❤

Siquijorilta Boholiin

Matkahan oli aivan kamala.

Jos ei lasketa muuan kanoottiajelua taifuunin jälkimainingeissa, ei hetkeen oo pelottanu näin paljo, jahti kun ei varsinaisesti ollu vesitiivis… Viidestäkymmenestä matkustajasta kymmenen prosenttia voi pahoin. Aallot löi keulan yli kevyesti katolle asti. Ikkunat tosiaan vuoti ja välillä oltiin niin kenossa että vene hörppi vettä ihan urakalla. Merenkäynti oli muuttunut hetkessä hulluudeksi. Sanonta tyyntä ennen myrskyä pitää kyllä niiiin paikkansa. Aiemmin satamassa tätä ei olisi osannut lotota. Nyt ulapalla näkyi valtavia vaahtopäitä ja taivas oli revennyt.
45 kauhistuttavaa minuuttia myöhemmin rantauduimme kumminkin turvallisesti Dumaqueten kaupunkiin. Tein aamulla oppimani ristinmerkin ja kumarsin merelle kunniaa, loppu hyvin kaikki hyvin.

Dumaguete on Negros Oriental saaren pääkaupunki ja välietappina esmes Apo Islandille, joka on rankattu muuten maailman top10 sukelluskohteista. Minähän en tänne halunnut lähteä itseäni kiusaamaan(flunssa päällä siis edelleen, ja sukeltaminen kaukainen haave) ja jatkoin suoraan kohti Boholia. Siellä oli ystäviä ja saaren ympäristö myöskin kehuttua sukellusaluetta. Tiketin sai jo vaivatta ostettua ihan itse, kun travelagentit sai ohitettua. Taas sain jonku promo lipun, en oikeen tajuu miten nä toimii, mut alea saat tietty mitä aiemmin ostat. Eli jos paluupäivä on tiedossa, buukkaa heti ja menopaluulippu jos onnistuu. Vene olisi isompi, täten kalliimpi ku se sataneljäkybää, mutta odotusta ei onneksi olisi kuin pari tuntia. Tämän ajan pyhitin syömiselle. Dooris oli pakannut mukaani lempiherkkuani kananmunia ja kalaa viinietikassa 🙂

Laivassa aika meni rattosasti saksalaisen pariskunnan kanssa jutellessa ja olikin jo iltahämärä kun Tagbilaran satamassa olimma.
”Ma’aaam niid a traisikul?” huutelijoita piisas. Lähtöhintaa Alona biitsille pyydettiin 200-300pesoa. Niinpäniin…
Alotin klassisen ovelta ovelle kyselyn huoneista ja skootterin vuokrasta. Löysin kusiluolan nimeltä City Lodge 3 josta huoneen sai naurettavan halpaan sadanviidenkymmenen peson hintaan… No mitä tältä nyt voi odottaa, eipä kummosia 😀 Eläimellistä menoa ja oksennuksen hajua käytävällä. Kävin kylmässä suihkussa ja koska skoottereista pyydettiin neljää-viittäsataa oletin kyydin Alona Beatchille tulevan halvemmaksi.
Tricycle oli edelleen kallis joten otinpa paikallis jeepin. Matka kesti ikuisuuden mutta maksoi vaivaiset 25pesoa. Ihan rantaan asti ei menty joten istuin taas edessä ja pyysin kuskia jättämään johonkin josta ottasin vielä moton.

Pete, Jenny ja Joonas löyty siis biitsiltä iltaa istumasta.
Pariskunnan tunnen parin vuoden takaiselta sukelluskurssilta. Asutaan myös kaikki Turussa eli onhan sitä tullut tavattua sit useamminkin sen jälkeen. Tiesin heidän tulevan joululomalle Filippiineille, tiesin itsekin sinne haluavani, joten ajotin tuloni samanaikaiseksi heidän kanssaan. Sukeltamaan luonnollisesti mentäisiin sukeltamaan ja heidän ystävä Joonas oli myös tästä syystä reissullaan.
Jälleennäkeminen oli rattoisa, mutta alkoa otettiin kohtuudella. Jenny ja Joonas menisi seuraavana päivänä sukeltamaan. Mun flunssa ja Peten korvaongelma saneli sävelet meidän tulevalle päivälle eli olon parantelua palmupuun alla.

Mä pummasin kyytiä takas Tagbilaraniin Boholin puolelle. Matkaahan on satamasta joku 20km ja Alona beach on oikeastaan eri saarella. Tänne Panglaolle pääsee kuitenkin maitse ja jos vaivaset 80 maksoin tullessa, en mitään yötaksaa kyllä alkaisi nytkään pulittamaan. Julkinen meni vain muuan baarin eteen ja maksoin kuskille kyytiä satasen setelillä. Kuski anto kakssataa vaihtorahaa ja sano että meneppäs pitämään hauskaa 😀
Baari oli kumminki kuollu, menin sisään ja tulin ulos, iskin sen kakssataa takas kuskin kouraan ja pyysin häntä viemään mut cityyn.
Mopolla loppumatka ja erittäin levoton yö kusiluolassain. Täällä oli sentään ikkuna-aukko, mutta ei tosiaan mitään sen suojana. Heräsin siis aamuvarhain ensin liikenteen meluun ja myöhemmin pörinään. Huoneessa oli häiriintyneen iso ampiainen… Joo, ei näitä ratkasuja hurjan usein enää kiitos! 😀 Kukotkin laulo normaalia aikasemmin tässä pitäjässä, ja niitähän on siis kaikkialla. Voit myös bongata häkkejä ja tarhoja eli nämähän on kukkotappelu kukkojen kasvattajia. Kukkotappelut on edelleen laillisia Filippiineillä, tosin areenoita on vaikeampi ehkä bongata. Joka pitäjässä niitä kyllä on, sisäänpääsy vaivaset 20pesoo ja vedonlyönti on kovaa. Kukot taistelee kuolemaan asti ja erilaiset tekoraajat ja raatelukalusteet on sallittuja. Eettisistä syistä en tule kokeilemaan kukkotappelukokemusta. Tämän osan kulttuuriin tutustumisesta aijon jättää välistä…

Koitin saada mopokyytiä jälleen Alonalle jonne siirtäisin kamani, lähemmäs frendejä ja sukelluksia. Mopolla kuskaaminen on kumminkin laitonta ilman lupaa, kyytiä vaikeampi saada päiväsaikaan,vaihtoehtona se 200-300peson tricycle tai 30pesolla jälleen paikallisjeeppi. Köyhäillistön edustajana päädyin viimeseen vaihtoehtoon.
Tämähän oli melkonen sightseeing 😀 Matka kesti ikuisuuden ja kiersi joka pikku pitäjän matkanvarrella. Tunnin peräsuolta löysyttävän vatkaamisen jälkeen olimme Rona’s Cornerissa Alona Beatchillä.
Parin tunnin hengailun jälkeen Jenny ja Joonaskin palasi sukellukselta. Päätettiin ongelmista huolimatta testata sukellusta seuraavana päivänä Peten kaa. Vähän jännitti miten paineentasaus onnistuisi jos nenän kautta ei ilma kierrä…

Loppu ilta meni rennoissa meiningeissä ja vähän oli majotuksessa hakemista, mutta lopulta löysin kohtuu hinnalla (700p eli puolet halvemmalla kuin resorteista rannalta) huoneen Citadelistä, muutaman minuutin kävelymatkan päästä rannasta. Olisin päässyt edelleen halvemmalla jos olisin pitänyt keskustan majoitukseni tai hakenut vielä kauempaa rannasta, mutta sijainti oli tälläkertaa tärkein tekijä, koska aamulla olisi luvassa sukellusta 🙂
Majatalo oli kyllä herttanen ja niinkuin monessa filippiiniläisessä budjettipaikassa, sisälsi myös keittiön. Tämä on tuttua Euroopan rantalomakohteista, mutta Aasiassa en ole näitä ”huoneisto hotelleja” muualla nähnyt. Ymmärrän kyllä yskän, koska jälleen ravintolasta ei yleensä alle kolmellasadalla selvinnyt.
Nyt meikä oli kumminkin lomalla ja budjetin voi unohtaa. Loppuajan Filippiineillä aijon nauttia ruoista, juomista, luksusmajotuksesta ja aktiviteeteista ilman penninvenytystä! Unohdetaan kuppinuudelit ja pikakahvit tulevaksi viikoksi 🙂 Oon ehkä sen ansainnut?

Aamu alko sateisena, mutta meikän ilma-aukot toimi melkeen moiteettomasti. Aikosin kokeilla sukeltamista 🙂
Viime kerrastahan on reilu vuosi ja tapahtui Lanzarotella. Sen jälkeen on tullut käytyä Dubaissa ja Barcelonassa eikä kummassakaan ole varsinaisesti houkuttanut lajin harrastaminen. Filippiinit on kuitenkin yksi parhaimmista paikoista sukeltaa ja odotukset oli korkealla, myös sukellusfirmaa kohtaan. Kehotushan on tällasen tauon jälkeen tehdä virkistyskurssi. En kokenut tätä kumminkaan välttämättömyydeksi, olin kerrannut oppikirjaa ja sukelluslaitteen kasaamisessa apuna olisi nämä noviisit sekä (niinkuin yleensä aina palveluun kuuluu) firman opas. Lähettiin siis ulapalle kohti ensimmäistä kohdetta Snake islandia.

Nimi ei jätä paljoa arvailun varaan. Pinnan alla on siis paljon käärmeitä ja paikka on ikäänkuin uponnut saari. Meri oli aika raffi kun oltiin perillä. Mukana oli kaksi opasta. Toinen saksalaiselle ryhmälle ja toinen meidän suomalaiselle nelikolle. Sukellettaisiin luonnollisesti pareittain ja pohjaan mentiin köyttä pitkin. Koska aallot oli valtavat ja alas mentiin tosiaan köyttä laskeutuen, huomasin vasta myöhemmin että mun painot oli vituillaan. Alas meno jännitti tauon jälkeen normaalia enemmän, mutta niinkuin aina, jännitys laukesi heti pinnan alle päästyäni ja hengityksen tasaantuessa. Noin 7 metrissä tunsin pistävää kipua korvassa ja palasin takaisin viiteen. Tämän jälkeen paineentasauskin onnistui ongelmitta. Petenkin korva toimi kuin ennenvanhaan.
Paikka oli aika harmaa, joka oli lievä pettymys. Myös painot vaikutti kokemukseen enkä saanut tästä sukelluksesta niin paljon kiksejä. Meillä ei myöskään ollut mitään loogista luuppia jota tehtiin. Pyörittiin vaan pohjassa noin kahdessakymmenessä metrissä ja ihmeteltiin elämää.
Siis onhan ne edelleen upeita, kaikki kalat ja se uteliaisuus mitä ne osottaa, mutta tykkään enemmän jos opas oikeasti johtaa ja näyttää kaikki kivenkolot joista löytää jotain jännää.
Koska käärmeethän tosiaan rakastaa mua, ei ne veden allakaan mua rauhaan jätä. Luulin ensin et mun reiden ympärillä oli joku johto, sotkeutuneena mun jalkaan. Joonaksen osottaessa mua tajusin hetken päästä että sehän oli tietenkin käärme! Ei paniikkia, olin hetki sitten pidellyt kahta samanlaista käsissäni oppan yllyttämänä. Veikeitä kavereita, merkistä en taaskaan ihan varma oo, mut tältä ne näytti:

http://www.google.com.ph/search?q=black+white+banded+sea+snake&hl=fi&client=tablet-android-samsung&tbo=d&source=android-browser-type&v=133247963&biw=1280&bih=800&source=lnms&tbm=isch&sa=X&ei=jgvVUJaMN-aAiQf5l4CoBA&sqi=2&ved=0CAYQ_AUoAQ

Joonaksen ilma loppu kesken ennen mua, Jennyä ja Peteä, joten opas nousi hänen kanssaan ja me yhdyimme muuhun lössiin. Näkyvissä oli meritähtiä, vuokkoja, nemoja, leijonakaloja, sateenkaarikaloja, sinisiä, punasia, keltasia ja mustia 😀 Monet kyselee et mitä kaloja mä oon sukelluksilla nähny. Yleensä vastaus on just näin et  kaiken värisiä 😀

Nousussa huomas taas paino ongelmia. Meinasin nousta raketin lailla. Pete piti musta kiinni ja saatiin tehtyä asiallinen turvapysähdys kolmeksi minuutiksi viidessä metrissä.

