Luang Prabang

Mestoilla!

Yhdeksän tuntia venekyytiä takana, perse puuduksissa, mutta kannatti! Raja ylitettiin ja tyylillä. Jos joku seuraa mun jalanjälkiä, varotuksen sanana vaikka maisemat on ykkösluokkaa voi tällaset tuntimäärät olla kokeneellekkin seilorille puuduttavaa, joten pelikortit, läppäri, kirjoja ja paaaaaljon sosiaalista asennoitumista tarvitaan!
Tän jälkeen tutustuminen Laosin ehkä rikkaimpaan kylään Luang Prabangiin alkoi siis Thaimaasta tutulla vastaanotolla. Tuktukkia ois saanu kiskurihintaan, me päätettiin Johnny kaa ihan vaan kävellä. Joka paikka oli täynnä! Lopulta majotus löyty aika perus hintaan mitä ne pyys joka paikassa dubbelihuoneesta eli 100.000Kippiä. Tarjolla oli wifiä ja kuumaa suihkua sekä raskaaksi käyvää seuraa…

Aamulla vaihdettiin monen suosittelemaan Spicy Lao Backpackersiin. 30.000kipin kimppa-asumista reppureissaajien majatalossa höystettynä simppelillä ruualla ja letkeellä ilmapiirillä. Mahtii!

Luang Prabanghan on UNESCON perintökohdetta päästä varpaisiin. Kaupungissa on kulttuuria kerrakseen ja aktiviteettiakin löytyy. Mä päräytin heti muutaman majatalon asukkaan kaa Kuang Si vesiputouksille, ja oli kyl aika mahti näky! Pikku käppäily metsässä oli jotain mitä nyt kaipasin hälisevän Thaimaan jälkeen. Pulahdus jonkun mielestä ehkä kylmään veteen virkisti ja hurjapäille oli liaani swingiä 😉
Muutenkin kaupunki on super rauhallinen vaikka siis todellakin yksi Laosin turistirysistä. Markkinaahan on yötä päivää ja tarjolla tietenkin houkuttelevaa hönniäisvaatetta ja taidokkaita hopeakoruja. Ruoka on mielettömän hyvää! Ja 10.000kipillä saa vegebuffaa niin paljo et napa rutisee. Ihmiset on ilosia ja yleisesti hyvin voivaa. Vietin täällä siis muutaman pöivän ihanassa Spicyssa tutustuen ihaniin ihmisiin ja tutkien kaupunkia. Kohokohtia lienee Pu Shin kukkula josta auringon laskiessa on ehkä parhaat näkymät kokonaiset 360astetta. Temppeleitähän on jälleen järjetön määrä, mutta mainittakoon Wat Xieng Tong joka on siis yksi näistä UNESCO nähtävyyksistä. Nähtävyyttä kerrakseen on myös keltakaapuset temppelin asukit jotka bongaa aamulla kukonlaulun aikaan kerjäämästä ruokaa,
toisin sanoen munkkien almukulttuuria on vielä havaittavissa. Fillaria vuokrataan 10.000päivä ja suositeltava tapa bähdä kaupunki! Mekongin tuolta puolen löytyy vähä aidompaa meininkiä ja luupin vanhan sillan kautta uudelle voi tehdä ylittäen uuden sillan takas tullessa ja pysähtyen vaikka paluumatkalla super letkeeseen Utopia baariin auringonlaskujoogailemaan. Kokkauskurssia Lounarin suosituksia seuraaville löytyy siinä missä vaatevärjäystä paikallisen mummeron opastuksella. YOU NAME IT! Museo ei ollut mikään mieltäräjäyttävä historian tunti, enkä laskis ehkä kirjastoa näkemisen arvoseksi, mutta ymmarrän miksi kaupunki kiehtoo, arkkitehtuuri on todella vaikuttavaa ja unelias ilmapiiri tarttuu vakisin. Auttamisen tuskaa pääsin hellittämään lukemalla alakoululaisille englantia ja luomisen tuskaa monena iltana maalaillessani ja piirrellessäni majatalon tyynyjen täyttämällä parvella suitsukkeiden tuoksuessa. Kaikenkaikkiaan siis mieletön kaupunki! Tänne jää helposti jumiin ja aika pysähtyy.

Ja niinhän mä tosiaan jäin. Nyt viidettä päivää tässä ihmettelen. Eilen löydettiin ihanan aussitytön kaa tuolit kadunvarrelta jotka maalattiin ja lahjotettiin majatalolle vieraanvaraisuudesta. Kitara soi, opetetaan toisillemme kieliä, opimme korttipelejä ja tapoja toistemme kotomaista ja jaamme reissukokemuksia ja tietouttamme Aasiasta. Mä hienovaraisesti hion etenemissuunnitelmaa.

