Saaria Sihanoukvillen rantaviivallahan on muutama. Nyt sain mahdollisuuden tutustua ei niin tunnettuun, porvarisaarena pidettyyn Koh Rong Samloemiin.
Mentiin aamusta omalla botskilla Dive Shopin kanssa. Toimipisteitä heillä on Koh Rongilla, Otresilla ja Serendipityllä. Nyt Koh Rongin toimipiste lopetetaan ja toiminta siirretään Samloemille. Matka kesti kolmisen tuntia eikä meidän paatti ollu edes hitaasta päästä. Oli kiva lähtee Otresilta hetkeksi. Nyt kun uusia asukkaita ei ole tullut, on elämä BB talossa alkanut tuntua hiukka pieneltä. Ross lähti kolmen kuukauden jälkeen, Resh js Luke kesti kuukauden ja Absintti mieskin palasi yhdysvaltoihin low seasoniksi. Meitä ei ollu montaa jäljellä ja mä aloin olla levoton.
Kun saavuttiin Samloemin ”satamaan” olin vallan tyytyväinen päätöksestäni lähteä. Yks pitkä laituri ja kolme iloista miestä juoksi sitä pitkin nauraen ja vikuttaen uusille vieraille. Igor ja assistentit aloitti työntouhun uudella shopilla ja virolainen Stan toivotti mut tervetulleeksi sanoen: ”Tervetuloa paratiisiin! Täällä unohdat kaikki murheesi ja villeimmätkin unelmasi käy toteen!” Aika paljon luvattu mutta kun hän näytti mulle Robinsonin resorttia ja mun bungalowin kaikki oli täydellistä. Mun lisäksi Robinsonissa majottu kaks journalistia Tsekeistä. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä ranskalainen homopariskunta oli viimeistelemässä bungalowejaan ja saaren toisella puolen, neljänkymmenen viiden minuutin jungle trekin päässä oli auringonnousu puoli, se suositumpi bileranta, ”The Beatch”.
Mun bungalowista näki meren, kuuli aallot ja ympäristö oli utopistisen rauhallinen ja laiskan rentouttava. Henkilökuntaan Stanin lisäksi kuului Taro, Kambodzan nyrkkeilyn mestari joka otti vapaata urastaan, Sophia veljensä kanssa sekä hipein kiinalainen jonka oon ikinä tavannu, 27 vuotias Lin. Lounaan jälkeen istuttiin pöydän ääressä jutellen taiteesta, piirtämisestä ja unelmista kunnes hän kertoi jotain mikä säi mun ihon kananlihalle, sain tunteen että elämä antaa mulle lahjoja. Lingillä oli mukanaan tatuointikone.
Samalla sekunnilla gekko pasko mun päähän(joka täälläpäin tarkottaa erittäin hyvää onnea) ja Stan tokaisi:”Mitä mä sanoin!”
Niinpä. Näin ne unelmat alkaa käymään toteen ja alan pikkuhiljaa uskomaan mitä universumi mulle koittaa viestittää. Oli mahtava tutustua tähän eriskummalliseen ja iloisimpaan pariskuntaan ketä oon hetkeen tavannu. Kaikki oli niin ihanan iloisia, nauravaisia ja yhtä suurta perhettä. Nauraa sai jatkuvasti, soiteltiin kitaraa, tanssittiin khmeriläisiä tansseja, nyrkkeiltiinkin vähän ja illan kruunasi mahtavin illallinen mitä oon ehkä koskaan syöny! Stan on keittiömestari alkuperäiseltä ammatiltaan ja kun yhdistelmänä oli hänen tietotaito, tuoreet merenantimet ja Sophian kädenjälki oli lopputulos napaa rutisuttavan taivaallinen!
Aamu alotettiin mahtavalla aamiaisella. Juteltiin Tsekkiläisten kanssa tovi ennen kuin päivittäinen laiva tuli tuomaan tavaraa mantereelta ja hakemaan kyytiläisiä. Me lähdettiin Linin kanssa ”toiselle puolen”.
Matkahan kesti ikuisuuden, eikä polkua tunnista jos ensimmäistä kertaa metsässä rämpii. Mä nautin kävelystä tuntemattomaan ja mun edessä avartu maailman kaunein viidakko.
Kaikki ne värit! Kasveja, sieniä, keloja, perhosia, toukkia ynnä muita ryömijiä. Ja ne äänet! Lintuja, apinoita, liskoja, sirkkoja ja jossain taustalla meren kuohut. Oisin voinu tutkia metsää ikuisuuden, mutta saavuimme viimein ”The Beatchille”. Tämäkin oli upea, pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Bräniköitä bungaloweja ja viimesen päälle tuunattuja baareja. Kaiken keskellä oli korkeuksissa mieletön DJ koppi ja aamuhan oli jo alkanut transen soidessa. Kyllä mäkin kehtaisin levyjä soittaa kun edessä on tuhatpäisen yleisön sijaan kirkkaan turkoosi meri jonka sivuilta rajaa saaren vehreys ja kaiken keskellä piiiiitkä laituri joka päättyy kuin tyhjään.