Seuraava sukellus olikin parempi. Meri oli rauhottunut, aurinko pilkisteli pilven raosta, painot oli kohillaan ja seinämä oli elämää täynnä. Fiilikseen pääsi kivasti kun harmonia liikkumisen ja hengityksen välille synty, noste oli hallussa. Joonas imas taas pullon tyhjiin ennen muita ja jäätiin sit kolmestaan Jennyn ja Peten kaa. Nämä konkarit hyvä jos kuluttaa lainkaan ilmaa ja viidenkymmenen minuutin jälkeen mun mittari meni ekana viiteenkymppiin. Lähettiin nousemaan ja kaikki meni tälläkertaa oikein kivasti. Pinnalla vene tuli noutamaan.
Muutenkin sain tästä sukelluksesta paljon enemmän irti. Kokemukseen vaikutti tietenkin kun kaikki sujui ongelmitta, seinämää oli kiva seurailla, kalat oli uteliaita, oppaalla ei ollut mitään tekemistä tyytyväisyyteni kanssa, mutta onneksi värejä oli nyt enemmän ja meininki oli rentoo.

Venäläissyntyinen Oleg liittyi seuraamme loppu illaksi ruuan ja juoman merkeissä. Nukumaan mentiin kuitenkin hyvissä ajoin, seuraava päivä koostuisi ankarasta liikkumisesta kohti Malapascaun saarta.

Sukeltaminen on kyllä käsittämättömän hieno laji. Halpaahan tämä huvi ei ollut. Itseasiassa tämä oli kallein sukellus mitä oon ikinä tehnyt. Maksoin kahdesta sukelluksesta ja täydestä välinepaketista 85€. Firma ei ollut mikään maailman paras, mutta valinta monien joukosta tehtiin pariskunnan tutun kautta, joka oli ollut töissä kyseisessä puljussa. Firmalla on toki väliä, mutta omat hoksottimet siinä enemmän vaikuttaa ja ainahan sukeltaminen kannattaa. Katsotaan millasta merenalaista elämää tuolta Malapascualta löytyy 🙂

Siquijor island

Vielä oli paljon nähtävää Siquijorin saarella ja yskä/flunssa paino päälle. Koitin ottaa vähä chillimmin aamupäivän ja lepäilin ja vietin rauhallista aamua. Vedin vitamiineja ja katoin majatalon nuorison kaa telkkarii ja chillailtiin.
Levottomat jalat halus kumminki liikkua. Lähin Larenan satamaan saman miehen puheille keltä edellisenä päivänä olin skootterin vuokrannu. Hän vaati lähteä oppaakseni vuoren valloitukselle ja luoliin. Hän tietäisi reitin ja maksaa ei tarvi ku satku. Enemmänku hyvä diili… Tai niinhän mä luulin….

Oli rentouttavaa taas vaan istuu kyydissä sen enempää miettimättä. Kuski, Dan, oli hyvä ajamaan ja maisemat oli huikeet! Juteltiin niitänäitä matkalla Mount Bandilaanille. Siquijor ei oo mikään tasasin saari vaikka korkein huippu nousee vain n 600metriin. Huipulta on mageet näkymät Cebulle, Mindanaolle ja Negrokselle asti. Pariskunnat tulee huipulle piknikille ja kuhertelemaan. Tuli PIKKASEN yllätyksenä et niin Dankin luuli meidän tekevän! En taaskaan tajuu missä kohtaa se luuli mun osottaneen jotain kiinnostusta? Siinä välissä kun palkkasin sen oppaaksi ja istuin sen kyytiin vai?  Häiriintynyt ja epämiellyttävä tilanne koittaa kohteliaasti selittää tyypille että mulla oli ihan vaan maisemat mielessä… Onneksi se ymmärsi yskän ja vähän vaivautukin, jatkettiin matkaa Cantabon luolaan joka oli ehkä paras tuhlaamani 400 pesoa! Funsin et kuin se voi olla niin sairaan kallista(yleensä opastukset maksaa dollarin tai kaks), se selveis kun mentäs ineen.

Ensinnäkään luolaan ei päässy ilman opasta, luolan suulle oli rakennettu häkkiovi joka oli lukossa. Touri ois maksanu 700 mut tinkasin sen 400. Kypärät päähän, lamput otsaan ja ei muutaku ryömimään. Sisäänpääsy luolaan oli ahdas eikä mulla ollu mitään käryä millanen seikkailu tää tulis olemaan. Jälleen oltiin ku Nuuskamuikkunen ja Muumipeikko Yksinäisten vuorten luolissa 😀 Fiilis oli mieletön. Toisin ku aiemmat luolat joissa oon ollu, täällä oli tosi viilee. Oltiin korkeemmalla vuoristossa ja pian huomasinki ettei tä ollu mikään helpoin onkalo. Matkaa taitettiin myös kahlaamalla ja uimalla. Kui siistii! Välillä luolan katto oli niin matala, et täyty ryömiä, välillä taas niin korkee et niskat meinas naksahtaa ku äimäs yläilmoihin. Luonnollisesti kuvat on niin surkeita että tyydyn esittelee netin antimia. Saarella on n.45 luolaa, mutta käärmeitten takia vain osaan päästetään turisteja sisään. Täällä oli vaan kissakaloja ja lepakoita 🙂 Oli aika veikeetä tuntee kalan limanen kylki välillä sääressä ku kahlaili tai kuulla lepakon vikinää ku lamppu osotti sen piilopaikkaan 🙂 Jälleen, ei heikkohermosille, eikä liioin lihaville, koska tunnelit oli välillä tooosi pieniä. Normaalisti uimataito ei ole välttämätön ja nytkin jalat kyllä ylsi pohjaa (luojan kiitos jälleen drybagille!) mutta vesi oli korkeammalla kuin yleensä. Ehkä taifuunin tekosia taas.

Kuljen ilmeisesti kaks päivää sitä jälessä, koska olihan pirulainen tälläkin saarella vähän pyörähtänyt ja puita kaadellut. Mutta niinkuin paikallisilla on tää mentaliteetti et tulee mitä tulee, eli jos jollekkin et voi mitään niin hittooks siinä! Taifuuneja on toistakymmentä vuodessa, maanjäristyksiä sillon tällön, mitäpäs sitä pieni ihminen luonnon katastrofeille voi joten turha murehtia! Tämä Bopha oli kylläkin isompi myrsky...
Tällä saarella kylläkin (näinkin lähellä Mindanaoa) vain puita kaatu. Luolissa tuli möyrittyä noin tunti ja kun tulin takas oli Dan rikkonut meidän mopon..Hiiiiienosti! Sitä korjattiin läheisessä San Antonion kylässä jonne saatiin mopo kyyti. Kylässä ei varmaan ikinä ollu valkoihosta käyny, katseista päätellen 8) Siellähän me sit venailtiin toista tuntia, aurinko laski ja tusina kyläläistä korjas pyörää tai ”korjas pyörää” mä juttelin paikallisten kaa ja juotiin muutama bisse. Mikäs siinä. Matka takas Larenaan oli taas mahtava. Mä vaan nojasin takakenoon ja nautin kirkkaasta tähtitaivaasta tulikärpäset ohjastaessa meitä vuorelta alas. Näytti ku taivaankansi ois ollu täynnä tähdenlentoja, ei paskempi kokemus sekään 🙂

Aikamoinen seikkailu siis tämä luola ja koko saari! Teki mieli jäädä pitemmäksi aikaa, saari tuli jo nähtyä, mutta ihmiset oli niin ihania.
Seuraavana aamuna tsekkasin itteni ulos ja ottasin botskin Boholille. Alkuperänen suunnitelma oli Apo islandille sukeltaa, mutta koska flunssa ei hellitänyt päätin mennä suoraan Boholiin. Tässä vaiheessa en tiennyt että respan kello jota olin syynännyt oli 20 minee jäljessä. Tais kyyti jättää tältä päivältä 😀
Otin tämän jonkinlaisena merkkinä enkä edes kysellyt sen enempää laivoista. Tänään otettas chillisti ja paranneltas mun yskäflunssaa.
Niinku sanoin, henkilökunta oli ehkä maailman ihaninta. Ekasta illasta lähtien oli mua hyysätty ja hoivattu 🙂 Sama jatkui edelleen. Koska ravintolaruoka on niin kallista ja katukeittiöit mielikuvituksettomia, syövät filippiinot paljon kotona. Tämä opiskelijakommuuni yltiö vieraanvaraisuuttaan siis kutsui minutkin joka ilta/aamu/päivä ruokailemaan heidän kanssaan. Tämähän sopi paremmin kuin hyvin, ilmasesta ruuasta reppureissaaja ei kieltäydy, ja mikä parasta pääsee jälleen tutustumaan paikallisiin ja heidän pöytätapoihin.
Lempiruuakseni näiden päivien aikana muodostui suolattu pikku lentokala ja kanamunat viinietikassa. Letut oli kans hyviä ja tietenkin riisiä kun oli joka ruualla, sen eri variaatiot maistu myös. Filippiiniläisistä pöytätavoista tämän verran: koska harrasuskovaisia katolilaisia ollaan tai jos paikalla on sellainen, taikka jos ruoka on erikois hyvää/sitä on paljon/on juhla on kohteliasta yhtyä ruokarukoukseen. Ristihän tehdään ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, kämmenet liitetään yhteen ja tuodaan lähelle leukaa ja sydäntä. Kiitollisuuden osoituksena kävin yleensä pikapikaan kaupassa hoitamassa jälkiruuan, ja jokakerta siitä oltiin enemmän kuin kiitollisia. Ois ollu hauska yrittää leipoo jotain, mutta uunia ei tästä taloudesta löytyny. Alkoholia en lähtis ruokapöytään ostamaan, harva uskis kun viinaan hairahtaa.

