Koh Rong Samloem

Saaria Sihanoukvillen rantaviivallahan on muutama. Nyt sain mahdollisuuden tutustua ei niin tunnettuun, porvarisaarena pidettyyn Koh Rong Samloemiin.

Mentiin aamusta omalla botskilla Dive Shopin kanssa. Toimipisteitä heillä on Koh Rongilla, Otresilla ja Serendipityllä. Nyt Koh Rongin toimipiste lopetetaan ja toiminta siirretään Samloemille. Matka kesti kolmisen tuntia eikä meidän paatti ollu edes hitaasta päästä. Oli kiva lähtee Otresilta hetkeksi. Nyt kun uusia asukkaita ei ole tullut, on elämä BB talossa alkanut tuntua hiukka pieneltä. Ross lähti kolmen kuukauden jälkeen, Resh js Luke kesti kuukauden ja Absintti mieskin palasi yhdysvaltoihin low seasoniksi. Meitä ei ollu montaa jäljellä ja mä aloin olla levoton.

Kun saavuttiin Samloemin ”satamaan” olin vallan tyytyväinen päätöksestäni lähteä. Yks pitkä laituri ja kolme iloista miestä juoksi sitä pitkin nauraen ja vikuttaen uusille vieraille. Igor ja assistentit aloitti työntouhun uudella shopilla ja virolainen Stan toivotti mut tervetulleeksi sanoen: ”Tervetuloa paratiisiin! Täällä unohdat kaikki murheesi ja villeimmätkin unelmasi käy toteen!” Aika paljon luvattu mutta kun hän näytti mulle Robinsonin resorttia ja mun bungalowin kaikki oli täydellistä. Mun lisäksi Robinsonissa majottu kaks journalistia Tsekeistä. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä ranskalainen homopariskunta oli viimeistelemässä bungalowejaan ja saaren toisella puolen, neljänkymmenen viiden minuutin jungle trekin päässä oli auringonnousu puoli, se suositumpi bileranta, ”The Beatch”.

Mun bungalowista näki meren, kuuli aallot ja ympäristö oli utopistisen rauhallinen ja laiskan rentouttava. Henkilökuntaan Stanin lisäksi kuului Taro, Kambodzan nyrkkeilyn mestari joka otti vapaata urastaan, Sophia veljensä kanssa sekä hipein kiinalainen jonka oon ikinä tavannu, 27 vuotias Lin. Lounaan jälkeen istuttiin pöydän ääressä jutellen taiteesta, piirtämisestä ja unelmista kunnes hän kertoi jotain mikä säi mun ihon kananlihalle, sain tunteen että elämä antaa mulle lahjoja. Lingillä oli mukanaan tatuointikone.

Samalla sekunnilla gekko pasko mun päähän(joka täälläpäin tarkottaa erittäin hyvää onnea) ja Stan tokaisi:”Mitä mä sanoin!”
Niinpä. Näin ne unelmat alkaa käymään toteen ja alan pikkuhiljaa uskomaan mitä universumi mulle koittaa viestittää. Oli mahtava tutustua tähän eriskummalliseen ja iloisimpaan pariskuntaan ketä oon hetkeen tavannu. Kaikki oli niin ihanan iloisia, nauravaisia ja yhtä suurta perhettä. Nauraa sai jatkuvasti, soiteltiin kitaraa, tanssittiin khmeriläisiä tansseja, nyrkkeiltiinkin vähän ja illan kruunasi mahtavin illallinen mitä oon ehkä koskaan syöny! Stan on keittiömestari alkuperäiseltä ammatiltaan ja kun yhdistelmänä oli hänen tietotaito, tuoreet merenantimet ja Sophian kädenjälki oli lopputulos napaa rutisuttavan taivaallinen!

Aamu alotettiin mahtavalla aamiaisella. Juteltiin Tsekkiläisten kanssa tovi ennen kuin päivittäinen laiva tuli tuomaan tavaraa mantereelta ja hakemaan kyytiläisiä. Me lähdettiin Linin kanssa ”toiselle puolen”.
Matkahan kesti ikuisuuden, eikä polkua tunnista jos ensimmäistä kertaa metsässä rämpii. Mä nautin kävelystä tuntemattomaan ja mun edessä avartu maailman kaunein viidakko.
Kaikki ne värit! Kasveja, sieniä, keloja, perhosia, toukkia ynnä muita ryömijiä. Ja ne äänet! Lintuja, apinoita, liskoja, sirkkoja ja jossain taustalla meren kuohut. Oisin voinu tutkia metsää ikuisuuden, mutta saavuimme viimein ”The Beatchille”. Tämäkin oli upea, pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Bräniköitä bungaloweja ja viimesen päälle tuunattuja baareja. Kaiken keskellä oli korkeuksissa mieletön DJ koppi ja aamuhan oli jo alkanut transen soidessa. Kyllä mäkin kehtaisin levyjä soittaa kun edessä on tuhatpäisen yleisön sijaan kirkkaan turkoosi meri jonka sivuilta rajaa saaren vehreys ja kaiken keskellä piiiiitkä laituri joka päättyy kuin tyhjään.

Sinne me mentiin chillaa Linin kaa ennen seuraavaa koitosta, eli kävelyä jälleen viidakon läpi puolisen tuntia ”Lazy Beachille”. En voinu ku huokailla siinä istuessa täydellisessä auringonpaisteessa kaloja tuijotellessa. Ja kun aloitimme seuraavan retkemme pysähdyttiin puolen minuutin välein ihmettelemään jotain super kaunista. Matka metsän läpi oli jälleen eeppinen. Tämän saaren kauneus oli jotain käsittämätöntä. Polku seuraavalle rannalle oli kuin sadusta ja kun ranta löytyi oli sekin kuin jollekkin tuntemattomalle maaseudulle olisi eksynyt. Rannalla oli keinu, vaatimaton puinen laituri ja rantabaarissa nautimme lounasta ja suussa sulavaa mango-sitruuna juustokakkua. En ymmärrä miten ihmiset tuhlaa elämänsä murehtimalla menneitä, peläten tulevaisuutta ja tyytymällä nykyisyyteen. Elämä voi olla täydellistä, miten se ei vois olla, kaiken tän kauneuden keskellä. Elämä on mitä kukin tekee siitä, ’ihana elämä’ on tapa elää, eikä kaukainen haave. Jokainen on oman onnensa seppä.

Tällä saarella mä opin nauttii joka hetkestä, joka suupalasta. Antaa edes minuutti kaikelle vähääkään silmää miellyttävälle ja kaksi sellaiselle mikä ei aluksi miellytä. Ymmärrystä, ihmettelemistä, pysähtymistä ja nauttimista. Näitä Lin opetti mulle. Kristian opetti mua arvostaa ihmisen jälkeä ja luonnon luomaa, niiden harmoniaa. Kristian opetti mua näkee kauniin rumassa ja nyt mä todella näin sen. Hylätty pyykkikoppa, laivasta pudonnut hehkulamppu, keloon takertuneet verkot ja muovipussit. Ja kaiken sen ympärillä luonto parhaimmillaan, kaunista.

Aurinko oli laskemaan päin ja saatiin vene kyyti takaisin ”Sunset Beach”ille (jonka nimesimme sinä päivänä, koska tältä rannalta näkee auringonlaskun vuoden jokaisena päivänä) ja menimme katsastamaan ranskalaisten bungalowit eli Huba Huban majatalon. Jälki oli näyttävää ja paikasta tulee kerrassaan mahtava. Valmista pitäisi olla parin viikon päästä ja ennen seuraavaa sesonkia pari bungalowia tulee lisää. Tykkäsin paikasta nyt niinkuin se oli. Keskeneräisiä portaita, pyykkiä siellä täällä, kottikärryt ja lapio. Mutta parasta koko paikassa oli keskeneräinen suihkuhuone. En tienny et jotain mitä en oo ennen nähny voi saada mut tuntee oloni niin kotoisaksi ja lämpimäksi. Aurinkosuihku, ulkosuihku… Maailman paras idea. Kuvittele aamuaurinko bambun lehvien lävitse suodattuen sun silmäluomiin. Raikas ilma virtaa keuhkoihin ja suola maistuu huulilla, tuntuu iholla. Meri on sun takana ja sä seisot sen yläpuolella, valkoisten vedenpyöristämien kivien seassa, muutaman tummentuneen puulankun suojassa, suihkutellen auringonsäteissä. Täydellinen aamu.

Ja ilta sai täydellisen päätöksen kun saatiin sähköt taloon ja otettiin tatskakone pöytään. Mä pitelin sitä ensi kertaa kädessäni, se tuntu niin luonnolliselta. Ihan kun sen ois aina pitänykki olla siinä, mun käden jatkeena. Ja se oli niin helppoa, parempaa kuin piirtäminen. Testasin neuloja, värejä ja opettelin koneen osia seuraavat pari tuntia, kunnes sähköt katkes. Mä haluun lisää! Lin sano ettei mun tarvis edes opetella, jälki oli täydellistä. Nyt en malta oottaa että ostan oman koneen ja tatuoin kaiken mikä mun tielleni osuu. Mulla on kutakuinkin sata tatska suunnitelmaa takana ja toisten hakkaamina niihin ihoihin. Miten upeeta se ois tehdä alusta loppuun ite. Täydellistä! Mun oli todellakin tarkotus päätyä tälle saarelle.

Mun viimenen aamu oli myös täydellinen. Joogan ja aamu uinnin jälkeen nautittiin taas yhteinen aamiainen. Pöytä notku tuoreita hedelmiä, kambodzalaista kahvia ja omeletteja. Stan kyl osaa hommansa, en oo ikinä saanu niin hyvää omelettia, en tienny että ne voi olla niin maittavia. Nyt oli hyvä lähteä taas matkaan ravittuna. Mut mun olo ei ollu haikea. Jostain syystä olin vaan innoissani. Ehkä, koska halusin vaan päästä ostamaan koneen ja opettelee, ehkä, koska Lin opetti mua näkee maailman uusin silmin, ehkä, koska näin tästä saaresta niin paljon niin lyhyessä ajassa ja voisin maalata vaikka sarjan tauluja siltä ajalta. Ehkä, koska tiedän että vielä on paikkoja niinkuin mun vanha kunnon bamboo saari oli, löysin jälleen uuden. Tai ehkä, koska opin päästämään irti. Opin hyväksymään tosiasian, etten mä voi pitää itelläni jotain tällaista. Itseasiassa mitä mun ees tarvii halajaa kun on jotain tällaista. Se vaan on, ja se on hyvä niin. Mun ei tarvi enää etsii, koska tiedän tällaisten paikkojen olevan ja tulevan tielleni jos näin kuuluu olla. Tieto oli hyvin rauhoittava ja sillä oli helppo jatkaa matkaa. Nyt jatkaisin takaisin Bambuulle, ”vielä yksi päivä” ja ihan vaan vertailun vuoksi, tuntuuko nyt niin pahalta päästää siitä irti. Kerran pakotin itseni päästämään irti, toisen kerran se vietiin multa. Nyt on viimenen kuukausi ennekuin ranskalaiset tulee ja rakentaa ison resortin. Nyt palaisin yhdeksi päiväksi ja päästäisin irti ihan omasta tahdostani.

