Arkisto kategorialle ‘kambodza’

Koh Rong Samloem

Posted: 27.4.2013 in kambodza, matka
Avainsanat:

Saaria Sihanoukvillen rantaviivallahan on muutama. Nyt sain mahdollisuuden tutustua ei niin tunnettuun, porvarisaarena pidettyyn Koh Rong Samloemiin.

Mentiin aamusta omalla botskilla Dive Shopin kanssa. Toimipisteitä heillä on Koh Rongilla, Otresilla ja Serendipityllä. Nyt Koh Rongin toimipiste lopetetaan ja toiminta siirretään Samloemille. Matka kesti kolmisen tuntia eikä meidän paatti ollu edes hitaasta päästä. Oli kiva lähtee Otresilta hetkeksi. Nyt kun uusia asukkaita ei ole tullut, on elämä BB talossa alkanut tuntua hiukka pieneltä. Ross lähti kolmen kuukauden jälkeen, Resh js Luke kesti kuukauden ja Absintti mieskin palasi yhdysvaltoihin low seasoniksi. Meitä ei ollu montaa jäljellä ja mä aloin olla levoton.

Kun saavuttiin Samloemin ”satamaan” olin vallan tyytyväinen päätöksestäni lähteä. Yks pitkä laituri ja kolme iloista miestä juoksi sitä pitkin nauraen ja vikuttaen uusille vieraille. Igor ja assistentit aloitti työntouhun uudella shopilla ja virolainen Stan toivotti mut tervetulleeksi sanoen: ”Tervetuloa paratiisiin! Täällä unohdat kaikki murheesi ja villeimmätkin unelmasi käy toteen!” Aika paljon luvattu mutta kun hän näytti mulle Robinsonin resorttia ja mun bungalowin kaikki oli täydellistä. Mun lisäksi Robinsonissa majottu kaks journalistia Tsekeistä. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä ranskalainen homopariskunta oli viimeistelemässä bungalowejaan ja saaren toisella puolen, neljänkymmenen viiden minuutin jungle trekin päässä oli auringonnousu puoli, se suositumpi bileranta, ”The Beatch”.

Mun bungalowista näki meren, kuuli aallot ja ympäristö oli utopistisen rauhallinen ja laiskan rentouttava. Henkilökuntaan Stanin lisäksi kuului Taro, Kambodzan nyrkkeilyn mestari joka otti vapaata urastaan, Sophia veljensä kanssa sekä hipein kiinalainen jonka oon ikinä tavannu, 27 vuotias Lin. Lounaan jälkeen istuttiin pöydän ääressä jutellen taiteesta, piirtämisestä ja unelmista kunnes hän kertoi jotain mikä säi mun ihon kananlihalle, sain tunteen että elämä antaa mulle lahjoja. Lingillä oli mukanaan tatuointikone.

Samalla sekunnilla gekko pasko mun päähän(joka täälläpäin tarkottaa erittäin hyvää onnea) ja Stan tokaisi:”Mitä mä sanoin!”
Niinpä. Näin ne unelmat alkaa käymään toteen ja alan pikkuhiljaa uskomaan mitä universumi mulle koittaa viestittää. Oli mahtava tutustua tähän eriskummalliseen ja iloisimpaan pariskuntaan ketä oon hetkeen tavannu. Kaikki oli niin ihanan iloisia, nauravaisia ja yhtä suurta perhettä. Nauraa sai jatkuvasti, soiteltiin kitaraa, tanssittiin khmeriläisiä tansseja, nyrkkeiltiinkin vähän ja illan kruunasi mahtavin illallinen mitä oon ehkä koskaan syöny! Stan on keittiömestari alkuperäiseltä ammatiltaan ja kun yhdistelmänä oli hänen tietotaito, tuoreet merenantimet ja Sophian kädenjälki oli lopputulos napaa rutisuttavan taivaallinen!

20130425_191408
20130425_194847

20130425_185613

Aamu alotettiin mahtavalla aamiaisella. Juteltiin Tsekkiläisten kanssa tovi ennen kuin päivittäinen laiva tuli tuomaan tavaraa mantereelta ja hakemaan kyytiläisiä. Me lähdettiin Linin kanssa ”toiselle puolen”.
Matkahan kesti ikuisuuden, eikä polkua tunnista jos ensimmäistä kertaa metsässä rämpii. Mä nautin kävelystä tuntemattomaan ja mun edessä avartu maailman kaunein viidakko.
Kaikki ne värit! Kasveja, sieniä, keloja, perhosia, toukkia ynnä muita ryömijiä. Ja ne äänet! Lintuja, apinoita, liskoja, sirkkoja ja jossain taustalla meren kuohut. Oisin voinu tutkia metsää ikuisuuden, mutta saavuimme viimein ”The Beatchille”. Tämäkin oli upea, pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Bräniköitä bungaloweja ja viimesen päälle tuunattuja baareja. Kaiken keskellä oli korkeuksissa mieletön DJ koppi ja aamuhan oli jo alkanut transen soidessa. Kyllä mäkin kehtaisin levyjä soittaa kun edessä on tuhatpäisen yleisön sijaan kirkkaan turkoosi meri jonka sivuilta rajaa saaren vehreys ja kaiken keskellä piiiiitkä laituri joka päättyy kuin tyhjään.

tie tyhjyyteen

Sinne me mentiin chillaa Linin kaa ennen seuraavaa koitosta, eli kävelyä jälleen viidakon läpi puolisen tuntia ”Lazy Beachille”. En voinu ku huokailla siinä istuessa täydellisessä auringonpaisteessa kaloja tuijotellessa. Ja kun aloitimme seuraavan retkemme pysähdyttiin puolen minuutin välein ihmettelemään jotain super kaunista. Matka metsän läpi oli jälleen eeppinen. Tämän saaren kauneus oli jotain käsittämätöntä. Polku seuraavalle rannalle oli kuin sadusta ja kun ranta löytyi oli sekin kuin jollekkin tuntemattomalle maaseudulle olisi eksynyt. Rannalla oli keinu, vaatimaton puinen laituri ja rantabaarissa nautimme lounasta ja suussa sulavaa mango-sitruuna juustokakkua. En ymmärrä miten ihmiset tuhlaa elämänsä murehtimalla menneitä, peläten tulevaisuutta ja tyytymällä nykyisyyteen. Elämä voi olla täydellistä, miten se ei vois olla, kaiken tän kauneuden keskellä. Elämä on mitä kukin tekee siitä, ’ihana elämä’ on tapa elää, eikä kaukainen haave. Jokainen on oman onnensa seppä.

Tällä saarella mä opin nauttii joka hetkestä, joka suupalasta. Antaa edes minuutti kaikelle vähääkään silmää miellyttävälle ja kaksi sellaiselle mikä ei aluksi miellytä. Ymmärrystä, ihmettelemistä, pysähtymistä ja nauttimista. Näitä Lin opetti mulle. Kristian opetti mua arvostaa ihmisen jälkeä ja luonnon luomaa, niiden harmoniaa. Kristian opetti mua näkee kauniin rumassa ja nyt mä todella näin sen. Hylätty pyykkikoppa, laivasta pudonnut hehkulamppu, keloon takertuneet verkot ja muovipussit. Ja kaiken sen ympärillä luonto parhaimmillaan, kaunista.

20130425_145952

Aurinko oli laskemaan päin ja saatiin vene kyyti takaisin ”Sunset Beach”ille (jonka nimesimme sinä päivänä, koska tältä rannalta näkee auringonlaskun vuoden jokaisena päivänä) ja menimme katsastamaan ranskalaisten bungalowit eli Huba Huban majatalon. Jälki oli näyttävää ja paikasta tulee kerrassaan mahtava. Valmista pitäisi olla parin viikon päästä ja ennen seuraavaa sesonkia pari bungalowia tulee lisää. Tykkäsin paikasta nyt niinkuin se oli. Keskeneräisiä portaita, pyykkiä siellä täällä, kottikärryt ja lapio. Mutta parasta koko paikassa oli keskeneräinen suihkuhuone. En tienny et jotain mitä en oo ennen nähny voi saada mut tuntee oloni niin kotoisaksi ja lämpimäksi. Aurinkosuihku, ulkosuihku… Maailman paras idea. Kuvittele aamuaurinko bambun lehvien lävitse suodattuen sun silmäluomiin. Raikas ilma virtaa keuhkoihin ja suola maistuu huulilla, tuntuu iholla. Meri on sun takana ja sä seisot sen yläpuolella, valkoisten vedenpyöristämien kivien seassa, muutaman tummentuneen puulankun suojassa, suihkutellen auringonsäteissä. Täydellinen aamu.

Ja ilta sai täydellisen päätöksen kun saatiin sähköt taloon ja otettiin tatskakone pöytään. Mä pitelin sitä ensi kertaa kädessäni, se tuntu niin luonnolliselta. Ihan kun sen ois aina pitänykki olla siinä, mun käden jatkeena. Ja se oli niin helppoa, parempaa kuin piirtäminen. Testasin neuloja, värejä ja opettelin koneen osia seuraavat pari tuntia, kunnes sähköt katkes. Mä haluun lisää! Lin sano ettei mun tarvis edes opetella, jälki oli täydellistä. Nyt en malta oottaa että ostan oman koneen ja tatuoin kaiken mikä mun tielleni osuu. Mulla on kutakuinkin sata tatska suunnitelmaa takana ja toisten hakkaamina niihin ihoihin. Miten upeeta se ois tehdä alusta loppuun ite. Täydellistä! Mun oli todellakin tarkotus päätyä tälle saarelle.

20130425_202830

Mun viimenen aamu oli myös täydellinen. Joogan ja aamu uinnin jälkeen nautittiin taas yhteinen aamiainen. Pöytä notku tuoreita hedelmiä, kambodzalaista kahvia ja omeletteja. Stan kyl osaa hommansa, en oo ikinä saanu niin hyvää omelettia, en tienny että ne voi olla niin maittavia. Nyt oli hyvä lähteä taas matkaan ravittuna. Mut mun olo ei ollu haikea. Jostain syystä olin vaan innoissani. Ehkä, koska halusin vaan päästä ostamaan koneen ja opettelee, ehkä, koska Lin opetti mua näkee maailman uusin silmin, ehkä, koska näin tästä saaresta niin paljon niin lyhyessä ajassa ja voisin maalata vaikka sarjan tauluja siltä ajalta. Ehkä, koska tiedän että vielä on paikkoja niinkuin mun vanha kunnon bamboo saari oli, löysin jälleen uuden. Tai ehkä, koska opin päästämään irti. Opin hyväksymään tosiasian, etten mä voi pitää itelläni jotain tällaista. Itseasiassa mitä mun ees tarvii halajaa kun on jotain tällaista. Se vaan on, ja se on hyvä niin. Mun ei tarvi enää etsii, koska tiedän tällaisten paikkojen olevan ja tulevan tielleni jos näin kuuluu olla. Tieto oli hyvin rauhoittava ja sillä oli helppo jatkaa matkaa. Nyt jatkaisin takaisin Bambuulle, ”vielä yksi päivä” ja ihan vaan vertailun vuoksi, tuntuuko nyt niin pahalta päästää siitä irti. Kerran pakotin itseni päästämään irti, toisen kerran se vietiin multa. Nyt on viimenen kuukausi ennekuin ranskalaiset tulee ja rakentaa ison resortin. Nyt palaisin yhdeksi päiväksi ja päästäisin irti ihan omasta tahdostani.

Advertisement

Sihanoukville ja Otress beach jäi siis hetkeksi. Oli aika mennä tsekkaa nämä upeat saaret. Viimeset päivät Otresilla meni siis ikuisuusprojekti Dormin seinää maalatessa. Mehän ollaan kyhätty sitä monet kuumat päivät ja pitkät illat, ja vihdoin se oli valmis! Asiakas, asukkaat ja me Fizin kanssa oltiin todella tyytyväisiä lopputulokseen. Välissä mua kysyttiin tekee seinämaalaus muuan sukellusfirman seinälle. Kaupunkiahan koetteli shokeeraava onnettomuus kun Utopian ohessa kaupungin tunnetuimpiin ja vanhimpiin guesthouseihin kuuluva Monkey Republic paloi viimeistä kattoparrua ja pillun pärettä myöten tuhkaksi taivahalle. Palo sattui aamupäivällä ja sai alkunsa elektronisesta viasta. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin, mutta aika monet reissaaja raukat menetti kamansa ja passinsa. Plus siinä sivussa tuhoutui viis muuta naapuriliikettä. Vakuutushan ei korvaa jos puu palaa, ja vissiin jonkinsortin ”turvallisuuslautakunta”, tai miksi ikinä sitä nyt kutsuis, teki jonkinlaisen päätöksen ettei perusrakenteissa saa enää käyttää puuta. Mene tiedä häntä näitten säädöksistä kuin vedenpitäviä ne on, mutta jotain positiivista palossa oli. Muuan vaatekaupanomistava Italialais rouva Nuria tylsyyttään perusti siivous liikkeen yhteistyössä STAn kanssa ja nyt kultasilta leijonilta (Serendipityn ”keskustan” merkkaava patsas) rannalle asti paikkaa siivotaan, joka päivä, jatkuvasti, hamaan loppuun saakka. Hanketta sponsoroi kaikki rantakadun liikkeet kympillä kuussa ja Anchor sekä Klang oluen valmistajat ja isot pankit laitto rahaa projektiin avokätisesti. Monia paikallisia jälleen työllistetty ja pysyypä paikat sistinä! Kaikella on tarkoituksensa…

Toki toinenkin hyvä sattuma tässä palossa oli. Nyt The Dive Shop Cambodia etsi seinämaalareita. Kuulin vinkkiä Elsalta, että he järjestävät maalaustalkoon, kaikki saa osallistua ja paras pääsee viettämään kissan päiviä Koh Rong Samloemille Robinson Bungaloweihin. Mä olin niiin mukana! Vielä ku kuulin et paikalla ois Venäläinen kuuluisa graffiti taiteilija PSHE. Päräytin iltapäivällä mestoille ja Irog ja Dennis kerto mikä on homman nimi. Mä sain toisen pää aulan seinistä, PSHE viimeisteli omaansa vastakkaisella puolella. Random ihmisii tuli (en halua kuulostaa nokkavalta mutta kuulostampa silti) töhrimään muita seiniä. Elsa ja Katie oli mukana meisingissä ja siinähän pari päivää kulu sutiessa ja mestarilta spray tölkeistä oppiessa. Olo oli ku musiikkivideolla ois ollu kun työskenneltiin seläkkäin, hipidihoppi soi taustal ja ihmiset tuli videokuvaa meitä ja jammailee kaljottelun lomassa. Oli siis edelleen Kambodzalaisen uudenvuodenpyhät johon klassisesti kuuluu vesisotaa ja vauvatalkilla leikkimistä. Paikalliset toki käy pagodassa, lahjoo buddha patsasta, saavat siunauksen munkilta ja läträävät hekin vedelle siivotessaan alttarin.