Koska periaatteessa missasin laivani heidän takiaan, ottivat nuoret tehtäväkseen keksiä meille kivaa virikettä illaksi. Ja sehän taas onnistui paremmin kuin hyvin 🙂 Lähdimmä tietenkin laulamaan karaokea! Kuten olen huomannut reissuillani karaoke on aasian maissa kuin raamatun vitsaus. Kulovalkean lailla se myös leviää. Kun yksi aloittaa ei sille tule loppua. Onnekseni nämä olivat erittäin lahjakkaita laulajia. Totisesti! 🙂 Baarissa ostimme ison lekan paikallisesti pantua Red Horsea pöytään eikä tämän yhden jälkeen tarvinnutkaan enää mitään ostella, tarjoajia riitti.
Karaokesta matka jatkui mopoilla (kyllä äiti, kuskit olivat nauttineet parit kaljat) UG bileisiin. Kelpas! 🙂 Johonkin kyläpahaseen, keskelle ei mitään, kokonaiselle koriskentälle oli heitetty kaks super hyvää house dj:tä, läjä bileytäviä filippiinoja ja korikaupalla Red Horsee ja San Miguelii, omnom! 🙂 Siinäpäs se loppu ilta ja aamu sit menikin, ja bileet jatku niin kauan kunnes sähköt katkes 😀 Aikamoiset juhlat etten sanois, takas hotlalle jossa siskonpedissä nukuttiin sit sikinsokin puoleenpäivään. En oo koko lomani aikana nukkunu näin pitkään eikä oo käyny pienessä mielessäkään. Jos oisin, ois varmasti ollu jonkilaista morkkista menetetystä auringonpaisteesta. Nyt oli kumminkin myrskyä ilmassa ja pientä matalapainetta myös mun pääkopassa.. Venheitä ei tänään lähtisi ennenkuin illalla. Ostasin lipun myöhemmin.
Ihana krapulapäivä leffoja katellessa, jälleen parhaassa hoivassa ja vedet silmissä nauraessa. Lähdön hetket oli käsillä eikä yhtään huvittanut vielä lähteä. Oli ristiriitanen fiilis, ystäväni Jenni ja Pete oli jo Boholilla ja innolla odotin heidänkin näkemistään, mutta täälläkin ihmiset oli ihania ja tulisi kova ikävä. Kurkkuakin kuivas ja väsytti isosti. Lähdin kumminkin satamaan lippua ostamaan, mutta eiköhän se laivamatka ollu sit loppuunmyyty 😀 Huokasin helpotuksesta, hyvällä omallatunnolla vielä yksi päivä 🙂
Jengi kilju riemusta kun palasin Southtowniin, tänään oli vielä Manyn synttärit, luvassa siis juhlaa 🙂 Jälleen ihana, simppelin rento päivä parhaassa seurassa. Chinchinin äitikin liittyi seuraamme, ruokapöytä notkui herkkuja, mä hoidin taas jälsyt ja ruuan päätteeksi mentiin katsomaan korismatsia.
Matsissa oli tunnelmaa. Näille tä on niinkun briteille fudis tai suomalaisille jäkis. Tytöt kiljuu ja äijät huutaa, pillin vihellykset rikkoo melkeen tärykalvot ja kentän töminä tuntuu maanjäristykseltä stadionin penkeissä, jännitys ja testosterooni leijuu ilmassa.
Olin enemmän ku tyytväinen jäädessäni saarelle vielä yhdeksi päiväksi. Matsin jälkeen kerkes ottaa pikku tirsat ennen aamukirkkoon menoa. Kyllä! Nyt kun täällä maailmalla kerta kulttuureihin tutustutaan niin tehdäänpä se sit ihan vimosen päälle. Hinduismia ja buddhalaisuutta olenkin jo päässyt tutkaileman ja nyt olisi luvassa klassinen roomalais-katolinen, opastettuna kädestä pitäen.
16.12 alkaen filippiinot käyvät kirkossa joka päivä jouluun asti. Ja sinnehän mennään sitte aikasin! Kello soi puoli neljä, kirkossa oltiin siis neljältä. Oltiin myöhässä. Kaikki paikat oli jo varattu eikä kyseessä ollut mikään pieni kyläkirkko vaan väkeä oli kolmattasataa. Vaatetus luonnollisesti pitkät lahkeet tahi hame ja olkapäät piilossa. Monet pistää ’parasta päälle’, mulla nyt jo toinen kerta ku sellasta ois tarvinu. Pitääkös sitä ruveta kantaa ykkösiä mukanaan, lupaan, jos vielä yhdet kutsut synttäreille, häihin tai mihin lie ristiäisiin tulee niin lähen shoppailee!
Jäätiin siis ulkopuolelle kuuntelemaan. Kaava oli aika samanlainen kuin vanhassa kunnon evankelis-luterilaisessakin. Välillä hoilattiin jotain, välillä hoettiin aamenta, välillä istuttiin ja välillä seistiin, kuunneltiin saarnaa ja oli ehtoollinen. Suurimpana erona entiseen uskontooni oli vierustoverin kädestä pitäminen laulaessa ja kirkkoon astuttaessa kasteveden koskettaminen sormenpäillä jonka jälkeen kumarrettiin ristimerkkiä tehtäessä.
Hienoutta kokemukseen toi kun jälleen sähköt paukahti poikki ja jäätiin tähtitaivaan valaisemiksi. Jengi jatko laulamista ja jotkut sytytti kynttilöitä.
Komiikkaa kokemukseen toi kun kolme kulkukoiraa laitto tuosta noin vaan orgiat pystyyn Herran kasvojen edessä 😀 Naurussa oli pitelemistä onneksi muillakin kun mulla!

Jälleen maittavan aamiaisen jälkeen Chinchin lähti kouluun (opiskelee hotelli-ja ravintola-alan esimies tutkintoa) jossa meikäläinenki pääsi vierailee 🙂 Koululaitoksiin ei pääse ilman Visitor-passia ja kunnon selvitystä vierailulle. Vaatteiden oletetaan olevan kunnioittavat, tämä kai siksi että kaikilla on uniformu. Uniformu tyylin voi taas valita eri mallistoista. Ilman uniformua ja henkkareita ei kampukselle ole asiaa, aika raffia.. Koululaitos oli vaatimaton, mutta kiva käydä! Vaikka ahdistusta oli hiukka ilmassa kun jälleen sadat silmät tuijottaa…
Tästä Dooris heitti mut sit oikeeseen jeeppiin et pääsin saaren pääkaupungin satamaan. Tänään Larenasta ei lähtenyt laivaa Dumagueteen, mutta Siquijor Citystä lähtee päivittäin. Monte Negto, Delta, Shipping Lines etc kulkee väliä. Lipun hinta määräytyy laivan tyypistä. Voin kertoo, et jos lipun hinta on 140pesoo, älä odota luksusta. Laivojahan myös uppoo tuosta noin vaan, eli mietippä kaks kertaa kuinka rakas henkikultasi on enneku buukkaat halvimman venheen. Mulla ei oikeen ollu valinnan varaa ellen halunnu venata toista tuntia isompaa risteilijää. Otin riskin ja astuin laivaan…

Iloilolta Cebun kautta Siquijoriin

Varotuksen sanana siis niille joilla on mielessä matkata Panayn saaren läpi muulla kuin lentokoneella, se ei ole mitään helppoa. Vaikka jalanjälkesi pysyy vihreänä harkitse kaksi kertaa onko pari kymppiä säästämisen arvoista. Aikaa koneella ainakin säästät rutkasti, luontoa et.
Bussi Iloilon kaupunkiin ei varsinaisesti mene kaupunkiin asti. Näille on tuupattu joka asiaan jotain lisäveroa; on satamaveroa, lentokentältä POISTUMIS veroa, siltatulliveroa ja näitä ajoneuvoveroja jos käyttää jotain tietä tai reittiä. Eli tästä oli vaihtoehtoina ottaa mopo, tricycle (tämä on kuin Thaimaan tuktuk eli mopo sivuaunulla) tai taxi. Mä päädyin viimeseen jossa lähtöhinta oli 40rahaa. Onneksi otin taksin koska kaatosade alkoi heti kun kyytiin pääsin. Ja matka oli piiiitkä. Iloilon kaupunki näytti aika perus kuppaselta kiireiseltä satamakaupungilta. Ei hirveesti kinnostanu ku mennä läpi.
Laiva lähti kumminki vasta kuudelta ja mulla oli kolme tuntia tehokasta pörräysaikaa. Lähdin siis kiertoajelulle jeepillä. Tämä näiden kaupunkijeeppi systeemi on kyllä jännittävä. Etulasiin on imukupeilla isketty kylttejä minne kyseinen jeeppi on menossa. Etupenkillä voi olla rahastaja ja kyltinvaihtaja tai sitten ei. Mä istun aina edessä kun mahdollista, koska kuski on myös potentiaalinen ilmanen sightseeing opas jos on vaan kohtelias (söörittele) ja siirappisen suloinen.

Jos keskustan haluaa katsastaa ota jeeppi jossa lukee Jaro CPU ja pyydä kuskia jättämään jossain jossa vaihdat Lapaz jeeppiin ja sama toisinpäin. Myös Villa käy Lapazen sijaan. Kyyti on sen kahdeksan rahaa. Kävin siis syömässä paikallistenkin suosimassa Mang Inasal pikaruokalassa, en oo mikään pikaruoka ihminen mutta pakko, siellä kun on tosi halpaa ja korostan sanaa hyvää, koska tosiaan kaukeittiöt on ollu viimeaikoina vähä mitä sattuu…

Laiva lähti vaan vartin myöhässä ja otin economypaikan nukkumiselle. Unohda kaikki, mitä sana ’risteilijäalus’ tuo sinulle mieleen, sillä vaikka Filippiineillä RoRot ovat juurikin niitä ei se silti tarkoita että olisi sisätiloja kauppoineen ja ostoskeskuksineen, baareineen, kasinoineen ja vessoineen tai edes hyttejä vaan on ihan vaan kansipaikat joihin on pultattu hyvä jos 90cm leveet punkat vieriviereen. Punkissa on kumipatjat, vessat löytyy laivan perältä (perus pytty ilman mitään erikois lisäosia kuten esim vipua/nappia/poljinta josta vetää tai luonnollisesti ei myöskään vessapaperia) ja kioskista saa ostettua kuumaa vettä, olutta tai kuppinuudelia. Jos olet huono nukkumaan muitten keskellä kaikkien vilkuilessa sivusilmällä pimeässä loistavaa valkoista naamaasi, niin unohda koko RoRo ja ota flygari, täällä ei paljo turisteja pörrää, musta tuntuu muutenki et niitä pörrää vaan ja ainoastaan niillä turistirannoilla ja siirtyminen rannalta toiselle tapahtuu nimenomaan lentokoneella.
Nythän on ”talvi” eli sataa välillä, lämmintä keskimäärin 28 ja meikällä on kylmä 😀 Voi johtua tästä mun orastavasta flunssasta, jota on näköjään myös liikkeellä muissa, mutta on pakko pitää pitkähihasta. Yöllä sai jotenki nukutuksi ja onneksi mulla on kaikki mitä sikeään uneen tarvii: silmälaput, korvatulpat ja riippumatto!

Cebulla oltiinki kasin aikaan aamulla. Saavuttiin satama vitoseen josta oli vaan kävelymatka ykkösen josta mun botski Siquijorille läks. Seuraava lähtis sit seitemän tunnin päästä eli ei muuta ku rinkka säilöön ja kaupunkikierrokselle! Päivä meni mukavasti taas museoissa ja katedraaleissa. Aikas vaikuttava näky oli Basilica del Santo Niñon katedraali ja hyvä chillausmesta Fort San Pedro ja Plaza Indepencia jossa koin elämääni musikaalissa kun tusina paidattomia filippiinoja oli raksaamassa jotain kyhäelmää pystyyn joka näytti kai häälavalta (?) ja alkovat ykskaks laulaa mulle radion mukana Bruno Marssin ’Just the way you are’ta. Vaikken varsinaisesti mikään Bruno fani ole ei voinu ku sulaa ja hymyillä :)! Muutenki nämä ihmiset on kuulemma yltiö romantikkoja ja rakastavat musiikkia, etenkin reggaeta, mä niiiin samastun näihin 🙂

Fastboat Siquijorille makso mansikoita(1070pesoo) ja näin sit Boracayn jälkeen ekoja länkkäreitä. Kaikki jäi kumminki Boholilla pois ja oltiinki vasta ysin aikaan määränpäässä.