Advertisement

Syitä ja seurauksia, kaikella on tarkoituksensa…

Sihanoukville ja Otress beach jäi siis hetkeksi. Oli aika mennä tsekkaa nämä upeat saaret. Viimeset päivät Otresilla meni siis ikuisuusprojekti Dormin seinää maalatessa. Mehän ollaan kyhätty sitä monet kuumat päivät ja pitkät illat, ja vihdoin se oli valmis! Asiakas, asukkaat ja me Fizin kanssa oltiin todella tyytyväisiä lopputulokseen. Välissä mua kysyttiin tekee seinämaalaus muuan sukellusfirman seinälle. Kaupunkiahan koetteli shokeeraava onnettomuus kun Utopian ohessa kaupungin tunnetuimpiin ja vanhimpiin guesthouseihin kuuluva Monkey Republic paloi viimeistä kattoparrua ja pillun pärettä myöten tuhkaksi taivahalle. Palo sattui aamupäivällä ja sai alkunsa elektronisesta viasta. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin, mutta aika monet reissaaja raukat menetti kamansa ja passinsa. Plus siinä sivussa tuhoutui viis muuta naapuriliikettä. Vakuutushan ei korvaa jos puu palaa, ja vissiin jonkinsortin ”turvallisuuslautakunta”, tai miksi ikinä sitä nyt kutsuis, teki jonkinlaisen päätöksen ettei perusrakenteissa saa enää käyttää puuta. Mene tiedä häntä näitten säädöksistä kuin vedenpitäviä ne on, mutta jotain positiivista palossa oli. Muuan vaatekaupanomistava Italialais rouva Nuria tylsyyttään perusti siivous liikkeen yhteistyössä STAn kanssa ja nyt kultasilta leijonilta (Serendipityn ”keskustan” merkkaava patsas) rannalle asti paikkaa siivotaan, joka päivä, jatkuvasti, hamaan loppuun saakka. Hanketta sponsoroi kaikki rantakadun liikkeet kympillä kuussa ja Anchor sekä Klang oluen valmistajat ja isot pankit laitto rahaa projektiin avokätisesti. Monia paikallisia jälleen työllistetty ja pysyypä paikat sistinä! Kaikella on tarkoituksensa…

Toki toinenkin hyvä sattuma tässä palossa oli. Nyt The Dive Shop Cambodia etsi seinämaalareita. Kuulin vinkkiä Elsalta, että he järjestävät maalaustalkoon, kaikki saa osallistua ja paras pääsee viettämään kissan päiviä Koh Rong Samloemille Robinson Bungaloweihin. Mä olin niiin mukana! Vielä ku kuulin et paikalla ois Venäläinen kuuluisa graffiti taiteilija PSHE. Päräytin iltapäivällä mestoille ja Irog ja Dennis kerto mikä on homman nimi. Mä sain toisen pää aulan seinistä, PSHE viimeisteli omaansa vastakkaisella puolella. Random ihmisii tuli (en halua kuulostaa nokkavalta mutta kuulostampa silti) töhrimään muita seiniä. Elsa ja Katie oli mukana meisingissä ja siinähän pari päivää kulu sutiessa ja mestarilta spray tölkeistä oppiessa. Olo oli ku musiikkivideolla ois ollu kun työskenneltiin seläkkäin, hipidihoppi soi taustal ja ihmiset tuli videokuvaa meitä ja jammailee kaljottelun lomassa. Oli siis edelleen Kambodzalaisen uudenvuodenpyhät johon klassisesti kuuluu vesisotaa ja vauvatalkilla leikkimistä. Paikalliset toki käy pagodassa, lahjoo buddha patsasta, saavat siunauksen munkilta ja läträävät hekin vedelle siivotessaan alttarin.

Kolmantena aamuna tulin viimeistelee edellisen päivän sutimiset. Kaatosade lopetti mun flown. Sateet on näköjään jo alkanu vaikkei vielä pitäs olla sadekausi. Kuivakausi eli sesonkihan alkaa marraskuussa ja päättyy huhtikuussa kun alkaa olla tukahduttavan kuuma. Sateet alkaa kesäkuussa ja päättyy lokakuussa. Tämähän tarkoittaa toki myös että luonto kukkii ja myös ei niin ihanat öttimöntiäiset lisääntyvät. Suosikkini sokeat, lentävät torakat ja lentomuurahaiset kuhisee ympäriinsä. Onneksi on myös gekkoja jotka rakastaa syödä niitä pienimpiä paskiaisia kuten sandflyta.

Aamulla dive shopilla kumminkin odotti monkeyn pojat ja ikävät uutiset rakentajilta. Mun seinä tuli liikaa kadulle ja se tarvi kaataa. Olin musertunut. Mutta minkäs teet ku isot sedät määrää. Taidetta ois haluttu pitää pystyssä viimeseen asti, mutta koska mä en voinu päivystää mestoilla jatkuvasti millon se kaatuu, tultiin yhteisymmärrykseen että seinä kaadettaisiin heti ja mä saisin sen kunnian. Jos ei muuta niin ainakin pirun vaikuttavia valokuvia ja videoklippejä tuli otettua ja ilmaset yöt Robinsonin bungaloweissa ansaittua.

Kun mä lähin reissuun niitä yleisimpiä kysymyksiä pari viikkoo ennen matkaa oli:
” Joko sua jännittää?” …Öööö, ei. Tarvisko nyt olla se jännitys ja paniikki päällä kun on tekemässä elämänsä parasta päätöstä. ”Möiksä tosissas kaiken mitä omistit?” Periaatteessa kyllä, mua odottaa pahvilaatikko matkamuistoja ja tuliaisia aiemmilta reissuilta ja ystäviltä, pari valokuva albumii, vaatteita viikoksi, askartelu ja korunteko välineitä sekä joitain aiempia taidepläjäyksiä ja tarvikkeita. Kylmän viileesti mä vaan annoin, möin ja hävitin ja lentoani venttasin. Toki oishan sitä aikaa voinu olla enemmän, mutta tulisko sitä ikinä lähdettyä jos aina miettis mitä olisi vielä voinut tehdä? Tein just sopivasti suunnitelmia ja hain taustatietoja, eli tiesin mitkä maat haluan nähä ja suunittella missä järjestyksessä ne kannattaa mennä ettei vaan osu sateiden kaa yhtäaikaa. Mun ”virsikirja” (monet tietää ketkä on nähny eli pienenpieni moleskine kalenteri) selkeytti mun ajatuksia ja elämän aikatauluttamista ensi ajatuksesta toteuttamisen hetkeen saakka.

Tässäpä joidenkin toivomaa listaa valmisteluista ja hankinnoista, pohjaa vaikka sille sun omalle kalenteroinnille kun reissuun lähdet eli otteita virsikirjasta:

Maaliskuu:  Tee päätös, hoida työkuviot aka hanki duuni jossa tipit virtaa, tee suunnitelma ’kamojen hävitys’

Huhtikuu:  Myy kamat, suunnittele pikku get away johonkin (viikko Barcelonassa, toimi!)

Toukokuu: Kämppä tyhjennetty, velat maksettu, tuumaustauko pidetty ja Suomi- vitutus maksimoitu, sukuloitu, lomailtu… Ekstra hilloo hommattu random taidemaalauksilla.

Kesäkuu: Duunii, duunii, duunii, kirjoja, kirjoja, kirjoja!! Kunnonkohotusta? jeah right! 😀

Heinäkuu: Lääkäriajat varattu, jonkinlainen reissuplääni tehty, lentoliput varattu, lisää duunia ja JOPA elämästä nauttimista.

Elokuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa, lisää lukemista. Satatuhatta tuntia nettisurffailua, terveys check!

Syyskuu: Vieläkin duunii (jokainen tehty työtunti on päivä auringon alla!), varusteet hommattu, rinkka testattu, ”must see” kohteet päätetty, posti käännetty, rahastohoitaja lahjottu, asiakirjat hoidettu…

Lokakuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa mm läksärikemut viimeselle illalle Suomessa sovittu 😀 (lähdetään tyylillä!) Parturoinnit, kehon- ja mielenterapiat käyty, katu-uskottava rusketus ylläpidetty (minähän en mikään vastatullut ole, älä kaupustele!) ja ei muuta kun lempi hörhöäni Hunter S. Thompsonia lainatakseni ”buy the ticket, take the ride”, näin simppeliä ja sithän sitä mentiin.

