Kristian

Odotettiin et laiva lähtee pois Bambulta. Olin aika maassa, vaikka tiesin et valosa tulevaisuus on edessä, mut olihan mun paratiisi varastettu multa. Olin ilonen nähdessäni Fizzin ja juteltuani Sabinan kanssa, mut en jaksanu hymyillä. Olin ajatuksissani aurinkotuolissa kun punakkakasvoinen hikinen mies pöllähti naamani eteen posket täynnä patonkia. ”Anna pusu” se sano ja ällötti mua. Sen hengitys haisi  viinalle ja vaattet oli paskaset. Mua yllättäen huvitti. Se kysy, mitä mä ajattelen siitä. Sanoin ” Sä oot ehdottomasti hurmaavin ja seksikkäin mies koko rannalla.” Sen silmät vähä harotti kun se hymyili. Antabuksen punakat kasvot ja korkeet poskipäät paljasti skandinaaviset sukujuuret.  

Astuttiin laivaan. Alusvaatemallin ruumiin omaava Philip, jurrinen Janne, Nora vinkuva kanalelu kaulassaan, Fizz maskarat poskillaan sekä Kristian, norjalainen taiteilija. Aiemmin kun hän hoiperteli veteen ja alko huitomaan ohjeita ruorimiehelle kuin liikennepoliisi ja kun hän kapusi tikkaat laivaan nurinperin en vielä ollut täysin vakuuttunut, mutta tiesin siellä jossain piilevän oikeasti hauska persoona, muutakin kuin huomiota haluava kakara.  

Kaks päivää tyyppi oli vaan kännissä ja lähinnä ärsyttävä. Ensinnäkin minkä helvetin takia sen tarvi kutsuu Janne meiän peesiin. Kun Janne oli tarpeeksi juopunut hän unohti viimeisetkin englanninkieliset sanat jotka hän osasi ja turvautui sönköttämään suomea mulle. Halusin kirota Kristianin alimpan helvettiin.  

Pääsin karkaamaan tilanteesta aamun pikkutunneilla kun Philip väsy juhlimiseen. Otettiin vaivihkaa tuktuk Ha Chiendaan kun muut jatko bailuja.  
Aamulla meno jatku. Karinakin oli kännissä, en halunnu puhuu bisnestä ihan vielä. Oli epätodellinen olo. Istuin ja piirsin, keskustelin ja yritin keskustella. Nora kävi oksentaa pari kertaa, pullo jos toinen jägeriä oli ilmeisesti tuhottu samalla porukalla eikä kukaan ollu nukkunu. Oli markkina lauantai. Haahuiltiin kojujen seassa ja kuunneltiin musiikkia, juotiin boolia vesimelooneista. En tienny mitä mun kuuluis tehä, oisko Karina millon selvinpäin? Mun tarvi saada varmuus että mul on ilmanen asuminen ja ruoka, muuten en vois jäädä, mun on pakko säästää ja mieluiten jäisin Kambodzaan, mut jos duunii ei löydy jatkasin pian matkaan. Sihanoukville ei oo varsinaisesti mun lempparikaupunki tässä maassa. Markkinoilla tapasin edellisen illan kyypparin Janan joka muisti vuodatukseni työpaikan menetyksestä. Hän esitteli mut irlantilaispariskunnalle jotka etti työntekijää vaatekauppaan rannalla, ainakin muutamaksi päivää kun he ovat poissa. Rahaa maksettasiin viis dollarii päivä plus vaate edut. Miksei? Karinalla oli selkeesti ränni päällä.  

Kierreltiin vielä hetki kojuja, ihmiset myy niin random sälää! Ihmettelin tän yhen vanhan herran aarrelaatikon sisältöä, joka näytti kirjaimellisesti jonkun lapsuuden pikku aarrepiilolta, kun silmääni osui omituinen noppa. Yhdellä sivulla hertta10,  yhdellä pelkkä risti, pata ysi, punainen kuningas, vihree rouva ja sininen jätkä. Vielä hämärämmältä tämä uusi lelu tuntui kun herra kysyi:” Pidätkö siitä?” Nyökkäsin hymyille, jonka jälkeen hän juhlallisesti ilmoitti saavani pitää sen, onnen amulettina.  

Palattiin hotellille ja vastassa olikin vielä humalaisempaa (jos se on mahdollista) henkilökuntaa ja asukkia. Mua ei ihan kaikki jutut jaksanu naurattaa mut olo alko olla huojentunu. Nyt mul on ainaki yks duuni paikka 🙂 Mietin nanosekunnin miksi Kristian oli niin hyökkäävä jutellessaan ihmisille, mut en jaksanu ymmärtää miksi.  

Sunnuntai koitti monelle masentavana ja krapulaisena. Fizz kerto mulle Kristianin tarinaa. Hän oli työstäny reissatessaan tulevaa valokuva näyttelyään ja muutama päivä sitten hänen omaisuutensa varastettiin bungalowista. Nyt hänellä ei ollut mitään näytteille pantavaa. Ura vaakalaudalla, pennittömänä Kambodzassa.  

Sinä aamuna mä vihdoin ymmärsin. Fizzin kertomus oli ku kirjan takakansi joka antaa vähä käsitystä mitä tulevan pitää, tämä päivä sen sijaan Kristianin kaa tulis olemaan novelli hyväksymisestä, ymmärtämisestä, löytämisestä ja sattumasta.  

Istuttiin baarin pystyjakkaroilla ja juotiin aamukahvia. Ankat paritteli viereisessä lammessa, se näytti ku uros ois hukuttanu naarasta, eikä kummallakaan näyttäny olevan mukavaa. Otin vieressä lojuvan kirjan. Pläräsin sivuja ja pyysin häntä sanomaan ’stop’ kun siltä tuntuu. Stop, aukasin sivun. Liikutin sormeani pitkin tekstiä. Toinen ’stop’ pysäytti lauseeseen. ”Päivän miete”. Lause oli jotain uskosta.    

Mä sanoin Kristianille tietäväni mitä tapahtu, ja olevani pahoilani. Hän huokasi ja alkoi puhumaan. Lyhyesti ja tuskaisesti hän kertoi masentavan tarinan varkaudesta ja mä kuuntelin. Kysyin millasia kuvia hän oli ottanut matkustellessaan. Ihmisistä, maisemista vai asetelmista. Mulla ei käyny mielessäkään et vois olla muitakin vaihtoehtoja.  

Muutama kuva oli tallessa ja ne oli jotain mitä en oo ikinä nähny. Valokuvia kirjan sivuista. Ei tavallisista tekstiä vaan sivuista joihin kaikki ihmiset hänen matkansa varrella oli poimineet omat merkittävät sanansa ja peittäneet muut pois. Jotku oli valettu steariinilla, jotku oli rajattu yli ja jotku yksinkertasesti sutattu, toisiin oli piirrelty, joihinki liimailtu, teipattu. Mutta kun mä näin tän ite kirjan, se oli nerokkain matkakertomus jonka oon ikinä nähny.  

Kirja oli kulkenut hänen mukanaan pitkän taipaleen. Luettuaan tämän muutaman kerran Kristian päätti kirjoittaa omansa. ”Heart of Darkness”ista tulikin ”Art of Darkness”. Siellä ne oli, näiden sivujen välissä. Kaikki ne ajatukset, kaikki tunteet. Hän ja nämä ihmiset ilmaisseet itseään ja kertoneet tarinansa. Nerokasta.  

Pyysin häntä piirtämään mandalan kanssani. Aloitin pisarasta ja kaksi tuntia myöhemmin lopetimme. Piirtämisterapiaa. Hänen kynä oli raskas ja linjat jyrkkiä, rauhotin tän kuvion. Pehmeistä muodoista tuli kaikkitietävät kasvot. Kasvot hymyili. Hahmo puhui:

”Miksi” ”ei”
”aivastaisi”
”loppu”

”ainut” ”ystäväni” ”lopetettu” ”tanssi”

”pannaanko” ”kun” ”on” ”tee” ”aika”

”universumi” ”puhuu” ”totuutta”

”kuuntele”

”oletko” ”sinä” ”elossa”

”joka” ”kerta” ”kun” ”liikut” ’ ”joka””askeleella”

”elämä”

”elämä” ”on” ”kaksi”

”lusikallista” ”sokeria”

”lisää” ”lunta”

”elämä”

”on” ”hullu” ”ihmeellinen” ”kristianille”

Se oli ruminta mitä oon ikinä piirtäny. Ja se oli kaunista.  

Hän kaivoi ”Art of Darkness”in ja pyysi voisinko tehdä sivun hänelle. Olin otettu.  

Lähdimme kävelylle. Avojaloin. Kaikkialtahan löytyy long beach, niin täältäkin ja se on ainaki nääääin pitkä! Varsinkin kun sen kävelen sen kaheksan kertaa päästä päähän…  

Tuijotettiin punamullan pölyttämää maata. Käveltiin verkkasesti. Jotakin muutakin oli meneillään. Kristian oli juuri eronnut tyttöystävästään puhelimitse. Nopea lempi oli sammunut ja epäilykset hiipi pintaan. Koulutus oli tärkeämpi kuin ihmissuhde, raha tärkeämpi, tulevaisuuden kuva joka yhdessä rakennettu särkynyt, kaikki kuollut kai hitaasti, mutta tulee rytinällä niskaan kuin sankko kylmää vettä aasialaisessa ämpärikylvyssä.  

Samastuin jotenkin tähän kohtalotoveriin. Alettiin puimaan ihmissuhteita. Avasin sanaisen arkkuni, mutta ensimmäistä kertaa niin muille kuin itsellenikin avasin myös kipeitä muistoja ja tuntemuksia. Oli tuskasta puhua, mutta vapauttavaa. Uskalsin kohdata nämä satuttavat ajatukset jotka olin haudannut jonnekkin mieleni perukoille.  

Oltiin keräämässä pelikortteja. Jos löytää kortin kuvapuoli alaspäin, se kuuluu nostaa, kuvapuoli ylöspäin tuo vain huonoa onnea. Kristian löysi ekan korttinsa, hertta ässä.  