Halusin tän saaren olevan kokemus ”syteen tai saveen” eli mulla ei ollu käryäkään koko paikasta. Ainoastaan miten sinne pääs ja missä se sijaitsee kartalla.
Satama oli pimee ja nyt kun niitä niid-a-raideja ois tarvinnu niin eipä näkyny missään. Lähin siis käppäilee vaan isointa katua ja tulinki ekaan lafkaan. Sveitsiläinen majatalo oli täynnä. Jatkoin kävelyä ja tulin koriskentän laidalle, matsi oli käynnis. Filippiineillähän koripallo on kuin kansallisurheilu. Kai 50 vuotta jenkkien vallan alla toi intohimon korikseen ja Espanjalaisten mukana tuli harras uskovaisuus ja kirkko on katolinen. Kaikki uskoo, rukoilee ja siunailee. Ja taas siunailtiin kuinka tyttö yksin kävelee pimeällä. Tämähän ei käy päinsä, mut lastattiin sykkelin kyytiin ja lähettiin ettii majotusta.
Kierrettiin kaikki mestat joista kuski sais komission, koska minähän en maksa 😀
Menihän siinä joku tunti ihmetelles ja vihdoin löyty Larenan alueelta ihanien, ystävällisten opiskelioiden houstaama lodge. Heitin kuskille vaivanpalkkaa ja sovittiin et se näyttää mulle seuraavana päivänä paikan josta vuokrata skootteri. Eli mä saisin ilmasta kyytiä ja se taas komission 😉 Majotuksen sai perus kuppahuoneesta 300 pesolla. Jäin hetkeks juttelee nuorison kaa, mut olin ihan loppu ja uni tuli aika heti. Ääni ei meinannu kulkee, mun perus alilämpö pukkas päälle ja nenän kautta ei voinu hengittää.
Aamulla oli kumminki parempi fiilis. Heräsin aikasin ja lähettiin vuokraa vehkulaa mulle. Säätämisen ja tinkaamisen jälkeen sain masiinan 350pesoon. Mopo ois ollu halvempi, mut en millään jaksa opetella niitä vaihteita ja skootterissa jalat saa olla rennommin 😀 Kuskiltani Bahoilta sain tarkan kartan saaresta jota,lupasin katsoa vain jos eksyn todella 😉

Lähdin siis huristelee. Siquijor on tosi kiva saari ajella, rantaviivaa on 120km ja liikennettä vähän. Tankki oli luonnollisesti tyhjä ja tankkasin samanlaisesta häiriintyneestä hodarikojusta ku Thaimaassa, mönjä jolla vehe kulki oli vihreää ja kojuissa myytiin polttoaineita nimikkeillä ’vihreä, punainen, keltainen’ 😀 Ihan perus! Menin siis saaren ympäri lenkkeineen ja polttoainetta kulu vaivaset 4litraa. Hinta kirjoittamisen hetkellä 58pesoa litra eli 1,094 €
Maisemat oli mielettömät ja mullakin oli bensaa suonissa. Tietöitä tehdään maassa kokoajan mutta se toi vaan mielenkiintoa ajeluun kun niinkuin taisinkin jo mainita filippiinot on super flirttailevia, iällä ei ole mitään väliä, ja niinku monet daamit varmasti yhtyy muhun jos sanon ettei paidaton snadisti hikinen tietyömies oo mikään paskempi näky 😉 Majatalon väki myös selitti minulle miksi yksin matkustava nainen on kummajainen: Filippiniläiset seurustelee läpi koko ikänsä. Moni menee (uskovaisia kun ollaan) naimisiin varhain, mutta monet deittailee menemään ja joskus monen kaa yhtäaikaa. Perhe on myös tärkeä tekijä. Perheen kanssa asutaan koko ikä ja joskus samassa kommuunissa tädit, sedät, lapset ja lapsenlapset, kummit, kaimat ja koirat. Nättii!
Ajellessa oli taas sairaan mukava fiilis. Ihanaa kun saa liikkua ja pysähdellä miten huvittaa. Ihmiset morjestaa ja kaikki on yhtä hymyä. Haluan ehdottomasti ostaa menopelin ku lennän jouluksi takas Taikkulaan. Ideanahan mul on viettää joulu ja uusvuos siellä ja koska pohj. Thaimaata en oo vielä tutkinu, sen kautta Laokseen ja pohj. Vietnamiin. Tämä matkahan ois mieletöntä taittaa ajellen, monet on näin tehny ja suositelttelee. Jos löydän kohtuu hintasen vehkulan niin ostan ehdottomasti!

Karttaa ei tosiaan paljoo tullu kateltua, pysähtelin välillä tienvarsi kioskeille juomalle ja välipalalle. Jengi syö täällä niin epäterveellisesti! Kiskoja on vierivieres ja katukeittiöitä tai ravintoloita taas vaikeempi bongata. Jos on budjetilla on ravintolat kaukanen unelma. Kerran kävin vetää papaija salaatin kun elimistöni huusi vihreää. Katukyökeistä saa grillikamaa ja kioskeista leipiä, pullia ja limsoja. Mutta löytyhän tosiaan halpa saari! Välipalan saa 15-20pesolla ja kunnon ruuan alta satasen.
Saaren itärannikko oli kaunista katseltavaa. Eksyin jollekkin hylätylle biitsille joka oli ku kadonnut paratiisi. Valkosta hiekkaa eikä ristinsielua. Matkalla oli monia kappeleita ja kirkkoja ja etelämpää löysin kaksi upeaa vesiputousta. Sain ihan parasta palvelua kun turistipoliisi piti silmällä mun kamoja ja paikallinen vesipeto uitti ja hyppyytti mua putouksilla ja näytti putousten takana olevat luolat joihin pääsi vaan tarpeeks pieni ja rohkea ihminen koska suuaukko oli pieni ja sukellus tuntemattomaan pari metriä. Pelotti, mutta vaikka virtaus oli kova, sain pidettyä otteeni oppaani jalassa ja perille pääsy oli sen arvosta! Intoa oli ku Nipsulla smaragdeja metsästäessä ku nauru kaiku luolien seinissä ja pisarat loi musiikkia tipahdellessaan kylmille kiville.

Päätin jäädä vielä päiväksi. Kymmenen tuntia meni saaren ympäriajossa. Pitstoppeja oli tasasin väliajoin missä ikinä tuntu hyvältä olla. Nyt koitan parannella flunssaani jos haluan sukeltamaan päästä. Eli jos sitä sykkis vähä vähemmän tänään, tiedän jo nyt ettei se tuu onnistuu jos saaren keskeltä kerta löytyy luolia ja vuoria, ja tämä tyttöhän ei tunnetusti paikoilleen jää 🙂

Puerto Galerasta Roxasin kautta Boracaylle

Budjetissa pysyminen Filippiineillä on tottatosiaan haastavaa, ainakin turistikeskittymissä. Puerto Galeran kuuluisimpia rantoja ovat Big La Laguna, Small La Laguna, White Beach ja Sabang missä mäkin majoituin. Nää laguunit oli ihan kävelymatkan päässä ja kävin käppäilee ympäristöö ja harkitsin vakavasti sukellusta. Filippiineillä sanotaan olevan maailman parhaat sukellusmestat ja Sahang beachillä pelkästään ehkä 30 PADIn toimitsijaa. Hinnat oli 25$ per dippaus, lisähintaan kaikki herkut. Mulla oli sellanen sata pesoo taskus 😀 Ajattelin siis vaan nauttia maisemista. Sain 70pesoon motokuskin käyttää mua tällä kuuluisalla White Beachilla ja ajeluttaa ympäri.
Ei harmittanu yhtään että tuli jäätyä halvemmalle puolen Puerto Galeraa. Tämä ranta oli jälleen same same but different ku mikä vaan aurinkoranta. Kojua, ravintelia, turistisälää, korkeet hinnat mutta upeat maisemat. Kuskini mukaan vesikään ei ole niin puhdasta täällä, luonnollisesti..

Viimesillä rahoilla sain pari sienivarrasta Sabangin rannalta. Olin palaamassa takaisin kusiluolaani kun muuan sukeltajapoppoo huito mut juttelee.
He olivat kaikki siis töissä Atlantis dive sukellusfirmassa, puheenaihe oli yllättäen sukeltaminen ja taas ihmeteltiin miksi matkustin yksin 😀 Porukka oli veikeitä nuoria paikallisia sukellusoppaita jotka tarjosivat mulle sit koko illanistujaiset. Otettiin muutama heidän hotellilla (monet sukellusfirmoista on hotellien yhteydessäja myyvät all inclusive paketteja) ja mentiin yhteen kaupungin monista girliebaareista (lue tissibaareista) pelaamaan biljardia.
Filippiineillä on erittäin yleisiä nämä girliebaarit, joista voi bongata aika paljon tanssityttöjen lisäksi maksullisia seuralaisia. Jälleen, monet pappaiässä olevat Eurooppalaiset tulevat maahan ja löytävät unelmiensa naisen, kokevat rakkautta ensi sylitanssilla ja vievät alaikäisen vaimokkeensa tuliaiseksi kotiin. Nättii!
Oppaat ois niiiin halunnu mun jäävän ja menevän sukeltaa seuraavana päivänä heidän kaa. Tarjous oli kyllä houkutteleva kun välinevuokraa ei ois tarvinu maksaa. Mutta vaikka filippiinot yleisesti ovat superhyper namupaloja ja tyyliltään kivasti joujou eikä ruodotkaan mitään rumia ole (sluuuurps) olivat poijjaat hiukka liian päällekäyvää sorttia ja päätin lähteä aamun ensimmäisellä jeepillä.

Jeeppi lähti kylänraitin alkupäästä läheltä rantaa. Ensin täyty ohittaa niid-a-raidit ja tunnistaa yksityisjeeppien vuokraajien joukosta se yleinen kulkuneuvo ja sen kuski. Kun tämä oli hoidettu pysty ottaakkin ihan lunkisti. Pyysin nätisti saisinko matkustaa katolla koko matkan Calapanin tienristeykseen jossa vaihtasin vaniin kohti Roxasia. Sehän passas ja oli ehkä maailman mahtavin kyytielämys 🙂
Maisemat oli vielä paremmat ku menomatkalla ja koko katto oli mun hallussa. Auringonnoustessa vesiputouksen takaa utuisten vuorten läpi ajaessa meren kimmeltäessä taustalla vei voiton ja toissa iltana alkanut koti-ikävä unohtu tyystin! Matkalla oli ihania pikkupikkukyliä iloisine hellou-heiluttajineen. Nyt alan pääsee sisälle tähän maahan 🙂

Vaihto pakuun sujui kivuttomasti ja kyyti oli miellyttävä. Paikalliset kyselivät taas paljon, osa oli mukavia, osa ei. Keskusteluja oli monenmoisista aiheista. Hämmentävän moni tietää missä Suomi sijaitsee joka tuli yllätyksenä Vietnamin ja Kambodzan jälkeen joissa kaikki kuuli mun olevan Englannista ja korjatessani harva tajus mikä ero on mailla ’England’ ja ’Finland’ 🙂
RoRo eli autolaiva Caticlaniin oli kallis vaikka jostain syystä sainkin sen opiskelijahintaan. Filippiineillä julkisten kulkuneuvojen hinnat pitäisi olla samat paikallisille ja turisteille. Tiedä häntä, mutta rahaa matkustamiseen uppoo ja paljon! Lyhyet matkat 100pesosta ylöspäin ja pitkät jopa 500. Ei oo helppoo ku yks ege on n. 50PHP..
30 pesolla saa venheen Baracayn saarelle, joka on siis yksi Filippiinien suosituimmista rantakohteista, enkä yhtään ihmettele miksi, saarihan on paratiisi josta aktiviteettia löytyy myös moneen makuun!
Majotuksen löysin onneksi 250p/yö neljän hengen dormista. Ruoka oliki sit eri asia… Kaikkialla missä oon tähän mennes ollu ei alle 80 saa hyvää ruokaa. Ja tällasissa turistimestoissa oletettavasti hinnat on kolminkertaset. Onneksi kaikissa Aasian maissa on katukeittiöitä jokaisen reppureissaajan pelastukseksi 🙂 Laadun takaa paikalliset ruokailijat.