Mitä ihmiset sit sano kun mä vihdoin lähdin. ”Pidä huoli itestäs!” ”Älä tee mitään mitä mä en tekis!”, ”Ota paljo valokuvia” ja ”Äläkä vaan jää sinne” oli ne klassiset. Noh, maalaisjärjen kanssa täällä on pärjännyt, oon varmasti tehny jotain johon joku ei välttämättä tost noin vaan lähtis, valokuvia oon ottanu yllättävän vähän paitsi tilanteissa kuten Dive Shop. Oon aika ilonen että hukkasin kamerani bambu saarella ja nyt mun on tarvinu useammin pysähtyy hetkeen, ihailla sen kauneutta ja punnita kaks kertaa kaivanko kännykän tai tabletin ja otan sen kuvan, vai painanko vaan sen hetken kauneuden mieleeni ja elän sillä muistolla. Niinku aiemmin mietin, harmittavan monet räpsii kolmesataa kuvaa päivässä, apinan poseerattua kääntyy kameraan päin kattomaan tuliko jotain National Geographylle lähettämisen arvosta ja unohtaa täysin katsoa sitä apinaa silmästä silmään, nauraa luonnon kauneudelle ja eläville ihmeille, nille mitä ne pienet hetket elämässä meille suo. Mutta oon toki ottanu kuvia, mulle ne yksittäiset on parhaita vaikkei niitä oo montaa tuhatta. Mitä tulee viimeseen toivotteluun ”Älä jää sinne” saa mut hyvin ristiriitasiin fiiliksiin. Oisin kai julma jos sanosin et haluaisin jos mulla ei ois ihmisiä joitten takia suomeen palaan, mutta se on fakta. Toki on paikkoja joita rakastan, mutta niitä on kaikkialla ja niihin on mukava palata. Turku on ollu mun kaupunki viimeset kolme vuotta ja pidän siitä paljon, pidän mun arjesta siellä ja lähipiiristä. Voisin helposti pitää Turun mun päämajana matkailun lomassa, mutta ajatus töihin paluusta ja rutinoitumisesta, oranpyörässä juoksemisesta ja ainaisesta kaukokaipuusta ei houkuta. En mä jää tänne, mutta varmasti palaan. Enkä puhu vältämättä Aasiasta, mut palaan matkalle. Rakastan mun perhettä ja kaipaan heitä. Rakastan mun ystäviä Suomessa, niitä joka päiväisiä ja niitäkin joita näkee harvemmin, mutta mä myös ammennan niin paljon näistä saman mentaliteetin omaavilta kanssamatkustajilta. Ajatuksia, ideoita ja aatteita jakaessa alan pikkuhiljaa löytää elämälleni suuntaa ja nyt kun se suunta alkaa pikkuhiljaa löytyä onkin jo pian aika palata paikkaan jota kodiksi kutsutaan. Mutta nyt musta on alkanut tuntua että elämä antaa mulle nuolia, mun polulle on osunu suuntaa antavia hmisiä jotka vahvistaa mun luottoa tulevaan, ja suurin osa niistä on hassujen sattumien kautta.

Jos mä en olis palannu Bamboo saarelle mä en ois tavannu Fiziä, en ois saanu tilaisuutta maalata Haciendassa enkä ois tavannu Kristiania. Sain häneltä mielettömästi itsevarmuutta, uusia näkökulmia ja nyt hän toivoo mun maalaavan tauluja galleriaan Norjaan. Jos en ois maalannu Haciendassa en ois saanu yhteydenotto pyyntöä muun Pizalta, joka näki mun seinät ja haluis mun maalaavan jotain hänellekkin jos mulla on aikaa. Jos en ois tullu takas Sihanoukvilleen en ois tavannu Elsaa, enkä ois saanu tilaisuutta maalata Dive Shoppia. Jos en ois maalannu Dive Shoppia en ois ikinä tullu Koh Rong Samloemille enkä ois tavannu Lingiä, joka jälleen vahvisti että oon menossa oikeeseen suuntaan…

Kuala Lumpurista Phnom Penhiin

Viimeset pari päivää vietettiin siis Kuala Lumpurissa. Tsekattiin takas sisään Reggae Mansioniin ja oli kieltämättä aika nautinnollista saada kuuma suihku ja puhtaat valkeat lakanat meidän hiukka rähmäsen bungalowin ja limasten yöbussien jälkeen. Lennettiin takas Kambodzaan yölennolla. Ensimmäistä kertaa sai säätää näitten halpalentoyhtiöitten lipunvarausten kanssa. Olin buukannu meille paluu lennon ennenku mentiin saarelle, siellä oli täysin tietämätön ettei maksu ollut mennyt läpi ja nyt hinta oli noussut ja blaablaablaa. No, mehän siis jouduttin varaa loppupeleissä täysin uusi lento, peruuttaa vanha varaus ja maksaa hiukka enemmän mitä alunperin oli ajatuksissa. Onneksi oli vielä paikkoja jäljellä halpaan yölentooon. Ei siis muuta ku aamu neljältä ylös ja saatiin jaettua taksi lentokentälle kahden muun tytön kanssa, täten hintaa tuli 40ringettiä nuppi. Jos siis yölentoja varaa halvan hinnan perässä kannattaa ottaa huomioon milläs helvetillä sinne kentälle pääsee keskellä yötä. Kuala Lumpurissa, kuten monissa muissakin suurkaupungeissa metro likenne lakkaa yöllä muutamaksi tunniksi.

Mutta eipä hätää. Syötiin aamiaista ja venailtiin rauhassa lentoa check innin jälkeen. Lento kesti vaivaset kolme tuntia ja aamulla oltiinkin PP:ssä. Mä olin kuluttanu dollarini loppuun ja tarvin kipeesti automaattia ennenku pystyin maksaa viisumini. Kentällä oli tasan yks toimiva ATM ja se oli passitarkastuksen jälkeen. Tästä syystä saatiin säätää jälleen kentällä ylimäärästä, mutta olin joka tapauksessa tyytyväinen kun viisumi kerrankin makso mitä piti eli kakskyt taalaa.

Tuktukin kaupunkiin saa femmalla ja mentiin jälleen Happy 11:niin. Harmittavaa kyllä, paikkaa on suositeltu Lonely Planetissa ja Tripadvisorissa ja nyt huonehinnat oli siis tuplaantunu viimekerrasta. Saatiin kumminki tingattuu kuppanen luukku kymppiin. Phnom Penhissä oli ideana viettää muutama päivä kierrellen kirppareita ja vintageliikkeitä inspiroituaksemme materiaaleista mahdollista omaa liikettämme varten. Meitähän on nyt siis kolmen kopla kiinnostuneena avaamaan vaatetusliikkeen Sihanoukvilleen. Suomalainen Elsa, mä ja Fiz. Fiz ompelijana tekee retro ja vintage henkisiä asusteita kun minä ja Elsa taas ollaan konkareita korujen teossa ja idearikkaita luomaan paskasta kaunista eli käyttämällä kierrätysmateriaaleja. Liiketilanvuokrathan Sihanoukvillessä vaihtelee 100$sta 400$riin riippuen spotista. Otresilta saa satkulla, citystä ja Serendipityn rannalta reiluun kolmeen sataan. Jos kokonaisen tontin haluaa vuokrsta esim kymmeneksi vuodeksi ja rakentaa majotusliikkeen, on kylän laitamilla tontit n350 dollaria kuussa. Bisnesviisumihan on tosiaan kakskytviis dollaria ja sitä on helppo jatkaa ensin kuukaudella ja sitten kolmella, kuudella jnejne. Ainoa vittumainen homma on verojen keruu. Koska ollaan kolmannen maailman maassa täytyy muistaa ettei asiat ole ihan niin simppeleitä kun näihin tullaan. Ei ole mitään mystistä toimistoa joka lähettää pari kertaa vuodessa kirjeen pyytäen rahaa tai antaen sitä. Täällä hyvä jos jengillä on pankkitilejä! Sitä vastoin on setämiehiä jotka kiertää ovelta ovelle ja heittää random summia. Tämän ei pitäsi olla ongelma pienyrittäjille, mutta varteenotettava riski. Samoin tonttien omistajat kirjaimellisesti omistaa tontit ja periaatteessa kaiken mitä siihen rakennat. Jos viiden vuoden sopimuksen päätyttyä bisnes luistaa ja haluat jatkaa voi maanomistaja tehdä tepposet ja olla jatkamatta sopparia. Sitten vituttaa mutta minkäs teet. Kaupoissa vuokra aika on yleensä alkaen vuosi joka olisi todellakin toteutettavissa. Tämä toki tarkottaisi että täälläpähän sit oltais taas ens lokakuusta alkain kun uusi sesonki on alkamassa. Kolmestaan hyöty toki olisi ettei kaikkien tarvi tehdä yhtäaikaa töitä. Jos joku haluaa lähtä esim kotiin kahdeksi kuukaudeksi on kahden vain tehtävä vuorotellen töitä. Miksei? Ja jos homma lähtisi oikein rullaa olis elämä aika makosta parin vuoden päästä. Oma liike Kambodzassa, lomaillen Suomessa ja maailmalla. Liian kunnianhimoisia ei kuitenkaan olla. Ideana on alkuun ihan elättää itsensä johon onneksi täälläpäin ei päivässä montaa taalaa tarvi. Idea on kumminkin vielä idea, niinkuin sanoin. Näiden tyttöjen kanssa voisin helposti perustaa liikkeen, ainoa mietintä mutta tulee olemaan mun ens kesä Suomessa. Sit tiedän paremmin mihin suuntaan meen, mutta nyt en oo valmis mitään soppareita kirjottaa.
Phnom Penhin kierrätyskama oli ikävä kyllä kuppasinta kolttua mitä hetkeen oon nähny ja laukut ja kengät ylihinnoteltuja. Lähettiin siis tyhjin käsin kohti Sihanoukvilleä, mutta idearinkkaampina kylläkin.

Matka oli kammottavat seittemän tuntia tällä kertaa ruuhkan vuoksi, koska täällähän vietetään paikallista uutta vuotta 14.4 alkaen ja vuosi on 2557. Myös lipun hinta oli tästä syystä dollarin kovempi.
Vihdoin perillä. Otettiin moto (kyllä, kolme päällä Honda Dreamilla plus molempien kapsäkit) ja kahdeksan kilsan jälkeen oltiin Otresilla Haciendassa. Ihanan yllätyksenä tuli vastaan tutut naamat. Kun lähdin kerkes taloon tulla Luke joka oli edelleen kuvioissa, Ross ei lähde kulumallakaan, tietty duunarit Nora ja omistaja Karina, mun ”veli” Joe jonka kanssa ollaan pyöritty samoilla kulmilla Laosista asti, uudet tulokkaat Hilly ja Resh, sekä ennestään tutut Karinan sisko ja hänen miehensä. Ja eihän tämä kommuuni olisi kohdillaan ilman naapurin tappelevia Mizaronin veljeksiä sekä ”ladon” poppoota. Osa jengistä on kuitenkin kadonnut kun sesonki lähenee loppuaan. Sadekausi ei vielä ala, mutta kuumuus alkaa olla sietmätöntä joten suurin osa duunareista palailee pikkuhiljaa koteihinsa tai töihin muihin maihin.