Kolmantena aamuna tulin viimeistelee edellisen päivän sutimiset. Kaatosade lopetti mun flown. Sateet on näköjään jo alkanu vaikkei vielä pitäs olla sadekausi. Kuivakausi eli sesonkihan alkaa marraskuussa ja päättyy huhtikuussa kun alkaa olla tukahduttavan kuuma. Sateet alkaa kesäkuussa ja päättyy lokakuussa. Tämähän tarkoittaa toki myös että luonto kukkii ja myös ei niin ihanat öttimöntiäiset lisääntyvät. Suosikkini sokeat, lentävät torakat ja lentomuurahaiset kuhisee ympäriinsä. Onneksi on myös gekkoja jotka rakastaa syödä niitä pienimpiä paskiaisia kuten sandflyta.

Aamulla dive shopilla kumminkin odotti monkeyn pojat ja ikävät uutiset rakentajilta. Mun seinä tuli liikaa kadulle ja se tarvi kaataa. Olin musertunut. Mutta minkäs teet ku isot sedät määrää. Taidetta ois haluttu pitää pystyssä viimeseen asti, mutta koska mä en voinu päivystää mestoilla jatkuvasti millon se kaatuu, tultiin yhteisymmärrykseen että seinä kaadettaisiin heti ja mä saisin sen kunnian. Jos ei muuta niin ainakin pirun vaikuttavia valokuvia ja videoklippejä tuli otettua ja ilmaset yöt Robinsonin bungaloweissa ansaittua.

image

Kun mä lähin reissuun niitä yleisimpiä kysymyksiä pari viikkoo ennen matkaa oli:
” Joko sua jännittää?” …Öööö, ei. Tarvisko nyt olla se jännitys ja paniikki päällä kun on tekemässä elämänsä parasta päätöstä. ”Möiksä tosissas kaiken mitä omistit?” Periaatteessa kyllä, mua odottaa pahvilaatikko matkamuistoja ja tuliaisia aiemmilta reissuilta ja ystäviltä, pari valokuva albumii, vaatteita viikoksi, askartelu ja korunteko välineitä sekä joitain aiempia taidepläjäyksiä ja tarvikkeita. Kylmän viileesti mä vaan annoin, möin ja hävitin ja lentoani venttasin. Toki oishan sitä aikaa voinu olla enemmän, mutta tulisko sitä ikinä lähdettyä jos aina miettis mitä olisi vielä voinut tehdä? Tein just sopivasti suunnitelmia ja hain taustatietoja, eli tiesin mitkä maat haluan nähä ja suunittella missä järjestyksessä ne kannattaa mennä ettei vaan osu sateiden kaa yhtäaikaa. Mun ”virsikirja” (monet tietää ketkä on nähny eli pienenpieni moleskine kalenteri) selkeytti mun ajatuksia ja elämän aikatauluttamista ensi ajatuksesta toteuttamisen hetkeen saakka.

Tässäpä joidenkin toivomaa listaa valmisteluista ja hankinnoista, pohjaa vaikka sille sun omalle kalenteroinnille kun reissuun lähdet eli otteita virsikirjasta:

Maaliskuu:  Tee päätös, hoida työkuviot aka hanki duuni jossa tipit virtaa, tee suunnitelma ’kamojen hävitys’

Huhtikuu:  Myy kamat, suunnittele pikku get away johonkin (viikko Barcelonassa, toimi!)

Toukokuu: Kämppä tyhjennetty, velat maksettu, tuumaustauko pidetty ja Suomi- vitutus maksimoitu, sukuloitu, lomailtu… Ekstra hilloo hommattu random taidemaalauksilla.

Kesäkuu: Duunii, duunii, duunii, kirjoja, kirjoja, kirjoja!! Kunnonkohotusta? jeah right! 😀

Heinäkuu: Lääkäriajat varattu, jonkinlainen reissuplääni tehty, lentoliput varattu, lisää duunia ja JOPA elämästä nauttimista.

Elokuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa, lisää lukemista. Satatuhatta tuntia nettisurffailua, terveys check!

Syyskuu: Vieläkin duunii (jokainen tehty työtunti on päivä auringon alla!), varusteet hommattu, rinkka testattu, ”must see” kohteet päätetty, posti käännetty, rahastohoitaja lahjottu, asiakirjat hoidettu…

Lokakuu: Aikaa perheen ja ystävien kanssa mm läksärikemut viimeselle illalle Suomessa sovittu 😀 (lähdetään tyylillä!) Parturoinnit, kehon- ja mielenterapiat käyty, katu-uskottava rusketus ylläpidetty (minähän en mikään vastatullut ole, älä kaupustele!) ja ei muuta kun lempi hörhöäni Hunter S. Thompsonia lainatakseni ”buy the ticket, take the ride”, näin simppeliä ja sithän sitä mentiin.

Mitä ihmiset sit sano kun mä vihdoin lähdin. ”Pidä huoli itestäs!” ”Älä tee mitään mitä mä en tekis!”, ”Ota paljo valokuvia” ja ”Äläkä vaan jää sinne” oli ne klassiset. Noh, maalaisjärjen kanssa täällä on pärjännyt, oon varmasti tehny jotain johon joku ei välttämättä tost noin vaan lähtis, valokuvia oon ottanu yllättävän vähän paitsi tilanteissa kuten Dive Shop. Oon aika ilonen että hukkasin kamerani bambu saarella ja nyt mun on tarvinu useammin pysähtyy hetkeen, ihailla sen kauneutta ja punnita kaks kertaa kaivanko kännykän tai tabletin ja otan sen kuvan, vai painanko vaan sen hetken kauneuden mieleeni ja elän sillä muistolla. Niinku aiemmin mietin, harmittavan monet räpsii kolmesataa kuvaa päivässä, apinan poseerattua kääntyy kameraan päin kattomaan tuliko jotain National Geographylle lähettämisen arvosta ja unohtaa täysin katsoa sitä apinaa silmästä silmään, nauraa luonnon kauneudelle ja eläville ihmeille, nille mitä ne pienet hetket elämässä meille suo. Mutta oon toki ottanu kuvia, mulle ne yksittäiset on parhaita vaikkei niitä oo montaa tuhatta. Mitä tulee viimeseen toivotteluun ”Älä jää sinne” saa mut hyvin ristiriitasiin fiiliksiin. Oisin kai julma jos sanosin et haluaisin jos mulla ei ois ihmisiä joitten takia suomeen palaan, mutta se on fakta. Toki on paikkoja joita rakastan, mutta niitä on kaikkialla ja niihin on mukava palata. Turku on ollu mun kaupunki viimeset kolme vuotta ja pidän siitä paljon, pidän mun arjesta siellä ja lähipiiristä. Voisin helposti pitää Turun mun päämajana matkailun lomassa, mutta ajatus töihin paluusta ja rutinoitumisesta, oranpyörässä juoksemisesta ja ainaisesta kaukokaipuusta ei houkuta. En mä jää tänne, mutta varmasti palaan. Enkä puhu vältämättä Aasiasta, mut palaan matkalle. Rakastan mun perhettä ja kaipaan heitä. Rakastan mun ystäviä Suomessa, niitä joka päiväisiä ja niitäkin joita näkee harvemmin, mutta mä myös ammennan niin paljon näistä saman mentaliteetin omaavilta kanssamatkustajilta. Ajatuksia, ideoita ja aatteita jakaessa alan pikkuhiljaa löytää elämälleni suuntaa ja nyt kun se suunta alkaa pikkuhiljaa löytyä onkin jo pian aika palata paikkaan jota kodiksi kutsutaan. Mutta nyt musta on alkanut tuntua että elämä antaa mulle nuolia, mun polulle on osunu suuntaa antavia hmisiä jotka vahvistaa mun luottoa tulevaan, ja suurin osa niistä on hassujen sattumien kautta.

image

Jos mä en olis palannu Bamboo saarelle mä en ois tavannu Fiziä, en ois saanu tilaisuutta maalata Haciendassa enkä ois tavannu Kristiania. Sain häneltä mielettömästi itsevarmuutta, uusia näkökulmia ja nyt hän toivoo mun maalaavan tauluja galleriaan Norjaan. Jos en ois maalannu Haciendassa en ois saanu yhteydenotto pyyntöä muun Pizalta, joka näki mun seinät ja haluis mun maalaavan jotain hänellekkin jos mulla on aikaa. Jos en ois tullu takas Sihanoukvilleen en ois tavannu Elsaa, enkä ois saanu tilaisuutta maalata Dive Shoppia. Jos en ois maalannu Dive Shoppia en ois ikinä tullu Koh Rong Samloemille enkä ois tavannu Lingiä, joka jälleen vahvisti että oon menossa oikeeseen suuntaan…

Koh Ru… Mun paratiisi. Kadonnut paratiisi.  

Kun mä olin pieni en montaa asiaa muista koko ajasta. Muistan Shellin pajatsokoneen ja vanhat patut pullakahvilla vahakangas liinojen peittämissä pöydissä. Muistan pölyttyneet muovikukat amppeleissa ja tupakan katkun. Joku kostutti sormenpäätään ja keräsi sokerimuruset pöytäliinalta.  

Muistan Sokkarin Lailan ja miten mietin kuinka se voi näyttää vuodest toiseen samalta.  

Muistan ku kerhossa kerrottiin miten Jeesus tietää monta hiusta mulla on päässä. Mietin silloin ekaa kertaa miten tämä ”Jeesus” on aika epäilyttävä tyyppi.  

Muistan imurin. Se oli painava ja me seistiin Sirjan kaa Männistön yläkerran portaiden päässä.  

Muistan ku naapurin Heli kerto että on epäkohteliasta olla katsomatta silmiin ku puhuu toiselle.  

Muistan ku katoin Alfredia, ihailin piirtämisen jälkeä ja halusin ottaa kynän käteen.  

Muistan ku katoin muumeja ja ne lähti tosta noin vaan hattivattien saarelle ilman kompassia tai merikarttoja. Kun näin sen saaren, koin sen tunteen ekan kerran. Halusin matkustaa, halusin löytää sellasen saaren.  

Koh Ru oli mun hattivatti saari. Niin… Se oli.  

Olin Sihanoukvillessä yhen aikaan. Lipusta pyydettiin kymppiä, maksoin femman. Tutut mopotaksit odotti asemalla kertoen et keskustaan on kaheksan kilsaa ja hinta kuus dollarii. Niinpä niin. Maksoin viiskyt senttiä ja viides minuutis oltiin perillä. En oo eilisen teeren poika.  
Oli kiva palata paikkaan jossa tietää missä mennään. Olo ei ollu ku äitinsä hukanneella neli vuotiaalla. Muistan tämänkin lapsuudestani, K-kauppa oli valtava labyrintti.  
Olin sopinu tapaamisen ystäväni veljen kanssa. Oli tarkotus tavata ja tutustua ku oltiin kerta samoilla huudeilla. Paska nettiyhteys, unohtunut puhelin, mitä näitä nyt on. Ei osuttu samaan paikkaan samaan aikaan joten lähin kyselee venettä saarelle. Pyydettiin posketonta kahtakymppiä. Sain hinnan lopulta kymppiin mutta seuraava vene olisi 8.30 aamulla. Onnekseni törmäsin tulevaan pomooni Emilyyn. Otettiin vodkatonicit ja puhuttiin bisnestä. Emily oli lähössä Bangkokiin viikoksi mutta saarella mua olis vastassa Jamie, osa omistaja ja vuoropäällikkö. Sofia ja Vida tulisi alle viikossa takaisin lomalta, Fizz, Pedro ja Sonia olivat vaihtaneet duunipaikkaa, mutta khmer henkilökunta olisi edelleen saarella. En malttanut odottaa!  

Aamu koitti viimein, menin saarihyppely porukan kaa. Pysähdyttiin klassisesti snorklaamaan ja uimaan, MENNÄÄN JO! Mutta kun saari lähesty odotin sitä tunnetta. Missä mun tunne piilee? Kakskytminuuttia kävelyä toiselle puolen ja kuulin discojumputusta enneku olin ees perillä. Mutta vastassa oli ihana khmer henkilökunta, mut otettiin vastaan lämpimin syleilyin. Alkuhälinän jälkeen mulle selves että, mun rakkat oli vastikään lähteneet saarelta. Baarin takana oli outoja kasvoja. Nyrpeirä naamoja kattoen mua tyyliin mitä sä haluut. Jamie, mun tuleva uus pomo katto mua ku kummajaista ku esittelin itteni: Virve, sun tuleva työtekijä.
Ilmeisesti, hänen sanojaan lainaten, sillä mitä Sofia, tai Vida tai entinen vuoropäällikkö Sonia on sanonu, tai edes Emily, ei oo mitään painoarvoa, koska ne ei tiedä v****akaan mitä saarella tapahtuu. Hän tiesi kaiken mun työhistoriasta, eikä mulle kuulemma olis paikkaa tai käyttöä. Paikka oli täynnä kääliöitä, joten en ees mahtus majottuu. Olin maani myyny. Mitä täällä tapahtuu! Kun luulin menettäneeni toivoni näin Fizzin. Pari kuukautta sitten hän oli vielä töissä saarella, nyt viettämässä kavereittensa kaa vapaa-aikaa. Kerroin mitä olin just kuullu, hän kertoi ottaneensa loparit muiden kaa juurikin tästä syystä. Meininki oli menny ihan levottomaksi. Johtajaportaalla oli kukkotappelu siitä kuka määrää ja mistä ja työtekijät sai kärsiä. Aika tuttu tilanne etten sanois…  

”Kaikella on tarkotuksensa” sanotaan, ja mä yhdyn tähän väitteeseen. Fizz oli nyt töissä mantereella, Ha Chienda nimisessä resortissa jonka omistaja etsi taidemaalaria työstää seiniä. Mikä ihme munkkipulla?!   En ”päässy” siis kokeilee työntekoa kyypparina ja respantätinä, vaan yllättäen musta tulikin maalaava kulkuri ja saisin viettää päiviäni ihastuttavan Fizzin, Noran, Leon ja Karinan huostassa. En valita 🙂   Pari tuntia myöhemmin siis hyvästelin saaren. Ennen sitä kumminki kerkesin nähdä saksalaisnaisen. Hän oli myös saarella viimeksi, hänen kanssaan annoimme paikalle lisänimen ”terapiasaari”. Hän ei pystynyt kohtaamaan maailmaa vielä, revittyään itsensä paikasta pois viinekerralla sai hänet tajuamsan ettei hän ollut valmis. Hän jäisi, viimeiseen asti. Noin vuoden päästähän saari suljetaan, kaikki puretaan ja tilalle rakennetaan iso rikkaitten resortti. Juteltiin hetki. Mä toisaalta toivon että hän lähti ennen sitä, sitä helposti vieraantuu todellisuudesta kun jumittaa kuplassa.  