Taisin mainita aiemmin miten tykkään matkustaa itsenäisesti? Oon saattanu myos mainita kuin siistii ois moottoripyöräillä Laosin läpi.. No en mä enää oikeen tiiä.. Ajatus omasta pyörästä on kyllä kutkuttava, mut nyt oon kuullu niin monta tarinaa miten jengi on tehny sen eikä se enää tunnu niin siistiltä ja hohdokkaalta tai omaperäseltä… Joten päätinpä sitten tehdä sen vanhanaikasesti, polkupyörällä 😀

Ostin sen eilen. Se on punainen, siinä on vaihteita ja kyljessä lukee Asama 😀 Muuta en sit osaakkaan nyt kertoa, mutta tuun kertoo meidän matkasta Vientianeen. Ideana siis 420km , aikaa melko rajattomasti mut ajatuksena selvitä 5:ssä tai 6:ssa paivässä ja matkalla pysähtyä mm Kiukachamiin, Kasiin, Vang Viengiin ja lopulta pääkaupunkiin Vientianeen jossa pyrin myymään pyörän mahdollisimman pian ja jatkaa matkaa kohti etelä Laosin 4000 saarta 🙂

Hiffasin jotain täällä Spicyssä istuessani kun on tullut juteltua aika paljon saavutuksista monien ihmisten kaa. Itsehän sitä vaan on esteenä onnistumiselleen ja ainoastaan epäonnistumisen pelko lamaannuttaa meidät. Todellisuudessa jokainen tosiaan on oman onnensa seppä mutta kuinka moni kai vaan odottaa sitä ihmettä, että joku nostaa sun pään sieltä itsesäälin kuopasta, potkii perseelle ja sanoo että ”toimi hyvä ihminen!” Tai kuinka moni vaipuu sinne tekemättomyyden kuoppaan koska joku sanoo ettet sä pysty siihen. Päättäväisyys, sen pitäs kummuta susta itsestäs, nämä tavotteet elämässä ja suuret päätokset. Itseensä uskominen, se on jotain uutta, ihanaa ja aika euforista 🙂 On myös ihana huomata miten suuri voima kannustavissa sanoissa pilee.

Mä siis päätin onnistua ja tehdä sen! Jumalauta alottelijana pyöräillä noitten vuorien yli, kylien läpi, säästäen tätä upeaa luontoa, kokeillen fyysisiä rajojani. Tästä alkaa siis sarjassamme Virven älyvapaat ideat…

Tour de Laos! 🙂

Advertisement

Chiang Raista Chiang Kongin kautta Houayxahin

Saavuin Chiang Raihin auringon laskettua. Tuktukin halvimpaan majataloon Chat Houseen sai markkina-alueelta hintaan 40 rahaa. Jaoin vehkulan Kanadalaisen setämiehen kaa.
Huomaa het miten hinnat tippuu mitä pohjosempaan mennään. Tuktuk neljälläkybällä ois Bangkokissa mahdottomuus, oma huone satasella myös.
Chiang Raissa viivyin vain kaksi päivää. Kaupunki on….noh… ’Same same but different’ ku monet muut Thaimaan pitäjät. On mukava huomata näin kun kolmatta kertaa maassa vierailee, että on varmaan aikalailla nähnyt tarpeekseen, maisemat, kylät ja markkinat kun alkaa toistaa itseään. Ennen Suomeen paluuta ajattelin kyllä vielä katsastaa pari etelän saarta joita en oo nähny. Nyt oli hyvä syy vaihtaa maata, olin jo innosta pinkeenä Laosiin menosta.

Laos, Lao, Laosiin, Laokseen…. Pahoitteluni jo tässä vaiheessa, tulen varmasti kirjottamaan sen joka kerta väärin. Voi Suomen kieli sentään…

Ajatuksena oli siis ylittää raja Chiang Khongista, noin kahden tunnin bussimatkan päästä Chiang Raista. Chiang Maistahan taas olis saanu minkä tahansa travel agentin välityksellä ostettua järjestetyn pakettimatkan jopa Luang Prabangiin asti. Mä halusin liikkua vähän itsenäisemmin ja yleensä nämä vaihtoehdot tulee halvemmaksi. Nyt bussi rajalle maksoi 65rahaa ja vehkuloita menee joka tunti aamu kuudesta iltapäivä viiteen. Mun lisäksi bussissa istu kolme muuta valkosta. Perillä päätimmekin jakaa tuktukin satamaan josta ylittäisimme joen Laosin puolelle Houayxaihin. Epäilys alko hiipii mun mieleen…