Ikävänä uutisena tuli talon asukkeja vaivannut lapamato epidemia. Mä pidin ihan normaalina ruokahaluttomuutta ja ainaista löysää aamukakkaa, mutta kun muutamista asukeista oli alkanut ulostautua matoja koin itsekkin parhaammaksi madottaa itseni. Kolmen päivän ajan tablettia nassuun ja pöttöön ilmestyi istunnan jälkeen nuudelia jota en ollut syönyt… Hmmm. Ei mitään parhaita puheenaiheita mutta totisesti totta! Kun lähtee pitkälle reissulle kannattaa pitää ensinnäkin huoli esivalmisteluista. Lääkärillä käynti kuukausi ennen matkaa on suositeltavaa ja hilloahan kaiken maailman rokotuksiin kuluu aika tavalla. Itse omaan rokotuksista Hepatiitti An ja Bn, Koleran, Lavantaudin plus perus mitä meille etuoikeutetuille suomalaisille terveydenhuollon mukana kuuluu. Malaria lääkkeitä ostin ekoiksi kuukausiksi Suomesta, mutta kun kuulin hälyttävän monelta kauhistuneita kommentteja Lariamin käytöstä vaihdoin merkkiä ensin Laolaiseen ja Vietnamilaiseen versioon. Jos lääkkeensä ostaa paikanpäältä kannattaa toki asioida mahdollisimman virallisen näköisessä apteekissa, mutta merkkejä on monia ja mahdollista ostaa myös ”jälkiehkäsy pillereitä” joihin siirryinkin loppupeleissä kun sivuoireet (uneliaisuus, puutuneisuus) kävi turhan raskaaksi joka viikko kokea. Nämä jälkkäripillerit otetaan siis kerta anooksena jos saa malarian oireet eli korkean kuumeen, ripulin, mitä näitä nyt on ja toki hakeuduttava mahdollisimman pian lääkärin hoitoon.

Aasia on totisesti vitsauksistaan tuttu. Parasiitin voi saada makean veden lammesta tai joesta jos sattuu olemaan joku nirhauma kehossa. Lapamadon voi saada kypsentämättömästä kalasta, tai niinkuin me kaikki tässä tapauksesta Bellasta, eli majatalon pittbullista. On hyvä olla varovainen, mutta pidän itseäni edelleen todella onnekkaana miten vähällä sairastamisella oon tähän asti selvenny ja elänyt olen aika huolettomasti. *koputtaa puuta*

Tähän väliin onkin hyvä päivittää paljon puhuttu, yleisön odottama, maailmalla testattu ”ÄLÄ”- lista, eli mitä kaikkea sinun ei kuulusi tehdä reissatessasi Kaakkois Aasiassa ja yllättäen kaiken tämänhän minä olen tehnyt:

-Älä käytä juomassasi jäitä tai pese hampaitasi hanavedellä
-Älä syö valmiiksi kuorittuja hedelmiä tai kypsentämättömiä vihanneksia
-Älä käytä huoneen lämmössä seisseitä pöytämausteita ja sooseja
-Älä syö raakaa kananmunaa
-Älä syö tuntemattomia hedelmiä tai marjoja
-Älä syö raakaa kalaa
-Älä matkusta yksin pimeällä
-Vältä kulkemista merkkaamattomilla teillä, poluilla ja tienvarsilla (räjähtämättömiä maamiinoja)
-Älä ui makeassa vedessä, kuten järvissä, lammissa ja joissa
-Älä kahlaa soisilla alueilla
-Älä vuokraa autoa, mopoa tai aja ilman kypärää
-Älä jätä omaisuuttasi vartioimatta tai toisen tuntemattoman osapuolen huostaan

Ja listahan jatkuu.. Itse kokisin elämän aika tylsäksi jos eläisin kaikkia rajotteita noudattaen, mutta jokainen käyttäköön omaa harkintakykyään kyseisissä tilanteissa.

Paluu Haciendaan oli kuin kotiin olisi palannut. Dormin seinä odotti viimeistelyään ja bungalowin seinässä oli tuttu maalaus. Tatskoja jonossa sata piirrettävänä ja pari tauluakin, seiniä ois kaupunki tyhjillään… Aikaa kolme viikkoa ennenkuin viisumi umpeutuu ja jatkan matkaani todennäköisesti viimeiseen maahan ennen kotiinpaluuta. Onko se Malesian Borneoon orankeja bongaamaan ja sademetsiä rämpimään vai täysin uuteen maahan, Indonesiaan, on vielä avoinna. Halpoja lentoja tiiraillessa on hyvä viettää päiviä täällä Otresilla. Nyt kun sesonki on lopussa on laivaliput läheisille saarille pilkkahintaisia ja luulenpa seuraavan stoorin olevankin tiivistelmä näistä Kambodzan jalokivistä.

Perhantian Kecil

Cameron Highlands oli siis ehdottomasti kokemisen arvonen enkä ois halunnu tehä sitä mitenkään muuten ku autolla. Kohokohtana oli Mossy Forest joka siis oli todella umpeenkasvanut, suomainen ja sammaleinen keijumetsä. Meidän oli tarkotus tehdä pikku puolen tunnin luuppi metsässä, mut ymmärrettiin vähä väärin mikä tän luupin funktio oli. Lähettiin syvemmälle metsään ja puolentoista tunnin jälkeen törmättiin kahteen muuhun patikoijaan jotka oli ollu metsässä tuntikausia ja kerto ettei mitään ”ympyrää” ole. Meillähän ei tunnetusti ollu mitään kunnon patikointi vermeitä, ei kenkiä tai itikkasuojaa ja nämä hassut matkaajat halus filmata meitä koska me oltiin ”bravest women in the whole world”. Meriittiä idiotismista! Hyvä näinki 🙂
Paluumatkalla meidän kyytiin liftas parivaljakko Hollannista. Riepuraukat oli patikoinu ylös asti, siis kuustuhatta metriä! Toisaalta ymmärrettävää kun taksista pyydettiin kuulemma mansikoita ja niinkun me autolla ajaessa huomattiin, tie ei ollut mikään maailman parhain ja nousut aika sairaan jyrkkiä.

Palautettiin auto mahtavien kolmen päivän jälkeen takas Ipohiin. Mitään sen enempää kyselemättä setä otti avaimet haltuun ja kiiteltiin molemmin puolin. Meillä oli aikaa iltaan asti ennenku yöbussi Kota Bharulle lähtis. Mentiin ihmettelee Tescoa ynnä muita ihanasti ilmastoituja kauppakeskuksia. Liput hommattiin jälleen samalla tekniikalla, eli asemalle mars ja muuan täti osotti tiskin josta myytiin lippuja Kota Bharulle. Kun oli aika lähteä kysyttiin miltä laiturilta bussi lähtee. Sedät pisti puodista luukkuja kiinni ja sanovat et näyttävät meille laiturin. Tuttu juttu, tai niin me taas luultiin.. Meidät vietiin parkkihalliin jossa oli jonkin sortin Tokio drift oottamassa. Oltiin vähä epävarmoja mut istuttiin kyytiin. Ovet napsahti lukkoon ja lähettiin ajaa. Fiz panikoi jo ensi metreillä. Mä kysyin minne me mennään ja miksei bussi lähteny kyseiseltä asemalta vaikka meille niin sanottiin. Oltiin motarilla kun tyypit selitti et tie on tukossa ja et bussi lähtee kaupungin ulkopuolelta eri asemalta. Kuulosti ihme selitykseltä, miksei meille aiemmin sanottu mitään? Otin kuitenki lunkisti, mulla oli luottoo näihin tuntemattomiin. Fiz oli itkun partaalla ja piteli paperisaksia ja jäätelötötteröä esittävää mustekynää toisessa kädessään. Mua vähän huvitti. Viistoista minuuttia myöhemmin oltiin jossain hevon kuusessa mutta linja-auto asemalla kuitenkin. Fiz pauhas pojille ettei näin kuulu tehdä, varotuksen sana autolla ajelusta ois ollu kyl paikallaan. Tyypit oli vähä hämillään ja pyyteli anteeksi.

Venailua seuraava tunti ja dösässä taas. Aseman työntekijät kuin bussikuskit ja lipunmyyjät oli ihania, kohteliaita ja avuliaita alusta loppuun. Rauhottelin Fiziä ettei nyt olla Kambodzassa jossa jatkuvasti kuulee ryöstöistä ja onnettomuuksista. Tottakai on hyvä olla varuillaan, mutta niinkuin sanoin, viimekädessä mä ensisijaisesti luotan ihmisiin missä tahansa päin maailmaa oonkin.

Aamu valkeni ja bussi jätti meidät Kota Bharulla suoraan lippuluukun eteen. Kysyttiin hintaa laivaan ja sisarusten omistuksessa olevan lippukopin naiskaunokainen antoi hintaa 20MR menopaluu. Mahtavaa! Mentiin siis aamiaiselle eikä vaivauduttu kyselemään muilta piljetin vekslaajilta vastatarjousta. Laivoja molemmille saarille lähtee tunnin välein, mutta niinkuin sanotaan, aikanen lintu madon nappaa jos halajaa saada parhaat bungalowit. Nythän oli kumminkin sesonki vasta alkamassa, mutta koska itse Kota Bahrulla ei varsinaisesti ollu mitään tekemistä, otettiin kello 8 paatti Perhantian Kecilille.

Sisarsarjan kauniimpi edustaja, nättipoika Man oli ystävällinen ja käytti meidät kaupassa ja hyysäili menemään ennen laivaan astumista. Kun oltiin maksamassa lippuja laivaan oli hinta todellisuudessa 70 ringgettiä… Tästä syystä yleensä itse kysyn idioottimaisen monta kertaa paljonko lippu maksaa, mistä juna/bussi/laiva lähtee, monelta paikan päällä kuuluis olla, onko joku kolmas osapuoli joka liittyy tapahtumaan etc, ja ihan just tän takia, ettei tarvis pettyä kun joku ei mene niinku pitäs. Osattiin kumminki nauraa koko väärinkäsitykselle ja saatiin asialliset liput joihin hinta oli printattu. Man vei meidät satamaan ja laiva lähtiki heti.

Aamu aurinko oli kaunis näky, meri tyyni ja mun huonot speedboat kokemuksetkaan ei varjostanu matkaa. Oltiin intoa täynnä, valmiita ottaa saari haltuun. Kuski tiputtaa matkustajat mille rannalle kukin haluaa jäädä. Ja tämä kannattaa tosissaan tietää koska esim romantic beach on aikamoisen patikoinnin takana jos jäät väärällä rannalla pois. Me jäätiin Coral Bayhin, saaren toiseksi suurimmalle rannalle (joka oli silti aika minimaalinen) ja lähdettiin kyselemään bungalowia. Löydettiin söpö pikku maja Mayasta, 50MR yöltä. Henkilökunta oli maailman ihaninta! Juu, Dii ja Bob. Mökit oli vaatimattomia, mutta meille just sopivia, tai niinhän me taas luultiin…

Täällä tultas viettää kuus päivää. Eka päivä meni chillatessa ja merta ihaillessa. Kuultiin ja nähtiin aallot meidän verannalle, asteita mittarissa oli keskimäärin kolkyt, päivän ylin saatto nousta jopa kolmeenkuuteen. Oli ihana käydä dippaa aika ajoin kirkkaimpaan meriveteen mitä oon ikinä nähny! Rannat oli super siistit ja vesi oli vähän pelottavanki kirkasta kun näki mitä pohjassa tapahtu ja kaikki kalatkin ilman kakkuloita.  Vastapuristettuja mehuja tarjoili rannan pienyrittäjät, kirjan sai vuokrattua päiväksi tai vanhan vaihdettua uuteen. Aika kului aika lepposasti näillä hiekoilla.