Napattiin kello kahden botski takas. Samslla kertaa mukaan lähti super jurrinen perussuomalainen, Janne. Voi luoja mun pää meinas revetä! Hän oli hyvä muistutus siitä miksi ravintola-ala joskus otti pannuun. Just tollaset auringonpolttamat, kaljamahaset, kolme aivosolua omaavat juntit, jotka purkaa turhautumistaan ja agressioitaan muihin kun alkoholi on vienyt viimesetkin estot pois. Todellakin, mä en ollu vielä valmis palaaman baaritiskin taakse.  

Tästä alko siis mun päiväni Otresilla Ha Chiendassa. En kerenny olla ku pari päivän ku sain uuden duunin. Irlantilaispariskunta omisti vaatekaupan rannalla halusivat lähtä muutamaksi päiväksi tuulettuu. Lupasin siis pitää huolta kaupasta. Ottasin 3 tuntii aurinkoo, kaks tuntii juttelisin uusien tuttavien ja asiakkaitten kaa ja loput kolme piirtelisin tatska projekteja alta pois. Palkkaakin saan, hurjat viis taalaa päivässä plus vaatteita tietenki, ei paha 🙂  

Eli elämä hymyilee, sittenkin. Menetin mun paratiisin, mutta kuten kai aina, löysin uuden. Otres on yksi rauhallisimmista rannoista Sihanoukvillessä ja Ha Chienda alkaa jälleen tuntumaan uudelta kodilta. Paikka on sopivan pieni, kolme bungalowia ja dormi. Omistaja on hupsunhauska itävaltalais tyttö jolla on jäätävä bisnesvainu 24 vuotiaaksi. Tänne mä jäisin. Nämä asukkaat alko tuntuu siskoilta ja veljiltä, Joe ja Devin tuli takas kuvioihin, Kate ja Matt kävi moikkaa, Elina tulis Suomesta ja riippumatto löysi paikkasa verannalta ja paikka oli ku pieni talo preerialla, mun elämä ku elokuvaa.

Sitten mä tapasin Kristianin.

Kiinalainen uusivuosi on vaihtunut. Lohikäärmeen vuosi vaihtu käärmeeseen ja täällä tämä tarkoittaa täyteen buukattuja linja-autoja, hotelleja ja helvetisti yllättäen kiinalaisia turisteja. Mä en tiedä mitä se astrologisesti tarkottaa mut mulle se on ollu kyl jotain mystistä. Niinku oon aiemmin kirjotuksissani maininnu nää käärmeethän suorastaan vainoo mua. Kerratakseni: ensi tapaaminenhan oli kun olin ekan kerran Kambodzassa, Kaardemummavuorilla, siellä niin mun kaa samassa riippumatossa. Toinen kerta oli Vietnamissa luolassa ja seuraava puistossa kun käärme tippu päähäni. Filippiineillä todistin merikäärmeiden parittelun ja yks halus paritella mun jalan kaa, eikä Laoskaan jättäny kylmäksi: kun vuosi oli vaihtumassa olin aattona Robin kanssa rannalla kun näin jotain kiiltävää hiekassa. Kaivoin aarteeni esiin ja löysin rikkinäisen kultaisen lohikäärmekorun. Kun vuosi oli vaihtunut istuimme aamiaisella muuan baarin lattiatyynyillä. Gip istu mua vastapäätä. Kissa leikki jollain Gipin selän takana. Yhtäkkiä Gip pomppas kaks metrii taka-alalle, osotti maahan mun ja sen väliin ja huusi ”FUUUUCK! IT’S A SNAKE GUYS!”. Se luikerteli mua kohti, nousin ylös ja ku irrotin katseeni siitä se katos. Myöhemmin kävin pyörähtää ostaa juomaa ja kun tulin takas Gip kertoi käärmeen lähteneen patjojen alta ja tiputtautuneen jokeen kun olin poissa. Aika hullua, millonhan tulee se hetki ku mua purraan. Sitä odotellessa. Otimme kumminkin tämän kohtaamisen hyvänä merkkinä, onnen tuojana, olihan ensimmäinen aamu alkavaa vuotta 4711, käärmeen vuotta.    

Onnea odotellessa löysimme itsemme siis Kambodzan puolelta, liikkuvasta pakusta jonka ajaja ja vänkäri olivat aloittaneet puhelin neuvottelut meidän viemisestä oikeaan päämäärään oikeasta hinnasta. Hinta oli meidän mielestä sovittu, silti puhuimme vuoronperään puhelimessa kolmannen osapuolen kanssa ja kuski ei suostunut pysäyttämään. Yritimme kivasti pyytäen, jämerästi, anellen. Lopulta mul meni hermot. ”Pojat, nyt lähetään v****un tästä kommariluukusta!” (ent. kolleegaani Tuomoa lainaten 😉 ) Kun kuski oli keskittynyt huutamaan puhelimeen ja hiljentämään mutkaan jossa oli alkavan kylän raittia, mä kiskasin pakun sivuoven auki.  
Kuski älisi jotain khmeriksi, mä annoin sille pahaa silmää. Kaikki tapahtu nanosekunneissa. Pojat kisko rinkkojaan takapenkiltä, mä olin osittain jo ulkona, jarrutin jalallani. Todistajia oli tienvarsilla. Kuski pysäytti poikittain tielle. Päästiin ulos. Käveltiin tiensivuun ja jengiä kokoontu ympärille. Joku puhu englantia ja kysy mitä tapahtu. Selitettiin tilanne ja hän yritti selvittää asiaa kuskin kaa. Sopuun ei tultu joten jatkoimme matkaa kävellen. Ei aikaakaan kun sama jätkä pysäytti tien sivuun. ”Sou sooorii, eitiin okeiii!” Mä olin ku puulla päähän lyöty. Ai nytkö kelpaa? Gip ei halunnu kyytiin mut Devon oli liftannu jo läpi Laosin eikä välittäny maksaa kyydistä vaikka tyyppi oli täys pannuaivo. Devon näytti rahaa, osotti meitä kolmee, kuski nyökkäsi nöyrimmin. Hypättiin vielä kerran ritsille.  

Gip ei antanu periksi, ennenku kerettiin kiihdyttää hän tarkisti asian. Hinta oli taas noussut. Tälläkertaa 18 per perse. Selkee. Mä en jaksanu olla enää kohtelias, jos tyyppi on taliaivo niin olkoon. En ees pyytäny pysäyttääm sitä ei varmasti ois tapahtunu. Onneks oltiin viisaampia, istuttiin nätisti rivissä kamat sylissä ja loikattiin ulos. Tyyppi manasi jotain ikkunasta, mut tyyty manaamaan. Kyläläiset selkiemme takana oli kai liian kuumottavaa jyrkemmälle reaktiolle…  
Seuraava auto oli lava-auto, täynnä ylläripylläri kiinalaisia! Ja meidän onneksemme he pysähtyivät. Hypättiin takaritsille ja heitetteen yläfemmat! NYT voi relata. Maakuntamatkailua indeed! Kun oltiin ajettu muutama sata mertriä ohitettiin meidän paku. Kuski oli jumankauta pysäyttäny puun varjoon ja seiso tienvieressä putkenpätkä kädessä. Me virnistettiin omahyväsesti mutta vähä kauhusta jäykkänä. Mä en halua tietää mikä yhtälö ois tullu hiljasesta hiekkatiestä, kuumottuneesta pakukuskista, kivikasvo vänkäristä, ruostuneesta viemärinputkesta ja kanadalaisesta, italialaisesta ja suomalaisesta liftarista…  

Mutta selvillä vesillä, ehjin nahoin. Muuan iltanuotiolla olimme polttaneet puhkikuluneet Rough Guidemme ja Lonely Planetimme. Ilman karttoja tai tietoakaan suosituksista minne pysähtyä aloitimme matkamme kohti pääkaupunkia. Kiinalaisten kyyti vei pari tuntia. Suut mullassa kiitimme nöyrästi ja kyläläiset ottivat nämä punamultateiden sankarit avosylin vastaan. Virtsaputkemme tyhjennettyämme ja kuivat kurkkumme kostutettuamme kokeilimme uudestaan. Jälleen eka auto pysähty. Tälläkertaa vanha Toyota jossa istu jo valmiiksi kolme. Kuskina armeijan vermeisiin sonnustautunut setämies ja eteen sulloutu nämä kaksi pitkäkyntistä (ei siis varasta, vaan Kambodzassahan tämä on miesten muoti, tapa näyttää ettet tee ruumiillista työtä eli olet rikas) honteloa herraa jotka jakoi siis tilan oven ja vaihdekepin välillä. Takakontissa oli kamojemme lisäksi luultavasti kuollut eläin. Hajusta päätellen.  

Tällä kyydillä pääsimme Kratieen asti. Ja mä sain nähdä ne hemmetin Irrawaddy delfiinit 😀 Auringon laskiessa Mekongin taa, me kuus sulloutuneena ku sillit purkkiin, noin kymmenen delfiiniä pulpahteli pintaan ihan kuin vaan virnistääkseen meille. Mä oisin maksanu satasen niitten vapaudesta ja dippauksesta sinne jorpakkoon.  
Ei kumminkaan maksettu mitään. Herrat heitti meidät bussiasemalle. Ei enää busseja (tuttavallisemmin)PP:hen, etittiin viidellä dollarilla huone ja nukuttiin makeasti aamuun asti.  

Aamuvarhain käveltiin takas torin laitaan kyselee kyytiä. Joku kerto pääkaupunkiin olevan vielä yli kolmesataa kilsaa ja huhujen mukaan matkaan voi mennä naurettavat yheksän tuntia! Oltiin valmiit maksaa femmat kyydistä. Tämähän järjesty. Paikalliskuljetus lähti kun auto oli kolminkertasesti ylibuukattu eikä ovet enää pysyny kiinni. Rahastaja jako oksennuspussit, avattiin kaikki maholliset röörit autosta ja jonkun polvet mun niskassa omat suussa aloitimme hikisen elämysmatkan martiiniakin kuivemmassa erämaassa.   Viisi tuntia myöhemmin (ei suinkaan yhdeksän) olimme perillä. Olo oli jälleen ku filmitähdellä kun ulostauduttiin autosta. Hyeenat hyökkäs ku oltasiin viimesiä lihapaloja maan päällä. Kävelimme.  

Majottauduttiin tälläkertaa porvari travelleri alueelle jokirantaan. Viimeksihän löysin tyyssijani vanhan järven rannalta (joka siis näinä päivinä on kuivunut ja guesthouset on tyhjillään tai jopa lopettaneet täysin toimintansa) koska ideana oli olla lähellä kaikkea. Mähän en sightseeingejä tarvinu, oon kolunnu tän kaupungin nähtävyydet viimekerralla, mutta hyvä näin koska nyt tiesin mistä löytää parhaan kattoterassin. Happy 11 tarjoaa elokuvia löhösohvilta, ilmasta nettii ja tietokoneen käyttöö ja jos vähä lirkuttelee saattaapa jopa vesipullon täyttö onnistua, ja tietenkin huoneen tinkaus sopivaan summaan. Hemmetin kiinalaisen uudenvuoden takia me maksettiin tripla huoneesta 6taalaa nuppi joka on varmasti suurin summa jota tähän menessä oon maksanu. Onneksi paikka tarjoaa edellämainittuja etuja, muuten en maksais.  

Täällä siis chillaten pari päivää. Mitä ne piti siis sisällään. Kaiken tän jännittävyyden jälkeen ei juuri mtään mielenkiintosta. Paikallinen parturi testattu, tulos on ihailtavaa auringonkultaa, tutut maut tuupattu makunystyröihin (luojan kiitos on mango sesonki!), pojat lähti nähtävyysiin, mä kirjakauppaan jonka totesin liian kalliiksi (onneksi on samsung tablet ja readers hub, kaikki kirjat tän muutaman sadan gramman sisässä) joten päätinkin ”törsätä” kymmenen euroo taiteilijatarvikeisiin. Näillä hiluilla irtos kaikki tarpeellinen luovuudentuskan tappamiseen saarella jossa ei ole internetyhteyttä tai puhelinlinjoja 😉 Onnekseni myös suhteellisen monet uudet ja vanhat tutut tulevat mua sinne viihdyttämään, uusina mm hyvän ystäväni Paulan sisko! 🙂 Ihanku tämä täydellinen saari ei olisi tarpeeksi, muthan hemmotellaan pilalle!  

Päivään kuului myös poliisin kanssa asiointia. 14kk matkustanut Gip halusi tehdä pikkupikku vakuutus petoksen. Ei sillä että suosittelisin kenenkään rehellisen sielun suinkaan kusettavan näitä jättimäisiä rahaan hukkuvia yhtiöitä, mutta näin se homma kuitenkin meni:  

JOS HALUAT TEHDÄ VAKUUTUSPETOKSEN KAAKKOIS-AASIASSA, SEITSEMÄN SYNNILLISTÄ FAKTAA:

1. Hanki luotettava rikoskumppani
esim minä

2. Keksi uskottava tarina
Kuten: Olipa kerran italialainen ja suomalainen jotka vuokrasivat moottoripyörän Kambodzan pahamaineisessa pääkaupungissa (joka luultavasti on pahamaineinen siinä missä muutkin aasian pääkaupungit juurikin poliisin rikosilmotusten perusteella jotka on tehty vakuutuspetoksia varten kun reppureissaajalta loppuu rahat kesken). Ajettuaan ruuhkaisinta katua ruuhkaisimpaan aikaan vastaan tuli mustiin pukeutunut parivaljakko ja takaritsiläinen leikkasi mashetellaan yyber kalliin kameralaukun hihnan. Koska tumpelot turistit eivät osaa ajaa, kääntyminen, seuraaminen tai rikollisten tuntomerkkien mieleenpainaminen ei tullut mieleenkään. Koska he ovat vain urpoja turisteja poliisin luo löytäminenkin vei aikansa ja varas oli täten varmasti kerennyt kaasuttaa rannikolle ja soutaa kumiveneellä Mexicoon asti.  

3. Ole super nöyrä, yhteistyökykynen, kohtelias ja korrekti. Pukeudu vaatimattomasti mutta siististi. Näytä vähä lyödyltä.  

4. Ota mukaan passi, tarkka osote missä varkaus tapahtu, hostellin nimi jossa yövyt, huoneen numero (varaudu että poliisit saattaa oikeasti soittaa hotelliin), varaudu myös maksamaan pieni lahjus hyvästä työstä, täten saat varmasti kopion vakuutusyhtiöllesi. Femma piisaa ja ameriikan rahhaa.  

5. Kehu poliisisedän englanninkieltä, varo puhumasta kuninkaastabtai arvojaosta tai älänesim kauhistele korruptiota ja vähävaraisilta riistämistä. Älä myöskään keuhkoa liikaa pahaa varkaista jos kerroit heidän olleen paikallisia.