Satamassa syötiin viimeset Pad Thait ennen leimaamista ulos maasta. Tästä pääsikin 40batilla joen toiselle puolen, matkahan kestää muutaman minuutin ja venheitä menee vähän väliä. Kun kaikki oli toitottanu mulle miten Laosissa voi maksaa bateilla rajalla ja jopa suurimmissa kaupungeissa sisämaassa, en vaivautunu vaihtaa dollareita (paikallista valuuttaa kipiähän oli jostain syystä mahdotonta vaihtaa Thaimaan puolella). Viisumien hinnat oli isketty isolla printillä kopin kylkeen. 35 taalaa finskiltä. Selkee. Kun liput ja laput oli täytetty iskin 1000 batia virkailijan kouraan, joka ei tuntunut riittävän. Annoin satasen lisää, pitäs piisata ja meni itseasiassa vähä ylikin. Eipä piisannukkaan. Virkailijat pyysivät naurettavaa 1500 batia viisumeista, joka on siis 50 dollaria. Ihan perus korruptiota jälleen.
No, minkäs siinä mahdat! Ne ketkä on lukenu meikän rajan ylityksistä Kambodzaan ja Vietnamiin tietää etten normaalisti hellittäisi näin vähällä. Nyt en kumminkaan ollut yksin ja päätinkin että tä sais olla ensimmäinen ja viimenen kerta ku ylitän rajan ryhmässä, edes näin pienessä. Yksilönä voin sentään mennä koppiin ja vähä neuvotella. Nyt olin tilanteessa jota katselin sivusta Koh Kongissa, liian paljo lössii ja niillä on kaikki valta.

Jäipähän paska maku suuhun ja rahat loppu. Tä mua vituttaa ylipaljon näissä maanvaihdoissa. Joka kerta tuntuu jotain shittii tulevan virkavallalta. Tosi hilpeetä ku turisti hyvillä mielin on tulossa maahan, antamassa rahojaan kiertoon ja tässä on kiitos ja näin sut otetaan vastaan! Silmitöntä kusetusta päin näköö. Kusista tässä tilanteessa on myös se et sun täytyy vaan pysyy tyynenä ja kohteliaana. Ne VOI myös evätä sulta pääsyn maahan jos haluavat, ja sitä leimaa tuskin kukaan haluaa passiinsa. Teki silti mieli sylkii niitten naamoille. Tyydyin kumminkin hienovaraiseen piilovittuiluun ja jos onnistuin, nämä ”paremman ammatin” edustajat toivottavasti potevat vähintään huonoa omaatuntoa. Mun puolesta voisivat mädätä helvetissä. Mua ei todellakaan haittaa maksaa turisti hintaa markkinoilla banaaneista tai majatalossa teekupista, koska raha menee suoraan ihmisille ja usein köyhemmille sellasille, mutta kun tietää tän rahan(joka on niille iso) menevän vain ja ainoastaan niitten koppalakkien perheille, kylän rikkaimmille jotka vaan rikastuu rikastumistaan, ei ajatus paljoo hymyilytä. Tällasissa tilanteissa ei kenenkään pitäs antaa periksi, se vaan ruokkii tätä korruptiota, mutta mun keuhkoaminen ei aiheuttanu muuta ku vaivautunutta mutinaa virkailijoissa, paskoja selityksiä miten batin kurssi on täällä niin eri ku tuolla parinsadanmetrin päässä toisella puolen jokea. Oli miten oli, vaihtoehtoja ei ollu ja kiukutti aika tavalla.

Onneksi Riverside hotlan Noi oli sitä parempaa sakkia. Sveitsiläiset ja Ranskalaisherra oli menossa hotlaan ja sipisin Noin korvaan tulevani myös jos majotusta löytyy 200batiin. Löyty. En ois alunperin halunnu ees jäädä yöksi tänne Houayxaihin mut veneitä Luang Prabangiin ei enää mennyt, vaihtoehtona oli bussi, mut mä halusin ottaa tän kaks päivää kestävän näköalareitin Mekong jokea alas. Lipun voi ostaa mistä tahansa guesthousesta, hinta on 50batia enemmän ku veneestä, eiköhän tä komissio oo ansaittu? Luulen että Laosissa tuun muutenkin harrastaa aika paljon hyväntekeväisyyttä näissä raha-asioissa…