Saaren isoin ranta Longbeach oli saaren toisella puolen, polku johti sankan viidakon läpi ja 15minuutin kävelyn jälkeen oli vastassa ihan toisenlainen miljöö. Roskaa ja rakennustarvikkeita oli ripoteltu vähä mihin sattuu. Yleensä ”long beachit” on muutaman kilsan pitkiä kulta- tai valkohiekkasia rantoja. Tämä oli muutama sata metriä täynnä kojua ja ravintelia ja aurinkotuolia. Syötiin lounaaksi paikallisten herkkua rotia joka osottautui suureksi pettymykseksi. Ei vaivauduttu seikkailee sen enmpää vaan palattiin täältä bilettäjien keitaalta takas meidän rauhalliselle rannalla katsomaan auringonlaskua.

Elämää postikorttimaisemissa jatkui päivä toisensa jälkeen. Seuraavana päivänä lähettiin snorklausreissulle saaren ympäri. Ajateltiin eka vuokrata kanootit ja painaa hiileen, tämä oli kuulemma turhan kunnianhimoinen haaste ja tajuttiinkin se veneessä kun reissuun kului puoli päivää. Kanootteja kumminkin voi vuokrata kohtuu hintaan tuntitaksalla tai maksaa päivästä. Snorklausreissu sisälsi aamiaisen, vehkeet ja kuljetuksen. Hinta oli 25RM ja todellakin sen väärti. Melkeenpä kaikki ravintolat, guesthouset ja sukellusfirmat järkkää matkoja, hinta ja rundi on suunnilleen sama kaikilla. Viis tai kuus eri pysähdystä, lounas kalastajakylässä ja kohokohtina jättikilpikonnat ja hait. Me ei haita täällä nähty mut maailman sulosimpia kilppareita kyllä! Ja isoin oli melkeen mun kokonen, todella vaikuttava näky.

Mulle tuli palava halu päästä sukeltaa. Lähinki samana iltana katsastamaan millasia saitteja Ombak Divella oli tarjottavana. Seuraavana päivänä olis luvassa ”Temple of the sea” joka riitti vakuuttamaan mut. Illastettiin Fizin kanssa Ameliassa ja päätettiin ilta tuijottamalla tähtitaivasta.

Aamulla vessassa mua odotti ihana ylläri…. Saarihan kuhisee elämää ja mm meidän takapihan lammessa eli metrin mittanen mikälie lisko. Linnut laulaa niin että korvissa surisee ja voi luoja miten kauniita perhosia saari on pullollaan! Rakastan eläimiä ja maita joissa eläimiä näkee ja kuulee, mutta jos siinä pöntöllä (ja kyllä, malesiassa on suurimmaksi osaksi ihan oikeat vessanpöntöt eikä pelkkää reikää lattiassa ja tarjolla vessapaperia pilluluurin sijaan!) istuessa huomaa yllättäen viereiseltä seinältä tuijottavan tarantellan voi aamukakka muuttua paskahalvaukseksi. Näin kävi siis mulle sinä aamuna. Edellisenä iltana nähtiin jonkun sohivan taskulampulla meidän takapihalla (luultavasti joku henkilökunnasta), joka aiheutti mulle melkeen taas sydärin mun Koh Kong kokemuksen jälkeen… Samana iltana torakka päätti luikahtaa Fizin rinkan alle ja ekana päivänä oven nuppi jäi Fizin kouraan, tuuletin ei toiminu kunnolla ja oven alla oli kissan mentävä kolo. Kyllä, meillä oli monta syytä vaihtaa paikkaa, mutta niinkun täällä reissatessa on huomannut: monesti ne ihmiset saa paikan kukkimaan vaikka muut näkiski palkän paskaläävän. Näin siis oli nytkin, eihän meillä ollu sydäntä lähteä, varsinkaan kun naapuri mökin ranskalaiset tekis illalliseksi kaikille paikallisia herkkuja ranskalaisella vivahteella.

Sukeltamaan siis! Olin innosta pinkeenä ja tuttu jännitys ja ontto tunne mahanpohjassa alko vellomaan kun vene alko hidastamaan pysähtymisen merkiksi. Meitä oli kaks neljän hengen ryhmää joten veteenmeno suju sutjakasti. Mun parina oli paikallinen opas ja meidän ryhmässä norjalaispariskunta. Paikka oli mieletön! Näkyvyys 30m ja kalojen ja korallien kirjo jotain ennennäkemätöntä mulle. Oli angelfishiä, lionfishiä, skorpionfishiä, pufferfishiä, parrotfishiä ynnäynnäynnä! Elämäni ikimuistoaimpia tunteja oon viettäny veden alla ja tämä oli ehdottomasti jälleen yksi niistä!

Loppu päivä olikin mukava relata ja illalliseksi oli luvattua herkuttelua. Hurmaava ranskalaispariskunta oli tehnyt tomaattista tulista mitä lie lihaa riisillä ja rapukekseillä ja jälkiruuaksi karamellisoituja mangoja. Omnom! Aikasin nukkumaan ja seuraavana aamuna jälleen sukelluksille! 🙂

Nyt oli luvassa ”Sugar Wreck” eli vanha sokerin kuljetusalus joka oli uponnut isossa myrskyssä noin 15 minuutin päähän saaresta. En oo tehny hylkyjä ennen ja olin taas vähä levoton. Laskeuduttiin köyttä seuraten 18 metriin josta alotettiin hylyn ympäri meno ja pikkuhiljaa takas pintaan. Vajaa tunti siis ihmeteltiin tätä merieläinten valtaamaa paattia ja kun mentiin sisään alukseen oli fiilis taas kuin luontodokkarissa kun kaikkiämä oli raskaan virtauksen jälkeen täysin tyyntä. Ainoastaan se tuttu matala miesääni Avara Luonnosta puuttui taustalta selostamasta katkaravun elämää.

Illalla hengasin norjalaispariskunnan kaa ja jaettiin reissukokemuksia ja fiiliksiä kotoa lähtemisestä. Matkustaminen ja reppureissaaminen nykypäivänä on kieltämättä niiiin helppoa. Hillot saa kasaan kovalla duunilla tai ”autolainalla”. Tietoa matkustuskohteista saa moninaisilta nettisivuilta eikä kirjoja tarvi kantaa mukanaan kun on läppärit ja e-kirjat. Yleensä saa asumisen ja ruuan vastalahjaksi mistä tahansa työstä täällä idässä joten massii saa hyvin säästettyä ja reissua voi helposti venyttää. Tieto on virtuaalista kuten ”kotikin”. Kun mä luen sähköpostini ja meen facebookkiin tunneiksi selailemaan, tuntuu kuin oisin käyny kotona. Tiedän mitä kaikille kuuluu ja miltä sielläpäin näyttää.

Kun kuuntelee vanhoja konkareita (kuten Haciendasta tuttua Rossia joka on aloitti reissaamisen kakskyt vuotta sitten) tajuaa miten siunattuja me nuorempi ikäpolvi ollaan. Toisaalta he saivat kokea sen tiensä löytämisen jännityksen ilman puhelimia tai google mapsia, yhteyttä kotiin ei juurikaan ollut ku ei ollut skypeä ja facebookkia. Ideana oli se itse matkan teko eikä niinkään määränpää.
Nykyään reissuun lähdetään pitämään välivuotta opinnoista tai miettimään mitä haluaa tehdä isona, tutustumaan kulttuureihin ja uskontoihin, löytämään itsensä ja näkemään ja kokemaan jotain tuntomatonta. Moni haluaa kokea elämää yksinkertaisesti, ilman jokapäiväisiä arjen mukavuuksia, astua niinsanotusti mukavuusalueensa ulkopuolelle saadaksen persktiiviä. Moni haluaa myös seksiä, huumeita ja biletystä. Jotkut haluaa auttaa köyhiä ja toiset taas sijoittaa mammonansa. Mutta harva lähtee näihin vallotuksiinsa ajan kanssa. Oon tavannu tapauksia jotka on kieräny palloa ikänsä tai jämähtäneet pienelle saarelle vuosiksi. Monesti myös niitä jotka lähtivät takaisin kotiin, mutta palasivatkin yllättävän pian. Mutta suurin osa nuorista tuntuu vaan haluavansa mahdollisimman monta leimaa passiinsa ja juosta läpi kaikki mahdolliset maat neljässä kuukaudessa. Tämä nuori pariskunta oli reissunsa lopussa, niin monta maata nähneenä, mutta niin lyhyessä ajassa. Olin kiitollinen itselleni että olin ollut suht realistinen aatteissani. Mietin kahdeksan kuukautta ja kahdeksan maata. Näillä näkymin paluu päivä pitää, mutta maita tulee olemaan kuus tai seittemän. Luulen itsekkin palaavani vielä Malesiaan ja Aasiaan ylipäätään, mutta millon, jää vielä arvotukseksi. Päivät Perhantian saarella oli myöskin luetut. Aamulla hyvästeltiin tämä eläväinen saari ja otettiin botski takaisin Kota Bharulle. Ajateltiin ensinnä ottaa ”jungle train” Kuala Lumpuriin, mutta junahan oli loppuunmyyty päiviksi. Hypättiin siis jälleen uuteen bussiin ja aamulla oltiinkin jo takaisin KLässä.

Cameron Highlands

Malayn kielessä veikeää on lausuminen joka on hyvin helppoa suomalaiselle tavata. Kadut on melkeenpä poikkeuksetta nimetty ’Jalan’ ja jii tosiaan lausutaan ihan vaan jiinä. On myös paljon muita samoja sanoja jotka kylläkin suomeksi tarkoittaa jotain ihan muuta, mutta tekee kielen helposti muistettavaksi. Esim. ’ole hyvä’ lausutaan ’samasama’ ja kiitos on ’terimakasi’. Vaihtoehtoisestihan voi koittaa esim mandariinikiinan alkeita. Täällä pätee vähän sama sääntö ku Filippiineillä; Jokainen tehköön oman arvionsa kuinka paljon vaivaa näkee kielen opiskeluun kun murteita on enemmän kuin paikallisessa viskissä prosentteja. Ja kuten nykyään kai kaikkialla maailmassa, täälläkin melkeenpä joka toinen puhuu englantia.