6. Ota mukaan läjä kärsivällisyyttä (toimitus voi kestää jopa tunteja) ja paperityö on yhtä tuskaa, yksikin kirjotusvirhe tai suttu niin palaat takaisin lähtöruutuun.

7. Vakuutusyhtiö yleensä vaatii todistajan (tässä tapauksessa yhteistyökumppanin nimi ja numero) , kuitit ( pyydä kyypparilta pala paperia niin saat kuitin jonka voit kirjottaa käsin, täällä printatut versiot on hyvin harvinaisia), sekä tietenkin tämän kultaakin kalliimman poliisin raportin.

Pakolliset askareet hoidettuna olimme siis valmiita jatkamaan matkaa. Tiemme eroaisi aamulla Devonin lähtiessä temppeleiden ihmeitä katsomaan ja Gipin mennessä myös töihin etelään. Viimenen ilta vietettiin ystävänpäivää juhlien eli syöden jätskiä ämpäristä ja leffoja katsellen, nyt mä oon valmis. Palaan kirjoituspöydän ääreen kolmen viikon päästä. Koh Ruu, täältä mää tuun! 🙂

Kambodza tosiaan piti mua otteessa viimeseen asti. Saarelta palatessani mua oli kuin olikin vastassa tämä yli-innokas travelagentti. Hauska tyyppi jonka kautta ostin sitten bussi (lue minivan) lipun rajan yli. Mutta vielä oli päivä aikaa Kepissä ja rielit vähissä. Onneksi tämä paikallinen herrasmies oli niinkin yltiöystävällinen että keksi minulle halpaa virikettä vielä viimeseksi illaksi. Kepin kansallispuisto oli henkeäsalpaava maisemineen auringonlaskun aikaan. Fiilis oli jälleen kuin planet earthin dokkarista vuoristoteitä alas pyörällä mutkitellessa. Majoituksen etsinnässä Saban auttoi myös ja ilman häntä en varmasti ois löytäny yhtään mitään. Normaalisti tähän aikaan vuodesta juhlitaan kolmipäiväisiä waterfestivaalit Phnom Penhissä, mutta koska kunkku delas kuukaisi sitten, ei festareita pidetä. Kaikilla duunareilla on kyllä kolmipäiväinen miniloma, vähänku Suomen vappu. Kaikki putiikit kaupungeissa on kiinni ja työväki lipuu pöndelle relaamaan.

Kep on yks näistä paikallisten suosimista chillausparatiiseista. Kaupunki on tosi pieni mut yks rikkaimmista mitä oon koko maassa nähny. Tiet on asfaltoitu, talot on kiveä ja suurin osa melko uusia. Saban tienasi kuussa tonnin, joka on tosi jees muualla maassa, mutta tässä kylässä aika perus. Kambodtzan kerma siis kokoontui nyt täällä ja minä tyhjätasku etsin kattoa päänpäälle. Kaikkialla oli täyttä. Lopulta löyty muuan raksatyömaa jonne sain jäädä, eikä tarvinu maksaa mitään. Jäätävä munkkipulla! Loppuiltakin meni vailla rielejä kun lähdin rapumarkkinoille Sabanin ja hänen ystäviensä kanssa. Lössi koostu opiskelijoista ja duunareista mutta suht hyvin toimeen tulevista, olettasin, koska en taaskaan maksanu mitään juomistani tai ruuistani. Ja niitähän riitti! Rapuja, mustekalaa, kalaa, simpukoita, olutta ja paikallista järkyttävää riisiviiniä joka maistuu siis kotimaamme kiljulta.
Aamulla pääkivusta tiesi juoneensa sitä myrkkyä ja selkäkin huusi hoosiannaa. Ei enää ikinä lomaresortti hierontaa! Parhaimmat saa varmasti ”ei niin turisti”-rannoilta tai ”massage by blind” eli ”seeing hands”-hierojilta. Vika ilta Kambodzassa oli siis hulvattoman hauska. Jötmui!

Siihen se hauskuus taas loppukin kun lähdettiin rajaa ylittämään… Kyyti oli tunnin myöhässä, ja vaikka täällä saa aina venailla tämä oli ehdottomasti pisin aika tähän mennnessä. Vani oli normi kakstoistapaikkanen mutta meitä oli loppupeleissä 17… Fiilis oli hiukka klaustrofobinen. Onneksi matka ei ollut niin pitkä ja päästiin leimaa ittemme ulos maasta. Tai siis osa pääs. Minä en tietenkään päässy niin helpolla…
”Juu madam, nou visa!” Ja sit selitellään. Normaalisti, suomalaisia kun ollaan, ei meikämannet viisumia tarvi alle 15pvän visiitille maassa. En oo kuullu kenelläkään olleen ongelmia ylittää näitten maitten rajaa. Mullahan oli (luojan kiitos!) lentolippu pois maasta 7.12, MUTTA koska Kambodtzan virkavalta on nyt todistetusti ja prosentuaalisesti hälyttävän usein olleet täysiä vittupäitä meikää kohtaan niin eihän ne suostunu leimaa mua ulos maasta. Näyttivät jotain kuppasta A4:sta kaikista kansalaisuuksista jotka saa Vietnamin rajan ylittää viisumivapaasti. Suomi ei tietenkään ollu listalla. Näytin viikon vanhaa samanmoista listaa tabletiltani todistaakseni Suomen kuuluvan näihin maihin. Heidän listansa oli kuulemma vain viisi päivää vanha ja täten kumoaa tämän mun hallussa olevan ulkoasianninisteriö listauksen. Siis tietenkin! He siis vaativat että ostan Vietnamiin viisumin, muuten ei asiaa maahan ole kun ei ulospääsy leimaakaan heru. Nyt Seppä näki punasta..
Lahjoin dollarilla motokuskin viemään mut Vietnamin puolen check pointille tarkistamaan asian. Heille mun ei ees tarvinu mitään lentolippua vilautella, sanovat vaan että tottakai pääset ineen ku haet vaan sen leiman Kambodtzasta. Motokuski todistajanani lähdettiin takaspäin. Kuskia jännitti varmaan enemmän ku mua. Se sano vaan:”Juu aar sou braiv, juu laik a rebel!” Takas kopilla ja motokuski puhu mun puolesta. Sedät tulistu todella, mut ei auttanu, pakkohan niitten oli leimata mut ulos. Jälleen kasa valkoihosia oli kokoontunu seuraa tapahtumia. Yks koppalakki koitti selittää jotain eri kansalaisten oikeuksista ja miten jotku ei tiedä omiaan. Niinpä niin, virheitä sattuu, mä sanoin ja hyppäsin moton kyytiin. In Your face! En voinu omahyväselle virnistykselleni mitään kun hiekka pölähti renkaiden alla etenemisen merkiksi. Mä oon niiin paha ihminen 😉

Kambodtzan punamultaset kuppatiet vaihtu siis asfalttiin. Eron huomas heti. Kaikessa. Tietenkin kielessä ja kirjotuksessa, kasvojenpiirteissä ja ruumiinrakenteessa, mutta monessa muussakin mielessä. Ihmiset pukeutuu varakkaammin (vaikkakin edelleen katukuvasta löytyy häiriintyneitä all-day-long-pyjama-päällä tallaajia ja pitkäkyntisiä miehiä on kai sit kaikissa aasian maissa?), koskettelu, härppiminen, nypläys ja tökkiminen on vielä yleisempää kun naapurissa, kaikki käyttää mopoja tai pyöriä enkä yhtään ihmettele kun koirat on niin agreja(who knows, ehkä johtuu mun pelottavan valkosesta naamasta ja turkin väristä…) ja tietenki maisemat! Nyt tuun viettämään koko kymmenen päivää täällä Mekong Deltan alueella ja palaan myöhemmin tutkimaan maan pohjois- ja keskiosan, mutta täällä maisemaa dominoi mahtava Mekong joki haaroineen ja kelluvine marketeineen ja riisipellot vesipuhveleineen.

Ekan päivän vietinkin Ha Tienin rajakaupungissa. Luksustelin pitkästä aikaa ja majoituin 100.000VND privaatti huoneeseen jossa twinbed, kuuma suihku ja tv. Kyllä kelpaa! Illaksi oli siis luvassa tutustumista paikallisiin draamasarjoihin pyykkäyksen ja mässäilyn lomassa. Ennen tätä oli kuitenkin hoidettava pakolliset pankki ja internet asioinnit sekä kaupunkikatsaus ja hintatiedustelu. Seuraavana aamuna olin hereillä taas kukonlaulun aikaan ja tervehdin aurinkoa kuuluisin sanoin: Gooodmooooorning Vietnam! Kuus tuntia tehokasta pörräysaikaa vielä tässä pitäjässä ennen siirtymistä Chau Dociin. Vuokrasin skootterin ja suuntasin markkina-aamiaiselle. Kokeilin taas vähän kaikkea ja lyhyessä ajassa joten en tiedä mikä se oli (veikkaan kylmää, makeasti maustettua riisipuuroa) mutta se halusi tulla ulos ja nopeaa! Eli 45 päivää vatsavaivoitta, ihan jees, ja tämäkin oli niin lyhytkestosta ja viatonta etten melkeenpä laskis koko hommaa enkä varsinkaan antanut sen varjostaa päivääni vaan jatkoin matkaani vuorille. Vain nelisen km kylän ytimestä löytyi mieltä rauhoittava luolien verkosto Thack Dong täynnä alttareita ja erinäisiä” rukoushuoneita”. Kaikinpuolin miellyttävä kokemus, jossei lukuun oteta toista kohtaamistani käärmeen kanssa. En ees pelkää käärmeitä mutta taas meinasin saada paskahalvauksen kun se sihisten luikerteli mun tennarin vierestä. Mutta muuten erittäin rauhoittava kokemus 🙂
Onneksi tiet on huomattavasti paremmassa kunnossa täällä ja kolme tuntia minivanilla sujui ihan nukkuessa. Perillä tiesin olevani kun paikalliset hyeenat hyökkäs. Näillä on polkupyörä ja kärry ja sehän on cyclo 😀 Tuntu aika tosi pahalta hypätä semmosen kuuskymppisen papparaisen ritsille ja maksaa siitä muutama sentti…Alle neljän dollarin majotusta en löytäny millään joten oli pakko tyytyä (eikä hirveesti haittaa) privaatti kattohuoneistoon kaikilla herkuilla. Luksustelu vaan jatkuu 🙂
Mun ilta sai uuden käännöksen kun lähdin ostamaan uudet flipflopit. Tein kaupunkirundin cuclon kyydis ja söin satsin maittavaa sienisoppaa kunnes tämä tunnin vanha läpsyni hajosi. Marssin takaisin myyjän puheille ja mummo oli ihan skitso. Minä ihan asiallisesti menin ja tietty oletin saavani samantien uuden parin, mutta ei… Mummo rupes rääkymään mulle jotain naama punasena ja hyvä ettei lyöny kengällä päähän. Tässä vaiheessa estradille asteli uusi tuttavani Fuud. Hän lupasi korjata kenkäni. No mikäs ettei, mielummin ku uuden ostan! Menimme siis ostamaan pikaliimaa ja istuimme kadulle. Jengiä tuli ja meni ja pörräs ympärillä, loppupeleissä ilta meni jotenkin hämärästi siihen että kahden aikaan yöllä löysin itseni laulamasta karaokea paikallisten sotaveteraanien ja heidän lasten ja lastenlasten kanssa. Sain myös kutsun lauantaina pidettäviin pienimuotoisiin häihin. Vähän kahden vaiheilla mitä tähänki nyt vastais… Onhan se kunnia, mutta eihän mulla oo ees mitään päälle tai lahjaa taitaitai… Kiitin kutsusta ja lupasin harkita..

Annoin itselleni harkinta-aikaa ja pyhitin vielä seuraavan päivän Chau Docin tutkimiselle. Tukka kipsissä kuuden aikaan menin uuden ystäväni kanssa aamusoutelulle ja syömään aamiasta kuten kunnon vietnamilaiset. Tuhti rapu (?) soppa het aamusta pitää riisinviljelijät voimissaan. (Enää en kyllä lähe edes arvuuttelee mitä on tullu syötyä, nimittäin edellisiltana pöytä notku herkkuja ja kokki visko hiilille millon minkäki väristä läskiä…Hmmmm… Koirahan on paikallista herkkua…) Kävin vielä tsekkaa sam mountain ennen siirtymistä kahvitauolle ja tuumaushetkeen..

Nä on kyllä erikoisveikeitä kyläläisiä. Luin tyyliin tripadvisorista että tuo tämänpäiväinenkin jokiajelu sisältöineen olis normisti tourina maksanu toistakymmentä taalaa ja mä maksoin vaivaset viisi. Luulis että näil on joku oma lehmä ojassa mutta kun olin muka päättäväisenä tänään lähdössä oli vastarinta aika raju. Hotlalla mua vastassa oli koko eilinen poppoo ja he ilmottivat ykskantan ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä. Olen arvon kunniavieras ja maksua he eivät huoli mistään, ei ruuasta, juomasta taika asumisesta. Voiko tähän enää ei sanoa? Kommunikointi on välillä vähän vaivalloista kun tuo meikäläisen vietnamin opiskelu jäi vähä vähälle ja englanti on todella vaikeasti taipuvaa näiden suussa. Onneksi parilta heeboilta löyty eräänlainen kommunikaattori jolla lauseita voi suoraan kääntää kieleltä toiselle. Näppärää! Näin kielimuuri ei ole esteenä yhteisille keskustelunaiheille.