Hän kerto mulle samankaltaista, ihmisistä jotka vaan satuttaa satuttamisen ilosta, teinityttönä ku sitä piti poikaa kädestä ei osannut arvata että sellasiakin paskiaisia on olemassa. Mutta mistä nämä paskiaiset sikiää? Näiden askelten aikana pohdittiin sitä ja paljon.  

On myös niitä jotka vainoaa. Vie asiat äärimmäisyyksiin eikä halua nähdä totuutta vaikka se seisoo siinä silmien edessä. Ovat vainottuja, ihailevat pakonomaisesti tajuamattaan miksi harkintakyvyn heiketessä. Tä oli mun kohtalo, ja kun näin kävi, tajusin miten vaarallista rakkaus on. Ei enää, en halua olla se joka ei pysty ajattelemaan järkevästi, toimimaan johdonmukaisesti, näkemään selkeästi. Eihän se ole rakkautta.  

Ja on niitä jotka turtuu, ovat laiskoja näyttämään tunteensa ja kommunikoimaan. Ihmissuhteessa mulle ainakin tärkeimpiä tekijöitä on tunteiden ilmaiseminen ja puhuminen, niin hyvässä kuin huonossa. Jotku ihmiset vaan on, tunteiltaan laiskoja.  

Sit on ongelmalliset ihmiset ja hoiva vietti. Oi, tähän moni suomalainen nainen varmaan samastuu? Vauvakuumeesta ei ole tietoakaan, biologinen kello ei tikitä ja ihailun kohteella ei soi minkäänlaiset kellot päässä. Mitä enemmän ihailunkohde on elämässään hukassa, sen parempi. Tunnet olos tarvituksi. Jos henkilö vielä käyttää rankasti alkoholia tai jopa huumeita niin mikäs siinä ollessa kun tunnet olevasi hänen elämänsä valo, päivien piriste, ankkuri elämän tyrskyissä, kun hän taistelee ongelmiaan vastaan. Tai kun sinä olet auttavinasi häntä, epäitsekkäästi vaan haluat auttaa poloista, kun oikeasti saat kiksejä tästä ”tarvituksi” tulemisesta. Joku tarvii sua. Saat kannustaa ja tukea. Mitä sä siitä oikeesti saat?  

Ja sieltä kai sikiää ne hyväksi käyttäjät. Taisteltuaan ongelmiensa kanssa turhan kauan, tai päädyttyään loppupeleissä yksin ja säikähdettyään tätä alkaa etsimään jotain ketä käyttää hyväksi. Ei tarkoituksellisesti välttämättä, mutta jotain haavoittivaista, kaikkensa antavaa ja hyvää tarkoittavaa ihmistä voi niin helposti pallotella. Niistä saa hyvin irti kaiken minkä tarvii, ihan vaan ittesä takia. Ihan vaan et tuntis olonsa hyväksi taas. Halutuksi ja rakastetuksi.  

Mutta missä on ne aidot tunteet ja ihmiset? Missä piilee sellanen sydämen omaava sielu, joka haluaa olla vaan turvassa toisen riekaleisen sydämen kaa. Haluaa pitää sitä hyvänä koska haluaa yksinkertaisesti vaan rakastaa. Sellanen sielu joka tukee ja kannustaa koska tietää sen kantavan suurinta voimaa. Haluaa huutaa maailmalle kuinka paljon rakastaa, koska on niin onnellinen ja ylpeä kumppanistaan. Ihailee tätä, mutta näkee selkeästi myös tämän inhimilliset virheet. Ovat kiitollisia ja osaavat antaa anteeksi. Sanoin Kristianille et vaikka  tuntus koko maailman kaatuvan niskaan, ei pidä menettää uskoaan rakkauteen. Ja sillon mä nostin mun ekan kortin. Se oli puoliksi piilossa mullassa. Turmeltunu, likanen ja reikänen. Hertta ässä. Tietenkin.  

Siinä me oltiin, kaks yksinäistä sydäntä eri korteilla. Itkettiin. Siinä kävellessä mä uskalsin avata sydämeni, jonka olin haudannut jonekkin syvälle josta kukaan ei sitä löytäisi ja voisi satuttaa. Nyt siinä, täysin avoinna, Kristianille.  

Käveltiin neljä tuntia, meidän jalat oli verillä, rakkuloilla ja arat kun palattiin Ha Chiendaan. Meillä oli myös taskut täynnä pelikortteja. Jokereita tuli joka kerta kun jompikumpi sanoi jotain ironista ja kuninkaita oli varmaan seittemän ja ainostaan yksi jonka kääntöpuoli oli erilainen. Aasiassa taitaa olla tasan yksi pelikorttitehdas ja niitten kuosi ei usein vaihdu. Musta naarmuttunu rouva nousi kun vuodatin epäuskoani itseeni, ihmisiin ja etten luottaisi enää ikinä kehenkään. Tyhjä taisi tulla kun jompi kumpi kysyi ”entä jos…”  

Iltaa jatku myöhään ja aamulla mä alotinkin työt. Kristian hoitaisi poliisin kanssa rikosilmotukset ynnä muut. Eka päivä kaupalla meni madellen. Kristian tuli takaisin juuri ennen kuutta ja sain kyydin kämpille. Kämppä 🙂 hih, siltä se tuntuu kun jakaa huoneensa yhdeksän muun kanssa, hammasharja on pitkästä aikaa lavuaarin reunalla ja voi kävellä keittiöön hakemaan lusikan tai tuhkakupin. Ai niin, oon ollu niin työntouhussa noitten tatskojen kaa että aloin polttaa taas. Noh, lopetan taas ku lähen Kambodzasta, tiedän sen nyt olevan helppoa kun osaan kontrolloida sitä.  

Elimistön puhdistuspäivä. Teki hyvää. Lisää syvällisiä mietteitä. Kristian oli vielä maassa. Poliisilla oli menny koko päivä ja rahaa piti ”lahjottaa” $20. Annoin hänelle lahjan piristykseksi: Ekhart Tollen ”New Earth” joka sai jatko nimen ”New Life”. Hän kirjottaisi senkin paremmin.  

Huomasin ajattelevani häntä kun päivät piirtelin kuvia palmupuun alla. Näin nopeasti näinä päivinä hänestä oli tullut mulle tärkeä. Hymyilin kun ajattelin häntä. Oli kiva huomata miten elimistö puhdistus toimi Kristianiin. Hän alko nauramaan enemmän ja nauratti muita ja joka kerta kun katsoin häntä, hän hymyili jollekkin. Miehestä joka murehti näyttelynsä kaatumista ei ollut jälkeäkään. Tämä rauhotti mua.  

Oon piirtäny paljon ja sain taas läjän taska projekteja. Viis seinää ja taulu maalattavana. Silti mä hämmennyn joka kerta kun joku sanoo mua taiteilijaksi. Minäkö taiteilija? Hän kehui töitäni ja mielessään varmaan analysoikin vuolaasti. Verbaalisesti hän oli hyvin sanavalmis ja nautin niistä kiihkeistäkin väittelyistä esim siitä mitä on taide, en häpeillyt mielipiteitäni tai tietämättömyyttäni, olin täysin sinut yllättäen itsenikin kanssa. Olin sinut taiteeni kanssa. Miten tämä tapahtui? Löysin myös uusia tyylejä kokeilla, sain uusia ideoita ja inspiroiduin.  

Naurettiin jollekkin vähäpätöiselle läpälle meidän baaritiskillä kun Karina kertoi jonkun soittaneen Kristianille. Ex. Hän ei soittanut takaisin.  
Seuraavana aamuna facebook toimi sanansaattajana. Nyt tyttö oli valmis tulemaan Singaporesta Kambodzaan, ihan vaan pariksi päivää. Mitä tämäkin tarkoittaa? Haluaako hän parantaa omaatuntoaan tapaamalla vielä kerran, haluaako hän testata tuleeko Kristian vastaan vai haluaako hän sittenkin vielä yrittää tätä kaukorakkautta? Onko rakkaus sittenkin tärkeämpi kuin raha ja ura?  

Hän menisi. Hän lähtisi perjantaina Phnom Penhiin ja katsoisi mitä tapahtuu. Mä oli surullinen. Aloin luonnostelemaan tulevaa seinämaalausta. Paratiisia. Jokainen kertoi tarinaa omastaan. Mä en tienny mikä mun oli.  

Torstai päivä oli kaupalla tylsä. Tais sataa vähä. Kuivakausi my ass. Tein puolikkan päivän ku pariskunta palas saarelta. Illalla Kristiankin palas kämpille. Nyt hän tiesi millä korvaisi valokuvanäyttelynsä. Hän oli kerännyt kortteja päivän ja jokerit oli nauranet päin hänen näköä. Yksi kortti kumminkin puuttui pakasta. Hertta kakkonen, ainut mitä ei vielä ollut. Fernando oli hänen seurassaan kun tämä löytyi, mutta kumpikaan ei halunnut kertoa mistä silloin oli kyse. Mutta huomenna Kristianin elämä muuttusi. ”New Earth, New Life”. Hän lähtisi Phnom Penhiin setvimään välinsä exän kanssa, menisi Laosiin hänen kanssan tai ilman ja palaisi Norjaan pelikorttien ja ”Art of Darkness”in kanssa. Näyttelyssä olisi vielä kolmas tekijä. Veistosta muistuttava pala varvassandaalia. Sattuma. ”Älä jätä muuta kuin jalanjälkiä”.  

