DaLatista HoiAniin

Jokainen joka on käynyt Vietnamissa yhtyy varmasti huokaisuun:” …Ja ne bussimatkat!” Maahan on överi pitkä ja koska rautatiet on tässäkin Kaakkois Aasian maassa lapsenkengissä on linja-auto se yleisin vaihtoehto. Jos kumminkin ajan kanssa matkustat suosittelen ehdottomasti vuokraamaan oman menopelin esim Hanoista ja rullaamaan alas pääkaupunki Ho Chi Minhiin (tuttavallisemmin Saigon) asti. Maa kun on astetta kehittyneempi kuin rajanaapurinsa länteen, löytyy nimittäin isompia tour agent yhtiöitä joitten kautta saat räätälöityä reittisi.
Monet myös ostaa oman moottoripyöränsä. Hintahaarukka vaihtelee $300-$450 kunnosta ja iästä riippuen. Jos päädyt ostamaan tai vuokraamaan kannattaa huomioida pari seikkaa:

VUOKRATA VAI OSTAA?

Oletko tekemässä pitkän lenkin? Jos et, harkitse vuokrausta ja vertaile hintoja, lue netistä vuokrausfirmasta palautteita.

Jos päädyt vuokraamaan saat luultavammin hyvän reittikartan ja vakuutuksen kaupan päälle. Muista tingata kaikesta.

Käy vuokraustilanteessa läpi pyörän kunto, kysele kulutuksesta, mene koeajelulle. Ota selville minne pyörän palautat, milloin, kenelle ja entä jos tulet päivää tai paria myöhemmin. Ota yhteyshenkilöitten numerot ylös.

Jos ostat pyörän punnitse mikä sinulle on tärkeää mukavan ajoelämyksen takaamiseksi ja jälleenmyynnin kannalta. Ota selvää vuosimalli, takana olevat kilometrit ymym epikriisit mielellään paperilla.
Jos päädyt ostamaan käytä prätkä mekaanikolla ennen lähtöä ja pidä huoli että saat omistajuustodistuksen, muuten poliisisetä saattaa pysäyttää ja ottaa lelun pois. Entä jos pyörä hajoaa? Koita selvittää jonkun paikallisen englantia puhuvan Mac Gyverin numero joka tekee pyörästäsi vaikka purjeveneen puhelimen välityksellä.

Jälleen myynti: netissä jotkut travelleripalstat on hyvin nihkeitä mitä tulee osta/myy osastoihin. Varaudu ettet välttämättä saa yhteydenottoja kun ilmoituksesi hukkuu päivässä sadan muun saman alaotsikon alle. Varaa aikaa palautumiselle määränpäässäsi ja kulje plakaatti kaulassa jossa mainostat pyörääsi ja mahtavia reissuvinkkejäsi. Parkkeeraa mankeli jonkun samanmoisia toureja buukkaavan toimiston lähelle kyltin kera. Laita hintaan tinkaamisvaraa.

SUUNNITTELU

Suunnittele reitti tarkkaan. Näillä pituuspiireillä kun sattaa mennä tuntitolkulla ennenkuin näkee ihmisasutusta. Haluatko kulkea turistireitillä vai poiketa vähemmänkäytetyillä tieosuuksilla.

Varaudu epämukaviin olosuhteisiin. Saattaa siis myös sataa. Varaa paljon vettä, hätävara evästä, korjausvälineitä, ensiapulaukkua ym perus retkikeittimet, jouset ja katiskat, teltat ja termarit jos kunnon eräjormailu fiilikseen tarkoituksella haluat. Huomioi korkeuserot! Jos keität itse vetesi, on hyvä tietää mitä korkeammalla ilmanalassa olet, sitä matalammassa lämpötilassa vesi kiehuu, mutta kestää kauemmin kiehua. Osviittaa täältä:

http://www.engineeringtoolbox.com/boiling-points-water-altitude-d_1344.html

Entäs se löpö? Millon pääset tankkaamaan ja missä ja miten pitkää rundia tankillisella pääsee?

Jos ajattelit päräyttään rajan yli kannattaa ottaa selville paljonko joudut pulittamaan ajoneuvoveroa ylityksessä, myös mahdolliset siltatulliverot ym kannattaa selvittää.

Montako päivää reissusi kestää? Jos olet originaali finski tai svedu säästät selvää rahaa jos oleskelet maassa 15päivää ja tällöin et siis viisumia tarvi.

MONEYMONEYMONEY

Pikkupitäjissä maksat safkasta yks kolmasosan mitä kaupungissa. Älä siis ole pihi, vaan kannata paikallisia! ”Ravintoloita” löytyy joka kylästä jossa vähänkin on asutusta tai jos ei mene vaikka ovelle koputtamaan sanakirjan kaa ja kysy liittyä ruokapöytään pientä kiitollisuuden lahjusta vastaan. Näin pääset myös varmasti kokeilemaan aitoa ”coutchsurfing”iä ja ”home stay”tä.

Rahaahan joudut varaamaan paljon pieniä seteleitä, mutta ota myös selvää pääsetkö millon sitä seuraavan kerran nostamaan? Tässä auttaa.

https://www.google.com.vn/search?q=atmlocator&aq=f&oq=atmlocator&aqs=chrome.0.57j0j5j0.3396&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Kannattaa myös kantaa pieniä käytännöllisiä lahjoja mukanaan ilahduttaaksesi kylän lapsia tai kiittääksesi jeesauksesta pulmassasi. Paheellisia en suosittele (alkoholi, makeiset, tupakka) mutta esim minikokoisia taskulamppuja saa markkinoilta femmalla kassillisen. Puree niin lapsiin kuin aikuisiinkin! Poliisisetien lahjontaan taas yleensä auttaa Ameriikan dollari, sullahan siis PITÄS olla paikallinen ajokortti…

Ja lopuksi tietenkin perusasiat ja ne henkilökohtaiset tarpeet. Onhan kännykässä virtaa ja hyvä akku, onko vara akkua, aurinkopaneelilaturia, powerbankia. Onhan kaikki elektroniikka vedenkestävissä pusseissa. Onhan kameraan sata rullaa filmiä tai muistikortilla tilaa. Millasia vaatteita otat mukaan, tarvitko ristikkolehden ja riippumaton, ”näin opit thaita viidessä päivässä” -kasetin vai purkeittain valiumia ja korvatulpat. Suunnittele siis kunnolla niin koet varmasti elämäsi parhaimpia hetkiä Aasian vuoristoteillä!

Tai sitten ota bussi.

Jengi vaahtoaa ihan hiilenä kuinka vaikeeta on löytää se aito ja originelli Sinh Cafe Tourin toimisto tai nettisivut että voi buukata bussin Vietnamissa. No tämä järjestäjä oli ehkä se ensimmäinen joka homman alotti mutta nyt ”Open Tour”eja järjestää kymmenet ellei sadat muutkin. Mulle ainoastaan merkittävät tekijät on seuraavat:

Onko pick up hotellilta?

Mihin bussi sut heivaa?

Onko koko matkan iso bussi vai mennäänkö pakulla?

Onko ilmastointi?

Onko vesi, wifi, wc?

Onko pysähdyksiä, jos on missä?

Jos on yö, onko unibussi ja omalla punkalla vai jaetulla?

Onko sulla varmasti istumapaikka?

Pyöriikö taustalla aasialainen karaoke video?

Ja tähän mennessä jok ikinen bussimatka ihan random yhtiöltä on ollu miellyttäviä ja edullisimpia vaihtoehtoja. Nyt saavuimme aamuvarhain Hoianiin. Vastassa ei ollut kuumottelijoita vaan miellyttäviä eri hotellien edustajia jotka tarjosivat kuljetuksia keskustaan vaikket heidän hotelliin meniskään. Mä hyppäsin yhteen jeeppiin ja lähin laahustaa hotellialueelle.

HoiAnissahan kaikki on kävelyetäisyydellä. Hotellit (niin budjetti kuin luksuskin) löytyy melkeempä suurin osa marketin vierest. Ympäri kaupunkia on guesthouseja ja mitä rennemmas menee sitä kalliimmaksi luonnollisesti majotus menee. Fillarin saa jälleen vuokrattua dollarilla päivä tai saattaa jopa saada siaällytettyä huoneen hintaan, varsinkin näin offsesongilla, kilpailu on kovaa.

Mä löysin paikkani Thien Ngasta. Halusin luksusta ja tämähän oli sitä ja kunnolla! Kun marssin sisään ja kyselin huonehintoja kuulin vähä väärin. Kuulin 14 dollaria kun respantäti sanoikin 140dollaria…. Että tuota… Mutta nähtyäni huoneen luonnollisesti halusin saada sen, mut halvemmalla. Ja tietty sain! 45dollaria kahdelta yöltä, sisältäen aamiaisen, altaan käytön, netin käytön, wifin huoneessa, teet ja kahvit sekä fillarin. Ja TUOS-TAH!