Yks juttu mistä tykkään matkustamisessa (niin siis todellakin vaan yks juttu :D) on sen arvaamattomuus. Kotimaan arkeen harvoin sai mitään jännittävää ja erilaista mahdutettua pariin päivään, mutta nyt on kyl ollu ihanan yllätyksellistä. Tänäänkin satuin kävelemään jonkun liikkeen ohi jossa myytiin ostosteeveen tyyliin hierovia patjoja ja ”juontaja” bongas mut ulkoa ja kiskoi sisään 😀 Sain siis puolentunnin mekaanisen orgasminomaisen patjahieronnan ja kuusi vietnamilaista kaunotarta halusi vielä treenata englanninkielen taitojaan laulaa lurauttamalla meikälle joululauluja ^^ Vaikka paikallisilta saamani huomio on herttaista alkaa se välillä käymään vähän hermoon ja kovillekkin. JOKIKINEN vastaantulija vähintään tuijottaa ja päivittäin mua koskee valehtelematta noin viiskyt ihmistä joista 80% koskettelee mun uutta tatskaa ja loput naamaa, hiuksia tai kämmeniä. On sellanen fiilis kokoajan et on mustekynää naamassa tai salaattia hampaankolossa. On myös hulvatonta ottaa valokuvia mun kaa, tai muuten vaan vaikka osottaa. Oon harkinnu vakavasti muslimiksi siirtymistä tai pyjaman ja riisihatun ostamista…Kai tää tästä kun liikun takaisin turistisimmille seuduille. Vähän jännittyneenä kyllä odotan mitä ne häät tuo tullessaan. Miltä morsiuspari näyttää, millasta musiikkia soitetaan, onko hääkakku kenties rapukakku ja kuka nappaa morsiuskimpun, koiranluun vai mikä ikinä täällä onkaan tapana ja montako litraa banaaniviiniä sitä tulee kumottua… Niin ja montahan päivää ne häät ylipäätään kestääkään…? 🙂

Tästä lähtien kun ostan ”bussilipun” aion kerrata yksityiskohdat idioottimaisen monta kertaa. Bussi lähti aamu 8:lta ja tavan mukaan pik-up kuului hintaan. Tälläkertaa pik-up vani osottautuikin itse kyydiksi Sihanoukvillestä Kampottiin. Mielestäni ”bus” on eri asia kuin ”minivan”… Noh, neljällä taalalla kaks ja puol tuntia epilepsiakohtausmaista peräsuolta rentouttavaa hytkymistä on kai halpa huvi…

Kampotissa siis vihdoin. Lähdettiin koko kööri samaa matkaa saarelta ja saatiin vielä yksi orpo sielu lössiimme Sihanoukvillestä. Majotuimme herttassessa Bodhi Villassa pari kilsaa itse Kampotin ytimestä. Kampot on herttanen, ranskalaistyylinen ja hiljanen pikku kyläpahanen. Pitempäänkin olisi varmasti viihtynyt, mutta koska aikatauluni kusi jo sen verran radikaalisti, päätin tiivistää koko pitäjän yhteen päivään. Palkattiin siis tuktuk-kuski päiväksi 15$ ja lähettiin pörräämään.

Ajeltiin landea ympäri ja käytiin tutkimassa lähistön luolia. Aika mageet etten sanois. Lepakot ei oikeen tykänny valosta ja tunsi miten ne lensi ihan naaman vierestä tai selän takaa 🙂 Ei heikkohermosille! Ryömittyämme aikamme quanossa suuntasimme vielä tekojärven liepeille ja körryyttelimme pikkuhiljaa takas keskustaan. Guesthousella ilta meni biljardia pelatessa, valokuvia vaihtaessa. Minähän urpo onnistuin hävittämään mahtavan iskun ja vedenkestävän canonini Bamboo islandin metsien syövereihin joten olen aikalailla toisten armoilla ellen halua kikkailla tabletin tai luurin kanssa… Soitin myös Suomeen rakkaalle Sirja-siskolle ja kuulostin kuulemma ihan känniseltä! 😀 Siitä on kai aika kauan aikaa kun on viimeksi Suomee puhunu kunnolla…

Aamulla tiemme erkanivat. Iris jäi vielä pariksi päiväksi ja Renata ja Luke jatkoivat Phnom Penhin kautta Ho Chi Minh Cityyn. Mä otin paikallisbussin Kepin kylään. Tämä koska ihan vaan vertailun vuoksi haluan kokea lisää näitä pikkupikku saaria, löytääkö Bamboo Island vertaisensa Kepin Rabbit Islandista. Aikani lirkuteltuani paikallisen matkamyyjän kanssa ja saatuani open date menopaluu lipun kukkarolleni sopivaksi hyppäsin venheeseen kohti Koh Tonsayta.

Saari on upeaa katseltavaa ja inhimillisen lähellä mainlandia. Kaikki majoitusvaihtoehdot löytyy saaren länsirannalta. Kukaan ei tietenkään vaivautunut tätä minulle kertomaan vaan kuultuani 7$ bungalowi hinnoista lähdin patikoimaan kohti saaren eteläkärkeä. Polku oli miellyttävä ja selkeä. Se oli sitä seuraavan puoltoista tuntia. Matkan varrella näkyi koteja ja merilevä viljelmiä, kultasta hiekkarantaa ja välillä kivikkoa… Kunnes polku katosi. Voi nyt v`¥§₩\{€!! Ei taaaaas!

No enpä luovuttanu heti vaan jatkoin rantaviivaa seuraten ja oletin ympyräni pian sulkeutuvan. Tajusin tulleeni umpikujaan kun mangrovejuurakko hallitsi näköalaa. Koitin kierää suota ja ryömin aikani pusikoissa kunnes löysin mahdollisen ylityskohdan. Muutama vaivanen metri ja pääsisin kuivalle metsätaipaleelle jatkamaan matkaa. Yritin rakentaan sillan styroksista, kepeistä, muovipulloista ja eripari släbäreistä. Onneksi mukana oli hedelmäveitsi ja jeesusteippiä sekä köyttä. Kyhäelmä näytti lapsellisen huteralta ja sade alkoi voimistua hälyttävää vauhtia. Ylitys olisi tehtävä nyt tai ei koskaan. Vaikken mikään nuorallatanssia ole olisi yritys varmasti onnistunut ilman rinkkaa. Kahdeksan lisäkiloa oli kuin olikin liikaa siltani keskirakenteelle ja rymähdin suohon. Turvaköydestä kiinni pitämällä sain pidettyä tasapainoni enkä vajonnut aluksi polvia pidemmälle. Katsoin siltaani, ympärilleni, itseäni ja nauroin jonku tunnin. Mitä v**tua sä Virve oikeen yrität! 😀

Ei auttanu ku luovuttaa. Matkaa takas oli huomattavasti vähemmän mutta ketteryydestäni huolimatta matka olisi ryömittävä suossa. Ensimmäinen kymmenen sentin jalannosto aiheutti imukuppireaktion. Tunsin suihkusandaalini lipuvan jalastani ja suon nielaisevan sen. Tunsin myös kaikkea muutakin kivaa ja kutkuttelevaa varpaideni välissä. Kummin tämä kuuluisi tehdä? Helvetin hitaasti vai nopeasti? Missä se sudenpentujen käsikirja on kun sitä tarvisi? Päädyin ratkaisuun harkiten, hillitysti mutta rivakasti. Reisiä myöten liejussa mutta pääsin kuin pääsinkin takaisin rantaan. Ei muutaku nöyränä takaspäin ettimään sitä polkua prkl…

Näin pelastukseni ulapalla. Kalastajia. Liftasin dollarilla kyytiin ja pääsin takaisin lähtöruutuun. Tinkasin bungalowin 4 dollariin ja aika ja raha puhui puolestani jäädessäni yhdeksi yöksi. Sadekauden päättymistä juhlistetaan ympäri maata seuraavien kolmen päivän aikana ja tämäkin mesta täyttyy paikallisista ja hinnat nousee kaikkialla maassa. That’s my que, aika vaihtaa maata. Ilta meni lepposasti etenemissuunnitelmaa miettiessä. Saari on kaunis, mutta ei mitään verrattuna Koh Ruhun. Ja nyt kun ei enää toi liha maistu niin ruoka ei ollut varsinainen elämys. Mutta mukava paikka bondata muitten reppureissaajien kanssa ja valmistautua tulevaan Mekong Deltan hektiseen sykkeeseen. Bussilipun rajan yli aijon hommata samalta agentilta keneltä ostin botskilipunkin ja kymmenen päivää Vietnamissa alkaa pian, hiphei 🙂

Lähtö Phnom Penhistä tapahtu yllättävän smuutisti. Istuin iltaa Lontoolaisen englannintulkin, intialaisen kumipuunkasvattajan, italialaisen elämäntapataiteilijan, espanjalaisen happopään ja amerikkalaisen mentallyillin kaa. Siinä aika meni taas rattosasti ja oli mielenkiintosia puheenaiheita. Varsinki tän jenkin kaa, hän yritti ajatella positiivisesti. Se oli ostanu huoran kaupungista ja seki istu tietty meidän seurassa muttei oikeen osannu englantia. En oo hetkeen valvonu niin myöhään, siis yhteen 😀 Aamulla en tienny vielä minne jatkasin seuraavaks mut onneks gh:n pitäjä oli päättäny mun puolesta, eli matka jatkuis Sihanoukvilleen. Joten viiden minuutin varotusajalla pakkasin rinkan ja istuin motokuskin kyytiin.

Neljä tai viis tuntia myöhemmin löysin itteni mestoilta. Ohitin niid-a-raidit ongelmitta ja olin heti paljon viisaampi tyhjennettyäni virtsaputkeni nesteet (jotka oli odottaneet ulospääsyä aamusta asti) ei nin siistiin aseman vessaan. Tämän jälkeen olin valmis ottaa kuumottelijat haltuun. Dollarilla irtos sit kyyti Serendipity biitsille. Guesthouseksi valitsin vähä parempia aatteita kannattavan Monkey Republicin. Mestassa saa täytettyä vesipullon, vanhoja vaatteita voi lahjottaa, prostituutiota vastaan taistellaan. Eka tarvi tsiigata tietty mestat. Kaikenkaikkiaan mitä tässä ”ytimessä” kerkes pyöriä Sihanoukville on aika surullinen mesta. Tosi aavemaista ku majoja on rakennettu toinen toisesa perään ja sit hyvälly. Tai alettu rakentamaan jotain massiivista betonirakennelmaa ja jätetty kesken. Tällanen wannabe thairanta jossa kerjäläisiä ja lapsihuoria vilisee nurkat täynnä. Ei häävii.

Kävelin kumminki paikkaa aikani ympäri ja etin täydellistä spottia hammokille… No luck.. Takaspäin palatessa pysähdyin erittäin viehättävään venäläisten pitämään Bamboobariin. Aika uus mesta, varmaan parin vuoden päästä tosi suosittu ja kallis. En oo vielä toista näin letkeetä täältä löytäny, mestat pumppaa vaan gangnanstyleä volat kaakos. Myös ruoka oli hyvää ja tarjolla on ainoastaan vegee. Jos haluut perustaa tänne bisneksen rantatontin vuokra on n. 200€/kk plus sähköt, rakentaminen, ylläpito, työntekijöiden palkat etc. Siihen päälle buisnessvisa ja homma ois selvä, paikallisten vihat toki vois saada niskaansa ku vie niitten maat… Mutta luulisin et aika menis iha lepposasti reggaeta kuunnellessa kookosdrinkkei sheikatessa ja rauhanpiippu yhdistää, ideaa, eikö?!

Täällä tapasin jälleen uuden matkakumppanin, Annen. Vietin syysiltaa siinä hänen kaa, kuviteltiin olevamme syksyisissää kodeissamme, juotiin caramelteetä ja syötiin pannukakkuja siirapilla ja hedelmillä, hyvin brittiä, mutta tuntu kovin kotosalta kun vielä sai banaanikanelisheikin niin oijoi 🙂 Musta on jostain ihme syystä tullu pannukakku friikki. Haluan kokeilla kaikkialla ja kaikilla eri täytteillä ja päällysteillä. Päätettiin lähtä molemmat seuraavana päivänä lähellä sijaitsevalle hiljaiselle saarelle. Avoin lippu menopaluulla ja aamiaisen sekä kyydin hotellilta sai tingattua kymppiin. Ihan jees.

Illalla tsekkasin oman mestani juomatajonnan ja päädyin aikasin nukkumaan. Ihan kreisii, oon koko lomalla juonu jonku neljä bissee. Tä on kyllä erikoismesta. Jengi herää tosi myöhään, ite olin taas kuudelta virkkuna pystys ja eka dormi yö takana suju yllättävän helposti! Aamiaisella tapasin Annen ja hypättiin venheeseen muutaman muun kanssa jotka oli päiväreissulla menossa saarihyppelylle. Pysähdyttiin siis snorklaamaan matkalla Bamboo islandille. Mä en edes vaivautunu veteen ku näkyvyys oli niin huono. Ympärillä pyöri myös ihan levottoman kokosia meduusoita joten tyydyttiin Annen kaa vaan makaamaan kannella.

Olin kuullu tästä mestasta sen verran että aussit Battambangissa mainitsi käyneensä ja sano et se on ihan ookoo. Netistä luin sen verran et ”miellyttävä pikku saari jossa ei ole autoja, teitä tai sähköä.” Kuulosti houkuttelevalta. Kun kierrettiin saarta ympäri oli fiilis ku muumeilla matkalla hattivattien saarelle. Kun lähestyttiin rantaa fiilis vahvistu. Havaittavissa oli muutama bungalowi ja kuppanen rantabaari, tuoleja, paatteja. Kuski kisko meidät suoraan bungalowia katsomaan ja hinta olisi 15$. Tingattiin kymppiin ja asetuttiin riippumattoihin. Hetken siinä maattuani yritin löytää muumifiilikseni uudelleen. Se tuntu kadonneen. Ranta oli läheltä katottuna roskanen, palmuja ei meidän näkökentässä näkyny ja kanat jotka asu mökin katolla ei ollu kovin tyytyväisiä. Tuntu et olisin ihan eri paikas mihin hetki sitten luulin meneväni. Mahdollinen naapuriehdokas kävi tsekkaan bungalowin. Juteltiin hetki ja hän kertoi saaren toisella puolella olevan enemmän majotusvaihtoehtoja ja että paikkaan pääsee jotain kinttupolkua pitkin. Vähän harmitti ku tuli heti otettua tää mesta, olis pitäny taas kuunnella sitä kuuluisaa intuitiota ja katella hetki ympärilleen. Mentiin pannarille rantabaariin joka osottautu maailman vaikeimmksi tilaukseksi. Tarjoilija tosissaan tuohtu kun ystävättäreni halusi palauttaa pannarin jonka hän oli tilannut ilma mitään lisukkeita. Itsehän saman ammattikunnan edustajana tiedän kuinka ärsyttävää on jos tilaus menee vituiksi tai asiakas on ollut itse epäselvä tilausta tehdessään. Annesta tiesin sen verran että aina joku ongelma oli kun ravintolassa istuttiin. Tilanne oli huvittavan tuttu ja molemmissa oli vika. Ystävättäreni tuohtu ja päätti puolestani ettei tässä mestassa syödä. Mulle sopi oikein hyvin koska halusin muutenki nähä mitä toiselta puolelta löytyy. Irtisanottiin asumus ja lähettiin raahautuu tälle ”toiselle puolelle”.

Matka oli eeppinen ja tuntu kestävän ikuisuuden (todellisuudessa 15min). Taidettiin saada joku ”auringonpistos” siinä veneessä ja myöhemmin riippumatossa, nauratti ihan perkeleesti ja muumifiilistä oli jälleen ilmassa. Perille päästyämme tiesin olevani oikeassa paikassa. Jättimäisten kivien rajaama kultainen rantaviiva, hökkeleitä, palmuja ja nuorekas ilmapiiri. Rannalla loju vanha kelo johon mäkin ripustin polulla rikki menneet läpsyni.

                                                                                                         Tänne mä jään.