Aamu koitti sumuisena. En saanu enää unta. Menin olkkariin viimeistelemään tulevan seinämaalaukseni luonnosta: ”Lost in paradise” Pala kaikkien unelmaa kuvattuna bungalowin seinään. Kristian oli lähdössä. Kysyin oliko nämä hyvästit vai jäähyväiset. Hän lupasi että ne olisi vain jäähyväiset. Sain päähänpiston. Varmuutena tästä halusin antaa pantin. Kun mä lähin matkustaa mun messis oli tasan kolme mulle tärkeetä asiaa: mun ystävien ja perheen singneeraama madventuresin maailmankartta, täynnä jäähyväisiä. Hukkasin sen läksiäisiltanani ennek ikinä kerkesin lukee niitä sanoja. Toinen oli kello, hajosi viikossa. Mun mielestä tä oli tavallaan aika runollista. Myin ja annoin pois kaiken paitsi nämä turhat mutta minulle tärkeät asiat. Hukkaan ne ja miten se muuttaa elämääni? Ei millään tavalla, jatkan vain matkaani ilman aikaa tai tietoa minne olen menossa.
Suunnannäyttäjänä mulla oli vielä kompassi. Tukholmasta ostamani antiikkinen pienenpieni kuparikompassi. Jonka neula osottaa joskus pohjosen sijasta etelään, muttei ikinä heitä ”sen pahemmin”. Ilman sitä olisin hukassa. Annoin sen Kristianille, ja sanoin uskovani häneen. Itkettiin. Halattiin. Hänellä oli myös lahja. Hän levitti pelikorttinsa pöydälle ja alkoi etsimään. Aikansa pengottuaan hän löysi vastalahjan. Hän pyysi että pitäisin sitä hänelle tallessa kunnes tapaamme jälleen. Hän pyysi pitämään sitä raadollisesti. Se oli herttojen kakkonen.  

Kun mä pengoin sitä kompassia laukustani löysin jotain minkä olin meinannu jo unohtaa. Se noppa, mun onnen amuletti. Täynnä sydämiä ja kuvakortteja. Oltiin molemmat kananlihalla. Siihen ei sanoja tarvittu.  
Mutta hän sano ja paljo, hän anto paljon. En oo koskaan ollu mitenkään erityisen ylpeä  itestäni. Kun Kristian lähti mä viimeistelin luonnokseni. Kaikkien paratiisit, olin ylpeä itestäni. Mutta mun paratiisi puuttu edelleen…

Yllättäen havahduin. Kristianin osuus paperilla oli tietenkin kaks hertta ässää, ja mun luonnollisesti olis polku joka johtaa niiden luo. Kaikki oli niin selvää, pelottavalla tavalla. ”New Earth, New Life” oli nimetty ihan väärin. Sen pitäs ollan”New Heart, New Life”.

Missä mun kompassi on ku mä tarvin sitä?… Kai joku päivä kun mä oon kuluttanu sen herttojen kakkosen puhki, mä ehkä saan mun kompassin takas, joku päivä me varmaan vielä kohdataan. Pitäskö tähän uskoa?  

Mä uskon siihen.

Advertisement

Phnom Penhistä Sihanoukvilleen

Koh Ru… Mun paratiisi. Kadonnut paratiisi.  

Kun mä olin pieni en montaa asiaa muista koko ajasta. Muistan Shellin pajatsokoneen ja vanhat patut pullakahvilla vahakangas liinojen peittämissä pöydissä. Muistan pölyttyneet muovikukat amppeleissa ja tupakan katkun. Joku kostutti sormenpäätään ja keräsi sokerimuruset pöytäliinalta.  

Muistan Sokkarin Lailan ja miten mietin kuinka se voi näyttää vuodest toiseen samalta.  

Muistan ku kerhossa kerrottiin miten Jeesus tietää monta hiusta mulla on päässä. Mietin silloin ekaa kertaa miten tämä ”Jeesus” on aika epäilyttävä tyyppi.  

Muistan imurin. Se oli painava ja me seistiin Sirjan kaa Männistön yläkerran portaiden päässä.  

Muistan ku naapurin Heli kerto että on epäkohteliasta olla katsomatta silmiin ku puhuu toiselle.  

Muistan ku katoin Alfredia, ihailin piirtämisen jälkeä ja halusin ottaa kynän käteen.  

Muistan ku katoin muumeja ja ne lähti tosta noin vaan hattivattien saarelle ilman kompassia tai merikarttoja. Kun näin sen saaren, koin sen tunteen ekan kerran. Halusin matkustaa, halusin löytää sellasen saaren.  

Koh Ru oli mun hattivatti saari. Niin… Se oli.  

Olin Sihanoukvillessä yhen aikaan. Lipusta pyydettiin kymppiä, maksoin femman. Tutut mopotaksit odotti asemalla kertoen et keskustaan on kaheksan kilsaa ja hinta kuus dollarii. Niinpä niin. Maksoin viiskyt senttiä ja viides minuutis oltiin perillä. En oo eilisen teeren poika.  
Oli kiva palata paikkaan jossa tietää missä mennään. Olo ei ollu ku äitinsä hukanneella neli vuotiaalla. Muistan tämänkin lapsuudestani, K-kauppa oli valtava labyrintti.  
Olin sopinu tapaamisen ystäväni veljen kanssa. Oli tarkotus tavata ja tutustua ku oltiin kerta samoilla huudeilla. Paska nettiyhteys, unohtunut puhelin, mitä näitä nyt on. Ei osuttu samaan paikkaan samaan aikaan joten lähin kyselee venettä saarelle. Pyydettiin posketonta kahtakymppiä. Sain hinnan lopulta kymppiin mutta seuraava vene olisi 8.30 aamulla. Onnekseni törmäsin tulevaan pomooni Emilyyn. Otettiin vodkatonicit ja puhuttiin bisnestä. Emily oli lähössä Bangkokiin viikoksi mutta saarella mua olis vastassa Jamie, osa omistaja ja vuoropäällikkö. Sofia ja Vida tulisi alle viikossa takaisin lomalta, Fizz, Pedro ja Sonia olivat vaihtaneet duunipaikkaa, mutta khmer henkilökunta olisi edelleen saarella. En malttanut odottaa!  

Aamu koitti viimein, menin saarihyppely porukan kaa. Pysähdyttiin klassisesti snorklaamaan ja uimaan, MENNÄÄN JO! Mutta kun saari lähesty odotin sitä tunnetta. Missä mun tunne piilee? Kakskytminuuttia kävelyä toiselle puolen ja kuulin discojumputusta enneku olin ees perillä. Mutta vastassa oli ihana khmer henkilökunta, mut otettiin vastaan lämpimin syleilyin. Alkuhälinän jälkeen mulle selves että, mun rakkat oli vastikään lähteneet saarelta. Baarin takana oli outoja kasvoja. Nyrpeirä naamoja kattoen mua tyyliin mitä sä haluut. Jamie, mun tuleva uus pomo katto mua ku kummajaista ku esittelin itteni: Virve, sun tuleva työtekijä.
Ilmeisesti, hänen sanojaan lainaten, sillä mitä Sofia, tai Vida tai entinen vuoropäällikkö Sonia on sanonu, tai edes Emily, ei oo mitään painoarvoa, koska ne ei tiedä v****akaan mitä saarella tapahtuu. Hän tiesi kaiken mun työhistoriasta, eikä mulle kuulemma olis paikkaa tai käyttöä. Paikka oli täynnä kääliöitä, joten en ees mahtus majottuu. Olin maani myyny. Mitä täällä tapahtuu! Kun luulin menettäneeni toivoni näin Fizzin. Pari kuukautta sitten hän oli vielä töissä saarella, nyt viettämässä kavereittensa kaa vapaa-aikaa. Kerroin mitä olin just kuullu, hän kertoi ottaneensa loparit muiden kaa juurikin tästä syystä. Meininki oli menny ihan levottomaksi. Johtajaportaalla oli kukkotappelu siitä kuka määrää ja mistä ja työtekijät sai kärsiä. Aika tuttu tilanne etten sanois…  

”Kaikella on tarkotuksensa” sanotaan, ja mä yhdyn tähän väitteeseen. Fizz oli nyt töissä mantereella, Ha Chienda nimisessä resortissa jonka omistaja etsi taidemaalaria työstää seiniä. Mikä ihme munkkipulla?!   En ”päässy” siis kokeilee työntekoa kyypparina ja respantätinä, vaan yllättäen musta tulikin maalaava kulkuri ja saisin viettää päiviäni ihastuttavan Fizzin, Noran, Leon ja Karinan huostassa. En valita 🙂   Pari tuntia myöhemmin siis hyvästelin saaren. Ennen sitä kumminki kerkesin nähdä saksalaisnaisen. Hän oli myös saarella viimeksi, hänen kanssaan annoimme paikalle lisänimen ”terapiasaari”. Hän ei pystynyt kohtaamaan maailmaa vielä, revittyään itsensä paikasta pois viinekerralla sai hänet tajuamsan ettei hän ollut valmis. Hän jäisi, viimeiseen asti. Noin vuoden päästähän saari suljetaan, kaikki puretaan ja tilalle rakennetaan iso rikkaitten resortti. Juteltiin hetki. Mä toisaalta toivon että hän lähti ennen sitä, sitä helposti vieraantuu todellisuudesta kun jumittaa kuplassa.  

Napattiin kello kahden botski takas. Samslla kertaa mukaan lähti super jurrinen perussuomalainen, Janne. Voi luoja mun pää meinas revetä! Hän oli hyvä muistutus siitä miksi ravintola-ala joskus otti pannuun. Just tollaset auringonpolttamat, kaljamahaset, kolme aivosolua omaavat juntit, jotka purkaa turhautumistaan ja agressioitaan muihin kun alkoholi on vienyt viimesetkin estot pois. Todellakin, mä en ollu vielä valmis palaaman baaritiskin taakse.  