Sinne me mentiin chillaa Linin kaa ennen seuraavaa koitosta, eli kävelyä jälleen viidakon läpi puolisen tuntia ”Lazy Beachille”. En voinu ku huokailla siinä istuessa täydellisessä auringonpaisteessa kaloja tuijotellessa. Ja kun aloitimme seuraavan retkemme pysähdyttiin puolen minuutin välein ihmettelemään jotain super kaunista. Matka metsän läpi oli jälleen eeppinen. Tämän saaren kauneus oli jotain käsittämätöntä. Polku seuraavalle rannalle oli kuin sadusta ja kun ranta löytyi oli sekin kuin jollekkin tuntemattomalle maaseudulle olisi eksynyt. Rannalla oli keinu, vaatimaton puinen laituri ja rantabaarissa nautimme lounasta ja suussa sulavaa mango-sitruuna juustokakkua. En ymmärrä miten ihmiset tuhlaa elämänsä murehtimalla menneitä, peläten tulevaisuutta ja tyytymällä nykyisyyteen. Elämä voi olla täydellistä, miten se ei vois olla, kaiken tän kauneuden keskellä. Elämä on mitä kukin tekee siitä, ’ihana elämä’ on tapa elää, eikä kaukainen haave. Jokainen on oman onnensa seppä.
Tällä saarella mä opin nauttii joka hetkestä, joka suupalasta. Antaa edes minuutti kaikelle vähääkään silmää miellyttävälle ja kaksi sellaiselle mikä ei aluksi miellytä. Ymmärrystä, ihmettelemistä, pysähtymistä ja nauttimista. Näitä Lin opetti mulle. Kristian opetti mua arvostaa ihmisen jälkeä ja luonnon luomaa, niiden harmoniaa. Kristian opetti mua näkee kauniin rumassa ja nyt mä todella näin sen. Hylätty pyykkikoppa, laivasta pudonnut hehkulamppu, keloon takertuneet verkot ja muovipussit. Ja kaiken sen ympärillä luonto parhaimmillaan, kaunista.
Aurinko oli laskemaan päin ja saatiin vene kyyti takaisin ”Sunset Beach”ille (jonka nimesimme sinä päivänä, koska tältä rannalta näkee auringonlaskun vuoden jokaisena päivänä) ja menimme katsastamaan ranskalaisten bungalowit eli Huba Huban majatalon. Jälki oli näyttävää ja paikasta tulee kerrassaan mahtava. Valmista pitäisi olla parin viikon päästä ja ennen seuraavaa sesonkia pari bungalowia tulee lisää. Tykkäsin paikasta nyt niinkuin se oli. Keskeneräisiä portaita, pyykkiä siellä täällä, kottikärryt ja lapio. Mutta parasta koko paikassa oli keskeneräinen suihkuhuone. En tienny et jotain mitä en oo ennen nähny voi saada mut tuntee oloni niin kotoisaksi ja lämpimäksi. Aurinkosuihku, ulkosuihku… Maailman paras idea. Kuvittele aamuaurinko bambun lehvien lävitse suodattuen sun silmäluomiin. Raikas ilma virtaa keuhkoihin ja suola maistuu huulilla, tuntuu iholla. Meri on sun takana ja sä seisot sen yläpuolella, valkoisten vedenpyöristämien kivien seassa, muutaman tummentuneen puulankun suojassa, suihkutellen auringonsäteissä. Täydellinen aamu.
Ja ilta sai täydellisen päätöksen kun saatiin sähköt taloon ja otettiin tatskakone pöytään. Mä pitelin sitä ensi kertaa kädessäni, se tuntu niin luonnolliselta. Ihan kun sen ois aina pitänykki olla siinä, mun käden jatkeena. Ja se oli niin helppoa, parempaa kuin piirtäminen. Testasin neuloja, värejä ja opettelin koneen osia seuraavat pari tuntia, kunnes sähköt katkes. Mä haluun lisää! Lin sano ettei mun tarvis edes opetella, jälki oli täydellistä. Nyt en malta oottaa että ostan oman koneen ja tatuoin kaiken mikä mun tielleni osuu. Mulla on kutakuinkin sata tatska suunnitelmaa takana ja toisten hakkaamina niihin ihoihin. Miten upeeta se ois tehdä alusta loppuun ite. Täydellistä! Mun oli todellakin tarkotus päätyä tälle saarelle.
Mun viimenen aamu oli myös täydellinen. Joogan ja aamu uinnin jälkeen nautittiin taas yhteinen aamiainen. Pöytä notku tuoreita hedelmiä, kambodzalaista kahvia ja omeletteja. Stan kyl osaa hommansa, en oo ikinä saanu niin hyvää omelettia, en tienny että ne voi olla niin maittavia. Nyt oli hyvä lähteä taas matkaan ravittuna. Mut mun olo ei ollu haikea. Jostain syystä olin vaan innoissani. Ehkä, koska halusin vaan päästä ostamaan koneen ja opettelee, ehkä, koska Lin opetti mua näkee maailman uusin silmin, ehkä, koska näin tästä saaresta niin paljon niin lyhyessä ajassa ja voisin maalata vaikka sarjan tauluja siltä ajalta. Ehkä, koska tiedän että vielä on paikkoja niinkuin mun vanha kunnon bamboo saari oli, löysin jälleen uuden. Tai ehkä, koska opin päästämään irti. Opin hyväksymään tosiasian, etten mä voi pitää itelläni jotain tällaista. Itseasiassa mitä mun ees tarvii halajaa kun on jotain tällaista. Se vaan on, ja se on hyvä niin. Mun ei tarvi enää etsii, koska tiedän tällaisten paikkojen olevan ja tulevan tielleni jos näin kuuluu olla. Tieto oli hyvin rauhoittava ja sillä oli helppo jatkaa matkaa. Nyt jatkaisin takaisin Bambuulle, ”vielä yksi päivä” ja ihan vaan vertailun vuoksi, tuntuuko nyt niin pahalta päästää siitä irti. Kerran pakotin itseni päästämään irti, toisen kerran se vietiin multa. Nyt on viimenen kuukausi ennekuin ranskalaiset tulee ja rakentaa ison resortin. Nyt palaisin yhdeksi päiväksi ja päästäisin irti ihan omasta tahdostani.
riippumatonnainen 