Kuuma suihku, tv, minibaari, ilmastointi, tuplasänky, koko hoito oli siis tarjolla yöksi! Muut makso samanlaisista kuulemma 800. Kiitin Noita kun se suostu moiseen hyväntekeväisyyteen ja alettiinkin juttelee köyhyydestä, säästämisestä ja toimeentulosta. Tällä majataloa pitävällä perheellähän meni nyt vallan hyvin, mutta elämä Laosissa ei kuulu tosiaankaan olleen monelle helppoa. Saa painaa hiileen aika tosissaan saavuttaakseen päämääränsä. Usko elämään on monella hutera, ei ole uskoa ihmiseen tai siihen yläkerran herraankaan. Animismi kukoistaa ja buddhalaisiakin kyllä löytyy.
Kun on lapsuutensa viettänyt siinä uskossa että isä on kuollut tai jos saa elää loppu elämänsä pelko perseessä jenkkien perinnön takia: Vietnaminsodan aikanahan jenkit tunnetusti ei paljoo vällänny mihin pommisa tiputtaa joten tänäkin päivänä arviolta yli puolet maan pinta-alasta on räjähtämättömien maamiinojen ja rypälepommien peitossa. Kun saa kuulla isän oikeasti kuuluneen Hmong vallankumous kapinallisiin jotka pakoilivat lainsuojattomina vuorilla kommunistien valtaantulosta asti, usko ihmiseen varmasti katoaa! Historia ei kirjota mitä antautuneille kapinallisille tapahtui, mutta aikuisiällään Noi sai kuulla isänsä kuolleen armeijan toimesta monen muun lailla kylmäverisesti hukutettuna Mekong jokeen..
Monella Laolaisella perheelle on sama historia ja tästä syystä sama vika, eli ollaan tosi varautuneita mitä tulee luottamiseen ja varsinkin turisteihin, koska myös oopium bisneksen takia kuolee edelleen vuosittain aika hemmetisti jengii ja monet hönniäisturistit ei välttis ihan tajuu tätä ku sitä ekaa kertaa pajauttelevat. Vasta 2005 oopiumin viljely lopetettiin kun kolmasosa koko tuotannosta tuli Laosista. Nykyään huume on tosiaan underground, mutta monelle piripirkolle ja pasille syy vierailla tässä maassa. 80% maasta on metsän peitossa josta yli puolet on edelleen luonnontilassa. Ihankuin tässä ei olisi tarpeeksi syytä nähdä nämä maisemat on Laosissa jopa 130 uhanalaista eläinlajia. Mun mielestä tässä on syytä kerrakseen, vastapainoa ”tuubailulle” ja oopiumille joista esim Vang Viengin kaupunki on tunnettu.

Siinä menikin sit ilta näitä asioita pohtiessa ja oli aika karua kuulla millasta elämä voi olla täällä, ”rikkaiden” maiden ympäröimänä, niiden armoilla ja hallittavissa. Kontrasti oli kyllä suuri. Toisella puolen jokea näki Thaimaan loiston, ja tän mun luksus hotelli huoneen seinien ulkopuolella oli karu totuus… Rajat turisteille avattiin vasta yheksänkytluvulla, seuraukset on olleet hyviä kuin huonojakin joten on kai ymmärrettävää että jengi on varautunutta, ja oli kiva kuulla tämä varoituksen sana, mutta mä en vielä oo sitä kokenu. Iloisien lasten ’sawasdee’ huutelut täytti kylän raitin kun kävin ilta kävelyllä katsastaa miljöön. Jopa pitahayaa myyvä täti oli yhtä hymyä kun yritin ’kiitos näkemiin’tä tavata. Mutta ihan kuin kaikkialla, kai se riippuu ihmisestä. Aivan varmasti tulen saaman tylytystä, mutta nyt taas ymmärrän vähän paremmin miksi, jos se osuu kohdalleni. Tapausta rajavartioston kanssa ens ees laske, ne on ihan omaa luokkaansa tylytyksessä, hyvä jos voi ihmisrotuun luokitella ja en halua tollasten paskanaamojen pilata mun Laos kokemusta tai antaa minkäänlaisia ennakkoluuloja tulevasta.

Lähdin siis seuraavana aamuna. Veneitä lähtee niin monta ku tarvii ja on tulijoita. Veneeseen mahtuu noin 60 matkustajaa (lähinnä turistithan tätä väliä kokomatkaa näin kulkee) ja päivittäin lähtee kuulemma yleensä peräkanaa kaks. Niin lähti nytkin. Kauhutarinoita kovista puupenkeistä ihmettelen kovasti, näissä purkeissa ahterin sai upottaa oikein mukavasti jousitettuun vanhaan Toyotan penkkiin, eikä mun mielestä laivoissa ollu mitään eroa ja näitä seiso satamassa monta rivissä. Hidasvene satama on alle kilsan päässä pohjoseen passintarkastuskopilta, mun hotlan terassilta pysty hyvin kyylää millon laivaan kannattaa mennä. 10.30 piti lähtä. Moottorit käynnisty vähä ennen puoltapäivää. Muutama orpo sielu joutu istuu laivan perällä puutarhajakkaroilla, mutta nämä oli bilettäviä brittejä eikä heitä tuntunut asia haittaavan. Joukossa oli myös sama naama joka oli aiemmin kumonnut mun päätöksen mennä Thaimaan puolella Paihin… Oli hämmentävää kun tajuttiin toistemme olemassa olo. Vastahakoisesti istuin alas ja alettiin vaihtaa kuulumisia ja tutustuu paremmin.

Tän ryhmärämän kanssa mä sit tulisin viettää ainakin tämän ja seuraavan päivän. Poispääsyä tilanteesta ei ollu, venettä ei voinu vaihtaa eikä yli laidankaan huvittanu hypätä. Oli kai pakko antaa näillekkin mahdollisuus, vaikka normaalisti(esim jos oltais perus Silja risteilyllä) jos törmäisin meluavaan känniporukkaan TUSKIN ottasin mitään kontaktia. Asettelu oli nyt vähän eri, ja mulla, toisin ku Laolaisilla, on tapana uskoo ihmisiin.