Sit lähdinkin tutkii kaupunkia. Markkina alue ja joenranta oli hurmaavia. Ihmiset yltiöystävällisiä ja ne keihin törmäsin uudelleen muisti jopa mun nimen 😀 Saattaa johtua siitä et mullehan kehkeyty aikoinaan Lanzarotella reissu nimi ”V” ja sehän on (lausuttuna Vii) kuulemma myös Vietnamilainen nimi.
Räätäleillä saat teetätettyä puvun päivässä, suutarit tekee kengät mittatilauksena jopa 250.000VND.
Meren rannalle on helppo löytää. Seuraat vain Cura Daita ja tie päättyykin mereen. Jos sight seeingiä haluaa tehä, takas voi tehdä luupin rantaviivaa seuraten jolloin kilsoja tulee noin kymmenen. Voi vuokrata jälleen mopon tai Easyriderin ja tehä isomman lenkin, aluehan on yksi UNESCOn maailmanperintökohteita. Nähtävyyksinä mm kalastajakylää, temppelii, mitä näitä nyt on…

Kaikinpuolin herttanen kaupunki, tuli paljo Laosin Luang Prabang mieleen teennäisellä siisteydellään ja ranskalaisuudellaan. Riesakkeena kokisin rannan ”pyöräparkki naiset” eli daamit jotka haluaa sun parkkeeraavan pyöräs tietylle spotille ja ottaa siitä vuokraa sen 3.000-5.000VND. Tän takia kannattaa kantaa sitä lukkoa mukanaan niin voit heivata fillarin mihin lystää.
Itse rannalla tuolit on ilmasia jos ostat kyseisestä raflasta jotain, tai tämäkin on neuvoteltavissa. Kannattaa heti kysyä maksaako sunbed jos ostat jotain. Kitesurffarit ja jetskiit saattaa hieman häiritä jos aaltojen kuohuja haluaa kuunnella tai rauhassa kellua, mutta hyvä ranta jos ei kaipaa kaupustelijoita ja hierojia häiritsemään viiden minuutin välein. Luonnollisesti rikkaimpien resorteilla on ne privaatti pätkät.

Mä hahuilin ympäriinsä, nautin auringosta ja hotellini antimista. Heräsin aamulla joogaamaan, aamu uinnille altaalle ja mainiolle aamiaiselle. Illalla saikin lillua kylpyammeessa viinilasin kera kuunnellen Edith Piaffia. Tv:täkin oli taas pitkästä aikaa kiva töllöttää suklaa patukan kaa. AH! ELÄMÄÄ!

Olin valmis jatkaa matkaa. Tämä pitäisi tehä kahdessa osassa, tai toki se onnistuu yhdellä bussilla ja parilla stopilla mut koin paremmaksi pysähtyä Huessa muutamaksi tunniksi ja ottaa yöbussin Hanoihin.

Advertisement

Mui Ne

Bussin Mui Neen saa buukattua miltä tahansa travel agentilta kaupungista. Hinnat pyörii 120.000 paikallisesta rahasta ylöspäin. Mä buukkasin sen alakerrassa toimivalta agentilta ja näin kun tekee saa yleensä sitä alee.

Viis tuntia suhteellisen tasasta raidia. Jos Kambodzassa on tiet päänvaiva on Vietnamissan yltiömäinen töötin käyttö. Varaa siis korvatulpat tai vähintään musiikkia jos matkustat yksin.

Muinessa bussi pysäyttää mielellään hotellisi eteen. Monet reppureissaajat suosii yllättäen Muine Backpackersiä. Meitsihän on nyt yli tuosta leimasta. Ei sillä et en osais edelleen elää halvalla, mut tää luukku ei ollu ees halpa, $8 dormista! Halusin oman huoneen ja mua on vaan pikkuhiljaa alkanu suorastaan vituttaa tää statusluokitus johon törmää jatkuvasti. Jos sul ei oo sitä ’Saigon Beer ’tai ’Tubing in Vang Vien’ paitaa tai niitä fisherman pöksyjä tai alibaba/haaremi/klovni tai miksi niitä kukakin haluaa kutsua housuja jalassa ja feikki Raybaneja niin mitä todennäkösemmin säästyt reppureissaaja oletuksilta. Niinku aiemmin mainitsin tä on toki hyvä huoneen tinkaus tilanteessa mut muoti ilmiö on suorastaan naurettava. Sen oon itestäni huomannu et tykkään edelleen eri tyyleistä ja muunnella niitä millon mitenki. Se on vaan vähä haastavaa täällä ku ei varsinaisesti haluu kantaa mitään vaatekaappia mukanaan. Tähän mennessä oon keränny aika paljo kledjuja löytötavaroista ja laittanu vanhat lahjotukseen mut olipas ihana ostaa Saigonista PUHTAITA! KÄYTTÄMÄTTÖMIÄ JA ERILAISIA vaatteita ku muilla. Ehkä tä identiteettikriisi on Hollyn tekoja, mut helpotti kummasti tää pieni muutosleikki. Kai musta on sit tullu ”flashpacker”..

Kaikki guesthouset, hotellit, hostellit ja resortit löytyy yhen ja saman pääkadun varrelta. Kalliimmat on rannan puolella ja numerointi alkaa pienemmästä päästä. Mä menin tietty melkeen kylänraitin päähän ja löysin Kenin guesthousen josta privaattihuoneen sai $6 yö.
Fillarin sai taalalla päivä ja lähdinki heti katsastaa rannan. Juu, en vaivaudu! Jos on nähny Thaimaan ja Filippiinit ei Muineen kannata rantsun takia tulla. Paikka on enemmänki tunnettu kitesurfingista ynnä muista vesiurheilulaji mahdollisuuksista.

Mä lähdin katsomaan lähellä sijaitsevia kuuluisia hiekka dyynejä jotka on pinta-alaltaan 50hehtaaria ja muuttavat voimakkaan tuulen ansiosta muotoaan päivittäin. Siitä tulikin hassu keissi… Tottaki kylän rasittavat lapset yritti ensin saada mut parkkeeraa pyöräni niitten osottamaan paikkaan ja pyytää sit myöhemmin rahaa ku ”pitivät siitä huolta”, tai ”lainaamaan” muovipussia et pääsee liukumaan huipulta alas. Tähän Kambodzan Angkor Watistakin tuttuun kikkaanhan meikämanne ei mennyt vaan jätin fillarin bussipysäkille enkä dollareitani haaskannu muksuihin joiden kuuluis olla koulussa eikä kerjäämässä. Vietnamissa kuin Kambodzassakinhan koulu on nykyään ilmasta, joillekkin vaan hiukka kallimpaa järkätä kakrulle kyyti tai sijottaa kouluvaatteisiin. Selityksiä näihin jokainen voi kai puida omassa mielessään ja tehdä päätelmänsä miksei vanhemmilla ole rahaa laittaa lastaan kouluun…

Dyynihän oli tyhjillään! Lukuunottamatta suurehkoa ryhmää jotka kuvas varmaan jotain B-luokan filmiä. Ne ilmeisesti kauhistu ku ilmestyin viereisen dyynin huipulle ja kohta mun luo ryntäsikin Leonid (miks venäläisillä miehillä on tasan kaks nimeä? Leonid ja Vladimir?…) joka pyys mua ottamasta valokuvia heidän filmauksistaan. Olin vähä hämilläni, ne oli sen verran kaukanaki etten todellakaan nähny mitä ne touhus tai minkä niminen elokuva vois olla edes kyseessä. Oli vähä höntti olo siinä naama hikeä valuessa ja muka maisemista nauttiessa ku suuri venäläinen seiso vieressä. Höpöteltiin aikamme jotain diibadaapaa Vietnamista, Euroopasta, matkustamisesta työkseen ynnä muusta ku hän kysy voisiko ottaa musta valokuvia. Tottahan toki! Ojensin hälle tablettini (en siis edelleenkään omista muuta kameraa ku kännykän ja tän vehkulan yhteydessä olevat kun hukkasin upean veden ja iskunkestäväni pajaripäissään Bambu saarelle…) mutta hän halusikin ottaa musta kuvia OMALLA kamerallaan. Mitä vit***! Olin hiukka vaivautunu ku se rupes riuhtoo mua kuvauspaikalle. Muut ei näyttäny tykkäävän mun ilmestymisestä sinne, mut se ei Leonidia haitannu. Noh, aivan sama. Sainpahan olla hetken varjossa, kylmää juomaa ja hassuteltiin sit vähä hiekassa. Tyyppi räpsi semmoset sata kuvaa (mihin lie tarkotukseen se ne halus….) ja annoin sähköpostiosotteeni johon tämä lupasi laittaa parhaat palat. Vaikka Leonid oli melko lyhyenläntä mies, oli hän pienen lupauksensa mittainen ja kuvat tuli samaisena iltana. Leffan nimi jäi epäselväksi, ”rufi” oli lyöty moneen kapulaan, varjoon ja vehkulaan, porukka näytti olevan valtaosin euroopasta.

Ei muuta ku takas pyörän päälle. Mun ”15 minutes of fame” tais olla siinä 😀 Matkalla pysähdyin vielä ihmettelemään Fairy Streamia. Kivasti päivä meni fillaroidessa semmonen 20kilsaa. Buukkasin lipun seuraavalle päivälle kohti vuoristokaupunki Dalatia. Hinta oli 130.000 ja jälleen halvemmalla saa jos buukkaa joltain halvemman alueen lipunvälittäjistä.