Onneksi myös meidän autovuokraamon isäntä. Muitta mutkitta iskettiin nimet paperiin ja Fiz kun omaa englantilaisen ajokortin oli homma ~clear”. Tällähän pätee samat liikennesäännöt ku briteillä, Malesia kun on ollut niin Portugalilaisten kuin brittienkin siirtomaana ja itsenäistyi Yhdistyneistä Kuningaskunnista 1957. Tämän huomaa varsinkin Penangin alueella niin paikkojen nimissä kuin omituisissa liikennesäännöissäkin ja arkkitehtuurissa. Pääkaupunki huokuu arabien kunnianhimoa ja kiiltoa on ku Tiffanyn timanteissa. Mutta kun kaasutettiin ulos kaupungista tuli jällen outo tunne et mihis me nyt matkustettiinkaan. Fiz oli kirjaimellisesti kuin kotonaan ja mä en ollu ihan varma olinko Uudessa Seelannissa vai Matchu Pitchussa. Teeviljelmia ja HEMMETISTI mansikoita! Mun teinivuosien mansikkamaa painajaiset meinas tulvahtaa mieleen ku ne kummitteli kaikkialla: kasvihuoneissa, avaimenperissä, sohvatyynyissä ynnä muissa. Mutta matka oli mahtava, maisemat kuin fantasia leffasta ja edes päivittäinen kaatosade ei haitannu meidän hilpeää tunnelmaa. Autolla Aasiassa, naurettiin idealle seuraavat kolme päivää sen lootan ratissa. Auton merkki jäi molemmille epäselväksi kun ratti oli Huyndaista, avaimen perä BMW ja takakonttia koristi Toyotan logo. Mulla oli opettelemista ajamaan väärällä puolen tietä ja vielä ku kaikki auton toiminnotkin oli tietysti väärinpäin! Nopeusmittari ois varmaan näyttäny maileja jos se ois toiminu:D

Löpöhän ei Aasiassakaan mitään halpaa ole. Kirjottamisen hetkellä dollari viiskyt, mutta omatoimimatkaajalle ehdottomasti suosittelen road trip kokemusta, varsinkin jos omaa sen engelsmannien ajokortin, vaikka kuulemma poliisit ei vaivaudu hirveesti pysäyttelee ku englanti ei oikeen suju (pääsimmehän rakkaan ystäväni Annikankin kanssa kuin koira veräjästä autoillessamme Italiassa kun sedillä ei riittäny kärsivällisyys selittämään mitä me tehtiin väärin 😀 ) ja onhan Malesia Kaakkois Aasia vähiten korruptoitunut maa! Hallituksenahan toimii kaksikamarinen parlamentti, eli on senaattia ja kansanneuvostoa ja jopa yleiset vaalit! Äänioikeus on kaikilla yli 21 vuotta täyttäneillä. Pressa on enemmänkin maan edustaja ja pääministerillä valta, ihan ku meijän Sauli ja Jyrki. Toki niinkuin kaikissa maissa, näilläkin on ollut pimeät vuotensa ja edelleenkään kaikki ei oo tietenkään ihan ruusuilla tanssimista vaikka Kaakkois Aasian parhaiten pyöriviä maita Malesia onkin. On ollut poikkeustiloja, malajien ja kiinalaisten välisiä mellakoita, itsenäisen median tukahdutusta ja vielä 2011 painittiin muslimien ja kristittyjen välejä ja kirkkojen tuhopolttoja.

Pakko huomauttaa tähän väliin kuinka huvittavaa on ollu oppia Suomen historiasta muilta reissaajilta niinku sitä on heille viitattu alakoulussa ja pakkohan sitä on ollu aika ajoin iltalehtee ja hesarii lukee ettei vaan joku mehevä poliittinen skandaali mene ohi korvien ku täällä viilettää. Voi teknologia mä sanon! Vielä ku laittas ”Karpolla on asiaa” pyörimään yle areenalta niin muistaa taas kuinka pieniä murheita meidän rakkaan kotimaan asukit potee näitten kriiseihin verrattuna. Malesia oli aika pumpulia, mutta tykkäsin siitä alusta loppuun.

Cameron Highlandilla on tutkittavaa varmasti vaikka viikoiksi, me käytiin vähä viilentyy vuoristossa, korkeimmalla huipulla, patikoitiin Mossy Forestissa, käytiin ötökkäfarmilla ja kukkia nuuskimassa. Nukuttiin b-luokan majataloissa (dubbeli huoneet n. 50ringettiä) ja syötiin katuruokaa (joka ikävä kyllä harmittavan usein oli pettymys). Päivät meni monet kerrat väärään suuntaan ajessa, silmät naurun kyynelissä kun tyttöjen juttuja puhuttiin. KLssähän tapasin jälleen Bangkokista tutun Benin. Hänhän lähti Koh Sametin jälkeen Malesiaan töihin tekemään sitä jotain joka oli liian monimutkasta mun aivokapasiteetille. Nyt duuni oli loppu ja hänen lento piti olla samana päivänä ku mä lensin Malesiaan. Hän kumminki lykkäs sitä parilla päivällä joten kerettiin vähän hengailla. Oli hauska nähdä tuttua naamaa ja jälleen näkeminen oli melko ristiriitainen. Hempeän liibalaaban jälkeen hän kertoi tavanneensa Bangokissa toisen Suomalaistytön jonka kanssa oli hieman deittaillutkin, hassu sattumahan tietty oli että tyttö oli lukenut Benin tarinan, mistäpä muualtakaan kuin tämän riippumattoman naisen sivuilta 😀 Mä meinasin kusta alleni nauraessa, kuin pieni Aasia voikaan olla! Noh, meidän tiethän erkani järkevistä syistä, väärä paikka, aika ja kumpikaan ei tullut reissulleen etsimään sitä erittäin hyvää ellei täydellistä. Joskus on kai parempi ottaa ”ritolat” tällasissa tilanteissa kun mullakin on omat tulevaisuuden suunnitelmat mielenpäällä ja niihin ei nyt miestä mahdu. Myös tästä syystä lähdettiin reissaa Fizin kanssa. Nähtäs miten meillä synkkaa jos tulevaisuudessa ollaan yhtiökumppaneita niinkuin aiemmassa kirjoituksessa mainitsin… Mutta tästäpä lisää taas ensi numerossa 😉

Vietnamista Malesiaan: Kuala Lumpur

Saavuttiin Kuala Lumpuriin (kavereitten kesken KL) puol kahen aikaan yöllä. Viisumiahan tänne ei kannata hommailla kun oleskeluaikaa myönnetään avokätisesti kaikille 90pvää eli passi säädöt emni mutkitta! Mutta hitto vieköön tähän oli muslimi maa… Kävin vaihtaa alibabat jalkaan ja hupparin päälle, etin sopivan kolon ja kääriydyin nukkumaan kassi tyynynä. Nukuin yllättävän hyvin viitisen tuntia. Fizin lento Phnom Penhistä saapuis 11 aikaan ja mä nautin mun aamukahvista ja auringosta.

Lento oli suht ajallaan ja jälleennäkeminen oli riemua. Fiz oli myös loman tarpeessa Hachiendasta joten ehdotin hänelle pikku getawaytä Malesiaan, näinpä hän buukkasi lennon ja tässä sitä nyt oltiin, uuden seikkailun alussa! 🙂

Matka kentältä KL keskustaan kestää vajaan tunnin ja vaihoehtoja on taas sata. Meille paras vaihtoehto oli ottaa yks bussilinjoista joka jättäis meidät minne halutaan. Lentokenttähän on massiivinen rakennelma ja rankattu yhdeksi maailman parhaimmiten organisoiduista kentistä, en ihmettele miksi. Halpalentoyhtiöt ei mene tälle paremmalle puolen kenttää, mutta LCCT:n puolesta jo huomaa mistä puhutaan. Ei väliä mihin aikaan saavut, saat varmasti kaiken tarpeellisen mukavuutesi takaamiseksi ja pääset liikkumaan sutjakasti eteenpäin.
Oltiin matkalla China Towniin, KLn halppisalueelle. Bussi jätti meidät isossa risteyksessä josta ilmanen taksi nappas meidät kyytiin ja vei China Towniin. Otettiin eka luukku joka löyty, järkyttävä läävä Backpackersistä ja lähettiin kiertelee kujia ja vaihtaa kuulumisia.