Tälle maagiselle saarelle mä sit jäinki. Ann lähti seuraavana päivänä mutta mä vietin kissan päiviä. Joinakin iltoina lähdettiin porukalla kalastamaan ja öögaa auringonlaskua…

Päivisin pelattiin rantapalloa, kerättiin jätesäkeittäin roskia rannalta, kiivettiin kookoksia puista, snorklattiin, uitiin, tutkittiin saaren metsiä ja hakattiin polkuja, maattiin auringossa, elämää! Henkilökunta saarella on ehkä maailman ihaninta ja koostuu ”barangeista” sekä paikallisista.

Heihin tuli luonnollisesti tutustuttua melko hyvin sellaisina iltoina kun tehtiin kasvomaalauksia ja opetettiin toisillemme kaikenmaailman juomapelejä. Yleensä tällaiset juhlat jatku pikkutunneille asti ja illan kruunas naku uinti planktoneiden illuminoidessa. Koin jotain käsittämätöntä rauhaa jokakerta siinä kelluessa tähtitaivas päänpäällä ja meren kipinöidessä alla. Mieletöntä. Yksi visuaalisesti vaikuttavimpia näkyjä oli taifuuni. Kuin lohikäärme olisi noussut merestä pilviin nostean tonneittain vettä mukanaan. Tarvi nielasta pari kertaa ja rukoilla lähellä olevien alusten puolesta, mutta tämä myrsky oli kuulemma keskikokoinen eli meikälle valtava!

Vietin saarella kokonaiset kymmenen päivää. Tarkotus oli alunperin yks yö, mutta joka aamu ku mä heräsin, tuntu etten pystyny lähtee. Meitä oli aluksi aika kiintee porukka, kaikki oli yksin reissus mutta meistä tuli iso perhe tällä maagisella saarella. Asuttiin kaikki isossa dormissa ja riippumatot oli rivissä verannalla. Jokainen lykkäs vuorotellen lähtöään seuraavaan päivään ku joku ilmotti jäävänsä vielä yhdeksi päiväksi. Meillä oli superhauskoja ja sekavia iltoja. Just tätä mä nyt tarvinkin. Niinku aiemmin mainitsin en oo juonu eikä oo edes huvittanu koko lomalla. Nyt oon osannu riläksää vähän paremmin.

  

Tän kymmenen päivän aikana tuli tutustuttua aikamoisiin persooniin. Aloin kutsumaan paikkaa terapia saareksi. Moni meistä oli tullut sinne käsittelemään jotain ongelmaansa, ja kukaan ei halunnut lähteä ennenku ongelma oli selvitetty. Päivistä tuli viikkoja ja joillakin jopa viikoista kuukausia. Muuan ystävä tuli setvimään suhdettaan isäänsä, toinen itsenäistymään karikoituneen ihmissuhteen jälkeen, minä tulin lopettamaan tupakoinnin. Mä sain synttärilahjaksi helmikuussa äitiltäni kirjan jonka pitäs auttaa lopettamaan tupakointi. Oon lykänny kirjan avaamista ja koko lopettamisprosessin alottamista millon milläkin verukkeella. Nyt en voinu enää huijata itteeni, päätin etten lähde tältä saarelta ennenku lopetan.

Oli mahtavuutta myös löytää uusia puolia itsestään ja kokeilla uusia asioita. Paikallisilla työntekijöillä oli joinain iltoina tapana pitää mahtava tulishow rannan nuotiolla ja sain kunnian päästä oppimaan jotain kepinpyörittämmisen saloista. Melko yleisiä oli myös ryhmätanssit ym akrobatiaesitykset ja kokeilut. Nautin näistä kaikista suunnattomasti ja tavalla jonka en oo tienny olevan olemassa. Oli ihana päästä ilmaseen itseään myös taiteella. Maalasin mestaan mm tuhkakuppeja ja suunnittelin kaikille tämän mentaliteetin omaksuneille tatskan jossa luki khmeriksi ”vielä yksi päivä”, ”one more day”. Ja niin ne päivät kulu ja joka aamu mä funtsin että vielä yksi päivä. Mua kysyttiin töihinki sinne, lupasin harkita asiaa, mutta nyt haluun nähdä hetken aasiaa 🙂 Mun vihonviimenen päivä saarella koitti luonnollisesti kun röökauskirja oli lopussa. Tunne oli todella ristiriitanen. Paloin jo halusta lopettaa tupakoinnin mutta tiesin ettei se  tapahdu ennenku poistun saarelta. Lähtö ei ollu niin paha ku olin pelänny kun henkilökunta saatteli mut takas maalle. Veneessä pidettiin pikku sermonia mun viimeselle kessulle ja koin vapautuksen. Mieletön fiilis. Kymmenen vuoden orjuus loppu nyt, mä oon vapaa! Maissa Ramon tuli näyttää parhaan tatskamestan ja sopii hyvän hinnan. Ja siinä se nyt on. Mun matkamuistokädessä, mielentilakädessä, muumikukkien ja ilmapuntarin jatkeena. Ja kuulemma aika helvetin hyvin tyypiltä joka ei puhu khmeriä 😉 Mä oon niiin keisari!

Tulipahan mieleen tässä kun kuukauden päivät on kambodzalaisia seurannu ja vertaillu siihen mitä on lukenu, niin onko pikkasen eri mitä kirjoissa kerrotaan! Esim lähteiden mukaan ihon paljastaminen ei ole suotavaa niinku muissakaan aasia maissa, eikä myöskään julkinen hellyyden tai intiimiyden osoitus. Toisen kersaan tai varsinkaan päähän koskeminen ei oo cool ja julkinen nöyryytys on pahin kaikista. Yllättäen MIKÄÄN näistä ei pidä paikkaansa. Huumoriltaan kaikki paikalliset keihin oon diipimmin tutustunu on itseironisia ja pilkataan toisiamme minkä keretään. Lapsia saa lääppiä ja leikkiminen on suotavaa kunhan ei tietenkään pervoile. Ihon paljastamisessa pätee sama laki, on täysin hyväksyttävää pitää toppeja ja shortseja kunhan et väkisin toosaa vilauttele. Ihmisten koskettelu on varsin ookoo ja paikalliset miehet halailevat ja bondaavat keskenään jonkun homofobikon mielestä ehkä turhankin villisti. Olen saanut osakseni tätä kummallista härppimistä, tökkimistä, kutittelua ja nipistelyä sen verran laajalti etten usko tähän julkisen koskettelun myyttiin. Kun tatskat oltiin hakattu mentiin Ramonin kanssa makoilemaan rantatuoleihin ja tällainen halailu, makoilu ja chillailukin on mahdollista myös miesten ja naisten välillä, vaikka olisit barangatang. Munkit on myös melkonen myytti mutta osin selvittämättä vielä. Jostain kumman syystä vedän näitä keltakaapuja puoleeni kuin campari kärpäsiä. Tähän uskonlahkoon kuuluvat ei paljoa omista, mutta yhden sähköposti osoitteen ja jopa puhelinnumeron olen saanut. Kai tämäkin on siis oikeasti sallittua?

Päiväni tässä maassa alkaa pian olla luetut. Vietettyäni aivan liian monta päivää Bamboo isladilla jäi itse Sihanoukville aika mysteeriksi. Aijon nyt yleistää kun sanon näin, mutta hälyttävän monet tulevat tänne huoriin. Mesta on kuin Thaimaan Pattaya, Kanariasaarten Las Palmas ja Suomen Pihtipudas heitettynä blenderiin. Koristeena päivänvarjo ja foliohapsudrinkkitikku, nautitaan jääkylmänä malarialääkkeen kera kertakäyttömuovimukista. Avot!

Mun ei tarvinu enempää nähä. Ilman prostituutiota oisin ehkä jaksanu pidempään, mutta jälleen kerran rupes pännimään ihan sikana nämä uhriksi tekeytyneet. Todistin erään seksinosto tapahtuman ja satuin olemaan paikallisen seurassa kun näin kävi. Kaksi nuorta tyttöä möi palveluitaan 145$ arvosta arviolta viiskymppiselle amerikaanolle. Etovaa, mutta kuten paikallinen tulkkini kertoi, he tekevät sitä täysin omasta tahdostaan. Huoraamisesta käärii hyvät hillot ja saattaapa vielä löytää rikkaan aviomiehenkin joku päivä. Kukaan ei pakota, ja pelastus on lähellä heti kun siltä tuntuu ”pelastetaan ihmiskaupanuhrit”- järjestöjen pörrätessä kaupungissa.   Sihanoukville jäi siis taakse ja matkani jatkuu kohti Kampotia ja edelleen kohti Kepiä ja rajan yli Vietnamiin. Viisumissa päiviä jäljellä viisi, budjetissa on tullut pysyttyä niin hyvin että tatska oli tosiaan mahdollinen 🙂 Vielä luvassa rantoja, maalaismaisemia ja vuorennyppylää ennenkuin dollarit vaihtuu dongeihin. Kambodtza alkaa saamaan musta tiukan otteen eikä haluu päästää irti. Vielä olis paljon nähtävää mutta aika taistelee vastaan. Katotaan mitä nämä viimeset päivät tuo tullessaan 😉

Siem Reap on hälisevä joenrantakaupunki 4h (todellisuudessa 5h) päässä Battambangista. Monet (tai voisimpa melkeen lotota että kaikki) tulee tänne vieressä sijaitsevat Angkor Watin temppelikompleksin takia. Ja niin tein minäkin. Asutus löytyi suhteellisen hyvältä paikalta. Heti kun ulostauduttiin bussista saksalainen kaivo LPn laukusta ja tsekkas ne suosituimmat acommondationit. Myös tuktuk kuskit olisivat mielellään vienyt meidät maagisiin parin dollarin mestoihin. Mä en mee tähän lankaan. Ne saa siivun siitä että tuo asukkaita ja luultavasti paikanpäällä selvee että kaikki halvat huoneet on menny. Sanoin ykskantaan etten aijo edes kokeilla mitään siitä kirjasta. Saksalainen halus silti seurata mua.

Mua ei haittaa yhtään pyörii ympäri kaupunkeja kävellen ja majotusta etsien. Nytkin oltiin perillä sen verran myöhään ettei siinä hirveesti muuta ois kerennykkään. Näin näkee hyvin mestan yleisen habituksen, alueitten hintaluokat ja voi vaikka ostaa paistetun banaanin kojusta niin jaksaa taas 🙂 Yks LPn mesta tuli vastaan ja hän halus välttämättä käydä kokeilee. Täynnä. Ylläri. Mutta nurkan takaa löyty viehättävä Orchid guesthouse, ei mitään käryä löytyykö myös jostain oppaasta mutta hetken tinkaamisen jälkeen irtos siisti huone isolla sängyllä ja tuulettimella 4$ yö. Alakerran baari koostu bambukyhäelmästä jossa istuttiin lattiatyynyillä tai maattiin riippumatossa. Ruoka todella hyvää ja halpaa, netin käytöstä maksoin dollarin koko ajalta ja fillarin sai vuokrattuu dollarilla päiväksi.

Halusin mennä ajoissa temppeleille näkemään auringonnousun. Noh, matka olikin odotettua pitempi niin sehän kerkes nousta ennenku oltiin (kyllä, hän on edelleen kuvioissa) siellä 😀 Luin jonkun blogia joka oli ajanu lippukopin ohi temppeleille asti ja joutunu palaa takas kilsakaupalla. Naureskelin että miten niin voi kellekkään käydä. Kyllä voi… Ja se otti pannuun. Otin laiskuuttani vaihtoehto B)n eli maksoin lipuntarkastajalle 2$ kyydistä. Hyvä puoli tässä oli se ettei tarvinu ainakaan jonottaa. Jengii oli ku linnanjuhlissa mut mä sain kiilata jonon kärkeen kjäh 😉

Säätöjen jälkeen vihdoin alueella. Eka temppeli, kuuluisa Angkor Wat oli noh..kivimöhkäle 🙂 Olihan se ihan käsittämätöntä miten ne on raahannu ne kivet jostain 60km päästä ja hionu ne käsipelillä yhteen niin ettei edes hius menny välistä. Sain kumminki enemmän kiksejä niistä pienemmistä temppeleistä jotka oli viidakon valtaamat. Meil oli eri reitit mielessä saksalaisen kaa joten tiemme erkanivat. Mä fillaroin sinä päivänä jtn 30-40km, vettä join viis litraa mutta jännä homma ku vessassa kävin vaan kerran 😀 Hieneritys oli järjetöntä. Mä en vois kuvitella päivääkään ilman vauvatalkkia. Mun sisäreidet ois vereslihalla ja valkonen ahteri hikinäppylää täynnä ilman tätä ihmepulveria. Paikalliset suunnilleen kylpee siinä. Luulin eka et ne hulvaa valkasuainetta naamaansa mutta pian tajusin että sehän on talkkia 🙂 On silti ihan kreisii miten ne valkasee itteensä. Jotku old school valkasijat on niin sairaan värisiä et säikähän joka kerta ku semmonen tulee vastaan. On myös hassua et jos mun rannerenkaitten alta on vilkkunu tota naturellii supervalkosta ihoo niin tyypit on ollu ihan liekeissä. Jotkut ei myöskään tajuu että valkoihoset voi ruskettua auringossa 😀 Kyselevät vaan tyhmänä että miksi tummennan ihoani… Niinpä niin..

Matkalla takaspäin pysähdyin kattoo jtn nunnien seremoniaa. Se oli jotenki pysäyttävä hetki ja oli tosi rauhottavaa vaan istuskella siinä hetki suitsukkeiden tuoksuessa. Oon myös miettiny paljo näitä uskontoasioita. En tajuu miksi meidät tarvii ylipäätään heti ensitöikseen kastaa johonki uskontoon. Esim itse koen samastuvani paljon paremmin hindulaisuuteen tai animismiin kun vanhaan kunnon evankelis-luterilaiseen. Miksei sitä vaan vois elää lapsuutensa ihan rauhassa ja vanhempana ja viisaampana liittyy johonki kirkkoon jos siltä tuntuu. Hinduilla ja buddhalaisilla on myös sata kertaa siistimmät jumalkuvat ku meikämanneilla. Näil on myös nää henkien talot jotka on tosi tyypillinen näky kaakkoisaasian kaupunkikuvassa. Tyypit palkkaa jonku erikoispapin paikantamaan missä se liikehuoneiston tai kodin henki asuu. Sit sille ostetaan henki talo ja esim Bangkokissa näki paljo henki taloihin erikoistuneita liikkeitä jossa myytiin kaikkee aiheeseen liittyvää. Henkeä siis lahjotaan suopeaksi. Tyypillinen juoma on pinkki fanta, annetaan myös ruokaa, röökiäki oon nähny ja suitsukkeita poltetaan paljo. Buddhalaisissa temppeleissä samanmoinen alttari on rakennettu buddhapatsaalle. Rukoilin niitten nunnien huostassa teidän kaikkien puolesta siellä koto Suomessa, toivottavasti rukoukset tulee perille vaikka oon edelleenki ateisti 😀

Jokatapauksessa päivä meni kivasti Angkorissa ja maisemat oli jälleen ykkösluokkaa. Ärsytyksiä tuli koettua temppelilapsia kohtaan. Ei siinä mitään jos myy jotain rihkamaa tai käsikoruu mutta perus kerjääminen oli raastavaa. Ja ei siinäkään mitään jos oikeesti tarvii, mutta nää skidit näpläs sit nurkan takana iphoneaan. Siem Reap on kaikenkaikkiaan rikkaimman näkönen mesta mitä oon tähänmennes nähny. Battambangissa oikeesti viilsi sydäntä ne köyhät ja niille mielellään antoki almuja… Akku loppu kamerasta vuolaan räpsimisen seurauksena, mutta mieleen painu mitä mahtavin kuva: Amerikaano ottamassa kuvaa kännykällä riepuihin pukeutuneesta temppelilapsesta. Tämän jälkeen tyttö vaati dollaria kuvasta. Ihan perus..