Aamupäivä oli kumminkin vielä aikaa. Uimaan ei huvittanu mennä joten jatkoin Saigonissa alottamaani näytelmää rikkaasta rouvasta. Paikkahan oli täynnä venäläisiä ja mun ulkonäkö ei vietnamilaisen silmin paljon siitä poikkea. Jätin siis kassini travelagentin kopille, laitoin bikinit päälle, sharongin harteille, tabletin kainaloon, sormuksen nimettömään ja marssin pokkana rannan kautta kiertäen neljän tähden resortin Lotus Gardenin uima-altaille. Hotellithan varjelee rantatuolejaan ku leijonat saalistaan, tuolit kuten altaat ja pala huolella pidettyä rannanpätkäähän on yli kolmen tähden resorttien omistuksessa. Jos pokka tosiaan pitää ja valeasu toimii saa vartijat ohitettua hymyllä.

Muutama tunti aikaa! Ei muuta ku hetki aurinkoa cosmopolitania litkiessä ennen sulloutumista uuteen viidentunnin bussiin kohti Dalatia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Dalat

Dalat on 200.000 asukkaan pikku pitäjä n.5h ajomatkan päässä rannikkokaupungeista Muinesta tai Nha Trangista. Sijainti on n. 1500m  korkeudessa jonka ansiosta illat ovat ihanan vilpoisia ja päivät miellyttävän lämpimiä. Ranskalaiset tulivatkin aikoinaan kaupunkiin karkuun Saigonin kuumuutta ja tämähän näkyy ihanasti arkkitehtuurissa. Jos Muine oli kuin Kreikka ja Italia heitettynä Vietnamiin ja kansotettu venäläisillä, olisi Dalat mulle pala Lappia mäntyineen tai Ranska, varsinkin kun maisemaa dominoi henkeäsalpaavat vuorenhuiput kuin Alpit konsanaan.

Ihmiset ovat herttaisia ja oikeasti avuliaita. Kun ostin kilon mangoja, täti sujautti vielä yhden ylimääräisen. Kun ostin korvatulppia apteekista täti ei huolinut rahaa niistä. Mutta on myös toki niitä ”ystävällisiä” jotka haluu riipii sun rahat. Easyridereita ja niiden kopioitahan on kaupunki pullollaan. Olin aluks vähä puulla päähän lyöty ku sain jo kolmannen käyntikortin jos haluan lähteä seuraavana päivänä ajelulle… Mille helvetin ajelulle? Asetuttuani jälleen 6 dollarilla luksus huoneeseen lähdinkin illalliselle ja kurkistin pitkästä aikaa Lonely Planetiin. Itsehän en moista sontaa mukanani raahaa, enkä enää edes mukaan ottamaani Rough Guidea kun uhrasimme sen muuan iltanuotiolla polttomateriaaliksi 🙂 mutta on hauska aika ajoin katsoa mistä puhutaan. Ja sieltähän vastaus löytyikin! Ensinmäkin tämä ensimmäinen Peace niminen kahvila johon satuin istahtamaan oli kopio kahvilasta joka oli suositeltuna opuksessa. Hinnat oli halvat mutta tunnelma luotaanpoistyöntävä. Hyvä, mä en jaksanu jutella kenenkään kaa 😀
Kirjassa tosiaan suositeltiin moottoripyorä tourina käytettäväksi Easyridersia. Maksat 20 dollarii ja voit kanan lailla seurata sinitakkista kuskia mopollasi ja mennä kaikki kivat nähtävyydet yhdessä!… Juuuu, ei oo mun juttu. Menin Green Travelssille, vuokrasin mopon seuraavalle päivälle femmalla ja sain kartan kaupan päälle.

Menin aamiaiselle nyt siihen oikeaan Peace ravintolaan, ihan vaan testatakseni mihin nämä suositukset perustuu. Kahvilahan oli yli söpö ja sijainti mahtavalla pikku kujalla, terassipöydillä, wifillä ja taivaallisella Vietnamilaisella kaffella. Harmittelen aina tämän opuksen suurta suosiota, kirjottajat ei varmasti pahaa tarkoita, mutta niinkuin aina, tämänkin paikan henkilökunta oli ehkä kiireen takia sairaan kireitä, safka oli ylihinnoteltua ja sai venata luonnolliseati aika kauan. Mitä opimme: Suositukset kirjassa ei siis todellakaan ole turhia, mutta tosiaan harmittavan usein sen miljoonan kopion jälkeen menettäneet hehkunsa.

Mopolla siis mentiin! Edelleenkään en niihin vaihteisiin koske, ja varmuuden vuoksi kävimme vuokraustilanteessa läpi naarmut ja kolhut ettei mua voi syyttää mistään turhasta. Mukava välittäjä vinkkasi tankkaamaan puolitankkia jolla pärjäskin koko päivän. Kirjottamisen hetkellä 2,5 dollaria 92:sta.

Ekana kohteena menin Crazy Houseen joka on arkkitehti Đặng Việt Ngain suunnittelema guesthouse ekspressionismin vimmoissaan. Olihan se outo, arkkitehdin näkövinkkelistä varmaan upea luomus, mutta mun mielestä pirun ruma, tylsä ja sisäänpääsy 35.000 silkkaa rahastusta.
Palatseja kaupungista löytyykin muutama, mä menin lähimpään Bao Daihin. Pyörän parkkeerausmaksu ja sisäänpääsy oli yhteensä 17.000 mutta aika turha keissi tämäkin. Tuli vähän Lung Prabangin museo mieleen. Kaikella ne kehtaakin rahastaa. Laitetaan pari puhelinta ja snapsilasia vitriiniin, muovikukkia vaaseihin ja puuvillatossut asiakkaan jalkaan niin kyllä on melkeen olo ku ois itekki kuninkaallinen!
Seuraavana olikin mun kartalla Datanla Falls. Paikkahan oli jälleen rahastusta huipulta alas asti. 2.000 parkista, 30.000 nyrkin kokosesta Morning Glorystä, 15.000 isosta vesipullosta, 10.000 puistoon sisäänpääsystä. 30.000 ”vuoristoradasta” (jota siis jarrutit itse ja joka ei todellakaan mennyt lujaa) tai 40.000 jos halusit kyydin takas lähtöruutuun. Mä kävelin takas, mut ennen sitä kävin öögaa vesiputouksen ja koitinpa mennä vaijerihissiinkin näköalakierrokselle, mutta kun dollarit ei kelvannu lipun myyjälle ja kahvilan täti yritti ottaa välistä vaihdossa luovutin koko homman. Lysti ois maksanu 40.000 mut onneks en menny ku sain myöhemmin kuulla tässä vehkulassa päteneestä samasta säännöstä kuin edellisessä, takaisinhan ei samalla rahalla ois päässy..

Alko mennä maku tähän paikkaan. Halusin kumminkin vielä nähdä jotain. Lähdin ajelemaan takaisin kohti kaupunkia jossa bongasinkin sinitakkisen Easyriderin perässään ryhmä valkoihoisia. Päätin seurata minne he menisivät.
Päädyimme erikoisen Linh Phuocin temppelin pihaan. Hetken äimättyäni jatkoin matkaani jälleen yksin. Matkalla näkyi tee ja kahvi viljelmiä, paaaljon tietöitä, lisää havumetsiä, järviä, lampia ja vuoria. Palailin pikkuhiljaa kaupunkiin ja löysin kuin ihmeen kaupalla takaisin lähtöruutuun. Päivä pulkassa, kulutus oli kova, rahaa ois varmaan kulunu saman verran sellasen sinitakkisen seurassa, mutta meikä kun tykkää tehä asioita ihan itekseni.
Thaimaassahan on huomattu miten huomattavan paljon halvemmalla pääsee kun tekee jutut ihan ite. Vietnam on vähän eri. Hinnat kierroksilla on kohtuullisia ja joihinkin paikkoihin ei pääse ilman opastusta, kuten viime kerralla käydessäni Vietnamin yksistä sotatantereista Cu Chissa joka osoittautuikin hyväksi touriksi mahtavan oppaan ansiosta. Lisäpisteitä Etelä Afrikkalaisille veljeksille jotka makso mun kutit ku halusin kokeilla vanhaa kunnon AK47:kaa 😉

Mitä busseihin tulee kannattaa myös suosia turistiversioita eli ’Open Tour’ linjaa joka liikennöi Hanoista Ho Chi Minhiin asti. Mekong Deltassa pörrätesaäni koin melkeenpä klaustrofobisia fiiliksiä täyteen sullotuissa paikallisvempeleissä ilman ilmastointia ja nyt kun menin Dalain linja-auto asemalle kyselemään bussia Hoianiin olisi hinta ollu 13$. Yhtiön bussit pysähtyisivät kumminkin kymmenen kilsaa kaupungin ulkopuolelle jolloin 17$ ’Open Tour’-lippu päätyi taas paremmaksi ratkasuksi. Tämä bussi olisi sleepers mallia (tällä kertaa sait ihan oman punkan) parilla välipysähdyksellä ettei tarvi pulloon kustaan tähdätä ja kuten aina pick up kuului hintaan sekä pois heivaus hotellisi kohdalla ettei tarvi taksilla bilistellä. Myyty!

Lähdin siis seuraavana päivänä. Aamu meni vielä kaupunkia ympäri kävellessä ja aamiaisella otin jälleen sosiaalisen asenteen ja annoin muuan itävaltalaisen vaahdota mulle kokemuksistaan pennittömänä Aasiassa. Hohojaaaaa…

Bussi lähti vaan tunnin myöhässä ja Nha Trangissa oli tunnin vaihto. Tän cityn halusin jättää välistä rajoitetun ajan takia, eikä harmittanu yhtään. Kiiltoo oli ku tekohampaissa mutta aidolta se ei näyttäny mistään kulmasta. Banaanilla ja pähkinöillä varistettuna siis uuteen bussiin ja aamulla heräisinkin Hoianista.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Takaisin Vietnamiin!