Oli hauska loppu matka ensimmäiseen etappiin Pakbengin kylään. Matka kesti noin kuus tuntia ja maisemat oli ykkösluokkaa! Mulla oli vahva tunne et Laos tulee olemaan mun ”vaikuttavimmat maat top 3:ssa”.

Kylässähän ei paljoa tapahtunu. Majotus löyty heti kun laiturilla vastassa oli guesthousen sisäänheittäjiä. Tarjolla oli kahdenhengen huoneita sadalla batilla eli 50.000kipillä. Ei oo hinnalla pilattu. Kaikki tietenkin halus jäädä tähän paikkaan, joten munkin tarvi jakaa mun huone että kaikki mahtu… Ja kukas muukaan mun huoneen jako mun kaa ku Johnny. Aika sama, hän oli todistanu olevansa ookoo tyyppi joten mikäs siinä. Oli hauska loppu ilta ja seuraavana aamuna puol kymppi jatkettiinkin jokiajelua itään kohti Luang Prabangia.

Chiang Mai

Päiväni Bangkokissa oli siis luetut. Olin siellä hämmentävän pitkään, mutten kadu päivääkään!
On harmillista että moni alottaa reissunsa JUST Bangkokista. Täten monella on jetlag ja kulttuurishokki ja kaupunki saa hyvin vähän hyväksyntää, niinku munkin kohalla alunperin kävi.
Onneksi tosiaan annoin paikalle uuden mahdollisuuden, muutaman päivän jälkeen kaupunki oli jopa inhimillinen, kahden viikon jälkeen pystyin kuvittelee itteni jopa asumaan sinne. Toki jälleen tapahtumat ja ihmiset vaikuttaa myös radikaalin paljon kokemukseen, ja mun ympärillä sattu tapahtuu kaikenlaista elämää suurempaa ja ihmiset oli kerrassaan hurmaavia! 🙂
Vikaa iltaa ja seuraavaa päivää kaupungissa vietin jälleen Sannin kaa. Voih, Sannia tulee kyllä taas ikävä! Otimme myös vastaan uudet tulokkaat, passenger Möttönen ja Teperi 🙂 Oltiin Sannin kaa ku mitkäkin ”ekaa kertaa ulkomailla” ku illanistujaisissa vedettiin raakaa rapua(josta mahamme aamulla kiitti!) ja kun jokiajelun jälkeen otimma tuktuk sightseeingiä kaupungin ympäri pysähtyen komissio jalokivigallerioihin ja räätäleihin. Viimeinen katsaus kaupunkiin ennekuin tapaisimme jälleen kesäkuussa enne paluulentoani Suomeen. Hauskaahan meillä oli ja mä jatkoin sit iltajunalla Chiang Maihin.

Junalippuahan suositellaan aina ostettavaksi päivää kahta etukäteen ja näinpä tosiaan! Edellispäivänä kun kävin kyselee oli kaikki paikat loppuuvarattu, mutta puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kun tulin suosituksesta uudestaan, oli vapautunu paikkoja klo 18.10 junaan. Pohjoseen menee junia vissiinkin neljä vuoroa päivässä. Netistä löytyy jopa aikataulut, edistyksellistä etten sanois 🙂
Lipun hintahan tosiaan määräytyy sen mukaan oletko 1. 2. vai 3. luokan matkustaja. Ykkösestä en tiiä ja kolmosta en suosittele kuin erittäin lyhyille matkoille, eli mun mielestä kakkonen on paras 😉 716THB oli hinta kirjottamisen hetkellä yläpediltä ilmastoinnillisessa vaunussa. Lipun hinta on vakio jos ostat suoraan lipputiskiltä.