Oli tarkotus mennä kattoo auringonlasku Phnom Bakhengille mutta sama oli mielessä tuhansilla muilla. Tunnin jono temppeliin ja kukkula oli turistia täynnä. Olin saanu jo temppeliöverit  joten päätin fillaroida poispäin ja matkalla näinkin upeimman auringonlaskun hetkeen, järvi ja riisipelto ja meitsi. Upeutta. Seuraavana päivänä ajattelin ojentaa auttavan käteni ja fillaroin aamusta lastensairaalaan luovuttamaan verta. Valitettavasti malariaestolääkityksestä johtuen mun veri ei kelvannu eikä liioin lääkkeiden käytön lopettaminenkaan auta koska vaikutus on puoli vuotta. Vitutti, suretti. Sairaala oli kammottava paikka. Lapsia makas pitkin lattioita ku paareilla ei ollu tilaa. Äidit istu epätoivon valtaamina käytävillä kasvot haudattuna käsiin… Ja mun veri ei kelpaa…

Rupesin funtsii mitä sitä oikein kuuluis tehä. Oon antanu lahjotuksia, ostanu paikallisilta ja paikallista, mutta tää kaikki on hirmu vähäistä. Täällä tulee huutava auttamisen tarve ja samalla jotenki syyllinen olo omasta hyvinvoinnista. En halua olla yks niistä hug-an-orphean turisteista jotka tulee jonku hämärän järjestön kautta muutamaksi päiväksi orpokotiin ”töihin opettaa englantia” ja samalla saa ne pakolliset facebook kuvapäivitykset jossa ne halaa sitä orpoa. No täässä kaupungissa en keksi tapaa auttaa, joten päivän pyörittyäni markkinoilla jatkoin matkaa. Kiinnostus oli alunperin mennä pohjosempaan, mutta koska se on tehty niin sietämättömän vaikeeksi/kalliiksi luovutin ja otin yöbussin pääkaupunkiin.

Phnom Penhiin oli kiva tulla ihan aamusta. Vaikka kello oli viis ku oltiin perillä kaupungissa tunsi jo alkavan päivän sykettä. Hakeuduin old school travellerighettoon st 93:lle Boueng Kak järven rannalle. Tai siis entisen järven rannalle. Mesta oli vielä pari vuotta sitte ”the place to be” reppureissaajille. Nyt järvi on kuivunu ja tilalle on tullu slummi. Guesthouse kylttejä on vierivieressä mutta mestat on hylätty ja uus turistikatu on jokirannassa. Jos kumminkin haluaa edelleen majottua halvalla ja pysyä ytimessä st 182 on se uusin travellerin paratiisi. Jäin kumminkin tänne. Paikka oli halpa ja suht siisti vaikka ympäristö olikin aika raffi ja henkilökunta nyrpeetä. Vuokrasin taas fillarin ja lähin noille kuuskaistasille teille kyntää. Aika hektistä etten sanois 😀 mut edelleen, näin sitä parhaiten näkee mestat ja saan pidettyä jalanjälkeni vihreenä.

Nyt kun kerta suurkaupungissa ollaan niin voishan sitä tehä jotain kultturellia. Ekana mun kartalla oli S21 eli Toul Slengin kidutusvankila. Ihan jääätävä mesta! Punaisten khmerien vallan aikaan Phnom Penhin ohella kaikkien maakuntien pääkaupungit tyhjennettiin ja yläluokkalaiset ym uuden hallinnon valtionviholliset vietiin tänne vanhaan koulurakennukseen kidutettavaksi ja kuulusteltavaksi. Ikävä kyllä kommari Pol Potin ideologia oli tappaa myös mahdollisesti viaton keskiluokkalainen kuin säästää vihollisen henki. Jengi siis siirrettiin rehellisiin junttitöihin landelle. Moni kuoli aliravitsemukseen, huonoon hygieniaan tai telotettiin jos kieltäyty. Kieltäytyjät ja oppineet yläluokan ihmiset vietiin siis eka S21seen. Kun käveli niillä kidutuskäytävillä ja näki ne välineet (tyypillistä oli ensin sitoa ihminen jaloista pääalaspäin puomiin ja upottaa saastevesi astiaan jossa lillu siis kaikenmaailman ruumisnesteitä, tai antaa sähköshokkeja, katkoa niveliä ja raajoja, kiskoa hampaita suusta ja mitä näitä nyt on..) ja kun luki eloonjääneiden tarinoita, tai niiden tarinoita jotka lymyili luolissa piilossa kun Amerikkalaiset pommitti niiden kotikylää tai ne, jotka näkivät punakhmerien tappavan oman perheensä, sokeana uskoen tähän Pol Potin ideologiaan sosialistisesta yhdistyneestä keskiluokasta tai niiden jotka ei uskonu, jotka oltiin värvätty punaseen armeijaan uskotellen ihan muuta ja kun totuus selves ja ois halunnu kieltäytyä, oli sotilaalla oma henki panttina.. Moni teki myös itsemurhan, siis sotilaista. Kidutusvankilassa moni yritti, mutta se tehtiin mahdottomaksi.. Ei voinu ku itkee. Täältä kidutusvankilasta jengi ei suinkaan päässy helpolla. Silmät sidottuna noin kolmesataa vankia per pvä roudattiin n.15km päässä sijaitsevalle kuoleman kentälle. Täällä tapahtu viimenen telotus. Koska luodit oli niin kalliita käytettiin esim teräviä palmun oksia, sahoja, vasaroita, putkenpätkiä… Tai paras tapa vauvojen tappamiseen oli yksinkertasesti puu. Vauvojen kallot murskattiin toinentoisesa perään tähän puunrunkoon. Ja se puu on siellä edelleen. Myös tää killing field jossa tänään kävin oli aika kokemus. Paras audio tour ikinä. Ilman sitä eihän siel oo paljoo nähtävää, mutta tieto siitä kuinka miljoonia kuoli, kylmäverisesti murhattiin siinä sun jalkojen alla, eikä siitä oo ku nelkyt vuotta…Oksetti.

Vähän pirteempää nähtävää oli sit Silver Pagoda ympäristöineen sekä historiikkia vielä täydentääkseni tsekkasin National Museumin. Loppu päivät ja illat menikin sit chillatessa. Kaks suomalaista sienipäätä tuli tavattua jokirannan budjettihotellin kattobaarissa ja saksalaisia jälleen omassa majapaikassa. Sähköt oli poikki jonku tunnin (tosi yleistä täällä) joten notkuttiin katolla ja ihmeteltiin ukkosta. Alakerran baarissa juttelin pitkään ja tulisesti tuktuk kuskin kanssa. Meillä oli aikamoiset käsityserot. Hän ei uskonut ihmiseen joka ei tekisi mitä vaan rahasta. Kerroin kuinka itseäni vituttaa kusetukset turisteja kohtaan, ymmärrän tottakai että turistit maksaa monesta asiasta enemmän ku paikalliset ja se on ihan ok, mutta silmitön kusetus vituttaa, esim sellanen mitä poliisit täällä harrastaa. Kyttä on natsipaska. Sanoin etten voisi ikinä itse tehdä epärehellistä työtä ja polata. Hän ei uskonut aatteeseeni ja sanoi että poliisi on arvostettu ammatti ja jos hänellä olisi rahaa ”ostaisi työpaikan”.. Nii-in.. Ethän sä mitään koulutusta tarvi tai tietää yhtään mitään laista, kun poliisilla ei oo mitään tekemistä sen kanssa.. Sairasta.. Kysyin, pysäyttäskö se sit hyvällä omallatunnolla tuktuk kuskeja ja sakottas omaan taskuun? Tai turisteja skoottereillaan? Hänen mukaan niin se menee… En vaan tajuu kaikkii näit ihmisii. Näkemyserot on suuria.

Matkalla guesthouseen tuli kaatosade joka kesti yllättävän pitkään. Mä vaan poljin ja hymyilin. Sadetta on ollu ikävä, oon vaan ihan mielissään jos tulee vettä 🙂 Polkupyörällä suurkaupungissa pimeällä sateessa check  🙂 Se lista pitäs kyl ehdottomasti tehä!…Nyt siis jumissa täällä. Ostin tänään guesthousen pitäjältä bussilipun Sihanoukvilleen josta siirtysin jossain vaiheessa Kampottiin. Kysyin tyypiltä meneekö yöbussia. Ei. Kysyin meneekö iltabussia, tai jotain että olisin aamulla perillä. Menee menee klo 12.30. Rinkan voi jättää säilöön, kuljetus asemalle sis. aina hintaan. Ostin viiden dollarin lipun ja lähin kiertelee. Nyt tulin takas ja tyyppi sano et bussi meni jo. 12.30 p.m…Niiiin! Mähän sanoin a.m! Lippua en vielä ees saanu, maksoin pois vaan samallu ku tsekkasin ulos. Mun sana vastaan sen. Katotaan joudunko vaan ostaa uuden vai kuinka tässä käy. Kuten sanoin, jengi on nyrpeetä. Katotaan millasia ne tuolla etelän auringossa jos ikinä sinne pääsen. Ennakkoluulottomasti kohti uusia tuulia vai ystävääni Heidiä siteeratakseni:”Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä!” 😀

Saavuttiin Battambangiin aika myöhään illalla. Olo oli ku julkkiksella kun niid-a-raidit hyökkäs 😀 Ekalle yölle asutus löyty torin vierestä. Aika läävä ja 3$ tästä tuntu ylihinnoteltu. Hintaluokka oli aikalailla sama ollu aiemmissa joten päätettiin jäädä, parempaa ei jaksanu enää ettiä. Saksalainen oli tyypillinen reissaaja keiden kaa oon jutellu. Elää Lonely Planetin mukaan. Reitit, asutukset ja aktiviteetit on suoraa kirjasta. Sit on nää ”cooking classes”-paikkoja joista jengi on ihan pähkinöinä. Itse käytän Rough Guidea lähinnä karttana, bussi ym reittien löytämiseen. Jos viime vuoden LPssa on esitelty joku ”kiva pikku paratiisi” voi vaan kuvitella miten suosittu kohde on kun miljoona ihmistä on ostanu kirjan… Tai jos budjettimatkaaja löytää kirjasta hävyttömän halvan guesthousen, todennäkösesti hinnat on suosion mukana noussu pilviin, mesta on täynmä ja samanniminen kopio löytyy kadun toiselta puolelta. Parasta vaan haahuilla ja kysellä, seurata vaistoja. No, saksalainen oli tosiaan lukenu LPsta Royal Hotellista, se oli ihan vieres, käytiin kokeilee. Mesta oli tosi suosittu, mut saatiin huoneet. 3$ talon katolla, huomattavasti siistimmät, riippumatolle näköalapaikka. Käy.

Battambang on Kambodzan toiseksi suurin kaupunki. Sitä ei ois kyl arvannu. Ihmisiä oli suhteellisen vähän, keskusta kompakti, hinnat kyl korkeemmal. Ajatuksena oli olla kolme yötä… Suunnitelmat tulisivat muuttumaan…
Päivä meni lunkisti kaupunkia tutkiessa. Tosi hyvää ruokaa jälleen kojusta! Oon ollu nyt viikon syömättä lihaa (vegaanisiskoni älkää seotko :D). Possuahan en oo ikinä tykännyt syödäkään ja suomessa elin aikoja ostoboikotissa, mutta nyt on jääny beef ja chickenkin pois. Kanojen elinolot on vähän arvelluttavia ja olis kiva tietää mitä osaa ja mistä eläimestä tämä beef on. Parempi siis ilman. En oo käyny puntarilla, mutta tässä kuumuudessa tulee kyllä syötyä vähemmän. Eilenkin pärjäs aamiaisella ja lounaalla. Omeletilla jaksaa pitkään ja paikallinen Amok keitto on herkullista 🙂 Mulla pätee koko matkan päiväbudjetti 20€ eli täällä 26$ tai 104 555 rieliä. Päivässä menny kyl max kymppi. Tähän päiväbudjettiin eli 300€ kahdessa viikossa pitäisi sisältyä ruoka, asuminen ja liikkuminen. Toisinsanoen SINÄKIN saisit varmasti säästettyä tällaiseen reissuun kun rahaa tarvii vain 4780€!! Itsehän olen säästänyt enemmän, ideana kun on elää myös extrememmin, esim sukeltaa ja hyppiä. Jotta mahdolliset ryövääjäni pääsisivät pettymään mun tilillä ei oo ikinä rahaa. Siirto tapahtuu kahden vkon välein, nostan tilin tyhjäksi ja housuihin on ommeltu piilotasku jossa passi ja isot hillot kulkee kivasti, rahavyö on hiostava ja näkyy joskus läpi. Kopiot passista, luottokortista, vakuutusasiakirjoista ja lentolipuista löytyy mun s-postista. Arvoton korukivi kaulassa kantaa sisässään franklinia joka on mun pelastaja jos kaikki menee v*tuiksi. Nämä on kaikki hienoja ohjeita tai variaatioita loistavasta kirjasta Madventures seikkailija oppaasta.