Lähtö Sihanoukvillestä sujui mutkattomasti. Omatoimi matkailijat saattaisivat yrittää hoitaa koko rajanylityksen Vietnamiin itsenäisesti, mutta tässä tapauksessa itseasiassa säästät jos otat bussin suoraan Sihanoukvillestä Saigoniin.

Jos kuvitellaan että otat ensin tuktukin miltä tahansa biitsiltä keskustaan, etsit sen lipunmyyntikopin ilman komissioo, meet PPiin, jos sut heivataan muualle ku bussisemalle taas yks moto/tuktuk lisää, ostat lipun Bavettiin, ylität rajan ehkä kävellen ja vihdoin otat sen viimesen bussin Ho Chi Minh Cityyn selvitettyäs mistä ja millon paikallinen versio menee… Voisinpa melkeen lotota että pääset halvemmalla tour agentin kautta.

Lipuissa on parin dollarin hintaeroja, mä maksoin $18. Joe heitti mut Otresille ja hyvästit oli liikuttavat. Reilu kaks kuukautta tän sällin kaa on ollu aikamoiset. Hänestä tuli mulle ku veli, vaikka hän oli kolme vuotta vanhempi musta yleensä tuntu että mä pidin hänestä huolta 😀 Mutta oli toisaalta aika huojentavaa jatkaa matkaa yksin, tais olla viimeksi Chiang Maissa kun olin enemmän ku viis päivää itekseni.

Lipun hintaan kuulu luonnollisesti kyyti bussipysäkille joka oli jälleen naamioitu Kambodzalaiseen tyyliin pesulan eteen. Sleepers bus oli kuppasempi ku Laolainen versio, nukuin yöni tälläkertaa israelilaisen tytön vieressä.
Matkanhan piti kestää 12 tuntia, mietin jo siinä vaiheessa et pakkohan tähän on lisätä sitä kuuluisaa aasian lisää. Matka kesti loppupeleissä 14h. Vaihto tapahtui Phnom Penhissä ja porukka jaettiin Vietnamiin lähtijöihin sekä Thaimaaseen menijöihin. Nyt nukuin isohkon venäläismiehen vieressä, onneksi tosiaan omaan loistavat unenlahjat mitä kuppasempi kyyti on, ja tiet kun Kambodzassa on varmasti kamalimmat koko Kaakkois Aasiasta.

Herätys ja aamiaistauko. Odoteltiin et raja aukee ja noin kymppiminsa Bavetista oltiin luukulla. Mähän luonnollisesti olin jälleen äimäämisen kohteena. Mut heitettiin jonon hännille odottaa ku virkavalta ihmetteli tätä Suomalaista passia, raapivat päätään ja pläräsivät sivuja. Mun sydän alko tykyttää, ei kai jumalauta taas tuu jotain säätöö…

Onneksi ei, mut laitettiin vaan sormenjälkitunnistukseen, mitattiin jostain syystä lämpö jollain ihme vehkulalla kaulasta ja otettiin naamakuva. Tällä aikaa kumminki meikän bussi jätti mut. TIETENKIN! No eipä hätää, kyllä neuvokas naikkonen keinot keksii! Vislasin komeimmalle koppalakille ja vinkkasin mopon suuntaan. Raja ylitettiin siis jälleen tyylillä: Ei suinkaan kuppasella Honda Dreamilla vaan ärhäkällä…millä lie lehmää isommalla kapistuksella.

Menin Vietnamin leima jonoon ja täällä päässähän oltiin jälleen vastaanottavaisia. 15 päivää oleskelulle myönnettiin ilman minkään sortin jatkolentolippuja, vaikka sellanenhan multa tosiaan löytyy.

Air Asian halpalentoyhtiö tarjos 40€ lentoa Hanoista Kuala Lumpuriin. Otin tarjouksen vastaan ajatuksisaani vaihtaa lippu takaisin rahaksi, jotta voisin palata Kambodzaan. Saigonissa sain kumminkin nähdä mustetta papperilla koskien Air Asian uusia sääntöjä peruutuksista…

Bussi heivas meidät kyydistä Le Lailla. Konkarina ohitin mopokyydin tarjoajat ja hoidin ensin dongin vaihdot Western Unionilla. Vietnamissahan rahana käy niin dongi ku dollarikin. Kirjottamisen hetkellä pyöristetty kurssi oli 20.000VND $1. Rahanvaihtopisteet ja pankit ottaa yleensä dollarin vaihdosta, ei kannata mennä hämärien kujien setien lankaan hyvästä vaihtokurssista, heidän rahat kelpaa ehkä monopoliin. Aidon dollarin tunnistaa käyttämällä peukaloa ja kuittipaperia. Pidä peukkua esim viidenkympin kulmassa olevan 50 päällä ja vedä viistoon kuittipaperia pitkin. Jos kuittiin jää mustetta on seteli väärennös. Dongeista, rieleistä, pesosta, bahtista tai kipeistä en tiedä, kaikkii näyttää mulle leikkirahalta. Dongeissa on se ero että isot setelit on muovia ja hologrammi on läpinäkyvänä ikkunana oikeassa kulmassa. Kaikkia seteleitä koristaa kuva vanhasta kunnon Ho Chi Minhistä, kansallis sankarista joka toimi siis kommunistisen vallankaappausliikkeen johtajana, presidenttinä sekä pääministerinä.

En tiennyt vielä jäisinkö kaupunkiin päiväksi. Se riippuisi miten busseja lähtisi seuraavaan kohteeseeni Mui Nehin. Oli siis aika hoitaa vähän asiointia. Air Asian toimiston setä iski siis faktaa tiskiin: voisin muuttaa lennon päivää joka maksaisi $30 mutta nimenvaihdos, päämäärän vaihdos tai peruutus ei ollu mahdollisia. Tai oli tietenkin jos maksat extraa tai et halua rahojas takas. Selkee. Vanha kunnon kikka ’buukkaa halpalento et sut päästetään maahan ja peru se’ ei ilmeisesti toimi enää… Mä siis lentäsin Malesiaan kahden viikon päästä ja palaisin Kambodzaan myöhemmin. Onneksi Kuala Lumpur on yks isoimmista Kaakkois Aasian välilaskukentistä ja lentoja PPiin saa muutamalla kympillä. Uusi plääni olisi hiottava.

Busseja Mui Nehin menisi aamulla ja iltapäivällä. Kun kävelin jälleen Bui Vieniä pitkin tein päätökseni. Mä jäisin päiväksi. Menin pikkukujille pyörimään ja suuntavaistoni oli kuin muuttolinnulla kun löysin erään supersuloisen guesthousen jossa muistin viimekerralla olleen ilmainen tietokoneen käyttö. Tsekkailtuani aikani lentoja päätin tsekata sisään. Tämä mesta oli hiukka tyyris mun makuun mutta vietnamilainen ystävällisyys todistettiin kun Madam näytti mulle Dream Travelin jonka yläkerrasta sain privaatti huoneen femmalla yö. Halusin nukkua pitkästä aikaa omassa huoneessa ja muutenkinhan dormit ei ole niin yleisiä tässä maassa ja hinnat pääkaupungissakin on 5-6 taalaa yö.

Suihkun ja dollarin maittavan katuruuan jälkeen olin ku uus ihminen. Halusin mennä Le Loille, mun lempikadulle Saigonissa. Kävelin koko päivän katellen ympäristöä ja haahuillen. Oli luksusta mennä ILMASTOITUIHIN KAUPPAKESKUKSIIN ja parfyymiosastoille pyörimään. Kohtelu ei kumminkaan ollut täysin ykkösluokkaa. Mä näytin vähän ehkä liikaa reppureissaajalta. Tästä on hyötyä kun etsii majotusta. Naamakertoimen ja vaatteiden rähjäsyyden perusteella heitetään ilmoille hintaluokka jota asiakas saattaisi edustaa. Tämä on huomattu monet kerrat. Jos mulle sanotaan 4 ja seuraavana sisään marssii joku matkalaukkua rullaava kolmikymppinen on hinta yllättäen 14.

Mä en halunnu näyttää kulahtaneelta maailman matkaajalta tai coolilta backpackeriltä, eihän mulla ees ollu rinkkaa ku jätin sen Hachiendaan ja otin pelkän putkikassin! 😀 Mulla oli kledjuja pariksi päivää ja perus hammasharja ja palasaippuaa. Oli siis luvassa teeveestäkin tuttu stailaus shoppailu päivä.

Tämähän tekee ihmeitä niin mielelle kuin sielullekkin ja Saigon on vielä parempi kuin Bangkok jos haluat ostaa merkkiä halvalla, ja piraatithan tarkka silmä tunnistaa kadunkulmaan asti. Jos näät Chanelin hajuvettä tai Pradan aurinkolaseja katukojussa naurettavan halvalla voit olla varma että kyseessä on piraatti. Jos taas tuotetta myydään panssari ikkunoilla varustetussa liiketilassa tai suljetulla kalliilla markkinapaikalla on tuote mitä todennäkösemmin aito. Se ei ole edelleenkään monen mielestä halpa, mutta noin 30% halvempi kuin Euroopassa.