Asemalla suositellaan olemaan tuntia ennen junan lähtöä, mähän olin sit varttii ennen ku juututtiin vähä ruuhkaan Khao Sanilta lähdettäessä. Eli, jos matkustat ruuhka aikaan suosittelen tinkaamaan tuktukin jos vaikka sataseen saat! (kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa että onnistuu jopa 70THB) Taksi mittarilla pompsahti 85THB ja kesti naurettavat 40min! (matkahan on muutaman kilsan…) No, mutta pääsin junaan ja matkahan meni tuttuun tapaan lepposasti nukkuessa.
Matkanvarrella näki monenmoista pikkupitäjää, jotkut suosittelee jopa niissä pysähtymään, mutta meikällä ei tälläkertaa ollu intressiä jäädä mihinkään jumalan hylkäämään perähikiään, vaan pamautin suoraan toiminnan ytimeen, Chiang Maihin. Toki riippuu mitä hakee, voi olla että joku näistä kylistä olis ollu varmastikkin viehättävä tekemättömyydellään ja tapahtumattomuudellaan mutta mä halusin nyt sitä ”äksöniä”. Jos jossain opaskirjassa lukee ”remote” tai ”laidback” ilmapiiri, on ne luultavasti kauan kadotettuja termejä sen miljoonan myydyn kopion jälkeen, tai sit se on suomennettuna ettei mestassa ole oikeasti mitääään nähtävää! Tän takii tykkään ite enemmän Rough Guidesta opaskirjana ja Travelfishistä nettisivuna, ne kun on aika rehellisiä mitä tulee näihin ’kuvauksiin’ kun taas nimeltämainitsematon opaskirja suosii näitä hipsteri termejä joissa kaikki vaan on niin saatanan chillii ja lepposta tai vaihtoehtosesti superhyper multikliimaksiiiiii.
Chiang Maihan on ultimate turistikohde, enkä ihmettele yhtään miksi!
Paikassahan on siis kaikkea mitä ihmismieli vaan halajaa, siis kaikille kaikkea. Menee vallan pää pyörälle kun ei tiedä mistä valita, täällähän vois asua vuoden eikä varmasti tylsistyisi!
No, ennenku alkasin miettii mitämissämilloin, oli päästävä asemalta. Kävelyä kaupunkiin oli pari kilsaa, mut tunnetusti muahan ei haittaa. Mielummin säästän nekin batit pirtelöön ku annan kenenkään mua kuskata. Taas näki kaupunkia vähän paremmin. Tai itseasiassa kaupungin ympäristöä. Chiang Maihan on pohjois Thaimaan suurin kaupunki joka on rakennettu neliönmallisen muurin suojaan.
Tämän muurin sisältä löytyykin sit se itse kaupunki, sen sydän ja syke ja kaikki se toiminta. Todella kaunis ja siisti paikka. Miten tästä tuli tällainen, mikä sen viehäty on alunperin ollut? Who knows, ehkä nämä mystiset 300 temppeliä jotka on mahdutettu alueelle tai kanaalien verkosto joka mutkittelee ympärillä. Ehkä Loi Larin vuoret jotka siintää horisontissa tai ehkä ihanat ihmiset.
Mua viehätti aika monikin asia, aikaa ois reilu viikko ja tour agenttiahan on joka paikassan missä vaan on pyykkipalvelu, mopovuokra, majatalo tai hieroja. Parhaat diilit ja alennukset tietenkin saa mitä enemmän ostaa samalta, ja keneltä ostaa kannattaa tietenkin valita tarkkaan. Jos kaupanteko tilanne on epäilyttävä, jos myyjä vastaa johonkin kysymykseen epäröiden tai ei tiedä, vaihda paikkaa. Kannattaa myös kysyä järjestävätkö he itse toimintansa vai ovatko vain jälleenmyyjiä isommalle organisaatiolle.
Itsehän en pahemmin toureista perusta, mutta Chiang Maissa se on monelle elinkeino, kilpailu on kovaa ja täten hinnat naurettavan halpoja ja osallistuessasi ryhmään pääset itsekkin halvemmalla ja vaivatta. Plus mun intressit oli vähän vaikeempi toteuttaa omatoimisesti.

Ensitöikseen halusin löytää hyvän joogastudion. Ja niitäkinhän riittää! Valitsin Namo studion läheltä majapaikkaani Little Birdiä. (Majatalo oli luotaanpoistyötävän epäystävällinen, mutta dormin sai 120THB joten taivuin ja otin yhden yön. Tämän jälkeen siirryin loppu ajaksi Joker Brothersiin joka tarjosi dormia satasella ja sinkkuhuonetta 180THB. Tatuointistudion yläkerrassa, siisti ja lämpimästi suositeltava!)
Namon joogan opettajat oli ihan guruja! Mähän oon kattonu YouTubesta videoita tyyliin joogaa tumpeloille, harrastanutkin sitä jossain elämänivaiheessa joten jotkun liikkeet ovat jopa tuttuja aamujumpistani mutta nyt pääsin oikeasti sisälle lajiin. Ja syvälle. Kuten sanotaan, osu ja uppos! Nyt ymmärsin sen henkisen ulottuvuuden joogassa, kehon kunnioituksen. Näiden päivien aikana kun opettelin joogaani mestareilta opin siis tanssimaan itseni kanssa, hengittämään rytmin liikkeeseen ja jollain perverssillä levelillä tuntu kuin ois rakastellu ittesä kanssa.