Pyykkäyksen jälkeen (kyllä, minä pyykkään ihan itse v aikka laudry palvelut ei missään oo päätä huimaavis hinnoissa, joidenkin mielestä ehkä yyber kyrvistelyä mut pakko säästää jossain :D) käväsin siis äpöstää ja lähin takas Da Marion majotusta kohden. En päässy pitkälle ku mut vinkattiin jälleen illanistujaisiin. Olihan meillä mukavaa ja jatkot oli luvassa Station 1:sellä ( saaren suositumpi läntinen ranta on jaettu kolmeen stationiin, kolmas etelässä halvin ja pohjosempana oleva eka kallein. ) jonne mentäisiin tietenkin kanootilla. Tässä vaiheessa kuulin sanan monikossa enkä yhtään ihmetellyt asiaa. Mä istuin keulaan ja kohta vehkula olikin vesillä. Kun oltiin hyvää vauhtia merelle päin menossa tajusin et meitä oli kyydissä kevyet viisi plus kaikkien kamat. Mietinki miten me heilutaan niin helvetisti ja olikin pakko tarkistaa omistiko nä tyypit oikeesti tän veneen ja osasko ne ohjata sitä koska siltä se ei vaikuttanu.. Olimme tosiaan jo hyvän matkaa rannasta eikä vene totellut melojia, joka kuulemma johtui siis alueella (nyt kylläkin reilusti pohjoisempana) riehuvasta taifuunista. Meri käyttäytyi oudosti ja veti meitä ulapalle. Aallot oli valtavat ja mä olin tasapainotteleva elin. Skarppasin niin perkeleesti ja aina kun joku takana heilu mun tarvi koittaa pitää vene ruodus. Onneks oltiin vähän rannempana kun lopulta kaaduttiin. Mä todella toivoin et mun vedrnpitävä kassi on oikeesti vedenpitävä. Olihan se ja nyt yks kipus kanoottiin kamojen kaa ja loput porskutti vieres.
Litimärkänä takas rannas. Enää ei huvittanu jatkotkaan. Vähän hullu saa olla mut nää tyypit oli sekasi. Periaatteessa onneksi kaaduttiin niin päästiin rantaan, muuten ne ois varmaan väkisin koittanu kunnes oltas oltu tyyliin Cebulla asti.

Mitä opimme? Älä hyppää vieraaseen kanoottiin neljän muun kaa jos taifuunia on lähistöllä. Aamulla tiesin rymynneeni kun flunssaa pukkas päälle. En antanu sen varjostaa päivääni vaan otin siitä kaiken hyödyn irti! Hyvä päivä siis ottaa lunkisti. Mullehan se ei tarkota koko päivää rannalla, mutta puolet 🙂 Eikä kuppasella Station 3:sella vaan kävelin pokkana parhaimmille rikkaitten resorteille pohjosemmas josta sit jatkoinki saaren ympäri joka TAAS oli huomattavasti isompi ku ajattelin. Oli auringonlasku ku olin saaren pohjois päässä. Olin lukenu lepakkoluolasta jossa halusin käydä. Kävely tänne oli mielenkiintonen maisemilta. Ekaa kertaa näki ihka oikeissa oloissaan paikallisia kun ohitti Yapakin kylän. Pohjoiskärjessä oli myös joskus maailman aikaan ollu resortteja. Nyt ranta oli aavemaisen tyhjä ja ’Private property, no trespassing’ kylttejä täynnä. Mähän en tänne asti kävelly kääntyäkseni vaan takas. Ylitin piikkilangat ja heitin viis pesoo paikallisille pyssyleikeissä oleville pikkupojille et ne vie mut luolalle. Viis oli liian vähä ja ne vaan kerto missä se on. Tämä riitti. Alko olla jo tosi hämärä ja polkuja oli aika perkeleesti. Katoin pikku kompassistani suunnan koilliseen ja valitsin polkua sen mukaan. Kuin ihmeen kaupalla löysin luolalle. Ja parhaaseen aikaan 🙂 Oli mahtava näky kun sadoittain lepakoita lensi luolan suulla auringon laskiessa. Jälleen elämäni hetkiä Planet Earthin mukaan 🙂

Ei huvittanu yhtään kävellä takas mut ei ollu ku 50 rahaa taskus.. Lirkuttelin pimeän mopokuskin viemään mut takas. Station ykkösen kohalla kumminki poliisi pysäytti meidät ja reppana sai sakot ja mä jouduin kävelee loppu matkan.
Kaikenkaikkiaan Boracay oli siis henkeäsalpaavan kaunis paikka jossa on jokaiselle jotakin. Valkosta rantaa semmonen neljä kilsaa ja pikku get away paikkojakin löytyy. On paraflighttii, kiteboardii, ratsastustallii, sukellusta, maastopyöräilyy YOU NAME IT! Mutta jälleen oli meikäläisen aika jatkaa matkaa. Liian kallis, liikaa rikkaita turisteja, aitous hukassa.
Aamulla otin mopon rantaan, botskin Caticlaniin ja siitä bussilla Iloilon satama kaupunkiin ja rahaa on menny niin perkeleesti! Tunnin päästä lähtee laiva ja matka on kevyet kakstoista tuntia. Monet lentää mielummin tän luupin, mutta meikähän on tunnetusti budjetilla ja maisemat on kyl edelleen ollu palkitsevampia ku koneen ikkunasta. Nyt siis matkalla Cebun saaren kautta seuraavaa paratiisia etsimään eli katsotaan mitä tuolla Siquijorilla on tarjottavanaan 🙂

Vietnamista Filippiineille

Vietnam ja ihastuttava Saigon jäi siis taakse. Vika päivä meni oikeen kevyesti tällä 4€ ja jäipä vähä hilujaki 😀 Aamulla kuuntelin kummissani dormissa kuulenko ihan oikeasti jonkun puhuvan Suomea. En ollut uskoa korviani mutta kyllä siinä niin vaan kävi että ekat finskit Vietnamista tuli bongattua, ja vielä samasta huoneesta 🙂 Aikamme juteltuamme suuntasimme tämän mukavan Porilaispariskunnan kanssa perus ’täytetty patonki, hedelmä ja jääkahvi’ aamiaiselle. Vietnam on siunattu maa hedelmineen ja nyt on varmaan tullu maistettua melkeempä kaikkia niitä yleisimpiä. Kahvi on myös melko elämys, esim tämä ka phe siu da [ääntäminen vaihtelee murteen mukaan] eli jääkahvi on sairaan makeeta ja nautitaan ihan liian pienissä määrin verrattaessa monen suomalaisen tottumaan ’pannu aamussa’ tapaan.

  Koska rahat oli kirjaimellisesti kortilla, (enkä halunnut nostaa pientä määrää veloitettavan palvelumaksun takia) oli aika veikeeta koittaa keksiä keinoja selvitä päivästä tylsistymättä. Netissä tuli istuttua niin kauan että silmiä kirveli, mutta Filippiinien suunnitelmaa oli pakko hioa. Olin myös ollut täysin tietämätön tästä taifuunista joka oli myllännyt etelä Filippiineillä kaksi päivää aiemmin. Flight statukseni oli unknown ja alko vähä jänskättää pääsenkö edes lähtemään.
Otin kuitenki lunkisti. Menin lounaalle saksalaisen sossusedän kanssa kenen kanssa tein jokiajelun Can Thossa. Olipa varaa oikeen bissekin nauttia! 🙂 Tästä jatkoin sightseeingeihin ja bonarina paikalliseen eläintarhaan. Yritin ostaa lippua pelkästään Botanical Gardeniin jonka tajusin portilla olevan samalla lippu eläintarhaan. Vähän kiukutti kun ei oikeen huvittas tukea tällaista eläintarhatoimintaa. Onneksi elikot näytti kuitenkin suurimmaksi osaksi vireiltä ja hyvin voivilta ja kasvikunta oli kyllä tutustumisen arvonen!

Tästä kävelin vielä kerran lemppari katuani Le Loita pitkin kohti ystävällistä PP Backbackersiä jossa kamani sai olla säilössä kunnes lähdin kentälle.

Sain tingattua kyydin kentälle 70.000 ja kuski oli ehkä pelottavin kaikista! Se ei pysähtyny kertaakaan matkalla, ei edes valoissa, töötti oli periaatteessa pohjassa koko matkan. Yleensä nä vanhat pierut on parhaita kuskeja, ne sentään tietää miten ajetaan ja minne mennään, mut tä oli ihan sekasi. Ehjin nahoin kumminki selvisin ja olin vähä turhan ajoissa. Ihan hyvä että kumminki olin, check in oli jo auki ja mullei ollu mitään käryä paljo mun rinkka paino. Koska kyseessä oli halpakentoyhtiö Cebu Pacific (lento makso n. 60€) ei ruumakamat kuulu hintaan enkä ollu ostanu sitä. Koneeseen saa viedä max 7kg painavan laukun + one small item, nämäkin vaihtelee tietty lentoyhtiöstä riippuen. Näitten yhyeispaino mulla oli 10kg eli liikaa. Ei auttanu ku karsia. Ei huvittanu yhtään laittaa rinkkaa ruumaan ja maksaa 15$. Eli puin aika helvetisti siinä sitten vaatetta ylleni 😀 Voin kertoo että näytin hiukka mielipuolelta kun alla oli sortsit, päällä haaremihousut, toppi, t-paita, pitkähihanen, kaulahuivi ja kietasuhame päässä. Virkailija täti sai englanninkielisen romaanin. Painoa oli vieläki vähä liikaa mutta virkailijaa nauratti mun touhu niin paljo et se katto asiaa sormien läpi ja sain kamat koneeseen. Tämän jälkeen olin tietty ovela ja menin vaan vessaan sulloo kamat takas laukkuun 😉

Koneessa mun vieressä istu vietnamilainen sydänkirurgi Mr. Long. Todella häiriintyny tapaus. Juteltiin niitä näitä ja aina välillä aivan yhtäkkiä tämä tarras kiinni tyyliin mun varpaasta tai kokeili kämmenellä mun otsaa tai vastaavaa. Vähän jos analysoi. Mutta sain hyviä teorioita mun väsymykselle. Puhe oli hormoonikierrosta kunnes jälleen nukahdin 😀

Manilassa taifuunista ei ollut tietoakaan ja hyppäsin lentokenttäbussiin joka vei kaikki samalle pysäkille Baclaraniin. Tästä koitin päästä jatkamaan matkaa kävellen haahuillen joka osottautui mahdottomaksi. Paikallinen niid-a-raidi hyökkäs ja koitti väkisin sulloa mua taksiin. Piti riuhtoo ittesä irti sen otteesta ja kolmannen kerran jälkeen ku se yritti sulloa mua taas uuteen autoon se usko etten halua mennä, luovutti ja ohjas mut jeeppiin. Sain istua etupenkillä ja maksoin lystistä vaivaset kaheksan rahaa 🙂

7 on lähtöhinta ja nousee yhdellä mitä kauemmas mennään.”jeepneyt” (lausu giibnii tai kiipni murteesta riippuen) Muuten samanlainen systeemi kun Thaimaan songtaewit mutta rahan voi laittaa perältä kiertämään eteenpäin kuskille heti ja huikkaat missä jäät pois kun hyppäät kyytiin. Jeepit on USAn peruja, toisen maailmansodan jäänteitä ja tuunattu katu-uskottavimmiksi. Mä sanoin vaan et haluun jäädä ns keskussa ja kuski tulkitsi tämän Ermitan alueeksi.Metro Manilahan pinta-alaltaan vaivaset 38,55km2;rin kokonen maapläntti johon on sulloutunut asumaan 20 miljoonaa ihmistä ja koostuu 16 eri kaupunginosasta. Voin kertoo että oli Suomi tytöllä pikkasen pieni olo, eikä täälläkään välttynyt tuijotuksilta tai kommenteilta tatuoinneista. Lääppiminen oli toistaiseksi vähäisempää… Kunnes eksyin slummiin…Ihmisiä nukku ihan vaan kaduilla. Pienen pieniä likaisia lapsia, rakastavaisia lusikassa, narkkareita, mummoja, rampoja… Mä haahuilin pitkin kujaa silmät pyöreenä ja teki niiiin mieli ottaa valokuvia mutta mut ois varmaan syöty elävältä joten pidin elektroniikan visusti piilossa..”Mama Namana” tuli ja otti mua kädestä. Kysy väsyttääkö mua. Muahan väsytti luonnolisesti ihan himona. Seurasin mamaa rannalle jossa oli pala nurtsia. Mama väsäsi mulle riisisäkistä alustan ja sano et se huolehtii ettei kukaan kuse mun päälle jos otan torkut. Mestoille tuli monia muitakin slummin asukkaita. Oli aika utopistinen fiilis istua sen kaiken keskellä. Jengi oli koditonta, likasta ja muutenkin todella kuppasen näköstä sakkia mut mua ei jotenki haitannu tai häirinny yhtään. Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin pari tuntia myöhemmin ja mulle keiteltiin siinä pannukaffee :)Nämä immeiset puhu jtn häiriintynyttä englannin kuulosta mongerrusta, oli tosi vaikea saada välillä selvää. Heitin viiskymppisen ja kiitin huolenpidosta ja ajattelin lähtä käppäillen tutkimaan lähellä sijaitsevaa Intramuroksen aluetta. Em, yksi kodittomista halusi lähtä mun mukaan. Tiesin sen haluavan tästä ”seurasta vastinetta”. Mä pyysin jättää rinkkani maman huoleksi sillä välin ku kiertelisin Emin kaa kaupunkia. Funtsin myös että on hyvä ottaa paikka haltuun paikallisen seurassa niin tietää jälleen oikeat hinnat ja koska Manilla ei ole mikään ulkoasiainministeriön suositelluin ulkomaankohde oli Em myös ”henkivartijani”. Winwin kaikille :)!