Ja kikkojahan alennuksiin löytyy! Mutta jotta pääset sisään kalliisiin tavarataloihin ja vaateliikkeisiin on tietenkin ensin hommattava se valeasu. Siistit vaatteet ja kadulta napattu Diorin paperikassi ovat tarpeeksi vakuuttavat. Kosmetiikkaosaston tytöt mielellään tekee testimeikin ja näin saat ”aamiaisesi Tiffanyllä” 😉
Sanotaan että ”diamonds are a girls best friend” mutta mä sanon että oveluus ja pokka ne parhaat eväät on. Kalliissa liikkeissä kohteluhan on kuninkaallista. Lasi shamppanjaa, mansikoita ja pääset kokeilemaan uusimpia muotiluomuksia. Tuskin on varaa ostaa mitään, mutta voit sanoa meneväsi lounaalle miehesi kanssa joka tulee maksamaan ostokset kanssasi.
Jos löydät jotain mutta hinta tuntuu edelleen turhan kovalta vaikka saitkin kaikki kylkiäiset kaupan päälle, voit aina riuhtaista napin irti, mutta pidä huoli että sovittamasi kolttu on ainut kokoasi niin varmasti heruu alea 😉

Mä niin voisin elää täällä! Saigon on kaunis kaupunki ranskalaisvaikutteineen, pikku katukahvilaa ja miniatyyri kujaa löytyy toisen perään ja samalla voi myös tällätavoin luksustella ja nauttia neonvalojen kelmeästä hohteesta kaupungin yössä. Kaupunki ei ikinä nuku mutta kaoottisen suurta metropolia siitä ei onneksi saa tekemälläkään. Voisin jäädä koko viikoksi, mutta halusin myös nähdä pohjoisen, joten pari päivää sai riittää ja seuraavan olisi siis luvassa Mui Ne ja luksus rantalomaa 😉

Elämää Hachiendassa: Chester aka Holly Balance sekä ”The German Guy”

Päivät Hachiendassa oli lepposia. Tien toisella puolella sijaitsevan ”ladon” porukka myös tuli tutuiksi ja elettiin yhteisöelämää parhaimmillaan. Kun erään naapurin hermo lopulta meni Chesteriin, hänet potkaistiin kolmen viikon jälkeen meille asumaan, ja Hachienda toivotti hänet tietysti tervetulleeksi.
Chester oli ehkä vähän äänekäs, minäminäminä henkinen, mutta mun silmissä ihan tavallinen homppeli setämies. Hän oli toipumassa moottoripyöräonnettomuudesta enkä tuntenut häntä kuin pintapuolisesti.

Kunnes tuli markkina lauantai. Paras päivä viikosta! Ladon porukka järkkää bileet ja Otres Market täyttyy kojuista, ruuasta, juomasta, ihmisistä ja live musiikista. Olin aika sopivissa juttelemassa tiskillä Elsan kaa kun Chester pamahti viereeni sonnustautuneena täyteen meikkiin tekoripsistä yliammuttuun huulipunaan, peruukkiin,  korkkareihin ja iltamekkoon. Hän otti luonnollisesti tilan heti haltuun överyydellään, mutta hetken päästä alkoi näyttämään kännykästään vanhoja kuvia itsestään. Mä tokaisin:” Chester, minkä ihmeen takia sä näytät meille mitä sä joskus olit kun sä oot noin upea NYT!” Hän puhkesi kyyneliin, kyseli miks oon niin mukava ja mä vein hänet joen rantaan keinuille.

Hän alkoi kertomaan tarinaansa. Elämä oli tällä hetkellä yhtä itsetuntokriisiä. Tultuaan Aasiaan asuttuaan viimeset 20 vuotta Australiassa Brittimies Chester alkoi pikkuhiljaa paljastamaan feminiinistä puoltaan. Hän kertoi kuinka pikkupojasta asti hän halusi olla pikkutyttö. Kuinka hän kutsui itseään Hollyksi leikki salaa nukeilla. Vaikeaa oli ensinnäkin tulla kaapista homouden takia, silloin yhdeksänkytluvun Lontoossa oltiin jo suvaitsevaisia, mutta suku kai se on pahin… Muutto Australiaan teki tehtävänsä. Elämänkumppani löytyi ja vuodet vierivät niin hyvissä kuin huonoissakin tunnelmissa, mutta jotain oli vialla. Hän ei oikeen koskaan tuntenut oloan kotoisaksi ihossaan.
Loma Aasiassa piti olla itsensä tutkiskelua, mutta alkoikin onnettomuudella. Arvet ovat ikuisia ja oltuaan sänkypotilaana kauemman aikaa oli kilojakin kertynyt. Kuntokuuri oli alkanut ja nyt hän kokeili ensimmäistä kertaa miltä tuntui olla nainen. Se oli kuulemma sekavaa.

Meikit valu Chesterin kaulaa pitkin kun hän nyyhkäyksien välissä koitti sopertaa tarinaansa. Mä lohdutin, rohkasin ja mitä näitä nyt on… Olin olkapää.

Seuraavana aamuna kysyin häntä kävelylle kanssani, tai oikeastaan saisinko liittyä hänen päivittäiseen lenkkiinsä. Lähdimme siis rantaan.
Oon ollu Otresilla nyt kolmisen viikkoa ja mun elämä on ollu kahen kilsan säteellä. Ekaa kertaa kävelin joen toiselle puolen, näin kaikki rakentavat länkkärit, nousevat resortit, lehmäpellot ja viljelysmaat. Näky olis voinu olla ristiriitainen, mut musta se oli kaunis. Tieto siitä, että tulevaisuudessa häämöttää jotain idyllistä, tieto siitä, että tämän kylän paikalliset ovat enemmän työllistettyjä nyt kuin koskaan, tieto siitä, että kyläelämä säilyy koska kaikki uudet tulokkaat arvostavat tätä maalaismeininkiä ja paikallisten liiketoimintoja. Niin mopon vuokrausta kuin hedelmien myymistäkin tuetaan. Kenenkään duunia ei viedä vaan kannatetaan, todellista yhteisöllisyyttä!

Käveltyämme kylän läpi saavuimme Otresin päähän. Ranta loppui. Tai niinhän moni luulee. Kahlattuamme joen yli (jossa on vettä nyt kuivakaudella siis rintaan) tulimme toiselle, kivikkoisemmlle puolelle. Tähän moni varmaan päättää matkansa, mutta kun Chester enaimmäiatä kertaa jaksoi kävellä parikilsaa pidemmälle hän löysi salaisen rantansa. Poukaman takana oli pientä privaatti biitsin pätkää toisen perään. Oli silmänkantamattomiin sekä suojasempia, isojen karikoiden varjostamia puolikuun mallisia valkohiekkaisia rannan pätkiä. Mä jatkoin matkaa vielä vähän pidemmälle. Kuljettuani harjumaisen pikku metsän ohi tulin simpukoitten hautausmaalle. Simpukoita. Miljoonittain kuolleita simpukoita ja koralleja haalistuneina auringonvalossa. Sirpaleita, valtavia möhkäleitä, hyvin säilyneitä ja lopulta hienonhienoksi valkoiseksi hiekaksi musertunutta hilettä rantaviivaan saakka.
Pystyin kahlaa vyötäröön asti enneku tunsin kiviä jalkojeni alla. Oli tuulinen päivä, mut mun pikku poukamassa aallot oli lempeät.

Nautin hetken yksinäisyydessäni ennekuin menin temmeltämäön veteen Chesterin rannalle. Joe oli tullut perässä. Puhuttiin lähtemisestä ja paratiisin menettämisestä. Mä opin virheestäni Bamboon jälkeen; kun löytää sen paratiisinsa kannattaa siitä nauttia niin kauan kuin pystyy. Mua pelotti lähteä kahdeksi viikoksi… Entä jos sit ku palaan kuulenki jetskiitten moottorit, näen rannan täynnä kiinalaisia ja vihaset koirat saattelee mut juosten takas. Mä todella toivon et ei, mut tää oli viimenen naula mun matkalaukkuun. Mun on oikeesti pakko tulla takas, ihan vaikka tän takia.

Kun palattiin Hachiendaan oli taloon muuttanu uus asukas. Saksalainen, josta kukaan ei tuntunu tykkäävän. Tyyppi oli juonu kokopäivän ja meno jatku kolme päivää. Hän ei syönyt tai juonut mitään muuta ja neuvo kaikkia, heitteli mielipiteitään vähän väliä ja tunki keskusteluihin mitä epämääräsimmillä aasinsilloilla.
Mä maalasin dormia ja tyypillä oli tapana istua moonchairissa mun vieressä illat pitkät litkien kaljaa ja kertoen mitä ihmeellisimpiä teorioitaan maailmasta, uskonnostaan, uudelleensyntymisestä, tilastotieteistä ja talouskaavioista sekä siitä miten ei ole mitään järkeä elää. Toisena iltana sanoin hänelle voivani liittyä hänen keskusteluihin jos hän jättää nämä masentelut vähemmälle ja tutustutaan vähän kevyemmältä pohjalta. Näin kävi ja kolmannen päivän aamuna vein hänet kävelylle Ottresille. Mun tarvi käydä varaa yöbussi Saigoniin ja hakee mun viimenen palkka.