Malesiasta ja Kuala Lumpurista voi saada pikkasen vääränlaisen kuvan jos jää jumittamaan Chow Kitiin tai China Towniin. Rättiväsynyt matkaaja voi kokea Khao San Roadilta tuttua ahdistuneisuutta tai ihmetellä saapuko oikeeseen maahan. Maan väestöstä noin puolet on malesialaisia, n. 30% kiinalaisia ja intialaisia löytyy 10% ja loput onki sit ”niitä muita”. Uskontoja löytyy taoismista islamiin ja siltä väliltä, eli kansa on kirjavaa. Jos eksyy islamilaisten asuinalueelle voi melkeen luulla eksyneensä Abu Dabiin kun moskeijasta pauhaa rukoukseen kutsuhuuto, Little Indian nimestä voi päätellä mitä on odotettavissa. China Town oli meikäläiselle pettymys. Bangkokin, Saigonin tai Lontoon jälkeen moni saattaa yhtyä mun mielipiteeseen, mutta onneksi Kuala Lumpurilla on muutakin tarjottavaa! Kun vaihdettiin seuraavana päivänä asumaan Reggae Mansioniin alettiin molemmat rakastua kaupunkiin. Viiden tähden majotusta kannattaa ehdottomasti harkita, kaupunki on myös tunnettu halvoista huippuluokan hotelleista.
Tylsistyä ei voi mitenkään päin ku pää pyörii ku tikanpojalla tässä futurististen pilvenpiirtäjien ja katumatkkinoiden valtaamassa kaupunkikuvassa. Turisteja virtaa sisään satojatuhansia päivittäin, mutta jos haluaa välttyä tuijotuksilta, kannattaa laittaa leggarit jalkaan ja heittää riepu harteille. Mehän oltiin ihan rantaleijonina liikkeellä ja tämä olikin hyvä syy lähtä shoppailee, KL on myös tunnettu päätäräjäyttävän hyvistä ostosmahdollisuuksista. Paras tapa liikkua on julkisella tai ryhmässä taksilla jos saa kuskin laittaa mittarin päälle. Ruuhka aikaan liikkumista on parempi välttää. Jos paniikkikohtaus meinää iskeä Kivijärven K-kaupan jonossa voi monorailin täyteen ahdatut asemalaiturit olla astetta ahdistavimpia pilliinviheltävän sedän antaessa tahtia kun jengi tunkee väkisin jo täynnä oleviin vaunuihin. Taksissa saattaa kokea vaivautuneita hiljaisuuden hetkiä kun kolmen kilsan matka on kestänyt 45 minuuttia. Tallaa katuja kävellen, näin näkee parhaiten kaupunkia (joka on yllättävän jalankulkija ystävällinen Aasian mittapuulla). Kaupungin karttoja jaetaan hotelleissa ja parempia versioita saa ostettua parilla eurolla. Jos etsii merkkiä halvempaan hintaan on BBn kauppakeskus hyvä valinta, jos haluaa välttyä piraattikusetuksilta voi helposti viettää päivän tai kaksi kierrellen Times Squarea, Lot 10, Pavilionia tai KLCC Suriaa vaikka olisitkin tyhjätasku. Jos alkaa näkemään laukkuja ja kenkiä silmät kiinni voi shoppailu manian katkaista menemällä Times Squaren huvipuistoon, päivän voi kivasti päättää Suriassa leffa iltaan ja ihailla kuuluisien kaksoistornien valaistusta. Aktiivisempaan kaupunki kierrokseen voi sisällyttää aquariumia, perhos puistoa, lintu puistoa, teatteria, balettia tai bilettäjille yökerho valikoima on maailmanluokkaa. Jos hilloo löytyy voi kaupunkin valoja ihailla Skybarin allasbaarista ja juhliahan Kuala Lumpurissa voi vaikka aamu yhdeksään 😉

Me ihneteltiin cityä pati päivää ja lähettiin bussilla kohti Ipohia. Bussi asemien kanssa saattaa joutua säätämään, joten tämäkin kannattaa varmistaa esim hotelliltasi, eli miltä asemalta lähtee bussi valitsemaasi päämäärään. Hinnat on halpoja ja lipun saa helposti ostettua itse lukuisten yhtiöiden tarjoamilta tiskeiltä. Luultavasti matkaajaa lähestyy jonkun yhtiön edustaja, kysyy minme matka ja ohtaa sut koppiin josta saat ostettua lipun seuraavaan onnikkaan.

Ipoh oli meidän ensimmäinen etappi matkalla Cameron Highlandiin. Täältä vuokrattas auto ja päräytettäs menemään pitkin vuoristoteitä, hiphei :)! Googlen ihmeellinen maailma kerto meille halvan autonvuokraus lafkan, mut eihän meillä ollu käryäkään et se tulis olemaan mieletön road trip 🙂

Halong Bay

Seiskalta ylös ja suihkuun!… Tai niinhän mun piti. Nukuin jostain syystä ku tukki ja heräsin varttii ennen mun pick uppia. Söin nopeen ilmasen aamiaiseni ja otin kahvin mukaan. Mua tuli noutaa iloinen oppaamme Tiger.

Olin ekana bussissa ja pyörittiin hetki ympäri kaupunkis keräillen jengiä kyytiin. Mä jatkoin torkkuja bussissa, välillä avasin silmiä tiiratakseni maisemia. Kaupungin ulkopuolella alkavat teollisuusalueet ja kaatopaikat ei ollu kaunis näky, mutta riisipeltoihin en ikinä kyllästy.

Välillä pysähdyttiin pissakakka tauolle ja äimäämään jalokiviä sekä paikallisia ompelijoita. Viis tuntia myöhemmin oltiin satamassa. Asiallisen terminaalin jälkeen käveltiin viis minsaa meiän paatille. Tiger hoiti lippuvekslailut.

Purkithan oli aika samannäkösiä kaikki. Paitsi pari upeampaa risteilijää, viherkasveineen ja aurinkokansineen. Ja yks niistä ”Monkey Island Cruises” sattu oleen meidän 🙂
Laukkuja meidän ei missään välissä tarvinu ite kantaa ja laivaankin astuessa super suloset miehistön poijjaat autto niin naiset kuin miehetkin kädestä pitäen laivaan.

Saatuamme hytit olikin lounas aika. Pöytä notku ruokaa! Oli salaatteja, keittoja, riisiä, perunaa, vihanneksia, äyriäisiä, kalaa, YOU NAME IT! Ja syömässä tai koko laivassahan ei muita ollut kun meidän iloinen ryhmä. Pöydässä aloimmekin pikkuhiljaa tutustumaan toisiimme. Pelkäsin et nää kaikki saattas olla imeliä pariskuntia, mutta onnekseni ryhmä oli aika sekalaista sakkia.
Ohjelmassa oli seuraavana Dau Co luolan tutkimista. Halong Bayssähän on yhteensä 1696 saarta ja luolia löytyy varmaan samanverran. Tämä satoja tuhansia vuosia vanha luonnonmullistuma väänsi monen niskat nurin suuruudellaan ja tippukivipylväillään.

Kun oltiin luolat ihmetelty käynnistettiin moottorit ja suunnattiin kelluvaan kylään jossa muuan James Bondikin on filmattu. Kanootilla pärräiltiin niin lauan kunnes kaikki oli valmiita lähtee. Veneen katolla otettiin maljaa ja katseltiin upeaa auringonlaskua. Muutaman maljan jälkeen jengi olikin valmista kauraa hyppimään laidan yli. Mahtavan illallisen jälkeen oli nöyryyttävimmät karaoke laulannat ja house-musiikilla jatkettiin katolla aamun pikkutunneille asti.

Aamiainenhan oli massiivinen, henkilökunta ylipirteää ja me krapulaiset hypättiin ekana aamu-uinnille. Hyvin heränneinä ja hetken aurinkotuoleissa maanneinna oltiin valmiit astuu maihon Cat Balla. Olin aika tyytyväinen ettei jääty tälle saarelle. Söötti kylä ja varmasti upeita resortteja jossain kulman takana, mutta kun saatiin siirrettyä luumme Monkeylle oli näkymä vallan toisenlainen. Bungaloweja oli rannalla muutama ja ranta oli upea! Ei roskanroskaa ja mieletön määrä kaikrnmaailman pikku simpukoita, AWWWW!

Tsekattiin sisään ja saatiin kokata oma lounaamme vietnamilaisessa ’steamboatissa’. Päätettiin lähtä kajakoimaan saaren ympäri. Mä, Abrie ja Hugo Etelä Afrikasta sekä James ja Nicole Australiasta. Yritettiin löytää se kuuluisa ranta jonka mukaan saarikin oli nimetty.
Tämähän osottautui mahdottomaksi, apinoita ei spotattu mutta ketteriä pieniä valkosia vuohia ja vähintäänkin pienlentokoneen kokosia kotkia. Meri alko käymään aika raskaaksi saaren toisella puolen ja sidottiin mun vene Abrien ja Hugon veneeseen. Tämä oli aika jees idea kun alettiin lähestymään rantaviivaa jossa merenalaiset luolat imi vettä kuutiokaupalla aiheuttaen heikkomahaisille ehkä turhan rankkaa keinuntaa ja aallokkoa. Tästä syystä kuuli myös meren ”raskaan hengityksen”. Oon aina miettiny mitä hittoo sekin tarkottaa… No, nyt tiedän, ehkä pelottavinta mitä oon koskaan kuullu, ihan ku joku merihirviö ois murissu jostain sieltä luolien kätköistä ja aallot yritti puskee meidän kanootteja karikoita vasten.
Selvittiin kuitenkin. Reilu tunti meni saaren ympäri ja luuppi oli tehty. Oli aikaa pelata lenttistä pari erää ennen patikkaretkeä katsomaan niitä hemmetin apinoita.

Kiivettiin siis saaren yli. Korkeahan tämä korkein huippu ei ole (600m?) mutta nousu oli kirjaimellisesti kiipeämistä, käsin ja jaloin. Ja minäkunhan en kenkiä omista niin homma oli tehtävä tarzanista opituilla taidoilla. Ketteränä kuin kirahvit löysimme vihdoin apinoitten rannalle. Nää apinat oli tosiaan ottanu täysin haltuun tän alttarin ja päätettiin pysytellä kepin mitan päässä. Näitä maailman harvinaisimpia kädellisiä, golden headed langur apinoita on jäljellä enää muutama ja kaikki asuu näillä saarilla. Toivotaan että määrä on nousemaan päin…

Loppu ilta meni taas seuruatellessa ja syödessä ja juodessa hyvin.

Kaikenkaikkiaan siis koko Halong Bay oli ehdottomasti mun top viis Kaakkois Aasia kokemuksia. Tähän toki olennaisesti vaikuttaa mahtavasti järjestetty touri ja olin pirun onnekas kun ryhmäkin oli näin iloista sakkia. Netistä voi lukea ja muilta reissaajilta kuulla kaikenmaailman kauhutarinoita miten 40 dollarin ryyppyristeily ei sisältäny muuta ku viinaa ja miten omatoimesesti toteutettu tutustuminen on vieny kaikki mehut ja yllättävän paljo rahaa. Mä ehdottomasti suosittelen käyntiä Halong Bayssä jos Vietnamissa kerran on ja varaamaan siihen kolme päivää ja kaksi yötä.

Hanoissa oltiin neljän tunnin ajomatkan jälkeen. Mä jäin Bacpackers hotellin kohilla pois koska halusin päästä suihkuun. Se hyvä puoli näissä Lonely Planetin suosittelemissa majotuksissa on, et ne on aina niin täynnä ettei henkilökunta edes ihmettele jos marssit sisään, käytät dormitoryn suihkuja, istut hetken koneella tai vaikka osallistut ilmaseen kaljotteluhetkeen. Näistä paikoista yleensä löytyy myös muita jota on matkalla samaan suuntaan kuin sinä, voitte jakaa cäbin tai muuten vaan bondailla reissukokemuksista odottaessasi bussia.