Intramuroksen seutu oli aikas kaunista. Hyvin hoidettu puistoalue ja vanhin osa koko Manilaa oli yks turisti vetonauloista. En silti nähny ku kolme valkosta itteni lisäksi. Ainoot ketä näin koko Manillassa. Korealaisia ja kinkkejä kyllä oli.

Käytiin tsekkaa katedraalit, antiikkimyymälä ja taidenäyttely jossa menikin yllättävän kauan aikaa kun jäin suustani kiinni…

Kakki alkoi ylläri pylläri mun tatuoinnista. ”nice tattoo ma’aam” sanoi muuan gallerian työntekijä. ”thank you sir!” (tätä tulee hoettua pian unissaanki!) yleensä riittää ja voi jatkaa matkaa. Tämä rupesi kyselemään lisää ja analysoimaan kuviani. Tyyppi tajusi yllättävän hyvin mistä kana pissii. Hän kertoi ystävästään jonka tyyli oli kuulemma hyvin samanlaista kuin minun. Katseltiin tauluja. Mä en todellakaan osais tehä mitään niin hienoa! Tyyppi ei edes yrittänyt myydä töitä vaan kertoi tästä ystävästään ja kuinka haluaisi meidän tapaavan. Tästä alkoikin sitten omituinen keskustelu ja kannustus hänen suunnaltaan kuinka minun pitäisi ehdottomasti myydä töitäni tänne galleriaan jälleen myytäväksi ja pystyttää esim näyttely tämän hänen ystävänsä kanssa. Siis MITÄ?!!

Eikai siinä auttanu ku vaihtaa yhteistietoja. Nyt sit mitä luultavammin meen takas Manillaan muutama päivä ennen lentoani Bangkokiin ainakin vähän keskustelemaan taiteesta ilmiömäisen impressionistin kanssa. Kelpaa!

Matka jatkui takaisin centteriin päin. Em puhu todella hassua englantia ja kommunikointi oli vaikeaa. Selves kylläkin että hän oli kolkytkaks ja kahden viistoista ja kuustoistavuotiaan äiti. Lapset on isän luona, Em on koditon ja pakkoliikkeistä, hikoilusta ja verestävistä silmistä päätellen nykyään nisti. Ensin hän pyysi rahaa että saisi ostaa savukkeita. Mä oli jo ostanu meille vettä ja luvannu tarjota lounaan jos hän näyttää parhaat paikat. Hän alkoi yllättäen myös nilkuttamaan ja hidastelemaan. Kysyin onko kaikki hyvin ja hän pyysi että ostaisin hänelle varvassandaalit tai antasin sata pesoo niihin, jaaaahas, oliko tää osa diiliä?

Nyt alko pännii, sanoin Emille et unohetaan koko kaupunki kierros ja palataan lähtörutuun.

Mama Namana oli sanansa mittanen filippiino ja sain kassini takas. Heitin mamalle vielä satkun ja sanoin et jakaa sen Emin kaa ku se tarvii uudet kengät. Pyysin jos joku vielä pysäyttäs mulle oikeen jeepin Jam bussiyhtiön (yhtiöitä on varmaansadoittain, siitä ku valkkaat! Mun valintaan vaikutti wi-fi bussissa ja ilmastointi) pysäkille josta jatkasin Batangas cityyn. Oli aika surkee näky ku Em raapi käsitaipeitaan ja ruinas lisää rahaa. Juu, se siitä ystävällisyydestä, ei tarvi auttaa.

Löysin oikean jeepin ihan itte ja kyydissä oli oikeesti mukavia ihmisiä jotka neuvo mut oikeeseen bussiin. Usko ihmisiin alko palautua.

Usko musertu sillä sekunnilla kun astuin ulos bussista Batangas Cityn satamassa. Olin jäämässä Batangasiin alunperin pariksi päivää ja tehä tandem skydiven mutta paikallinen mummeli sano et kaupungissa ei oo mitään erikoista. Viimehetkellä päätin jäädä pois satamassa jossa uskoni ihmiiin murtui heti. Laituri oli yllättäen täynnä ”ihan vaan ystävällisiä filippiinoja” jotka halus neuvoo mistä ostan laivalippuni. Jeah right! Minähän en eilisen teeren tyttö ole. Seurasin vaan ihmisvirtaa ja oletin jonkun menevän samaan paikkaan.

Batangasin satama-alue oli yhtä helvettiä. Kaikki siellä (vai puskiko taas kulttuurishokki) oli epäselvää eikä keneenkään voinu luottaa. Halusin Puerto Galeraan jonne oli kuulemma enää mene botskeja, mut voin toki vuokrata oman, hintaa miljoonasti. Mua vedettiin kädestä tiskiltä toiselle niin rivakkaa etten enää edes tienny minne olin menossa. En ollu onneks maksanu vasta ku satamaveron ku mut laitettiin stand by jonoon botskiin kohti Puerto Galeraa. Tämän tehnyt setä mies halusi seuraavaksi näyttää halvan ravintolan jossa syödä odotellessa. Minä sinisilmäinen tietenkin uskoin kun stand by paikkakin oli nii halpa (tosin en onneksi vielä maksanut mitään) ja söin kojusta elämäni hirveintä ruokaa josta myyjä pyysi jotain satakertasta hintaa. Juupa juu! Jätin tän ”ystävällisen” ’local praise-sedän’ raflaan ruikuttaa ja marssin takas satamaan. Jos seuraava botski Puerto Galeraan tosiaan olisi EHKÄ kahden tunnin päästä, enkä tänne pitäjään halua jäädä oli mentävä Calapaniin joka sijaitsi siis samalla saarella kuin Puerto Galera. Ostin siis lipun (ihan itse) ja menin 7elevenin kautta laivaan.

Laiva matka tähtitaivaan alla toi mieleen Ruotsin laivan ja muistoja hyvistä reissuista Tukholmaan. Oli aika haikee fiilis, ja taustalla soi joululauluja… Koti-ikävää ilmassa…

Calapan oli surullinen jumalan hylkäämä kyläpahanen. Halvin majotus oli 300 pesoa ja järkyttävä murju. Aamulla jatkoin matkaa Puerto Galeraan. Kyselin jeeppiä ja juujuu meneehän se. Aikani istuttua tyhjässä vehkulassa pienet kulkuset soi mun pään sisällä. Miksei tääl oo muita?

Eipä tietenkään ole kun tämä oli ihan privaatisti mulle tarkotettu! Niinpä niin! Hyppäsin liikkuvasta jeepistä ja aloin etsiä julkista vastaavaa. Löysin vanin joka oli kai vähän kalliimpi vaihtoehto mutta munmehut oli niin lopussa että luovutin ja istuin kyytiin.

Yksin matkustava nainen tuottaa ilmeisesti filippiinoille päänvaivaa. Kaikkia kiinnostaa miksi oon yksin. Ei siinä mitään jos ollaan uteliaita jos ajatuksena ois että haluaa tutustua, mutta nämä ei varmaan tajua kuinka hyvin ymmärrettävää heidän kieli (sekoitus espanjaa ja englantia) on ja mitä paskaa he ”selän takana” puhuvat. Alan siis jo kyllästyä kyselyyn joten oon alkanu osottaa tota mun feikki kihlasormusta. Toimii. Jos joku jatkaa kyselyä esim missä se mun mies sit on, niin osotan taivasta ja näytän surkeelta. Filippiino vaivaantuu, loppuu se paskanpuhuminen ja saletisti saan olla rauhassa.

Tähän mennessä mitä on kerenny näkee on Filippiinit luonnon kannalta todella kaunis maa. Maisemat on henkeäsalpaavia, mutta ihmisiä en oikeen oo vielä tajunnu. Huutaminen ja meukkaaminen on paikallisten kesken yleistä ja todella hämmentävä näky Aasian maassa. Sanotaankin että Filippiinit on enemmänkin Etelä Amerikkaa kuin osa Aasiaa ja huomaahan sen, historia näkyy. Tämä ”ystävällisyys” jota oon kokenu on hyväksikäyttöä, uteliaisuus todellisuudessa siis syy puhua paskaa, ulkonäköön liittyvien kommenttien takaa korvaan pistää kateus ja hintataso on Thaimaan turistikohteitakin kalliimpi.

Aikamoista… Nyt istun täällä Puerto Galeran turisti helvetissä ja lasken päiväbudjettia uusiksi. Nukun jonku kalastajasedän kotona 300 pesolla. Ajatuksena ottaa aamusta jeeppi tai vani ja ajaa tän Mindoro saaren toiseen päähän, ehkä pysähtyy matkalla jos näkyy jotain jännää. Maisemat tällä saarella on kyllä mahtavat, mutta koska budjettimatkalla oon niin pakko uskoo että näiden 7000 saaren seasta löytyy toinenkin paratiisi joka olis ehkä hiukka halvempi ja asukit vastaanottavaisempia. Avoimin mielin siis tieni eteenpäin vie vie!

Can Thosta Ho Chi Minh Cityyn

Minivani Can Thoon oli normaalia helvetillisempi. Pikku pakuun oli sullottu pahimmillaan taas viis ylimäärästä matkustajaa. Hikiset ihot hinkas toisiaan vasten ja tie oli ku perunapelto. Onneksi ”linja-autossa ompi tunnelmaa” ja meillä oli hyvä porukka ja aika meni lepposasti rupatellessa ja välillä torkkuessa. Mulle on kehkeytyny joku narkolepsia täällä maailmalla matkatessa. Oon aina omannut loistavat unenlahjat ja nukahtanu samantien missä vaan ajoneuvossa ennenku moottorit edes käynnistyy, mutta tä alka menee jo ihan naurettavaksi. Vaikka tiedän olevani viiden minuutin päästä perillä en saa pidettyä silmiä auki ja nään unia heti ku silmät ummistuu ja havahdun ajatukseen ettei tää voi olla totta.. Ennen tämä matkaväsymys tuli vaan jos ajoneuvossa ei tapahtunut mitään mieltä virkistävää, nyt tsippaan jo kesken lauseen 😀 Ja tuntuu että mitä kuppasempi tie sen parempi. Onko mua pienenä nukutettu kenties hytkyttämällä ja jos on niin vaikuttaako se asiaan?