Tästä alko siis mun päiväni Otresilla Ha Chiendassa. En kerenny olla ku pari päivän ku sain uuden duunin. Irlantilaispariskunta omisti vaatekaupan rannalla halusivat lähtä muutamaksi päiväksi tuulettuu. Lupasin siis pitää huolta kaupasta. Ottasin 3 tuntii aurinkoo, kaks tuntii juttelisin uusien tuttavien ja asiakkaitten kaa ja loput kolme piirtelisin tatska projekteja alta pois. Palkkaakin saan, hurjat viis taalaa päivässä plus vaatteita tietenki, ei paha 🙂  

Eli elämä hymyilee, sittenkin. Menetin mun paratiisin, mutta kuten kai aina, löysin uuden. Otres on yksi rauhallisimmista rannoista Sihanoukvillessä ja Ha Chienda alkaa jälleen tuntumaan uudelta kodilta. Paikka on sopivan pieni, kolme bungalowia ja dormi. Omistaja on hupsunhauska itävaltalais tyttö jolla on jäätävä bisnesvainu 24 vuotiaaksi. Tänne mä jäisin. Nämä asukkaat alko tuntuu siskoilta ja veljiltä, Joe ja Devin tuli takas kuvioihin, Kate ja Matt kävi moikkaa, Elina tulis Suomesta ja riippumatto löysi paikkasa verannalta ja paikka oli ku pieni talo preerialla, mun elämä ku elokuvaa.

Sitten mä tapasin Kristianin.

Stung Trengistä Kratien kautta Phnom Penhiin: kidnapattujen liftareiden tarina

Kiinalainen uusivuosi on vaihtunut. Lohikäärmeen vuosi vaihtu käärmeeseen ja täällä tämä tarkoittaa täyteen buukattuja linja-autoja, hotelleja ja helvetisti yllättäen kiinalaisia turisteja. Mä en tiedä mitä se astrologisesti tarkottaa mut mulle se on ollu kyl jotain mystistä. Niinku oon aiemmin kirjotuksissani maininnu nää käärmeethän suorastaan vainoo mua. Kerratakseni: ensi tapaaminenhan oli kun olin ekan kerran Kambodzassa, Kaardemummavuorilla, siellä niin mun kaa samassa riippumatossa. Toinen kerta oli Vietnamissa luolassa ja seuraava puistossa kun käärme tippu päähäni. Filippiineillä todistin merikäärmeiden parittelun ja yks halus paritella mun jalan kaa, eikä Laoskaan jättäny kylmäksi: kun vuosi oli vaihtumassa olin aattona Robin kanssa rannalla kun näin jotain kiiltävää hiekassa. Kaivoin aarteeni esiin ja löysin rikkinäisen kultaisen lohikäärmekorun. Kun vuosi oli vaihtunut istuimme aamiaisella muuan baarin lattiatyynyillä. Gip istu mua vastapäätä. Kissa leikki jollain Gipin selän takana. Yhtäkkiä Gip pomppas kaks metrii taka-alalle, osotti maahan mun ja sen väliin ja huusi ”FUUUUCK! IT’S A SNAKE GUYS!”. Se luikerteli mua kohti, nousin ylös ja ku irrotin katseeni siitä se katos. Myöhemmin kävin pyörähtää ostaa juomaa ja kun tulin takas Gip kertoi käärmeen lähteneen patjojen alta ja tiputtautuneen jokeen kun olin poissa. Aika hullua, millonhan tulee se hetki ku mua purraan. Sitä odotellessa. Otimme kumminkin tämän kohtaamisen hyvänä merkkinä, onnen tuojana, olihan ensimmäinen aamu alkavaa vuotta 4711, käärmeen vuotta.    

Onnea odotellessa löysimme itsemme siis Kambodzan puolelta, liikkuvasta pakusta jonka ajaja ja vänkäri olivat aloittaneet puhelin neuvottelut meidän viemisestä oikeaan päämäärään oikeasta hinnasta. Hinta oli meidän mielestä sovittu, silti puhuimme vuoronperään puhelimessa kolmannen osapuolen kanssa ja kuski ei suostunut pysäyttämään. Yritimme kivasti pyytäen, jämerästi, anellen. Lopulta mul meni hermot. ”Pojat, nyt lähetään v****un tästä kommariluukusta!” (ent. kolleegaani Tuomoa lainaten 😉 ) Kun kuski oli keskittynyt huutamaan puhelimeen ja hiljentämään mutkaan jossa oli alkavan kylän raittia, mä kiskasin pakun sivuoven auki.  
Kuski älisi jotain khmeriksi, mä annoin sille pahaa silmää. Kaikki tapahtu nanosekunneissa. Pojat kisko rinkkojaan takapenkiltä, mä olin osittain jo ulkona, jarrutin jalallani. Todistajia oli tienvarsilla. Kuski pysäytti poikittain tielle. Päästiin ulos. Käveltiin tiensivuun ja jengiä kokoontu ympärille. Joku puhu englantia ja kysy mitä tapahtu. Selitettiin tilanne ja hän yritti selvittää asiaa kuskin kaa. Sopuun ei tultu joten jatkoimme matkaa kävellen. Ei aikaakaan kun sama jätkä pysäytti tien sivuun. ”Sou sooorii, eitiin okeiii!” Mä olin ku puulla päähän lyöty. Ai nytkö kelpaa? Gip ei halunnu kyytiin mut Devon oli liftannu jo läpi Laosin eikä välittäny maksaa kyydistä vaikka tyyppi oli täys pannuaivo. Devon näytti rahaa, osotti meitä kolmee, kuski nyökkäsi nöyrimmin. Hypättiin vielä kerran ritsille.  

Gip ei antanu periksi, ennenku kerettiin kiihdyttää hän tarkisti asian. Hinta oli taas noussut. Tälläkertaa 18 per perse. Selkee. Mä en jaksanu olla enää kohtelias, jos tyyppi on taliaivo niin olkoon. En ees pyytäny pysäyttääm sitä ei varmasti ois tapahtunu. Onneks oltiin viisaampia, istuttiin nätisti rivissä kamat sylissä ja loikattiin ulos. Tyyppi manasi jotain ikkunasta, mut tyyty manaamaan. Kyläläiset selkiemme takana oli kai liian kuumottavaa jyrkemmälle reaktiolle…  
Seuraava auto oli lava-auto, täynnä ylläripylläri kiinalaisia! Ja meidän onneksemme he pysähtyivät. Hypättiin takaritsille ja heitetteen yläfemmat! NYT voi relata. Maakuntamatkailua indeed! Kun oltiin ajettu muutama sata mertriä ohitettiin meidän paku. Kuski oli jumankauta pysäyttäny puun varjoon ja seiso tienvieressä putkenpätkä kädessä. Me virnistettiin omahyväsesti mutta vähä kauhusta jäykkänä. Mä en halua tietää mikä yhtälö ois tullu hiljasesta hiekkatiestä, kuumottuneesta pakukuskista, kivikasvo vänkäristä, ruostuneesta viemärinputkesta ja kanadalaisesta, italialaisesta ja suomalaisesta liftarista…  

Mutta selvillä vesillä, ehjin nahoin. Muuan iltanuotiolla olimme polttaneet puhkikuluneet Rough Guidemme ja Lonely Planetimme. Ilman karttoja tai tietoakaan suosituksista minne pysähtyä aloitimme matkamme kohti pääkaupunkia. Kiinalaisten kyyti vei pari tuntia. Suut mullassa kiitimme nöyrästi ja kyläläiset ottivat nämä punamultateiden sankarit avosylin vastaan. Virtsaputkemme tyhjennettyämme ja kuivat kurkkumme kostutettuamme kokeilimme uudestaan. Jälleen eka auto pysähty. Tälläkertaa vanha Toyota jossa istu jo valmiiksi kolme. Kuskina armeijan vermeisiin sonnustautunut setämies ja eteen sulloutu nämä kaksi pitkäkyntistä (ei siis varasta, vaan Kambodzassahan tämä on miesten muoti, tapa näyttää ettet tee ruumiillista työtä eli olet rikas) honteloa herraa jotka jakoi siis tilan oven ja vaihdekepin välillä. Takakontissa oli kamojemme lisäksi luultavasti kuollut eläin. Hajusta päätellen.  

Tällä kyydillä pääsimme Kratieen asti. Ja mä sain nähdä ne hemmetin Irrawaddy delfiinit 😀 Auringon laskiessa Mekongin taa, me kuus sulloutuneena ku sillit purkkiin, noin kymmenen delfiiniä pulpahteli pintaan ihan kuin vaan virnistääkseen meille. Mä oisin maksanu satasen niitten vapaudesta ja dippauksesta sinne jorpakkoon.  
Ei kumminkaan maksettu mitään. Herrat heitti meidät bussiasemalle. Ei enää busseja (tuttavallisemmin)PP:hen, etittiin viidellä dollarilla huone ja nukuttiin makeasti aamuun asti.  

Aamuvarhain käveltiin takas torin laitaan kyselee kyytiä. Joku kerto pääkaupunkiin olevan vielä yli kolmesataa kilsaa ja huhujen mukaan matkaan voi mennä naurettavat yheksän tuntia! Oltiin valmiit maksaa femmat kyydistä. Tämähän järjesty. Paikalliskuljetus lähti kun auto oli kolminkertasesti ylibuukattu eikä ovet enää pysyny kiinni. Rahastaja jako oksennuspussit, avattiin kaikki maholliset röörit autosta ja jonkun polvet mun niskassa omat suussa aloitimme hikisen elämysmatkan martiiniakin kuivemmassa erämaassa.   Viisi tuntia myöhemmin (ei suinkaan yhdeksän) olimme perillä. Olo oli jälleen ku filmitähdellä kun ulostauduttiin autosta. Hyeenat hyökkäs ku oltasiin viimesiä lihapaloja maan päällä. Kävelimme.  

Majottauduttiin tälläkertaa porvari travelleri alueelle jokirantaan. Viimeksihän löysin tyyssijani vanhan järven rannalta (joka siis näinä päivinä on kuivunut ja guesthouset on tyhjillään tai jopa lopettaneet täysin toimintansa) koska ideana oli olla lähellä kaikkea. Mähän en sightseeingejä tarvinu, oon kolunnu tän kaupungin nähtävyydet viimekerralla, mutta hyvä näin koska nyt tiesin mistä löytää parhaan kattoterassin. Happy 11 tarjoaa elokuvia löhösohvilta, ilmasta nettii ja tietokoneen käyttöö ja jos vähä lirkuttelee saattaapa jopa vesipullon täyttö onnistua, ja tietenkin huoneen tinkaus sopivaan summaan. Hemmetin kiinalaisen uudenvuoden takia me maksettiin tripla huoneesta 6taalaa nuppi joka on varmasti suurin summa jota tähän menessä oon maksanu. Onneksi paikka tarjoaa edellämainittuja etuja, muuten en maksais.  