Siitä tuli srjassamme Virven kuuluisat kävelyt. Puhuttiin niitä normaaleja kunnes uskalsin kysyä Friksiltä tästä hänen omasta uskonnostaan. Tästä syntyi vuolas elämänkerta. Koko matkan Ottresille hän puhui taukoamatta. Sain hänet jopa salavaivihkaa syömään kolme palaa ananasta ja mangoa. Hän uskoi siis uudelleen syntymiseen. Hänen isänsä kuoltua ja kun paras kaveri murhattiin hän sai tämän älynväläyksen huumepäissään. Jos sitä syntyykin uudelleen? Menetettyään työpaikkansa osakkeiden välittäjänä ja käytettyään kaikki rahansa huumeisiin hän lähti merille laivoille töihin, näki näyn meduusasta joka oli hänen isänsä ja päätti tulla Aasiaan etsimään ilmeisesti lisää näitä menneisyyden haamujaan. Lopetettuaan heroiinin neljä vuotta sitten hän vaihtoi siis alkoholiin jota nauttii taukoamatta, päivittäin. Teksti oli kai tästä syystä pomppivaa, mutta koitin pysyä kärryillä. Aloin päästä jyvälle hänen ongelmastaan.

Mä hoidin asiointini ja Frisk halusi kävellä yksin takaisin. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän lähti majatalosta tulonsa jälkeen.

Tapasin hänet taas perillä. Hän oli sammuneena tuttuun tuoliinsa kun aloin maalaamaan. Dormissa oli Luke, uusi tulokas myös sekä Joe ja Fiz. Naurun remakka herätti Friskin. Toivotin huomenet hymyillen. Hän väänsi jonkin hymyntapaisen vastaukseksi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän antoi minulle avaimen ja sanoi että saan pitää kaiken. Olin hämilläni. Minkä kaiken? Miksi? Hän vastasi lähtevänsä taas merille, tällä kertaa kunnon matkalle, eikä tarvisi enää tavaroitaan. Nämä sanat sanottuaan hän meni sisään. Mä jäin huuli pyöreenä sivellin kädessä seisomaan jakkaralle. Dormissa oli hälyä. Yhtäkkiä Joe tuli ulos huutaen miten sairasta jokin on. Luke tuli perässä ja kysyi mikä homma. Saksalainen oli juuri puukottanut itseään.

Havahduin Fizin huutoon. Ryntäsin sisään. Yläpunkassa Frisk näytti uupuneelta ja säikähtäneeltä samaan aikaan. Fiz huusi tälle tukka leimuten karkeasti suomennettuna:” Sä saatanen vittupäähän et tapa ittees mun ystävän mjataloon! Voi vitun kusipää, mitä sä oikeen kuvittelet?! Jos sä haluut pilata sun vanhempien ja ystävien loppuelämän tee se jossain muualla!” Fiz harppoi ulos huoneesta.
Me jäätiin kaksin. ”Frisk… Ootsä kunnossa?” Hän nyökkäsi. ” Voit sä antaa ne sakset mulle?” Hän ojensi sakset yläpedistä. Samalla sekunnilla huone täuttyi jengistä. Naapurin Sam ja Misa, Nora, Leo, Ross ja vihaisempana kuin koskaan, Karina. ”Voi vitun urpo mitä sä luulet tekeväs?! Sä tuut tänne ärsyttämään kaikkia pelkällä olemassa olollas, mut se ei tarkota että sä saat jumalauta tappaa ittes mun nurkkiin! Mä soitin poliisin, vartijat ja sulla on tasan kaskyt sekuntia aikaa pakata ja painua vittuun! Panttia lakanoista sä et saa, toi veri ei lähe pesussa ja laskuun lisätään mojova ääliölisä! Sun valinta, soita tuktuk tai lähe poliisien matkaan perseraiskattavaks! Vaihtoehtosesti ruumiin kuljetus on 2000 dollarii. Sun valinta, mut täältä sä lähet!”

Saksalainen riuhdottiin sängystä. Mä kaivoin sidetarpeita mun lääkelaukusta. Kaikki hälisi ja huusi. Mua kiellettiin koskemasta ”siihen”. Ojensin sideharson ja Frisk sito rantensa. Verta tihku läpi. Noi haavat tulehtuis kyl kunnolla…

Viimenen asia mitä näin oli kun Ross vihdoin ratkas tilanteen ja anto hälle kyydin Otresille. Mulla oli edelleen se lokeronavain jonka annoin Karinalle. En halunnu ees avata sitä. Raivosta huolimatta tämä oli tyytyväinen, saaliiksi tuli läppäri ja vähä hilloo. Mua kuvotti.

Jännitys laukes Chesterin bungalowin terassilla. Juotiin pikakännit ja itkettiin vähän kaikkea. Kevennettiin toki tunnelmaa small talkilla ja Chesterin lempi puheenaihe oli bungalowin seinä jonka olin maalannu. ”Lost in Paradise” oli hänen mielestään mun ’master piece’, samoin hänen partnerin mielestä. Naurettiin kun hän olisi halunnut ottaa seinän mukaan tuliaiseksi, kunnes mun mieleen juolahti: mullahan on se alkuperäinen A3sena 😉 Hiivin dormiin ja tulin takas maalaus kääntöpuoli Chesteriin päin. Kirjotin omistuskirjoituksen jossa sanoin olevani pahoillani kun seinä oli liian iso kuljetettavaksi Australiaan, mutta toivottavasti tämä on melkein yhtä hyvä… Chester käänsi paperin ja itkettiin lisää.

Tätä tarvittiin tälle iltaa. Ilon kyyneliä. Antamisen iloa ja hassua humalaa. Chester villintyi ja päästi Hollyn valloilleen. Upeassa hopea asussaan mun ja Fizin avustuksella huoliteltuna marssittiin baariin nauttimaan huomiosta. Kuvia otettiin niin perkeleesti joista yksi päätyi uudeksi profiilikuvaksi. Joekin riehaantui ja meni Chesterin facebookiin ja vaihtoi tämän nimen ”Holly Balance”ksi.

Hetkeä myöhemmin koko baarin kansa oli kyynelissä. Chesterin äiti oli huomannut nimenmuunnoksen ja lähestyi jälkeläistään kirjeellä joka meni kutakuinkin näin:

”Rakas Chester, vai pitäisikö nyt vihdoin sanoa Holly.
Menikö tosiaan rapiat neljäkymmentä vuotta ennekuin uskalsit tehdä sen? Koskaan ei ole liian myöhäistä, olen ylpeä että vihdoin teit sen! Sanoit pienenä aina olevasi epämukavassa kehossa, sanoit ettet halua kasvaa mieheksi. Häpesit itseäsi ja muutit toiselle mantereelle. Erosimme riidoissa, mutta olit hyvin rakas minulle. Ja nyt olet, jos mitenkään mhdollista, vielä rakkaampi. Toivotan sinulle kaikkea hyvää Holly! Ollaan enemmän yhteyksiässä ja tulethan käymään pian! Puhutaan tyttöjen juttuja, en malta odottaa! 😉 Rakkaudella: äiti”

Tunteellinen ilta sai huiman päätöksen kun naapuri baarissa oli ”open stage” ilta ja  vuosien pidättäväisyyden jälkeen upea, hauska, viihdyttävä ja hurmaava Holly Balance näyttäytyi vihdoinkin kaikille!

Pomot vastaan pomo

Kun sitä asettuu ihanaan pikku yhteisöön on sillä toki ne huonot puolensakkin, kuten ne kuuluisat ”pienet piirit”…