Eniveis Can Thon linja-auto asemalla oli vastassa perus kuumottelijat ja huvittava näky kun he kilpaa juoksi pakun perässä porteilta parkkiin 😀 kyydin keskustaan sai 10.000 dongilla ja 100.000d majotus löyty Rough Guidesta 31 Ngo Duc Ke turistikadulta. Kuppasin tän hintaluokan huone tähän mennessä. Halvempaa ois kiva löytää mutta dormit ei näköjään oo hirmu yleisiä täällä. Buukkasin heti huolellisen tinkauksen jälkeen 200.000 botski tourin floating marketeille seuraavalle päivälle. Nyt oli hyvästi aikaa katsastaa kaupungin miljöö ja museo joka oli mielenkiintonen kokemus. En oo pitäny itteeni oikeen ikinä museo ihmisenä, ainakaan Euroopan kaupungeissa matkustaessani, mutta täällä ja Kambodzassa on näin saanut hyvän katsauksen historiasta.

Löysin itseni saksalaisen sossusedän kanssa aamu varhaisella venheestä kohti marketteja. Ja auringonnousu oli kyllä upea. Vietnamissa kaikki aamut on upeita. Ilma on hiukka utuinen ja maisemat mesmeroivia vuorineen, jokineen ja peltoineen.
Marketti oli aikamoinen elämys! Käsittämätöntä mitä kaikkee voit ostaa kelluen! Perus elintarvikkeiden ja päivittäistavaran lisäksi on kelluvaa baaria ja bensa-asemaa 😀 Nä ihmiset on niiiin sekasi!
Marketilla meni kivasti aamupäivä. Sit ajatuksena olikin tutkia kaupunkia. Halusin vierailla koulurakennuksissa ja nauttia Can Thon hyvin huolletuista puistoista. Tämä suunnitelma ei mennyt ihan maaliin…
Koulurakennuksiin mua ei päästetty sisälle niinkuin ei liioin muihinkaan virastoihin ja turhauduin. Miksei niitä nyt saa ees vilkasta? Puistosta löysin kivan varjosan penkin ja suoristin itseni hetkeksi. En kerenny olla ehkä kun kaks minuuttia kun virkavalta oli paikalla hätyyttelemässä mua pois. Mitääää? Miksi paikalliset saa levyttää missä huvittaa mutta jos turisti vähä venyttelee niin se on yllättäen muka kiellettyä?
Jatkoin nyrpeenä matkaa ja mietin mikä tätä päivää vaivasi kun kaikki oli niin töykeitä. Satuin kävelemään matalan puun ali ja tunsin niskassani jotai niljakasta. Käärme. Taas! Tällakertaa treesnake, tunnistin kaverin nähtyäni samanlaisen Koh Rulla. Yllätyksekseni en edes säikähtänyt. Ikäänkuin vaan ohjasin otuksen kädelläni takaisin viheriölle. Alkaa karaistumaan 🙂
Tästä tuli kumminkin fiilis että tämä kaupunki hylkii mua ja on aika vaihtas maisemaa. Otin siis aamuvarhaisella maittavan toriaamiaisen jälkeen bussin 110.000D (maksoin vähän enemmän lipusta niin pääsin oikeaan bussiin eikä vaniin) kohti Ho Chi Minh Cityä.
Nyt kun en itse enää tupakoi on alkanut kiinnittää huomiota röökaajiin ja täällä niitä on paljon! Ja savutella saa,missä sattuu, esim dösässä.
Savuttiin linja-autoasemalle laitakaupungille. Asemia on ilmeisesti kolme ja tämä oli saletisti se kaukaisin! Tätähän oli vaikea hahmottaa ennen liikkumista kohti kaupunkia, jonne jälleen huolellisella tinkaamisella pääsin 40.000d 300.000 sijaan. Aika onnistunut tinkaus etten sanois 😉 Huumorilla pääsee tässäkin lajissa pitkälle. Olemalla ystävällinen ja hauska niin homma toimii ja kaikilla on hyvä mieli!

Saigonissa siis! Majoituin reppureissaajien halpisalueelle Pham Ngu Laolle. Ennakkoluuloja tämäntyyppisistä mestoista Khao San Roadin jälkeen on vaikea pyyhkiä mielestään. Onneksi tämä kujapahanen oli erittäin viehättävä kaikinpuolin. Ylipäätään Vietnamin arkkitehtuuri on pastillien sävyttämää hassun kapeaa kivitaloa ja sokkeloisia kujia. Löysin dormin kuudella dollarilla enkä jaksanut metsästää halvempaa. Tämän siistimpää en aiemmin ollut nähnyt (viihtysät seinämaalaukset, ilmastointi, pehmeät patjat eikä tyynyissäkään ollut länttejä! Pienestä voi olla iloinen :))ja huoneessa nukkui mun lisäksi vaan kaks muuta.
Eka päivä meni nopeasti! Lähdin pikasuihkun jälkeen kohti kaupungin suurinta markkina-aluetta syömään perus 25.000 dongilla maittavaa rapunuudelikeittoa. Se siitä hoikistumisesta, täällä tota riisiä ja nuudelia tulee vedettyä aika huolella 😀
Vielä oli aikaa käppäillä sota museolle, joka oli jälleen todella herättävä kokemus. Tälläkin maalla on erittäin raaka historia ja museo järkytti tietämätöntä pientä päätäni aika raffisti. Kidutusmenetelmät olivat todella epäinhimillisiä ja on käsittämätöntä miten raakoja ja julmia ihmisrodun edustajat ovat. Kuvagalleria napalmipommitusten uhreista ja agent orangen epämuodostamista lapsista oli todella järkyttävää. Miten sairas tarvii ihmisen mieli olla että voi tehdä jtn tollasta…

Tästä jatkoin matkaa pääpostiin ja rikkaiden alueelle. Käveleminen Saigonissa on aika hasardia! 😀 Tyyli on kävellä määrätietoisesti katse kohti vastaantulevaa liikennettä. Tiukalla tuijotuksella, varmalla, hitaalla kävelyllä ja jeesusmaisilla käsieleillä saa jaettua liikennettä ja selviytyy ehjin nahoin. Missään nimessä ei saa pysähtyä tai tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Liikenneonnettomuudet on yleisiä ja vasta 2007 astui voimaan laki joka pakollisti kypärän käytön mopoilijoilla. Tämän ansiosta vietnamilainen kypärämuoti on täysin omaa luokkaansa. On Pumaa, Pradaa tai brändittömiä mutta törkeen siistejä ja värikkäitä malleja. On lätsämallia, lippalakkia pitkällä tai lyhyellä lipalla tai ihan vaan pottamallia, kypäräkirjo näyttää todella veikeältä katukuvassa 🙂

Huvittava huomio, mutta Saigon on ensimmäinen Kaakkois-Aasian kaupunki jossa näkyy puluja      🙂 on myös liikennevaloja, korkeita pilvenpiirtäjiä, oikeita apteekkeja ja supermarketteja.
Saigon on todella kaunis kaupunki ja luksusalueella kävellessä silmä lepäsi jälleen upeassa arkkitehtuurissa. Kaupunki on myös todella siisti ja etsivä varmasti löytää haluamansa, kaikkea kun on saatavilla perseestä perämoottoriin. Pakko myöntää että tämä euforinen fiilikseni kapungista johtuu varmasti osin syystä että se muistuttaa minua Euroopasta 🙂 Podenko siis jonkinlaista koti-ikävää?Valuin takaisin guesthouselle ja tapasin huonekaverini. Päätimme tutustua paremmin oluen ääressä katukuppilassa. Bisse maksaa 10.000-12.000 paikallista rahaa ja jo kolme tuntu pahalta meikäläisen tämänhetkisssä budjetissa. Laskin Vietnamin budjettiani 15€ päivä joka on osoittautunut hiukka haastavaksi jos haluaa muutakin kuin syödä kerran päivässä. Päättäväiselle mielelle kuitenkin kaikki on mahdollista. Hauska seura sai mut vielä jopa käymään yökerhossa. ”I feel the same way about disco as I do about herpes” vois kuvata hyvin aatteitani. 80.000 bissestä oli kuitenkin aivan liikaa mun ja ranskalaisen budjetille joten hylkäsimme loppupoppoon ja käppäilimme takaisin GH:seen. Olipa kuitenkin hauska nähdä myös yökerho pitkästä aikaa, vaikka minulle kokemus on kumminkin ’same same but different’ minne ikinä meneekin.

Keskiviikko olikin kiertoajelupäivä. Päiväni pakettimatkaajana alkoi bussilla kohti Cu Chin tuneliverkostoja. Matkalla pysähdyimme seuraamaan kun paikalliset lacquer taiteilijat loihtivat mielettömiä töitä upottamalla simpukankuoria laattoihin. Viilaaminen ja hiominen oli millintarkkaa.
Tästä seuraava etappi oli Cao Dain upea ja erikoinen temppelialue josta rukoushetken jälkeen jatkoimme tunneleille.
Niinkuin aiemmin kirjotin en liioin ole touri tai pakettimatkaajatyyppiä. Saan oksennuarefleksin kun ajattelenkin aurinkomatkojen hihatarroja ja vyölaukkujen kahinaa oppaan kertoessa kuivia vitsejä. Hrrrrr!
Mutta täällä tourit on halpoja ja personalisoitavissa. Venetouri oli halvempi ottaa tourina ja olimme loppupeleissä vaan kaksistaan saksalaisen kanssa ja saimme valita reittimme, ja näihin tunneleihin ei yksinkertasesti ymmärtääkseni pääse ilman opasta. Hinta oli halpa 147.000 VND ja itseasissa hälyttävän hyvä! Opas oli oikeasti hauska (ironinen 70wee papparainen) ja niin temppeli kuin työpajakin oli once in a lifetime kokemuksia. Cu Chin alue nosti ihokarvat pystyyn. Ansat oli todella epäinhimillisiä ja jälleen veti sanattomaksi kun tiesi seisovansa sotatantereella. Tunneleissa möyriessä kelasi vaan kuinka ovelia ja sitkeitä sissejä nämä vietnamilaiset ovat olleet.
Linja-autossa oli jälleen tunnelmaa ja porukka oli hyvä! Ranskalainen liftari joka oli reissannut 9 vuotta, etelä afrikkalsiset hullun hauskat veljekset ja mukana oli jopa amerikkalainen pilotti joka palasi nyt ensimmäistä kertaa Vietnamiin sodan jälkeen. Kuten varmasti arvata saattaa keskustelut olivat jälleen erittäin mielenkiintoisia kaikkien kanssa.

Vielä ois huominen päivä aikaa tutkia tätä kaupunkia ennen siirtymistä Filippiinien lämpöön! Huomenna luvassa 42 lämmintä, rahaa ois 4,8€ ja vielä nähtävänä paikallinen Notre Dame, Reunification Palace ja ehkäpä vielä puisto chillailuu. Saa nähä riittääkö rahat lentokentälle asti! 🙂

ChauDoc ja Vietnamilaiset häät

Lauantai päivä oli pelkkää häähuumaa. Aamusta menin uuden ystäväni Fungn (lue stalkkeri) kanssa toriaamiaiselle ja pörrättiin hetki kaupunkia. Vaikka se kokoajan sanoo ettei mikään maksa koska oon nyt ”my friend” niin tulee väkisinki sellanen olo et mul on escortti kainalossa… Se tarjos kaiken ja kuletti mua ympäriinsä vaikkei mua suoraansanottuna enää kiinnostanu pörrätä tässä kärpäsenpaskan kokosessa kyläpahasessa. Koitin kertoo sille ettei sen tarvi hyysätä mua ja että menis vaikka töihin mutta kun sen sanavarasto koostu numeroista sekä lauseista ”no problem” ”everything okei” ”many, many people” ja ”my friend” niin oli vähä vaikee päästä siitä eroon. Vitutus alko kasvaa ja aloin tulla toisiin ajatuksiin jäämisestäni Chau Dociin.