Täällä siis chillaten pari päivää. Mitä ne piti siis sisällään. Kaiken tän jännittävyyden jälkeen ei juuri mtään mielenkiintosta. Paikallinen parturi testattu, tulos on ihailtavaa auringonkultaa, tutut maut tuupattu makunystyröihin (luojan kiitos on mango sesonki!), pojat lähti nähtävyysiin, mä kirjakauppaan jonka totesin liian kalliiksi (onneksi on samsung tablet ja readers hub, kaikki kirjat tän muutaman sadan gramman sisässä) joten päätinkin ”törsätä” kymmenen euroo taiteilijatarvikeisiin. Näillä hiluilla irtos kaikki tarpeellinen luovuudentuskan tappamiseen saarella jossa ei ole internetyhteyttä tai puhelinlinjoja 😉 Onnekseni myös suhteellisen monet uudet ja vanhat tutut tulevat mua sinne viihdyttämään, uusina mm hyvän ystäväni Paulan sisko! 🙂 Ihanku tämä täydellinen saari ei olisi tarpeeksi, muthan hemmotellaan pilalle!  

Päivään kuului myös poliisin kanssa asiointia. 14kk matkustanut Gip halusi tehdä pikkupikku vakuutus petoksen. Ei sillä että suosittelisin kenenkään rehellisen sielun suinkaan kusettavan näitä jättimäisiä rahaan hukkuvia yhtiöitä, mutta näin se homma kuitenkin meni:  

JOS HALUAT TEHDÄ VAKUUTUSPETOKSEN KAAKKOIS-AASIASSA, SEITSEMÄN SYNNILLISTÄ FAKTAA:

1. Hanki luotettava rikoskumppani
esim minä

2. Keksi uskottava tarina
Kuten: Olipa kerran italialainen ja suomalainen jotka vuokrasivat moottoripyörän Kambodzan pahamaineisessa pääkaupungissa (joka luultavasti on pahamaineinen siinä missä muutkin aasian pääkaupungit juurikin poliisin rikosilmotusten perusteella jotka on tehty vakuutuspetoksia varten kun reppureissaajalta loppuu rahat kesken). Ajettuaan ruuhkaisinta katua ruuhkaisimpaan aikaan vastaan tuli mustiin pukeutunut parivaljakko ja takaritsiläinen leikkasi mashetellaan yyber kalliin kameralaukun hihnan. Koska tumpelot turistit eivät osaa ajaa, kääntyminen, seuraaminen tai rikollisten tuntomerkkien mieleenpainaminen ei tullut mieleenkään. Koska he ovat vain urpoja turisteja poliisin luo löytäminenkin vei aikansa ja varas oli täten varmasti kerennyt kaasuttaa rannikolle ja soutaa kumiveneellä Mexicoon asti.  

3. Ole super nöyrä, yhteistyökykynen, kohtelias ja korrekti. Pukeudu vaatimattomasti mutta siististi. Näytä vähä lyödyltä.  

4. Ota mukaan passi, tarkka osote missä varkaus tapahtu, hostellin nimi jossa yövyt, huoneen numero (varaudu että poliisit saattaa oikeasti soittaa hotelliin), varaudu myös maksamaan pieni lahjus hyvästä työstä, täten saat varmasti kopion vakuutusyhtiöllesi. Femma piisaa ja ameriikan rahhaa.  

5. Kehu poliisisedän englanninkieltä, varo puhumasta kuninkaastabtai arvojaosta tai älänesim kauhistele korruptiota ja vähävaraisilta riistämistä. Älä myöskään keuhkoa liikaa pahaa varkaista jos kerroit heidän olleen paikallisia.

6. Ota mukaan läjä kärsivällisyyttä (toimitus voi kestää jopa tunteja) ja paperityö on yhtä tuskaa, yksikin kirjotusvirhe tai suttu niin palaat takaisin lähtöruutuun.

7. Vakuutusyhtiö yleensä vaatii todistajan (tässä tapauksessa yhteistyökumppanin nimi ja numero) , kuitit ( pyydä kyypparilta pala paperia niin saat kuitin jonka voit kirjottaa käsin, täällä printatut versiot on hyvin harvinaisia), sekä tietenkin tämän kultaakin kalliimman poliisin raportin.

Pakolliset askareet hoidettuna olimme siis valmiita jatkamaan matkaa. Tiemme eroaisi aamulla Devonin lähtiessä temppeleiden ihmeitä katsomaan ja Gipin mennessä myös töihin etelään. Viimenen ilta vietettiin ystävänpäivää juhlien eli syöden jätskiä ämpäristä ja leffoja katsellen, nyt mä oon valmis. Palaan kirjoituspöydän ääreen kolmen viikon päästä. Koh Ruu, täältä mää tuun! 🙂

Don Dhet ja rajan yli Kambodzaan

Nimi neljätuhatta saarta ei varmasti oo paskapuhetta. Pikku törmää toisen perään ja vähä isompaakin nyppylää kohoaa joesta tässä kohtaa Suurta Mekongia kun se on leveimmillään 14km. Myös volyymiltään Kaakkois Aasian suurin vesiputous löytyy täältä. Pääkallopaikkansa voi valita mieltymyksen mukaan. On saaria joista valita. Asuttuja näistä on mm Don Khon ja suurin Don Khong. Mä jäin tänne Don Dhetille ku kyyti sinne kerran vei. Vaihdettiin bungalowia auringonnousupuolelle joten saatiin vielä halvemmalla. Meidän luukku on massiivinen joten aateltiin tehä enkat halvassa asumisessa. 8000kipiä per nuppi yö on aika vähä 🙂 Hyvin mahtuis vaikka kuus yöpymään jos riippumatot riittäs.  

Näissä saarissa on kyllä jotain mystistä. Aika pysähtyy taas. Vietettiin saarilla kokonaiset viis päivää ja rahat tulisi varmasti kulumaan viimestä kipiä myöten. Aktiviteettiakin jälleen löytyy mistä valita. Kajakilla pääsee saariseikkailulle tai rennosti traktorin sisäkumilla voi viettää päivän lilluen saarest saareen. Fillarin voi vuokrata 8000kipiä päivä, tän saaren ympäri pääsee kymmenen kertaa päiväs, mutta jos naapurisaarilla haluaa käydä siltatullihan on se 20.000- 25.000kipiä. Onneksi saari oli sen verran pieni että kaikki naamat keiden kanssa huikkali pohjoisosassa maata et ”tavataan taas eteläs” oikeasti piti paikkansa! Oli mukava nähdä vanhoja tuttuja ja remmiimme liittyi Spicysta ja Vang Viengistä tutut Steph ja Gip. Don Det oli hiukka liian bailabaila meikäläisen makuun ja känniääliöitä suomalaisiakin näky liikaa ”katukuvassa”, olin suht tyytyväinen tulevasta maan vaihdosta. Plus aktiviteetit oli tehty turhan vaikeaksi toteuttaa itsekseen. Kuten harvinaisten Irrawaddy delfiinien katselu oli periaatteessa mahdotonta ilman moottorilla varustettua venettä ja läjää kiinalaisia kameraturisteja. Näitä harvinaisuuksia (siis delfiinejä, ei kiinalaisia;))elää Mekongissa enää noin sata yksilöä, enkä haluaisi olla osallisena saastuttamassa näiden viimeisten elinympäristöä. Skippasin siis delfiinit ja venyttelin viimeisiä pennosia. Laosissa olon aikana en myöskään vieraillut yhdessäkään kylässä ihmettelemässä yhtäkään ”hill tribe”a eli niinsanottuja alkuperäisiä heimoja. Joka kerta ku jengi kertoo näistä ”trekeistä heimokyliin” homma kuulostaa ihan ku Vattukylän Siiri yheksän vee ois ollu kattoo kameleita Korkeasaares. Toinen asia jota en halua kokea tai tukea. Mulle nä ihmiset ei oo nähtävyys enkä haluu maksaa miljoonia mennäkseni kuppasta polkua jonnekki kukkulan päälle ”pieneen” kylään. Toki tä voi olla monelle elämys, mut mä koin jotain tän tapasta sattuman kautta ekalla visiitilläni Kambodzassa ja jos tulevaisuudessa törmään samanmoiseen polun kohtaa, ehdottomasti menen vuorille, mutta en näin… En jos se on yhdessäkään brosyyrissä. Laos oli mulle upea luonto, kauniita ihmisiä, valkonaamoja, markkinoiden huumaa, käsitöitä, köyhyyttä ja rikkautta, kulttuuria ja jälleen vähän lisää ymmärystä aasiaa kohtaan. Kaikenkaikkiaan aika ihana 🙂

Tätä rajanylitystä Laosista Kambodzaan suunniteltiin pitkään ja hartaasti. Kaikista Kaakkois- Aasian rajanylityksistä tämä on kuulemma se kinkkisin ja alati muuttuva. Monet itsenäistä matkustusta kannustavat sivustotkin jopa suosittelivat ylittämään tämän rajan ryhmässä, tylsästi bussilla. Meillähän oli aluksi omat villit ideamme ylittää raja omalla kanootilla tai liftaten tai mitä näitä nyt on. Monenmoisten laskutoimitusten jälkeen päädyimme tulokseen käyttää osin agenttien ryhmätarjouksia ja hoitaa homma osin itsenäisesti.
Viimeinen ilta oli haikea. Steph ja Rob jäisivät vielä Laosiin ja mä, Devon ja Gip lähettäs aamun ekalla veneellä mantereelle. Botskimatka kestää semmonen 10minuuttia, maksaa 15.000 rahaa. Saaren tour agenttien hinnat rajan yli kirjottamisen hetkellä oli seuraavanlaisia: Rajalle $5 Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Penhiin $30 Siem Reap $45 tai Stung Trengiin (lähin kaupunki rajan tuolla puolen) $18 jonne me siis mentiin. Ostimme kuitenkin lipun mantereelta 16 taalalla ja tämä koska olimme tosiaan kuulleet kauhutarinoita rajan ylityksestä itsenäisesti. Nyt menisimme kaikki siis ekaa kertaa ällöttävästi agentin kanssa sen maagisen linjan tuolle puolen, liput ja laput täytettyinä, komissiorahaa viisumista maksettuna.  