Olin myös kiinnostunut oppimaan uutta ja kuten tullessani kaupunkiin aamulla siinä möllöttäessäni paikallani pedatulla alapedillä koin valaistumisen ymmärtämiselle.
Valkonaamat. Uudet tulijat. Juna oli täynnä niitä ja ne haistaa junan toiseen päähän. Totisesti! Uudet ihmiset haisee vielä länsimaalaisille deodoranteille, hajuvesille tai hiustuotteille, he ovat oletettavasti kalpeita kuin lakanat, kainalossa tahraton uusin painos Lonely Planetista, mutta parhaiten heidät tunnistaa siitä virneestä.
Virne joka ”haluaa olla kaikkien kaveri”, virne joka anoo olemaan kiinnostunut. Kysy-multa-jotain-ilme. Tänä aamuna mä en ollu, mutta oli ihana tajuta ettei mua enää ärsyttäny tää näky vaan tosiaan ymmärsin sitä. Mäkin olin varmasti tollanen ku tulin! Ja mietin, että ehkä kolmen kuukauden jälkeen tuokin maailmanmatkaaja tajuaa ettei kokoaikaa tarvi keuhkota itsestään ja menemisistään, motiiveistaan ja menneisyydestään, tai varsinkaan ihan kaikille, mutta nyt hän vielä nautti ajatuksesta olla huomion keskipisteenä. Teki mieli vinkata hänelle ettei tätä jatkuisi kauaa, kunnes tajusin että hänen Lounari oli pelkästään Thaimaata käsittelevä, joten ehkä tämä yksilö olisikin vain kuukauden ja totisesti täten nauttisi siitä huomiosta… Itse olin huomannut miten ihanan rentouttavaa oli olla taas Thaimaassa. Täällä hössötys on niin minimaalista että sitä tuskin huomaa ja ehkä mun thai on sen verran katu-uskottavaa jo ettei mua tarvi kohdella, tökkiä ja tuijottaa ku turistia. Olin tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Tämän valaistumisen saattelemana varasin paikkani siis BaanChangin elefanttifarmilta. Näitä elefanttien orpokoteja on yhä enemmän ja enemmän varsinkin Thaimaassa. Yleensä perustaja on joku rikas yksityinen, ehkä löytyy järjestöjäkin, mutta toiminta perustuu vapaaehtoiduunareiden tukeen.
Tämä leiri oli perustettu 2004 Ittiphon Kantanaulin toimesta. Mesta oli noin tunnin ajomatkan päässä Chiang Maista ja elefanteille pyrittiin antamaan mahdollisimman luonnolliset elinolot ja heitä kohdeltiin kyllä kuin kukkaa kämmenellä. Monet asukeista oli pienenä kiertäneet öisin kaupungeissa että turistit saa markkinaostostelun lomassa syöttää heitä banaaneilla, tai opetettu seisomaan kahdella jalalla, tanssimaan. Monia oltiin maalailtu tai ratsastettu tuolilla. Näitä kohtalotovereita oli täällä 25. Päivänä jona minä tulin, tuli myös uusi tulokas. Ostohinta oli 8 miljoonaa batia ja riepuraukka oli kaltoinkohdeltu, aivan kuten hänen sielunveljensäkkin. Täällä oli kuitenkin hyvä olla, vuorten suojassa, viidakon ympäröimänä.
Elefantista huomaa stressin jos elikko heijaa itseään puolelta toiselle. Sit ei oo kaikki kunnossa. Toinen mistä huomaa on avatut korvalehdet, jolloin eläin kokee tulleensa uhatuksi. Muutenhan ne on aivan ihania, ystävällisiä, lempeitä ja kaikin puolin rakastettavia otuksia! Täällä siis oppisin kaikennäköstä nippelitietoa norsuista. Kaikkiin tulisin tutustumaan mutta yhden kanssa bondaisin kunnolla, niin hyvin että tarvisi itkeä hyvästiksi.
Tämä yksilö oli Mae Thong Kom. 21 vuotias naarasnorsu Takista, 400km päässä kotoaan ja pelastettu 2 vuotta sitten. Kun mun käsi ja sen kärsä kohtas sokerijuuren makean mehun maistuessa sen suussa, mä tiesin ja sekin tiesi et mä tulisin ratsastaa sillä.
Käskyt oli helppo oppia. Ohjaushan tapahtuu istumalla niskassa ja polkemalla varpailla korvien taakse. Ylös, alas, eteen, seis, vasen, oikea. Ja eikun menoksi! En tiedä parempaa tapaa nauttia maisemista kun elefantin selässä. Koin mieletöntä ”koneksöniä” elikkoon ja varsinkin meidän ihanan lenkin jälkeen kun oli aika kylpeä läheisessä lammessa. Oli mahtavaa harjata Mae Thongia ja sen mielestä oli hirmu hauskaa pärsii mun päälle vettä 🙂
Aivan mahtava kokemus ja mun elefantinkouluttaja oli super muru myös! Nyt olen astetta viisaampi jos joku kysyy jotain näistä mahtavista, kunnioitusta herättävistä elikoista.