Olin ihan hirvee ja taisin vähä konahtaa sille raukkaparalle… Mutta sit se onneksi tajus. Olin koittanu edellisenä päivänä selittää sille miten mä en oikeen saa kiksejä pikku paikoista jos niissä ei oo jotain omaa erikois viehätystään. Chau Docissa sitä ei mulle ollu. Temppelit, kukkulat ja markkinat on ”same same but different” ku naapurimaissa ja provinsseissa. Täten en jaksa kuluttaa energiaani laahustaessa samaa kylänraittia montaa päivää. Jäin vain häiden ja heidän takia, ja nyt aloin tulla toisiin aatoksiin….

Onneksi ahdistus ja epäilys katosi kun sulhanen haki mut kahville ja pääsin Fungista eroon (tiedän, oon ihan hirvee ihminen..). Tästä seurasi häiriintynyt tapahtumaketju. Itse kahvittelussa ei ollut mitään hämärää mutta yllättäen sen jälkeen ajoimme motolla jonnekkin joka näytti clubilta. Siellä mut vietiin huoneeseen ja hän meni toiseen. Huoneessa oli hierontapöytä ja pyyhkeet ja systeemit. Ok! Mäpäs asetun sit hierottavaksi. Kun olin saanut itseni makuuasentoon tulee huoneeseen nuori domina. Kyllä.. Mi-tä vit***?! Hän pyytää seuraamaan ja eihän siinä muu auttanu, näytti et se muuten puree.
Tulimme yllättäen kylpylään. Kylpylässä oli poreallas, turkkilainen-, ja KLASSINEN SUOMALAINEN SAUNA! 😀
Mahtavuutta! 🙂 Elämys oli parasta mitä voi joulukalenterin ekasta luukusta toivoa mutta samalla häiriintynein saunakokemus ikinä kun seuralaisena on vietnamilainen sulhanen ja kylvettäjänä seksin ammattilainen 😀
Rentoutumisen jälkeen tuli kuin tulikin hieronta osuus joka taisi kestää pari tuntia. Huojennuksekseni havaitsin että hierojani ei ollut sama domina vaan nuorempi pieni, sievä ja herttainen (seksiasuun kylläkin pukeutunut..) neitokainen. Oli aromaa, kuumaa kivee, naksutteluu ja paukutteluu, käsiä ja jalkoja ja… Ihan puskista lopuksi tämä pieni ihminen hyvin ujosti ja hellästi ja pitkään ja hartaasti suukotti mun poskea. Mä vaan makasin halvaantuneena ja se oli hajareisin mun päällä. Tästä tyttö jatkoi silittelemällä hiuksiani….ja tässä vaiheessa mun oli pakko sisäistää se tosiasia että mulle on aika varmasti ostettu se kuuluisa ’happy ending’..

Ei…Mä en todellakaan lähteny siihen 😀 Otin vaan tyttöä ranteista kiinni, puristin kädet yhteen ja kiitin. Hänkin oli varmasti kiitollinen, vinkkasi silmää ja hymyili.
Se halus välttämättä pukea mut ja taluttaa kädestä pitäen odotushuoneeseen. Siellä se halus silitellä mun tukkaa ja tuijottaa sillä välin kun Säng sai onnellisen loppunsa viereisessä huoneessa.
Päätelmä ja fiilikset: mun elämä on niiiin outoa ja vietnamilaiset on ihan sekoja!

Tästä jatkoimme takas hotellilleni jossa Jäng odotti vaatevaihtoehtojen kanssa. Luvassa oli meikkausta ja laittautumista, jei, pitkästä aikaa tyttöjenjuttuja! 🙂
Jäng meikkas mut ja laitto tukan ja tietenki puki… Ja mulla meinas päästä itku! Herranjumala miltä lortolta mä näytin! En voinu peitellä järkytystäni ja sanoin sille suoraan etten voisi mitenkään pukea kyseisiä vaatteita, vaikka ne paikallisen ’dress coden’ mukaan olisivatkin kuinka upeat tahansa, koska en tunne oloani mukavaksi. Naisena ja fiksuna sellaisena hän onneksi ymmärsi yskän. Sillä välin kun laittauduimme huoneessa ravasi sulhanen ja monia muitakin sukulaisia sisään vähän väliä. Koin ärsytystä tästä toljottamisesta mutten tällöin vielä osannut arvata että tämä huomio oli vain alkusoittoa tulevalle…

Pari tuntia myöhemmin lähdettiin siis kohti juhlapaikkaa. Mä ihan normi vaatteissani ja tytöillä oli vähän kivemmat kledjut ku normisti ja pojilla kauluspaidat mutta muuten casual. Mysteeriksi jäi minkä helvetin takia suht varakas (hän omisti siis hotellin johon siirryin

ilmaseksi majailemaan) Säng oli valinnut juhlapaikaksi kyseisen. Ajomatka oli naurettavan pitkä ja mesta oli ihan perus katukeittiö. Prikuulleen samanlainen ku mikä tahansa kadun viereen heitetty katos muovisine lastenkoossa olevine puutarhakalusteineen ja kiikkerine pöytineen. Jengiä oli parisenkymmentä ja kaikki miehiä. Näytti ihan polttareilta.
Mä sain istua bändin kanssa samassa pulpetissa ja sehän oli parhautta niin kauan kun vaan tämän Tai Tû orkesterin veteraanisolisti lauloi, mutta muutaman viskikierroksen jälkeen alko karaokekapula kiertämään. Voi herranjumala mulla oli pää hajota! Ku kissaa ois tapettu! Ilta oli kostea, alko siis laululla ja päätty paikallisiin disko hitteihin ja tanssahteluun. Shotti kulttuuri toimii näin: Yhden hallussa on pullo ja tämä päättää kenen kanssa juo puoliksi lasin. Sä eka ja sitten mä. Bonarina on liljan kukka jonka pullonhenki antaa aikaajoin shotin mukana valitsemalleen henkilölle, joka saa siis valita henkilön joka joutuu tuhoamaan yksin koko mukin. Että sellasta. Tuli juotua aika paljo ja syötyä taas mitä sattuu..Steamboat tuli pöytään ja sian mahalaukkuahan siinä sitten grillailtiin, omnom.. Ja hirmu hauskaahan on syöttää mulle kaikki ’parhaat palat’ eli välillä hampaissa rousku jotain rustomaista ja välillä ihan kovaa luuta. Tässä vaiheessa saamani huomio ei ärsyttänyt vielä niin paljon, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olihan se raskasta! Ja raskaammaksi se oli vielä menossa.

Aamulla oli aikainen herätys. Nukuttiin tyttöjen kaa siskonpedissä hotlalla ja aamulla pyhitettiin pari tuntia valmisteluihin. Mä olin ehkä ihan kauhee vieras, mutten suostunu pukemaan sulhasen mulle valitsemaa pukua. Se olis ollu punamusta, selästä täysin avoin, niskalenkillä ja erittäin antavalla kaula-aukolla sekä niin lyhyt että pakarat vilkku. Nouuu way! Kun Säng vihdoin keskittyi vieraisiinsa mä vaihdoin vaivihkaa omat arkiset vaatteeni ja laitoin tukan saparoille ja heitin ne helvetilliset blingblingit vittuun.

Vihdoin päästiin juhlimaan niitä häitä! Ekana kiivettiin kaikki hotellin katolle jossa Säng piti rukoustuokion tulevan appiukkonsa opastuksella. Tästä siirryttiin alas jossa valokuvattiin henkien talon edessä ja kaikki vieraat ja lahjat jonka jälkeen siirryttiin minivaneihin lahjat  kainaloissa. Musta tuli yllättäen yksi kantajista vaikken mitään lahjaa antanutkaan ja podin hiukka huonoa omaatuntoa tästä.

Lahjat ojennettiin juhlapaikassa anopille jonka jälkeen siirryttiin pöytäkuntiin. Nyt oli naisiakin paikalla ja mut istutettiin eka tyttöjen pöytään. Sitte alettiinki syömään. Mitään onnitteluita, kättelyitä tai maljapuheita ei ollu. Ihan vaan seurustelua ja tästä saankin oivan aasinsillan siihen huomio asiaan josta aiemmin mainitsin…
Morsiammen näin ensimmäistä kertaa kolmannen ruokalajin aikana. Menu oli tosiaan seuraava: Ruokajuomana oranssi tai kirkas limsa. Piilopullona pöydissä kiersi viski. Odotellessa keksejä, alkuun kevätkääryleitä, tofua, makkaraa ja jotain nyyttejä, erilaisia tulisia dippejä, väliin kanaa (jonka pään minä arvon kunniavieras jouduin syömään) ja vihanneksia, äyriäissteamboatti, leipää ja lopuksi kookos hyytelöä. Ruokailun aikana morsiuspari kiersi kaikki pöydät, skoolasivat ja vaihtoivat pari sanaa, mutta tämän jälkeen Säng lemppasi vaimokkeensa takas telttaan ja tuli taluttaa nyt mua ympäri pöytiä. Anteeks mitä?!
Mä olin hiukka hämillään miten tässä kuuluis reakoida kun mua kiskotaan käsikynkässä kippistelystä seuraavaan ku kiertopalkintoa ja käydään esittelee ja pyörittelee pöytien edessä ku sirkuksen vetonaulaa. En voinu sille mitään. Meikä taas vähä konahti. Fungn käytti koko laajan sanavarastonsa pysyäkseen tilanteen herrana ja tulkkina: ”No problem, manymany peole my friend! Everything okei!” Ja kilinvitut oo! Mun viimeset sanat näille kahelle oli ”I’m a person, not a fucking sightseeing!” jota ne ei onneksi kerenny näpyttää siihen translatoriinsa 😉 Phäm ja Jäng ymmärsi yskän ja evakoi mut takas tyttöjen pöytään jossa sainkin olla loppu ruokailun rauhassa ja skoolata ihan itse ihmisten kanssa silloin kun siltä tuntu ilman että väkipakolla käyn joka pöydässä istumassa viisi minuuttia jotta kaikki saa tuijottaa tätä ”kunniavierasta”. Parasta seuraa oli jälleen orkesterin pojat! Rispektii näille jotka on nähny sodan, menettäny raajan ja silti jaksaa pitää hauskaa!

Nyt sai kumminkin riittää. En ees halua tietää mihin ilta ois jatkunu. Oisin varmaan ollu singstar ja dancing queen ja ties mitä. Huvittavaa myös oli miten mut haluttiin erikseen valokuvata hääparin kanssa, muut vieraat kelpas ihan vaan ryhmäkuvassa. Voi herramujees…

Sit mä pääsinkin lähtee. Kiittelin tietty miljoonasti kaikkia ja pahoittelin närkästystäni ja koitin selittää syitä. Tämä oli turhaa kun kommunikaattori ei ollut päällä ja Fungn ja Säng vaan hymyilivät, nypläsivät, valokuvasivat ja toistivat niitä lauseita joita osasivat eli: ”My friend everything okei, no problem manymany people!” Selkee. Myöhemmin kerroin koko stoorin Jängille ja Phämille kun he saattelivat mut bussiin ja toivon heidän selittävän pahoitteluni eteenpäin. Vaikken jotenkin usko heidän edes tajunneen loukkaantumistani 😀 Phämin mukana annoin myös vaivanpalkkaa annettavaksi Fungnille, maksoin sen palveluista 😀 En oo valmis vielä alkaa kenenkään vaimoksi 😀

Eli sellanen siis oli Chau Doc ja häät vietnamilaisittain. Seuraavana luvassa sitten Mekong Deltan suurin kaupunki Can Tho.