Viisumi Kambodzaanhan pitäisi maksaa $20, mutta kuten marraskuussa totesin, voi se hyvin maksaa esim 50 euroa. Nyt hommaisin business viisumin. Tämän saa ihan vaan pyytämällä, ei velvoita sua tietämään edes minne meet duuniin, maksaa vaan viis taalaa enemmän. Tälle agentille kaikki makso kolmekymppii ja piste. Tästä luultavasti femma menee koreuptoituneille paskalakeille rajalla ja femma agentille. Niinpäniin. Koska halusin olla hiukan vammapää, pyysin tietenkin kuittia tulevalle työnantajalleni viisumista. Pojat pyysi kuittiä heidän maitten ulkoasiainministeriöille koska hinta on noussut niin radikaalisti. Tietenkin pyysimme myös asiaa hoitaneen herran henkilötiedot. Tämä veti hiljaseksi ja jotenkin kummassa hän unohti nimensä hetkeksi. Luulempa ettei nimi taida löytyä mistään rekisteristä jos sällit päättää viedä asiaa pidemmälle. Kaikkien pitäisi kyllä taistella tätä korruptiota vastaan. Kuin reiluu se on et 63% maan naisista on lukutaitosia ja miehistäkin vaan 83%. Kuin reiluu on et lapsikuolleisuus on edelleen kammottavissa luvuissa vaikkakin saatu hiukka kuriin. Jos vaan rikkaitten kakruilla on varaa perus terveydenhoitoon… Tasa-arvo on täällä täysin vieras käsite. Onneksi tämä herra hikihatussa kumminki kirjotti sen lapun ja mä saan rahani takas kun palaan Koh Rulle.  

Niin…. Miksi mä siis meen takas tähän ihastuttavan kauhistuttavaan maahan? No Bamboo islandin takia tietenkin 🙂 Mun terapiasaari, hattivattisaari, paratiisi ❤ Mua pyydettiin töihin sinne. Saisin asua, syödä ja juoda ilmaseksi. Ne maksaa mun viisumin ja pääsisin kokeilee miltä se työnteko maistuu ulkomailla ja näin neljän kuukauden tauon jälkeen… Oon aika innossaan, pakko myöntää 🙂 Tykkäsin niistä hassuista Kambodzalaisista ja ehkä näen jopa tuttuja länkkäreitä siellä! Työnkuva on aika sama ku Suomessa, periaatteessa siis kyyppari, mut nyt sheikkaan juomia reggaebaarissa tarjoiltuna kookoksista tai hiekkaämpäreistä, soitan mun musiikkia, viihdytän asiakkaita aktiviteetilla kuten lentiksellä, kalastusretkillä, kasvomaalauksilla, tarot luennoilla tai vaikkapa vesijumpalla 8) Toimin myös tietenkin kaikkitietävänä respan tätinä. Erona jälleen euroopan tyyliin on ettei mun tarvi tietää hevonhelvettiä bussiaikatauluista, kuka voitti satasen juoksun, onko huomiselle luvattu sadetta tai mihin aikaan ylen dokkari alkaa. Mun ei tarvi tietää ku monta bungalowia on vapaana, miten soittaa nuotiolauluja kitaralla ja laittaa generaattori päälle. Kuulostaa helpolta etten sanois. Elämä on 😉  

No mutta siis, takaisin rajalla. Sullouduttuamme minivaniin, ajettuamme naurettavan puol tuntia olimme valko-punaraidallisen paalun kohdalla. Edessä häämötti valkosia kivi hökkeleitä. Tästä ylitimme rajan apostolilla. Joku huuteli passia, me osotettiin kuskia. Jäniksenä pääsis niiiin helposti yli (ei tietenkään suositeltavaa koska olisit ilman leimaa siten maassa) ketään ei tuntunut kiinnostavan tämän lössin liikehdintä. Toisella puolen venailtiinkin sitten pari tuntia. Turisti oppaat veti lonkkaa ja poliisisedät leimaili passeja teeveen katselun lomassa. Me istuttiin rinkkojen päällä keskipäivän auringossa. Joku osti ehkä jonkun virvokkeen, me ei. Hinnat oli sen verran pöyristyttäviä.
Uus sulloutuminen isompaan bussiin. Me kolme oltiin ainoot ketkä ei ollu ostanu lippua pääkaupunkiin asti. Päättelimme lippujen olevan sikapaljon halvempia Stung Trengistä ostettuna. Agentti yritti vielä myydä meille 10 dollarilla tikettiä tässä täyteen sullotussa bussissa jossa jengiä siis istu jopa käytävillä. Eeeeeen usko. Meidät dumpattiin tienposkeen jossa sopivasti meitä odotti muuan majatalon omistaja joka diilasi myös bussilippuja. Busseja pääkaupunkiin ei enää menisi tähän aikaan päivästä (kellohan olis siis vasta kaksi) joten joutuisimme viettämään yön hänen 15 dollarin huoneessaan. Niiiiin varmaan! Otettiin herralta kyyti keskustaan, alettiin kyselemään muita kyytejä. Muuan minivanin omistaja olis vieny meidät privaattipakulla pääkaupunkiin 90 dollarilla. Jos tällanen naurettava tarjous sulle heitetään, yleensä (painotan sanaa yleensä) paras tapa on vastata yhtä naurettavalla tarjouksella takas. Me heitettiin femmat per nuppi. Tyyppi nauro ja niin mekin. Homma selvä, ei tuu kauppoja.  
Muutama metri käveltyämme sama pakunomistaja pysäytti tien viereen tälläkertaa vänkäri kyydissä. Nostettiin tarjousta 18dollariin eli kuus per nuppi. Tyyppi anto merkin: hypätkää kyytiin.  

Ratkettiin riemusta! Yläfemmojen ja voitonmaljojen jälkeen lähdettiin liikkeelle. Muutama kilsa meni höhötellessä keveissä tunnelmissa mutta päätettiin kumminkin tehä homma idioottimaisen selväksi. Kirjotettiin paperille Phnom Penh $18 ja herra nyökkäs. Jes! Vihdoin voi relata! On siis mahdollista päästä halvalla pääkaupunkiin ja ihan omalla pakulla. Vai voiko? Gipillä oli edelleen outo tunne, mulla kans. Näytettiin lappua vielä kerran, tyyppi otti käyttöön uuden aseen, Nokia 3610. Katsottiin vuoronperään toisiamme, kukaan ei halunnu nostaa luuria. Tästä alkaisi kidnapattujen liftareitten puhelinneuvottelut osa yksi…

Vang Vieng

Vang Vieng... Joidenkin rakastama, joidenkin halveksima. Ymmärrän hyvin miksi. Mä rakastin sitä setämiestä joka fiksas mun fillarin kahella eurolla ja tarjos bissen kaupan päälle.

Läksin lähimpään letkeeseen baariin kuosittamaan itteni rentoon huumaan. Tämänhän ne täällä osaa. Vanhana hippien paratiisina tunnettu levytysparatiisi Vang Vieng tarjoaa reppureissaajalle space ceikkii, happy pizzaa, oopium pirtelöö, vodkaa, viskii, bissee, You name it! Höystettynä vuorimaisemilla, luolilla, maalaismeiningillä ja kuuluisalla tuubailulla, eli massiivisella sisäkumilla laskua jokea pitkin kaljapäissään. Kelpaa!

Sehän oli siis mullakin mielessä. Ekana iltana törmäsinki spicystä tuttuihin naamoihin. He yöpy Bananassa joten mäkin päädyin sinne. Banana taas tarjos bungalowia 15000kipiä nuppi, nuotiopaikkaa, jokinäköalaa ja pellonlaitaa parhaille auringonlaskuille. Seuraavaan päivään lähettiinki tuubailu fiiliksissä liikkeelle. Oltiin saatu random tyypeiltä nämä tuubit ja käveltiin kylänraittia kohti tuktukkeja. Oltiin ku puulla päähän lyötyjä ku kuskit ei suostunu ottaa meitä kyytiin, MISTÄÄN HINNASTA?! Ja kun aasiaa puhutaan, niin se on paljon. Ei leimaa, ei asiaa joelle. Syy selves kun herra ’joen omistaja’ otti mestan haltuun. Hän omisti tuubien vuokrausfirman ja täten dominoi koko bisnestä. Tukkikusien kaa oli sopimus viedä vain hänen asiakkaansa laskupaikalle. Hän käski meidän mennä poliisilaitokselle. Meinasin kusta alleni naurusta. Onko jotenkin laitonta siis kävellä traktorinkumin kaa kaupungissa? Hän otti kumit haltuun ja sano soittavasa poliisit. Sälli oli ihan hiilenä, me ei. Pysyttiin vaan rauhallisina ja pyydettiin anteeksi erehdystä ja häntä palauttamaan meidän omaisuus. Tämähän oli suorastaan julkea teko, tällasta olen täällä aasiassa enemmänkin nähny. Jos valkonaama pyytää anteeksi, tämähän ei käy päinsä! Ja nyt hänen anastaessa toisen omaisuutta rikosta ei sattunut, hänen ei tarvisi mennä poliisilaitokselle. Tietenkin. Mulla alko mennä maku Vang Viengiin.