Mun sisäinen kelloni on myös aikastunu. Enkä nyt puhu mistään biologisesta kellosta, vaikka paikallisista lapsista ei voi kun tykätä. Olen siis ruvennu herää aikasin. Kuuden tai seiskan aikaan. En halua menettää auringosta sädettäkään 🙂 Eilenkin heräsin kuudelta, lähdettiin (saksalainen seuras ku hai laivaa, ilman omaa tahtoa)katsomaan lähellä sijaitsevia Wat Sampeouta ja Wat Banania. Oli varmasti hyvä idea mennä tsiigaa pienempii temppeleitä ennen Angkor Wattia. Luulen et sen jälkeen mikään ei oo niin vaikuttava. Oli myös mielenkiintosta käydä läheisissä luolissa. Sampeoun vieressä on jäätävä ”Theatre Cave” jossa punaisten Khmerien hallinnon aikaan yli satatuhatta ihmistä murhattiin. Kuilu on pitkä ja syvä. Sairasta…Paikalliset lapset kertoo mielellään (dollaria vastaan) historiasta ja vie luoliin. Sijoitus sekin.
Illalla menin ilman mitään odotuksia (ja ihan yksin tällä kertaa :D)katsomaan sirkusta. Esitys oli ihan mieletön! Ei pelkästään sirkus, vaan mukaan oli heitetty teatteria, taidemaalausta, musiikkia ja tanssia. Mopo kyydin ssi 2$ menopaluu. Lippu oli aika ”tyyris” 10$, rahat menee sirkuskoulun ylläpitämiseen ja sinä iltana osa lipputuloista meni kahdelle paikalliselle lahjakkuudelle, jotka oltiin hyväksytty yhteen maailman arvostetuimmista sirkuskouluista Kanadaan. Todella liikuttavaan kahden tunnin esitykseen oli tiivistetty maan historia. Kannatan, veti sanattomaksi.
Sama tyyppi haki mut takas, kyseli niitä näitä (mm missä huoneessa asun!) ja oli hyvä ottaa kyyti. Tämä oli harva mesta jonne ei ihan heti löytäis. Muuten oisin vuokrannu fillarin. Lösähdin riippumattoon lukemaan Iltalehteä kunnes ryhmä Australialaisia liitty mun seuraan. Ilta meni taas mukavasti kokemuksia jakaessa. Jengi lähti bussiin kohti Phnom Penhiä ja jäin itsekseni. Tai niin mä luulin. Tajusin että se saatanan mopokuski istu siinä baarissa ja vilkuili muhun päin. Voi ny v*ttu. Mitä tässä nyt kuulus tehä? Se näkee tasantarkkaan mihin huoneeseen meen. Päätin siis lähtee juomalle kadun toiselle puolelle. Se seuras. Tilasin dollarin puolikkaalla bissen, se kans. Otin kaks huikkaa ja lähdin takas. Mopokuski selätetty. Tuli vainoharhakohtaus. Oli pakko pakata kamat. Kello oli kakstoista. Kerkeisin vielä vikaan bussiin, mutta saksalainen oli nukkumassa enkä kumminkaan halunnu lähtee hyvästelemättä vaikken sen seuraa oikeen enää jaksanukkaan. Nukkusin yön yli ja lähtisin jo seuraavana päivänä. Mä oisin varmaan näyttäny mielipuolelta tai naapurin Kaisa-mummolta jos joku ois nähny mut tirkistelemässä siellä verhojen välistä 😀 Mutta kyllä, siellä se taas notku baarissa se mopopoika. Jeesus ne on sitkeitä. Osotinko mä muka jtn kiinnostusta ottamalla just sen mopokyydin? Mun päällä oli pitkähihanen paita ja pitkä hame, en puhunu sille mitään… Ehkä se ei johdu musta..

Yö oli jälleen levoton, mutta aamulla ilmassa oli ihanaa etenemisen tuntua. Näin saksalaisen aamiaisella ja kerroin lähteväni päiväbussilla Siem Reapiin. Se puhu aiemmin viipyvänsä pitempään Battambangissa, yllättäen hänkin tulisi samaan bussiin! Kässistä… Lähdin pankkiin vaihtaa dollarii pienemmäksi, pyörin torilla, elbasin. Nyt bussissa kohti ”maailman kahdeksatta ihmettä”. Löytyneeköhän tonkin nimen takaa vallan uusi merkitys 🙂

Hymyjen maa jäi siis taakse, mutta löysin uudenlaisen hymyjen maan. Varautuneita, hitaasti muodostuvia hymyjä, mutta hymyjä kuitenkin! Ottaen huomioon viimesimmän sodan. Siitä ei oo edes kauaa, moni muistaa sen, moni eli sen.. Näissä oli vaan se ero että sodan jäljet näkee ihmisissä. Jodissa ei, hän oli nuori, avoin, terveellä tavalla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan, avulias ja kiinnostunut, niinku monet muutkin Kambozalaiset nuoret. Ilman Jodia, eka päivä Kambobzassa ois voinu olla suht perseestä. Sain käytyä pankissa, kuulin paljonko pitäs maksaa kyydistä, ruuasta, asumisesta etc.. Lounaan jälkeen käytiin tsekkaa kaikki guesthouset Koh Kongissa kunnes osasin valita. Se ei ollu halvin, mutta kotosin. Oisin voinu mennä vaikka tyypille yöksi, asumaan hänen kahdeksan henkisen perheen kanssa niin pitkäksi aikaa kun oisin halunnu, mutta he asu rajalla, ja mä halusin liikkua.

Eka ilta meni elbatessa ja henkilökunnan kaa jutellessa. Englannin osaaminen on tosi hyvää verrattuna taikkulaan, ja jopa vanhukset haluaa opetella. Mun kuppasessa huoneessa ei ollu avainta, mut sen sai lukkoon sisältä ja lukittua munalukolla kun en ollu paikalla. Kelpas. Yöllä kumminkin heräsin painajaiseen jossa mun huoneessa oli joku. Heräsin ja tunsin ihmisen läsnäolon. Hetken silmiä räpyteltyäni ja korvatulppien poistamisen jälkeen tunsin myös hengityksen ja pitkät kynnet(hämmentävän yleistä paikallisilla miehillä) mun niskassa. Peräännyin seinää vasten ja hamuilen taskulamppua henkeä haukkoen. MITÄ VIT***! En muista miten sain puhuttua tyypin ulos mun huoneesta, mitä edes puhuttiin, en muista, taisin olla vähä shokissa. Mutta se lähti, ilman väkivaltaa… Kun käytävän valo kohtas kasvot, tajusin että se oli töissä siellä. Tottakai se pääsi huoneeseen jonka ”avain oli hukassa”. En nukkunu enää minuuttiakaan sinä yönä, en myöskään voinu lähteä keskellä yötä.

Aamulla odotin kunnes tiesin ettei se enää ollu oleskelutilassa (mun huoneessa oli ikkuna respaan josta se ei kyllä tullu sisään koska tottakai SEN sain lukittua!) ja menin aamiaiselle. Siellä tapasinkin Chrisin Saksasta. Hän oli tullut juuri Sihanoukvillestä jossa turistia oli ammuttu ja puukotettu. Aamulla verta mopattiin hotellin lattialta mutta kukaan ei ”tiennyt mistään mitään” vaikka huudot oli kaikunu käytävissä. Jaettuamme raffeimmat fiilikset keskenämme päätettiin mennä lounaalle torille ja poiketa lääkäriin näyttämään Chrisin ihottuma. ”Lääkäri” oli jälleen todella herättävä kokemus. Pari metriä kadulta, avoimessa tilassa makasi potilaita tipat suonissa, ämpärit vieressään kärpästen keskellä. Lääkäri oli päiväunilla. Tulisi takas tunnin päästä. Toiset tarvi sitä ehkä enemmän…

Aloin miettimään etenemissuunnitelmaa. Teki mieli lähtee koko maasta. Kulttuurishokki puski päälle, mutten halunnu luovuttaa ihan vielä. Miks Cambodia hylkii mua?! Tänne en voinu jäädä, vaikka aloin jopa funtsii josko se poikareppana oli kävelly unissaan. En ymmärtäny ihmisiä enkä ilmapiiriä. Lähdin etsimään vastausta vuorilta.

Vartin mopokyydin ja puolentunnin venematkan jälkeen löysin itseni mangrovemetsän laidalta. Luvassa oli kaks päivää Cardamom vuorilla oppaan ja neljän koiran kaa. Ensimmäisenä päivänä kokemani kuumuus ja kosteus oli sairasta. Pysty rutistaa hikee jopa ponnarista. Toka päivä oli helpompi, mutta kaikkee tapahtu siinä välissä…

Maisemista en lähtis leijumaan. A) ei todellakaan menty huipulle, ja B) metsä oli niin tiheää ettei siellä hirveesti kattonu ku jalkoihin ja ettei mitään tipu päähän. Päivän trekkauksen jälkeen olin täysin mehuton, mutta edessä oli vielä sosialisointia. Olin yötä muuan perheen luona ketkä asuu vuorilla ”vapaaehtoisesti” niinku isoisä asian ilmasi. Perhe viljeli rambutania ja duriani. Kanoja oli muutama ja kesän aikana oli rakennettu pato. Kalaa voisi ehkä ruveta myymään ensivuonna jos taimenia riittää, salametsästyksellä kun on ollut vaikutuksensa vuorten eläimistöön. Isoisä  toimi tulkkina perheen ainoana englantia oppineena. Metsässä oppaani Don osasi sanat ”danger, water, look, hungry, eat.” no mihimpä sitä muuta tarviskaan..Illallisen yhteydessä puhuttiin paljon Kambodžan sisällissodasta, korruptiosta, maan tulevaisuudesta ja tursimin vaikutuksesta.

Illalliselle seuraan liittyi myös Noi joka oli asunut 12 vuotta pakolaisena Thaimaassa. Nyt hänkin asui vuorilla, milloin kenenkin luona. Viikko sitten hänellä oli vielä ollut kelluva talo magrovesoilla, talo meni hukkaan, joten nyt hän nukkui perheen oleskelutilassa. Noi uskoi turismin positiiviseen vaikutukseen, toisin kuin paikallisiin jotka ”ovat niin tyhmiä, etteivät tajua pilaavansa luonnon.” Mäkin toivon todella turismin rikastuttavan maata. Kiinalaiset rakensi jtn jäätävää resorttia lähelle mangrovea, se ei ainakaan auta ketään. Onneksi on kommuuneita kuin tämä jossa ihmiset kokevat elämän rikkaammaksi luonnossa ja sitä arvostaen. He jopa kierrättivät, jota en oo koko reissuni aikana nähny kenenkään tekevän. Monelle kaupunkiasuminen on merkki ”rikkaammasta elämästä”, tämä perhe säästi rahaa asumalla vuorilla, jotta Baby Yaia pääsisi kouluun kun on sen aika. Annoin käsikorun Yaialle millä leikkiä, leluina oli toiminu siihen asti kivet ja hiilenpalat. Perheelle annoin taskulampun, joka oli melkeenpä liian arvokas lahja. Tottakai olisin nukkunu ulkona riippumatossa, mutta mua varten oltiin tyhjennetty huone. Siellä ei kyl ollu ikkunoita, mutta sänky ja moskiittoverkko. Illan päätteeksi polteltiin paikallista piippua. Kaikki meni tosi aikasin nukkumaan, kummakos jos aurinko laskee jo kuudelta. Me jäätiin Noin kaa nuotiolle tutkii koirien turkit kirpuista. Puhetta oli myös Suomesta, josta hän saikin kuningasidean.. Kyllä, minä silsavarvas Seppä löysin itseni hetkeä myöhemmin tarpomasta mangrovesoilta, paljainjaloin, pilkkopimeässä, tuntemattoman pakolaisen kanssa. Jotkut hälytyskellot ois EHKÄ pitäny soida, (lisäys listaan asioista joita ei kuuluisi tehdä)…mutta kuten kaikki aiemmatkin, tämäkin riski kannatti ottaa. Mentiin nimittäin katsomaan ”joulukuusta” 🙂 Kymmenittäin (vai sadoittain?) tulikärpäsiä oli kokoontunut puiden alle ja etenkin tämän yhden jonka eteen parkkerattiin. Näky oli henkeäsalpaava. Siinä ne pörräs, piilossa alkavalta sateelta, ja kun sellasen sulki kämmenen sisään se hiljaa sammutti valonsa ja karkas. Maagista.

Aamu alko aikasin ja lunkisti. Ajattelin suoristaa vielä jalkani riippumatossa ennen alkavaa vaellusta. Yö oli ollut todella kuumottava. Ikkunaton huone tuntu kuhisevan elämää…Sydänkohtaus oli lähellä myös aamulla. Asetuttuani mukavasti kasvot kohti kattoa, näin silmäkulmasta jotain luikertelevaa… Alle sadasosasekunnissa olin kerenny tippua riippumatosta ja hypätä pöydälle. Mikäs muukaan siellä hammokissa meikän seuralaisena oli kuin kestosuosikkini viidakonihmeistä; käärme. Ei mitään käryä minkä ”merkkinen” -or-what-ever se oli, mutta vaaleenvihertävänkeltanen, piiiitkä ja ohut. Tooosi kiva.

Kun mun pulssi oli tasaantunu (noin puol tuntia myöhemmin) jatkettiin matkaa. Oli kiva päivä! Käytiin kyläilemässä monen perheen luona. Kaikki viljeli tai kasvatti jotain. Yks ranskaa puhuva setä sano että se on kuullu musta. Tarina enkelistä joka tuli vuorille ja vei miehen sydämen. Enkelinä tyttö ei kumminkaan voinu jäädä asumaan maan päälle, mutta ennenkuin muutti takas taivaaseen perusti perheen muuan viljelijän kanssa ja he saivat kauniita lapsia… Hmmm.. Aika veijari setämies 😉

Matkalla takaspäin oli vaikee löytää polkua metsän läpi. Päivä oli jo pitkällä ja edessä oli vielä peltoa silmänkantamattomiin (johtuen heinän korkeudesta, n. 2m?) joki ja jyrkkä nousu. Ei auttanu ku tunkee läpi. Monet hypettää tällä ”unbeaten tracks in southeast asia” paskalla, kuinka hienoo se ois tai miten sitä ”voi tehä vaikka tyyliin Koh Changilla”.. VOIN KERTOO et ei se ny niin hienoo oo! Ei käryäkään mikä elukka tekee tota ääntä, tai mitä kaikkee tässä heinikossa kuhisee, tai voiko parasiitit pesii mun kenkien läpi ku rämmin tässä joen uomasss, tai entä jos tarraan käärmeeseen ku joudun kiskoo itteeni ylös näitä oksia pitkin. Tai millasenhan hämähäkin seittiä mun naamalla nyt on tai pitäskö mun puhistaa noi haavat ennenku ne tulehtuu ku törmäsin siihen piikkipuskaan. Ainiin ja pitäsköhän ne piikit poistaa ihosta nyt vai myöhemmin? Sana ’poison’ ei ollu Donille tuttu, mutta enpä kuullu ’dangeria’kaan, joten tunnin jälkeen aloin turtua pelolle. Kaks ja puol tuntia myöhemmin, semisti verisenä, paskasena, nuutuneena ja nestehukassa oltiin leirissä. Syvä huokaus. Patikoiminen on kivaa, mutta vielä kivempaa on se palkitseva suihku sen jälkeen.

Pitkän venematkan jälkeen palasin Koh Kongiin. Saksalainen oli lähössä Battambangiin seuraavana päivänä. Mulla oli suunnitelmissa sama suunta. Munkki Thaimaan puolella oli suositellu mestaa, ja nyt olin valmis jättää tän kylän taakseni. Olin ehdottomasti alkanu saamaan jtn käsitystä mistä tämä maa on kotoisin. Ja olin katsonut pelkoa, monia pelkoja silmästä silmään. Jos mä tuolta selvisin niin selveen mistä vaan. Antaa tulla Battambang, show me what ya got!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.