Hachiendassa meitä asu dormissa aikalailla jatkuvasti sama lössi. Ross, nelikymppinen britti setämies joka teki töitä kolme kuukautta vuodesta… Veden alla. Hän oli ammattisukeltaja ja oli töissä öljybisneksessä, mekaanikkona, poraajana, hitsarina. Hän asui veden alla kymmenien kilometrien syvyydessä hengittäen suurimmaksi osaksi heliumia. Töistä lähteminen ei tietenkään sujunut kovin sukkelaan, noustessa sellasista syvyyksistä on paineentasaus metodit vähän erit ja turvapysähdykset minuuttien sijaan päiviä. Hän oli meidän isähahmo, aina iloinen ja huolta pitävä.
Liam, elämäänsä kyllästynyt ja katkeroitunut Yorkilainen. Kun tyttöystävä vaihtaa parhaaseen kaveriin ja kun toinen tyttö josta on kiinnostunut haluaakin toisen sun parhaista kavereista on ymmärrettävää jos vähän pännii, mut Liam masenteli ja käyttäyty ku teini ikänen.
Boris oli siis oikealta nimeltään Misha, eikä suinkaan venäläinen vaan Ukrainasta, toisin ku kaikki luuli. Hän oli 23 vuotias lahjakas saksofonisti eikä kellään ollut mitään käryä miksi hän oli Kambodzassa mukanaan pelkkä reppu ja saksofoni. Se hänestä tiedettiin että hän oli humalapäissään super raivostuttava. Jägeri maistu ja tyypillä oli tapana nukkua päivät ja rellestää yöt. Ei siinä mitään, mutta jos aamu viiden aikaan tulee täpötäyteen dormiin huutaen ja laulaen joka saatanan päivä, niin rupee se vähä nyppii… Kun kolme korstoa tuli eräänä kauniina päivänä Hachiendaan kyselemään Borista huumevelkojen takia Karina teki päätöksen. Tyyppi saisi lähteä. Toisaalta ikävöimme hänen sloganejaan(äännä venäläisittäin): ”changes, CHAnges, CHANGES!” ”Everything is possible and nothing is impossible” tai kun hän nosti lusikan pöydästä hetken hiljaisuuden jälkeen ja sanoi:” Look! The dark side of the spoon” … Kyllä, ikävöimme häntä myös välillä..
Nora, parikymppinen kaikkea kokeileva saksalaiskaunotar, joka lähti kaverinsa kanssa töihin Aasiaan kun koulut ei kiinnostanu. Nyt töissä Karinalle, 24 vuotiaalle itävaltalaiselle joka siis perusti tämän majatalon isänsä perintörahoilla entisen poikaystävänsä kanssa kolme kuukautta sitten. Karina taas on hyväsydäminen mutta jämerä nainen jolla on Trumpin tapainen liikevainu. Pihapiiri lajenee ja resortti on todella luksus, mutta halpa. Oma bungalowi 8dollaria ja dormi 3. Baarin laajennus tapahtui viikossa ja seuraavaksi rakennetaan neljä bungalowia lisää. Herra Sukka, eli Mr Sock joka omistaa maat tästä osasta Otresia on Lexusta ajava, pulleahko ja leppoinen Khmer. Jos Karina on Trump niin Sukka on ovelampi kuin Goan kaikki apinat yhteensä. Vuokrattuaan maitaan rakentaville länkkäreille hän ei suinkaan lähtenyt lomalle vaan rakennutti rauta-ja rakennustavarakaupan näppärästi siihen lähistölle. Vuokrasopimukset solmitaan vähintään viideksi vuodeksi, moni alottaa kymmenestä.
Tietenkään tämä iso BB talo ei olisi BB talo ilman yhtä draamaqueenia ja itsemurhahaluista toisinajattelijaa, mutta näistä lisää myöhemmin. Yleisesti niin ihmiset Hachiendassa kuin tien toisella puolella ”ladossa”kin ovat vallan ihastuttavia.

Paitsi tietenkin mun kaupan pomot.
Karinalla on kädet täynnä hommia ylläpitäessään majataloa ja ruokkiessaan kolmea kissaa ja kahta koiraa. Valitettavasti toinen näistä pitbullin pennuista on kai yksi niistä ”sairaista tapauksista”. Riepuraukka on juossut eläinlääkärillä enemmän ku Amy aikoinaan katkasussa. Koira tulee tietenkin kalliiksi mutta lisäksi Karinalla ei ollut aikaa antaa tälle tarvittavaa hoivaa ja huomiota. Hän ilmoitti antavansa koiran ilmaiseksi uuteen kotiin. Tästähän exä suivaantui ja ilmoitti ottavansa koiran Koh Rongille jossa hän on töissä.
Kun Sinead käveli satamassa hän näki koiran ennen kuin se kerkesi astua laivaan ja raivostui tämän terveydentilasta. Ei sairasta koiraa voi laittaa saarelle jossa ei ole eläinlääkäriä.
He ottivat koiran Karinan tietämättä huostaansa. Heillä itsellään on Lola samasta pentueesta.

Juuri kun mä oli ilmottamassa Sineadille etten pysty enää tuuraamaan kaupalla hän päätti kertoa tän mulle, lisäten loppuun ” oletettavasti sä et kerro Karinalle et sen koira on meillä…” NO ENPÄ TIETENKÄÄN!

No onneks mun ei tarvinu. Pari päivää myöhemmin kaikki ties siitä ja synty jäätävä koira kiista, jossa esim meikäläinen ei ottanu puolia. Molemmat toimi väärin, molemmat toimi myös oikein ja ne molemmat on mun pomoja.
Liikaa kieroilua, liikaa selän takana paskanpuhumista. Mun viimesenä viikkona Kambodzassa en ollu enää kaupalla, mutta välit Mixed Fruittiin pysy hyvänä.

Tuntu huojentavalta lopettaa. Niinku sanoin, tykkäsin chillata siellä, asiakaspalvella, mutta tuotteet ei ollu mun näkösiä ja en halua tehdä töitä tollasille ihmisille, tai kun naapurina on tekopyhä Kambodzalainen ja vuokranantajana Kanadalainen baari jonka henkilökunta oli nenät pystyssä kulkevia ruotsalaisia.

”God morgon! Hur mår du?”

”Bra tack! Vad vill du ha?”

” Kan jag få en greece sallad med hummus, tack”

” Ja, det gå bra. Är du från Sverige?”

”Nej, Finland och jag talar bara lite svenska…”

”Hmmmmm…”

Tä oli ainut keskustelu jonka kävin Iiriksen kaa. Mällättyään mun tilauksen joka kerta tai kun annoksesta yleensä puuttu jotain olellista mulle riitti asiointi tässä raflassa. Mikä homma tää Suomi vastaan Ruotsi oikeen on? Mä en ainakaan alkanu kulkee nokka pystyssä…Mulle riitti!

Mulla oli siis viikko aikaa maalata kolme bugalowia, taulu, tehä kolme tatuointisuunnitelmaa Sihanoukvilleen (tai tuttavallisemmin ’Sinvilleen’) sekä viimeistellä dormi… Eihän siitä mitään tulis. Päätin siis tehdä Vietnamin reissustani ”visarunin” eli käydä rajan toisella puolen vaan uusiakseni viisumini Kambodzaan. Lentolippu mulla oli jo Hanoista Kuala Lumpuriin, jonka voisin perua. Tulisin mielelläni takas, mutta oli kiva myös lähteä. Tähän vaikutti Holly Balance sekä itsemurhaa hautova saksalainen…

Blingin varjoisampi puoli…

”Kaikella on tarkotuksesa” pitää niin paikkaansa. Jos Fiz ei ois ollu Bamboolla kun koin elämi pettymyksen, en tietäis missä nyt oisin. Meistä on tullu ihan bestikset kun maalataan Hachiendan dormin sisäänkäyntiä teemalla ”Barbi meni Intiaan” 😀 Hänen ansiostaan teen nyt sitä mitä mulle on jengi toitottanu vuosia: ”Mikset sä elä taiteella?” No, nyt mä elän, ja mietin etten muuta haluaiskaan tehä. Kaupassa on kivaa, tai siis edelleen asiakaspalvelu on kivaa, ei niinkään tuotteet. Ideaali työ ja elämäntapahan olisi taiteilijaelämä, kunhan pääsee työn kautta toteuttaa itseään, olkoon se sitten piirtämistä, maalamista tai ihan vaan käsillä näpertämistä. Niin, ja kunhan elää sillä.

Oon tutustunu niin moniin ihaniin ihmisiin täällä Emmerdalemaisessa yhteisössä asuessani ’pienessä talossa preerialla’ joten alan pikkuhiljaa tuntee taas oloni vähä turhankin kotosaksi.
Näin kävi myös Elsalle. Ihan vaan ”lomalla Aasiassa” muuttukin asumiseen näillä kulmilla. Indonesian nähtyään hän muutti Kambodzaan ja Suomi on enää lomakohde.
Monillahan on samankaltaisia unelmia mitä tulee reissaamiseen, elämiseen aurinkoisissa maissa ja rikastumiseen. Mulla, Elsalla ja Fizillä sattu olee juurikin näin. Ompelutaidot omaava Fiz lähti Aasiaan unelmanaan perustaa oma vaateliike, Elsa tietää mitkä tyylit puree ja millaseen yleisöön ja hallitsee korujen näpläys taidon sekä mähän tunnetusti tykkään siitä näpertämisestä myös. Retro sydän vintage sydän funky sydän recycled, vaatteita ja koruja sekä tapahtumia niiden ympärillä! Ideaa, liikeideaa, eikö? Ja mitä tulee siihen yhteistyöhön paikallisten kanssa? No, tokihan me järjestettäis korukursseja kiinnostuneille ja plagiointia välttääksemme täten ystävystyisimme kilpailijoihimme, pitäisimme roskankeräys päiviä rannalla tarjoten virvokkeita jotta voisimme väsätä tästä paskasta vaikkapa korviksia, kontakteja baareihin on heillä molemmilla joten teemabileet meidän naamiaisasuilla onnistuis varmasti!
Ja parasta tässähän on ettei paikallisilla valitettavasti (en halua yleistää, mutta tästähän aasia on myös tunnettu) ole aivoissa sitä oivaltamisen nystyrää eikä myöskään kykyä keksiä omia omaperäisiä ideoita. Tämäntakiahan Hello Pitty on just niinku Hello Kitty ja Comfty Shoes on häkellyttävän samannäkönen ku Conversen All Starsit… Hmmmm…
No, katsotaan minne elämä meitä vie ja kuinka homma lutviintuu, mutta mähän en tunnetusti pelkää kokeilla ja viimeksi kun kävin Sihanoukvillessa liiketilat huusi tyhjyyttään. Nyt tonteista tyyliin tapellaan, länkkärit omistaa ja rakennuttaa ja täten työllistää paikallisia ja kaupungin elintaso on noussut huimasti. Lapsihuorat on aikalailla lakastu kaduilta roskien mukana ja hinnat on kohtuullisia, liikkuminen helppoa ja ihmiset yleisesti ystävällisiä, vaikka toki kaupunkihan on varmaan edelleen rikostilastoiltaan Kaakkois Aasian listan kärjessä. Jos multa kysytään on Sihanoukville tuleva Aasian Miami.