Ei siis tuubailtu, mut otettiin fillarit alle ja lähettiin sotkemaan Blue Laguunille kaheksan kilsan päähän. Järjetön rahastaminen osataan myös täällä. Siltatullimaksu (jolta kylläkin vältyttiin kun ylitimme joen bambuversiota pitkin), luolaan pääsymaksu, maksumaksumaksu.. Tä on kans kässistä. Missään muussa maassa sun ei varmasti tarvi maksaa mennäkses katsomaan luonnonmullistumaa?!? Mihin se raha menee? Sen vesiputouksen pyörittämiseenkö? Ei ainakaan yleisiin vessoihin, siltoihin tai rappujen ylläpitämiseen!… Mutta laguuni oli näkemisen arvonen. Turkoosi lampi, vuorten ympäröimänä ja kunnon kiipäminen vuorelle kannatti kun vastassa oli massiivinen luola makaava kultainen buddha sisässään. Vietin hyvän tunnin sisuksia ja seinämaalauksia tutkien. Laguunilla törmättiin lisää tuttuihin joiden kanssa ilta päättyikin maagisesti tähtitaivaan alla nuotion ääressä banjon soidessa. Elämää.  

Seuraavana päivänä oli kuitenkin etenemisen makua jo ilmassa. Kaupunki ei ole Phuketin turistipullasta kaukana baarien pyörittäessä frendien uusintoja maratoonina, mutta maaseutu on kuvankaunis ja häkellyttävän rauhallinen. Eksoottisten lintujen visertäessä taustalla noi pari iltaa auringon laskiessa riisipeltojen taa tulee varmasti olemaan elämäni auringinlaskut top kympissä. Olin taluttaa upeaa Asamaani kylänraitilla kun muuan nainen kehui sitä. Pysähdyin juttelemaan ja kerroin ostaneeni sen Luang Prabangista, tulleeni 230kilsaa vuorten yli ja nyt jatkaisin Vientianeen. Selvisi että nainen omisti pyöräliikkeen ja oli kiinnostunut ostamaan pyöräni. Heitin ilmoille hyvän yläkantin, nainen ei tähän lähtenyt mutta menimme tinkaamisen pelisääntöjen mukaan eli annoin 25%alennuksen, ja tein niin mojovat voitot että päätinkin päättää pyöräilijän päiväni tähän.  

Aamulla pistimme peukalot pystyyn. Toivotonta. Kolme on kai liikaa liftatessa. Tunnin jälkeen aloimme pysäyttelemään songthaeweja. Viidennen kohdalla päädyimyme hintaan 20kipiä nuppi pääkaupungin päälinja-autoasemalle. Perillä odotti ukotus. Meidät dumpattiin seittemän kilsaa kaupungin ulkopuolelle ja oletettavasti tyypin frendi sattu olemaan tuktukin kaa vastassa ilomielin viemässä meitä centteriin. Etittiin toinen kyyti ja päädyttiin maksaa femmat nuppi. Ostettiin yöbussiliput Pakseen ja hyvästeltiin osa porukasta. Vientianessa vietimme siis muutaman tunnin joka ei todellakaan haittaa, kaupungissa ei ole mitään mielenkiintosta meikäläiselle tässä vaiheessa. Haluun palmupuunvarjoon ja herätä kukonlauluun. Samoin Rob Uudesta-Seelannista, joten luksustelimme seuraavat 12tuntia yöbussissa kohti etelän 4000 saarta, välietappina Pakse.  

Aamuauringossa kaupunki näytti pommituksen alle jääneeltä. Aavemainen Ranskalaisen pikkukylän kopio oli tomuinen ja luotaanpoistyöntävä. Päätös oli selvä, tänne ei jäädä, ei myöskään mennä touragenttien halpaan ja oteta päiväretkiä lähipitäjiin, eli peukalo pystyyn ja tielle taas. Kaks lava-autoa ja tuntia pyöhemmin löydettiin ittemme keskeltä ei vitun mitään tienhaarassa rutikuivan puun varjosta. Meidän onneksi jälleen vanha tuttu Devon myös. Kanadalainen ystävämme hyppäsi paikallisbussista pois nähtyään meidät ja liittyi pahvikyltti jengiimme matkalla etelää. Jälleennäkeminen oli puheensorinaa ja innokkaat heilutuksemme pysäyttikin seuraavan lava-auton ja kyyti Don Dhetille järjestyi kustannuksitta. Saari otettiin haltuun venheellä ja bungalowi auringonlaskuparvekkeella 50.000kipiin kolmelta. Paikka ei voita mun bamboo saarta mut näillä kulmilla kuluttasin kipini loppuun ennen rajan ylitystä jälleen Kambodzan puolelle.

Tour de Laos… Vai oliko se kaaos?…Niin, ja ne mun häät!

Muutaman päivän vielä chillattuani Spicyssa lähdin siis matkaan. Luang Prabangissa viihdyin kokonaiset 12 päivää ja tuli varmasti nähtyä tämä kaupunki kaikin puolin 🙂
Päivät meni touhutessa ja illat spicyn maagisella parvekkeella istuessa. Parvekkeesta tuli meidän olohuone, me ketkä viivyttiin se pari viikkoa levitettiin tavaroitamme pitkin guesthousea ja mäkin purin koko rinkan ekaa kertaa 😀 Löyty mahtava porukka, sekotus eri ikiä ja kansallisuuksia, monia ajatuksia ja ideoita, loistava porukka, meidän pikku spicy perhe. Tästä saimmekin älynväläyksen järjestää häät, tai ehkä se oli monen tekijän summa, mutta aasiassa mennään naimisiin jatkuvasti. Oon ohittanu niin monet juhlapaikat ja osallistunutkin Vietnamilaisiin sekä Thaimaalaisiin häihin, mutta Laolaisia en ollut vielä nähnyt. Puhuttiin myös facebookin vaikutuksesta ihmismieleen ja miten Suomessakin sanonta ”kirkossa kuulutettu” pitäisi kai vaihtaa ”facessa postattu”, kun sukunimi vaihtuu tällä virtuaalisella aikajanallasi, se on vihdoin virallista. Facessa on paljon hyvää, on helppo pysyä yhteydessä ihmisiin, sen on huomannut varsin hyvin täällä reissatessa, mutta on myös kummallisuuksia joita on vaikea tajuta. Esim juurikin tämä jos facessa jotain ilmotat, se on absoluuttinen totuus. Kaikki pilailee jos joku jättää facensa auki esim työpaikalla, varmasti joku ilmoittaa että paskoit housuusi ja jouduit lähtemään toimistolta pukeutuneena pöytäliinaan.

Koska meidän perheessä täytyi olla tietenkin ne ”vanhemmat” luonnollisesti minä ja Graham spicyssä kauimmin viihtyneinä ansaitsimme paikkamme paikan kuninkaana ja kuningattarena, perheen päinä. Läppää vielä vähän venyttääksemme nimesimme häät ”The Royal Wedding”iksi eli kuninkaallisiksi häiksi, ja tämä myös siksi koska tulevalla aviomiehelläni sattui olemaan hyvinkin aatelinen vanha Irlantilainen sukunimi. Vitsi venyi ja venyi naurettaviin sfääreihin ja lopulta teimme testin ja päivitin tilani vasta naineena. Tämä aiheutti kysymysmerkkien tulvan sekä kasi-nolla hymiöitä postilaatikkoni täyteen. ”Mitä sä oikeen teet siellä?!” Huvituin näistä kyselyistä aika lailla 😀 Tiedän että monet tuntee mut hulluista tempauksista, mutta ne ketkä mut todella tuntee tietää kai sen etten oo ikinä halunnu ees naimisiin, saatika sitten jonkun kaa kenet oon tuntenu viikon 😀 Juu ei, tä tarina ei menny ihan niinku elokuvissa.
Julkaisimme hääkuvan joka oli sen verran feikki että luulimme jengin tajuavan… Ei, edelleen harhakuva pysyi ja itseasiassa joidenkin mielestä tämä oli se todiste jonka he halusivat nähdä. Kuva solmitusta liitosta eli kännisiä nuoria, pukeutuneena kuin naamiaisiin. Hämärä kuva meistä aamun pikkutunneilla katketessamme nauruun.
Viimenen sinetti tälle vakavalle vitsille oli tietenkin nimen vaihdos, tämän jälkeen kaikki olisi todellista. Paluutahan ei enää ollut. Pakko oli nähdä tämänkin teon reaktio. Se oli siinä. Virallisesti naimisissa, ja vain koska ”se oli postattu facee”. Huvittavaa, eikö?

hääkakkua omnom

Mutta perheen oli aika hajota. Mä olin ostanu fillarin ja lähtisin ylittämään noi vuoret. Ja kun sade oli vihdoin lakannut (nythän siis on kuiva kausi, mutta jos sataa, se tulee kovaa ja kunnolla ja 12 tuntia putkeen)mä lähdin matkaan. Olisin voinu laittaa rinkkani jonkun mukana Vientianeen jonne minunkin tieni veisi noin viikon sisällä, mutta halusin tuntee tän omistamisen taakan, koko sen seitsemän vaivasta kiloa mä halusin kantaa. Tulin miettineeksi siinä pyöräillessäni miten kaikkien kannattaisi kokeilla sitä. Kantaa koko maallista omaisuuttaan selässään matkatessaan eteenpäin. Tämä saa aikalailla funtsimaan mitä sitä oikeasti tarvitsee ja harkitsemaan tulevia hankintojaan. Pikku Myytä lainatakseni ”omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja joita joutuu raahaamaan mukanaan” tai kuten buddhalaisuudessa opetetaan,omistaminen tuo tuskaa.