Mä lastasin itteni minivaniin kohti lentokenttää. Taksin keskustasta saa 200.000(kovalla tinkaamisella viidelkymmenel tuhannel), paikallisbussin (matka-aika puoltoista tuntia) alle kymppitonnin ja minivanin 40.000 dongilla. Mä valitsin tosiaan viimesen, matka-aika 50min ja jättö suoraan lähtevien terminaalin eteen.

Air Asialla oli luukuilla ruuhkaa ja kello kävi. Kun mä vihdoin pääsin leidin puheille oli check in jo virallisesti suljettu. Nyt tajuun myös miksi suositellaan tulemaan kentälle kahta tuntia ennen koneen lähtöä (mä tulin tuntia ennen ja check inhän yleensä sulkeutuu 45min ennen koneen nousua) ja odotin puoli tuntia jonossa. Helvetin nopeesti lipun vaihto bording passiin ja juosten ottaa leima pois maasta. Setä äimäs mun passia hälyttävän kauan ja vihdoin avas suunsa kysyäkseen missä mun Suomesta poistumis leima on. Mikä helvetin Suomesta poistumisleima?! Ei mulle ikinä sellasta tarjottu. Selitin et ainoastaan passin skannaus js turvatarkastus vaaditaan maasta poistumiseen. Hän oli epäuskonen ja kysy nähdä mun lentolippua. LUOJAN KIITOS olin fiksu likka ja säilytin kuppasen lentolippuni lompakossa ja kopio löytyy myös tietenkin sähköpostista, mutta siihen nyt ei hirveesti ollu aikaa.
Herra usko, leimas ulos ja juoksin turvatarkastukseen. Mun pienenpieni kassi paino vaivaset viis kiloo ja sain ottaa sen koneeseen. Teräaseita en ikinä mukana kanna ja nesteet olin pakannu asiallisesti uudelleen avattavaan ja suljettavaan läpinäkyvään pussiin(lue minigrip). Henkeä haukkoen olin vihdoin mun portilla ja vallan turhaanhan minä juoksin. Luukut oli tiukasti kiinni ja hermostunut väkijoukko steppaili jalalta toiselle odottaen sisäänpääsyä. Mä menin lunkisti syömään törkykalliin illallisen viereiseen raflaan ja kulutin viimeset dongini kierrellen taxfreetä.

Lento kestäis kolme tuntia, aika ero olis +8 greenwichiin, mä laitoin musiikin soimaan, luin tabletiltani Anna Kareninaa ja mietin jälleen taakseni jäävää maata. Pastellivärien sävyttämiä vessakaakeleita, kapeita taloja ja värikkäitä hautakumpuja, pitkähäntäsiä kissoja, jutustelevia tuntemattomia, nuudelikeittoja ja ilmasta teetä, ”i love you!” huutelijoita ja tatskalääppijöitä, piiiitkiä bussimatkoja ja luonnonkauneutta. Vietnam, kyllä, pidin siitä ja tulen varmaankin jonain päivänä palaamaan, mutta nyt olisi luvassa Malesia ja ekana etappina pääkaupunki Kuala Lumpur!

Hanoi

Saavuttiin Hanoihin kivasti aamusta. Bussi pysähty n. 5km päähän ”keskustasta” eli Hoan Kiem järvestä jonka ympärillä suurimmaksi osaksi tapahtuu. Otin moton 20.000 dongia, lähtöhinta oli luonnollisesti triplat. Trafiikki Hanoissahan on melkeen yhtä kaoottinen ku Ho Chi Minh Cityssä. Matka kesti naurettavan kauan ja puikkelehdittiin sedän kaa mitä pienimmistä väleistä. Jengi tööttäili jatkuvasti niin että mun korvissa soi. Olin kattonu nopsaa wikitravelista kadun jossa oli suurin osa halvoista majotusvaihtoehdoista ja pyysin heivaa mut johonki huudeille.

Iso pieni kaupunki tämä Hanoi. USAn pommitusten jäljiltähän harva rakennus on yli viisi kerroksinen, paitsi modernimmat hieman kauempana keskustan ulkopuolella olevat. Historiaan voi tutustua moninaisten museoitten kautta: On military museoo, naisten historia museoo, Hoa Lon vankilaa, ethnology museoo ja vanhan kunnon ”setä Hon” mukaan nimettyä. Jos tähän dongeja koristavaan arvostettuun vapaustaistelijaan haluaa paremmin tutustua voi vierailla myös hänen mausoleumissaan, jossa hän 2. Syyskuuta 1945 luki kuuluisan manifestinsa. Pirteämmän linjan vierailijoita saattaa kiinnostaa Oopperatalo, yhden pilarin temppeli tai Old Quarterin kujien rykelmä katumyyjineen ja kengänkorjaajinen (varovasti! Suutarit kirjaimellisesti repii kengän sun jalasta jos siinä on pieniki virhe!). Kaupungista voi tehdä toki päivä retkiä Perfume Pagodaan tai parin päivän reissuja esim Sapaan tai kuuluisaan Halong Bay
Mullahan oli mielessä UNESCOn maailmanperintökohde Halong Bay. Teeveestäkin tuttu lahti on ollu mun ”must see”- listalla pitkään ja odotin vierailulta paljon. Tarvi vaan löytää tour agentti joka täyttäis mun vaatimukset kohtuulliseen hintaan.
Buffalo Tours, Handspan sekä se originaali Sinh Cafe Tourihan on niitä suosituimpia ja kuuluisimpia. Buukata tarvii kuukautta etukäteen ja maksu määräytyy vaatimusten mukaan. Yleensä voit valita kolmesta eri hintaluokasta: törkeen halpa, keskihintanen ja kallis. Halpa on kakskymppisille reppureissaajille tarkotettu ”Booze Cruise” eli Ruotsin laiva Vietnamissa. Keskihintanen on pariskunnille ja matkailijoille jotka oikeasti haluavat saada jotain elämystä irti tästä lahdesta. Kallis on oletettavasti rikkaammalle väestölle ja eläkeläisille.
Mä odotin maksavani $60-100 kolmesta päivästä ja kahdesta yöstä. Halusin matkata lahdelle isolla ilmastoidulla bussilla, päästä luksus risteilijälle nuorekkaalla porukalla, saada kaikki ateriat, sisäänpääsyt ja kulkuneuvot samaan hintaan, majottua jollain muulla kuin kaikkien suosimalla Cat Ba saarella, päästä kajakoimaan, uimaan ja nähdä luolia ja eläimiä. Ja tämmöstä tarjosi onnekseni mun oma hotelli! Hinnan sai tingattua $90.

Hotelleissa myös kilpailu on kovaa ja porkkanana on kaiken maailman tarjontaa. Viidellä dollarilla saa dormin kuumalla suihkulla, ilmastoinnilla, aamiaisen, pyyhkeen, ilmasen netin ja koneitten käytön, ilmasta kaljaa kahen tunnin ajan ja kaupungin kartan. Ja valinnan varaa löytyy! Mä otin majatalon jossa pääsin heti suihkuun. Sit lähtiki liikkeelle super aktiivi päivä!

Käppäilin ympäri kaupunkia siitä aamu kaheksasta ilta kymmeneen ja tein perus rundin eli markkinat ja kävellen nähtävät sightseeingit. Olin yhellä pikku kujalla ku viereisen parturin naiset huito mua sisään. Mun tukkahan oli jotain ihan järkyttävää. Rastottuva ”laatta” takaraivossa, helmiä siellä täällä, yli kasvanu otsis ja kulahtanu oranssi väri. Menin vähä epävarmana lähemmäs ja viehkeän iloinen Lying alkoi selittämään. He etsivät mallipäätä TIGIn koulutukseen. Luvassa olisi värjäystä ja leikkausta. Olin miettiny parturiin menoa pitkään ja kallista lystiähän se ei aasiassa ole, mutta enemmänkin epäilyttänyt osaaminen. Lying oli TIGIn virallinen kouluttaja ja ylpeänä esitteli diblomejaan, oppilaana olisi Tam. En sen enempää kyselly vaan istuin penkkiin. Oon tehny näitä ennenkin suomessa enkä edes siellä pysy perässä mistä on kyse ja mitä mun päälle tehdään, nyt vielä vähemmän ku parivaljakko puhu vietnamia. Mut shokkina tuli varmasti molemmille mun pään tilanne ja voivottelivatkin alkuun ”Oh, veri päääd”iä aika urakalla. Takatukka läks ja väri tummennettiin suklaisen tummaksi. Leikkaus oli hyvin aasialainen joka sopi mulle vallan mainiosti. Ei yhtään haitannu myöskään kasvohoito joka alotettiin kun väri seiso päässä ja loppu hiusten pesun jälkeen kuorintaan ja hierontaan. Hartiat ja niska ei myöskään jääny ilman huomiota. Oi kyllä, ammattiparturointia vietnamilaisittain! Suosittelen! Ja hintahan oli pyöreä nolla 🙂

Hotlalla tapasin kämppikseni, ylisosiaalisen kanadalaisnaisen. Hän puhua pulputti minkä kerkes. Koitin hienovarasesti livahtaa syömään ennen teatteria mutta mimmi vaan jatko jauhamistaan ex pomostaan joka kuoli viime vuonna Laolaisessa vankilassa ja nykysestään joka ei oo ihan niin mukava ja exästään joka joutui vietnamilais tytön pauloihin työmatkallaan ja kaikista kreiseistä tyypeistä kenen kaa hän oli reissannu ympäri Laosta ja Vietnamia… Selves että hän oli ollut poissa kotoa huikeat kymmenen päivää. Mistä näitä ihmisiä siunaantuu?! Hän seuras mua katukeittiöön ku mun kaa oli niiin helppo puhua… Mä en kestä! Avasin suuni jonku kolme kertaa tyyliin: ”Oh, really? Quite a story!” Onneks varasin lippuni päivällä ja nyt piljetit teatteriin oli loppuunmyyty, joten meidän tiet erkani ovella.

Menin siis Thang Long Water Puppet teatteriin joka oli kyl loistavasti toteutettu! Paremman paikan lippu kustansi 100.000 dongia ja näytöksiä oli kahdesta kymmeneen kahden tunnin välein. Kolme naista soitti ja lauloi erikoista hengitystekniikkaa käyttäen Vietnamin mytologiasta ja historiasta. Lava oli täytetty vedellä ja katosta tuli lisää, kuuden hengen ryhmä ohjasi verhon takana puunukkeja. Historiaa kauniisti ja hauskasti kerrottuna. 45minuutti myöhemmin valuin yömarkkinoiden kautta nukkumaan. Aamulla lähtisinkin nollanollaseiskan maisemiin Halong Bayhin 🙂