Kun bisnestä puhuttiin tuli vanha kunnon Blingkin puheeksi. Elsa sattumoisin tunsi hänet, koska naikkonen oli ollut töissä hänen hyvälle ystävälleen. Perustettuaan oman liikkeensä Bling vei mukanaan kiitoksena toisen designit… Tämä nuori Khmer alkoi vaihtamaan muotoa mun silmissä. Oliko makea mango oikeasti mätä omena?

Mä tykkään muodostaa mun omat mielipiteet, mutta tiedän myös olevani sinisilmäinen. Mulla oli paljo aikaa miettiä siellä riippukeinussani rannalla ja mietin tilanteita ja Blingin sanoja: kun hän kehui mua taitavaksi ja fiksuksi kun maalasin simpukankuorista nimikoruja, hän alkoi itkemään… Kun hän sanoi ”mä en oo niinku noin dollarin korutytöt, mulla on mun omat ideat”, mutta varastikin ne pomoltaan. Ja kun oli muka vuokra rästissä ja unelma vaakalaudalla, noh, selvesi että hänellähän on länsimaalainen aviomies jonka luona asuu eikä suinkaan täysipöiväisesti mutsinsa helmoissa. Mies myös oletettavasti maksaa hänen liikkeensä. Herra on lähdössä pian takaisin eurooppaan tehdäkseen lisää rahaa heidän perheelle… Kateus. Voi perisynti sentään kun vihaan kateutta ja kateellisia ihmisiä ja marttyyrejä,hyväksikäyttäjiä ja valehtelijoita. OH MY BUDDHA!

Olin tehny töitä kaupalla nyt enemmän ku alunperin sovittiin ja mietin miten ilmottasin asiasta pomolleni, en enää pystyny istumaan siellä. Vaikka kaikinpuolin siellä kyyhöttäminen oli sitä mitä just tarvin, koska en pystyny keskittymään luonnoksiin Hachiendan liian eläväisessä ympäristössä. Mutta kuultuani Blingin tarinan Sineadista ja Alista sekä Elsan version Blingistä sekä vielä ollessani ristitulessa kahden työnantajani Mixed Fruitin ja Hachiendan välissä, koin olevani kuin jänis ajovaloissa…

Bling ja mun synttärit

Mä jäin siis Otresille.
Päivät kaupalla meni tatskasuunnitelmia piirrellessä. Havahduin tilanteeseen et yhtäkkiä mulla oliki noin viistoista jonossa ja aina ku se lyheni yhellä tuli kaks lisää. Illat suunnittelin seinämaalauksia Hachiendaan ja maalasin. Tuttu työrytmi 12tuntia alko siis olee osa mun arkee. Kaupalla maksettiin $5 päivältä plus 20 taalan edestä vaatteita viikon lopussa, joka on siis paljo kun puhutaan aasiaa. Karina anto mun asua, syödä ja juoda ilmaseksi. Mua ei haitannu yhtään katella merelle, olla lapsenvahtina vähä millon kenenki kakrulle, elää hedelmillä ja heittää läppää rannan naisten kanssa. Siten mä tutustuinki Blingiin.

Bling oli mun naapuri. Vuokrasi liiketilaa koruliikkeelleen naapuribaarista, ihan kuten mun työnantajatki, Ali ja Sinead. Bling makso enemmän, sata dollarii kuussa.
Oli mun syntymäpäivä ku menin kaupalle aamusta. Alottelin perus jutuilla, asetin tuotteet näytille, raahasin rekit rantaan, laitoin vesikuppeja kulkukoirille, lakasin hiekat lattialta ja raiditin muurahaiset pois. Aloin maalaa ku Bling tuli kaupallesa. Yhtä ihanan ilosesti ku aina se toivotti hyvää huomenta ja tuli moikkaa. Juteltiin niitä näitä ku se yhtäkkiä alko poraamaan. Khmerit harvoin näyttää tunteitaan näin vuolaasti ja häkellyin kieltämättä vähä.
Blingillä ei ollu ollu myyntiä viimeseen viiteen päivään. Asunnon vuokra oli rästissä. $25 kuussa yksiöstä jossa hän asuu äitinsä kanssa. Kolme kuukautta hän oli nyt väsännyt hopeakoruja lopetettuaan duunin ravintolassa ja toisessa koruliikkeessä myyjänä. Jos hilloo ei alkais tulee virtaamalla, hänen täytyisi luopua unelmastaan ja mennä takas töihin Serendipitylle jonka raadollisuus on kaukana Otres beatchin rauhasta, mutta jossa turistimassat velloo ja raha liikkuu paremmin.
Sain kuulla taas yhden tarinan miks mun työnantajat ei oo hirveen tykättyjä ihmisiä, kun Bling kertoi heidän kieltäneen tätä myymästä muuta kuin koruja. Sinead oli vetäny herne-maissi-paprikat nenäänsä kun Bling oli miettinyt ääneen alkavansa myymään kauneustuotteita ja vöitä sekä kenkiä, eli kaikkea mitä naapuripariskunta ei myynyt. No, sehän ei käynyt päinsä. Mä hiillyin pelkästään kuuntelemalla tätä tarinaa. Ei ihme ku paikalliset ei tykkää ku länkkärit tulee tänne perustamaan liikkeitään ja hotellejaan jos paikallisia kohdellaan ku alempiarvosia ja voidaan kyykyttää ja vedota johonki typerään tekosyyhyn kuten ”meidän liike oli tässä eka ja me päätetään eka mitä me myydään enneku sä saat keksii mitään uutta”. Aloin epäilemään työskentelyä näille kahdelle…

Puhuttiin syntymäpäivistä. Bling ei ollu ihan varma, mut muisteli syntyneensä 5.4 ja oli nyt 26vuotias. Synttäripäiväni kunniaksi ostin itselleni Blingin liikkeestä pari korua, jotka makso jotain kolme dollarii, mut annoin hänelle 20 taalaa ja sanoin sen olevan tasaraha, etukäteis synttärilahja, josta hän toivottavasti edes osan voi käyttää itseensä eikä pelkkiin laskujen maksamiseen.
En oo hetkeen nähny ketään niin onnellisena. Kyyneleistä hymyyn tapahtu nanosekunneissa ja miljoonan halin jälkeen rauhotuttiin ja otettiin maljaa.
Elina oli viimestä päivää Sihanoukvillessä. Kuukauden reppureissu lyheni parilla viikolla kun ikävä perheen luo oli liian kova. Perspektiiviähän moni tänne tulee hakemaan, sitä hän varmasti sai ja ehkä ajatukset ja tunteet ovat nyt selkeämmässä järjestyksessä.

Ilta oli mitä mahtavin! Mä olin niin hyvällä mielellä tehtyäni parhaimman kahenkympin sijotuksen ikinä ja Hachiendassa mua ootti Devonin ja Joen järkkäämä synttärikakku, kuorrutettuna absintilla 😉 Me kolmehan tavattiin ekan kerran Luang Prabangissa Laosissa, Joe kävi välillä Thaimaan puolella ja Devon lähtisi parin päivän päästä Uuteen Seelantiin duuniin. Parissa kuukaudessa kerkee kokee aika paljo ja pojista oli tullu ku veljet mulle. Olin aika liikuttunu jo pelkästä kakusta kun valot sammu, kakkukynttilöiden valossa kuulu ensin shamppanja pullojen poksahtelua ja jazzahtava saksofoni jota soitti yksi Hachiendan pitkäaikais asukki Boris… Voiko parempaa toivoa?
Iltaahan jatkettiin aamuun asti kun oli kerran täysikuu ja tietenkin ’fullmoon’partyt 🙂 Rannalla Ritchien baari oli järkänny housebileet mahtavilla deejiillä sekä ilmapalloilla jotka olikin täytetty ilokaasulla 😉

Ku mä täytin 18 klassisesti äiti-kultahan vei mut kotikaupungin pikku paikalliseen synttärihörpylle. Sehän ei oletettavasti ollut ensimmäinen alkoholiannos jonka olin koskaan nauttinut mutta mieleenpainuva kyllä. Lapsuudesta en juuri yksiäkään synttäreitä kunnolla. Muistan vieraat, joitain lahjoja ja sen suussasulavan uunijäätelön joka oli koristeltu Barbien autoksi. Kun täytin kakskyt mun silloinen poikaystävä vei mut Levillä tissibaariin jotta tuntisin oloni nuoremmaksi ja kauniimmaksi, toimi 🙂 Hassua kyllä, mut muistan tämän jälkeen jokikiset synttärini: Keilailua, luistelua ja afrikan tähteä Jyväskylässä, kylpylälomaa ja karaokea sekä hyvää ruokaa ja snowcheckiä Turussa, viime vuonna häiriintyneessä Venäläisessä yökerhossa Dubaissa ja uusinta karkauspäivänä kun vieraina oli mm hattarakoneen omaava pingviini, undulaatti, sammakko ja lehmä… Tämä vuosiluku tulee myös varmasti olemaan ikimuostoinen. Yks neljäsosa vuosisataa, mun shamppanjasynttärit Kambodzassa 🙂