Mietin myös Suomea. Maisemathan oli mielettömät! Noita vuoria ei voi kuin arvostaa, ja vaikka niitä tuli tuijotettua semmonen reilu 20 tuntia, ei niistä saa tarpeekseen… Mutta kuvittelin ruskan. Nythän on tosiaan talvi eli kuivakausi, tiet pöllyää ja maakasvit ja pensaat huutaa vettä. Korkeammissa ilmanaloissa on kosteampaa ja täten kai puut ovat ikivihreitä, mutta ilma seisoo teillä ja syvällä metsissä, luolissa niinkuin merepinnankin tasolla voi olla tuskastuttavan kuuma. Mutta vuorilla on kylmä(+10’C) tai mun aasian lämpöön tottuneella elimistöllä ainakin oli. Ei tietenkään siinä vaiheessa kun on tampannu ittesä plus sen extra seittemän kiloo ylös, mutta kun tuli ne mäet alas. Ja sillon mä mietin niitä värejä… Meidän upeat neljä vuodenaikaa. Oli aurinko, se Suomenkin syksystä tuttu kylmä mutta kirkas syysaurinko. Oli virkistävä tuulenvire, samanlainen kuin Suomen Turussa Luostarinmäen päällä, tai Jyväskylässä koulumatkoiltani tutut Palokan puuskat ylittäessäni siltaa, kuin Hangon merituulen saadessa silmäni kyynelehtimään tai Lapissa jäätävän tihkun raiskatessa paleltuneita poskiani… Talvi. Lumi. Te siellä Suomessa haluatte tänne lämpöön, mä voisin katella talvea hetken… Mutta tottahan se on ettei sitä kuukautta tai kahta kauempaa kai katselisi 🙂 Huokasin, koti Suomi. Alan todella arvostaa sitä, päivä päivältä enemmän, joka on hassu huomata näissäkin hetkissä kun ei haluaisi olla missään muualla. Siellä se on ajatusteni taka-alalla.

Mitä saavutukseeni tulee (ja kyllä, sanoisin pyöräretkeni olleen tähän mennessä enemmänkin saavutus kuin kokemus. Vaikka kokemusta lähdin hakemaan, saavuttaessani ensimmäisen päivän etappini Kiu Kachamin yli 2300metris koin ylittäneeni itseni.) matka oli rankka. Jos olisin buukannut tourin matkanjärjestäjän kautta olisimme pakanneet vuokrapyörät pakuun ja ajaneet tänne ensimmäiseen etappiin josta matka kohti Vientianea olisi alkanut.
Ymmärrän varsin hyvin miksi..
Vaivaset 80km. Mä olin olin pyörän selässä ennenkuin aurinko nousi. Nautittuani viimeisen aamiaisen ”aviomieheni” ja tyttäremme Hannahin kanssa hyvästelin perheen ja upean Luang Prabangin. Ja kaupunki hyvästeli mut. Kun lähdin polkemaan oli almujen keruu aika. Oli aika vaikuttava näky polkee tätä Roud 13:sta paikallisten ollessa polvillaan kadun varrella, syväkumartaen ja almujaan ojentaen. Nämä oli tietenkin tarkoitettu munkeille, mutta en voinu olla huvittumatta, ihan kuin kyläläiset olisivat kumartaneet mulle, spicyn kuningattarelle 😀

Ekat 10km oli pikku nousuja ja laskuja. Mukavaa matkan taittamista. Lihakset lämpeni ja ympärillä tapahtu kun pienet ihmiset meni kouluun, kyläläiset katkoivat kauloja kanoilta, lakaisivat katuja ja valmistautuivat alkavaan päivään. Todella miellyttävää. Suurin osa kumminkin näistä ensimmäisistä 80:stä kilometristä oli ylämäkeä. Aina kun tuli alamäki, huokasin helpotuksesta, mutta rullatessani 10km alamäkeen tietenkin tarkoitti että vastassa on myös ylämäki. Niitähän tosiaan oli, pisin osuus 30km jopa 6%nousulla. Muistan nähneeni Levin tuntureilla varootuskolmioita 2% nousuista. AUTOLLA. Nämä prosentit tutui reisissä, pohkeissa, perseessä ja kun vihdoin lahestyin Kui Kachamia mun jokikinen lihas tärisi. Viimesessä alamäessä itkin helpotuksesta. Pahin oli takana mutta taitoin silti matkaani mutka mutkalta ja kilsa kilsalta. Hautakiviä muistuttavat ”liikennemerkit” olivat toivon kipinäni ja tuskani tuottaja; näistä kun näki kilometrit seuraavaan kaupunkiin. Lisää puhtia sain ohittaessani kyliä, lasten juostessa rinnalla niin pitkälle kuin jaksoivat, toisten heittäessä yläfemmaa ”sabaidii” huutojen saattelemana.
Vaikeuksia oli kuitenkin edessä. Mun etujarrupala tippu. Onneks mitään ei sattunu, mutta tämä tarkoitti tietenkin huoltoa. Koitin polkea jonkin matkaa, mutta pian huomasin pelkän takajarrun toimiessa toimintani olevan aika hazardia. Pysähdyin tien varteen ja tällöin luokseni löysi Sin. 17 vuotias tyypillinen Laolainen. (Paiallisillehan on äärimmäisen tärkeää etyä kutsut häntä oikella ”heimo nimellä”. On Laoja, Hmongeja ja mooonia muita. Jos vahinhgossa yleistät sanoen jotain Hmnogia Laolaiseksi on tämä suuri loukkaus. Paras tapa saada selvyys on johdatella keskustelu kohtaan jossa selveää mitä heimoa henkilö edustaa. Tämä on kai sama kuin jos satut sanomaan Skottia Englantilaiseksi.)
Sin oli super ystävällinen. Hänellä oli skootteri ja tarjosi kyytiä seuraavaan pitäjään jossa voiain fiksata pyöräni. Saattaa kuulostaa aika kiikkerältä mutta niin me sit mentiin ne viimeset kilsat. Mä takana rinkka selässä, pyörä meidän välissä ja Sin polvet suussa ajaen 😀 Hän vei mut pyörä liikkeeseen, jarru fiksattiin ja pätinkin päiväni siihen. Loppujen lopuksi mun ekan päivän huippunopeus tais olla max 10km/h :D. Olin nii rätti väsyny että suihkun jälkeen tsippasin vaikka ilta oli vasta nuori. Itse ”kaupunki” jäi arvoitukseksi. Mulle se näytti jälleen ”same same but different” niinkuin monet muutki kylä pahaset täällä Laosissa.

Seuraavana aamuna odotin auringon nousuun. Helpotuin kun näin pilvet. Tulisi viileä päivä. Koska tsippasin edellisenä iltana kesken kaiken, jäi puhelin lataamatta ja täten siis kuvien ottaminen jäi vähiin. Mutta edelleen olen sitä mieltä että ilman kameraa on parempi. Varsinkin mitä maisemiin tulee. Huonolla kameralla muisto vääristyy, usein kuva säilyy aidompana omassa mielessä ja jälleen google tarjoaa varmasti parempia otoksia. Tässä kuitenkin mun komistus ja ne ylitetyt vuoret:

Sitten olisikin luvassa 97km ja lisää vuoria. Matkan varrella olisi kuumaa lähdettä (lue lämmin lampi) pari puroa, lisää kyliä, hikeä ja kyyneliä. Tämä päivä oli kuitenkin helpompi. Hyvin levänneenä uusi päivä alkoi miellyttävästi. Helpotuksekseni huomasin vuorien pikkuhiljaa hiipuvan ja viimesessä kunnon mäessä olin yhtä hymyä. En oo hiffannu aiemmin mikä mua vauhtilajeissa viehättää, nyt tiedän. Oletettavasti se adrenaliini joka kohisee päässä rinteitä alas syöksyllä laskiessa tai kartinki radalla mutkia pujotellessa. En tiedä miten lujaa menin, mut tuntu ku oisin liitäny.
Mitä varusteisiin tällä mun retkellä tulee, arvata saattaa ettei ne ollu mitään ykkösluokkaa… En ostanu pyöräilyshortseja tai urheilutoppeja. Kenkinä toimi spicylaisten maalaamat kannustushuutoja koristavat converset. Aurinkorasva, vauvatalkki, hätävara ruoka ja paljo vettä oli riittävä turva. Hyvät varusteet helpottaa ja vie varmasti pitkälle mut mun kipinänä toimi ihanan ystäväni Annikan antama reissuvihko, jonka välissä oli jäljellä yksi, kovia kokenut ja vettynyt Sisu pastilli ❤ Suomalaisella sisulla ne vuoret ylitetään, ihan kuin Veikka aikanaan 😉

Ilman vaihteita kumminkaan ei…Luvassa oli lisää ongelmia. Kun vuoret oli ohitettu mun ketju katkes. Ei siinä mitään, tottakai mukana oli varaketju ja pari kumia, työkaluja, mutta kun pysähdyin fiksaamaan fillariani tyypillisin avuliaat laolaiset tulivat auttamaan. Tällainen moni vaihteinen maaginen leluhan oli monelle uusi ilmestys ja pyörää rassattiin ja koeajettiin ja puunattiin. Loppupeleissä vaihteet meni sököksi. Kiitin vuolaasti avusta lahjuksin ja kysyin miten pääsisin lähimpään pyöräliikkeeseen korjauttamaan pelini. Paikalle haettiin kylän ainoa englantia puhuva poika joka alkoi tinkaamaan hintaa kyydistä. Se siitä avuliaisuudesta, mä nostin peukalon pystyyn eikä aikaakaan kun tapasin rikkaimmat paikalliset keihin oon törmänny. Tyypit oli pikkupomoja kaasun jakelijalla ja tulossa antiikkimarkkinoilta. Kyydistä ei tarvinu maksaa ja lisäksi he kutsuivat minut illan istujaisiin Vang Viengissä. Halusin kumminkin saada pyörän kuntoon ja rasvaset kädet, hikiä valuva olomuotoni ja hajuni ei varsinaisesti viehättänyt itseäni ja jäin kyydistä mekaanikon pajalla. Bisse ja fiksaus makso kaks euroo ja sain vihdoin relata!

230km takana, 200 edessä. Nyt kuitenkin jäisin rentoutumaan hetkeksi, etsisin spicysta tuttuja kasvoja ja antaisin Vang Viengin näyttää mitä tällä entisellä hippien paratiisilla, nykyisellä turistikeskittymällä on oikein tarjottavanaan.

kiitos ja kumarrus!