Nytkun näin lähellä vuoria oltiin kiinnosti mua tietenkin myös trekkaus. Buukkasin kolmen päivän tourin hyväksi havaitsemaltani jätjestäjältä. Tinkasin hinnan 1200THB joka oli oikeastaa aika paljon vähemmän päivältä ku mun henk. kohtanen päiväbudjetti 😀
Valmiina matkaan siis! Päiväni pakettimatkaajana saisi alkaa. Mut noudettiin lavataksiin aamutuimaan hotellin edestä. Meitä oli kakstoista ja mä olin todella skeptinen koko hommasta! Ideanahan oli patikoida n. 1600m korkeuteen Lahun kylään. Matkalla pysähdyttiin markettiin ja ostin vähän tarpeita. Muunmuassa ”burmalaista tupakkaa”…
Ennen trekin alkua oli luvassa elefanttiratsastusta ja lounas. Tunsin oloni aika typeräsi kun oli oppinut vasta ajamaan tällä elikolla ilman mitään ja nyt istutettiin tuoliin ja turvakalteri jalkojen yli… Voi herrraisä sentään, mä niiin halusin alas, ei enää ikinä elefanttiratsastusta mulle!
Lounas oli järkyttävä ja mun ennakkoluulot vahvistu entisestään. Alettiin löytää ryhmän kanssa vitsinaihetta tästä tourista. Trekki tulisi varmaan olemaan asfaltoitua tietä pitkin jonnekkin monen sadan asukkaan ”kylään” 😀

Onneksi, ei kumminkaan. Trekki oli itseasiassa sopivan haastava, maisemat mesmeroivia ja ryhmä ihan huippuporukkaa! Myös meidän opas Dani Boy, oli hervottoman hauska vetäjä.
Kolme tuntia suhteellisen raffia ylämäkeä tuntu reisissä perillä. Ilma oli ihanan kevyttä ja viileää ja kaikilla oli huutava nälkä. Ruokaa saatiin kumminkin odottaa, Dani ja mies kenen luona olisimme yötä ”Big Money Boss” väsäisi safkaa ja sillä aikaa voitaisiin haahuilla kylässä. Lahun kylähän on tunnettu ”pitkäkaulaisista” naisistaan, eli niistä keitten kuvia näkee National Geographyssä kultaiset renkaat kaulan ympärillä ja venytys korvakorut korvissaan. Voi vaan arvata näkykö niitä tässä osassa kylää. Täällä oli seitsemän trekkiklubia ja tänä yönä neljässä oli asukkaat. Toisin sanoen jos joka ryhmä koostuu tusinasta ihmisiä olisi nyt paikalla varmasti enemmän turisteja kuin kyläläisiä. Ja tuskimpa ne oikeat Lahulaiset haluaa asua tässä osassa kylää jonne kaikki turistit tulee kameroineen kuvia räpsimään ja ryyppäämään ja rellestämään. Jos pitkäkaulasia naisia ois näkyny kansallispuvut yllään, en usko et fiilis ois ollu hirmu aito.
Kylä oli söpö, ihmiset niinku sanottua ei ollu aitoja mutta meidän ryhmän ihmiset oli ja oli ihan huippu loppu ilta burmalaista tupakkaa poltellessa, kylän lapsien kaa leikkiessä, ihmisiin tutustuessa ja auringon laskiessa vuorten taa.

Heräsin kukonlaulun aikaan ennen aurinkoa. Menin joogaamaan meidän ”parvekkeelle” ja koin jälleen olevani videokuvaajana luontodokkarissa kun siinä pilvien yläpuolella aamuani alottelin. On siunaus ettei mulla oo sitä kameraa. Aina on joku jolla on ja voi vaihtaa kuvia. Huomaan miten muistan hetket paremmin nyt mielessäni ja inspiroidun maalaamaan. Ois vaan paikka johon asettua, ostasin maalit ja kankaat ja sutisin menemään. Tai seinä ja sprayt ja paikka riippumatolle. Nyt tyydyn tekemään noita taskaprojektejani alta pois suurimpaan luovuuden tuskaan.

Seuraava päivä koostuisi jälleen reippailusta hieman korkeammalle seuraavaan leiriin. Juttelin oppaani Danin kanssa edellisenä iltana ja halusin rehellisen mielipiteen tulevasta koitoksesta. Vaihtasin ryhmää ällöttävän tatuoidun ”Ping Pong”in matkaan, johon ikävä kyllä tutustuin edellisenä päivänä elefanttittrekin jälkeen kun hän halusi esitellä minulle anakondansa… Päätös oli tehty. Mä en sen tyypin matkaan lähtis vaikka maksettas. Mun ryhmä oli ihana, Dani oli ihana ja kuten hän sanoi ei nähtävää ollut sen enempää kuin nytkään. Vuoria, polkuja ja metsää. Nähty! Lähdettiin siis porukalla alaspäin.

Kun lähtee trekkaamaan on suositeltavaa tietenkin olla hyvin varustautunut. Mä oon edelleen sillä kannalla että matkusta kevyesti ja mukavasti. Tässäkin tapauksessa. Ryhmässä oli kokeneita eräjormia trekkikenkineen, sporttitossuineen ja urheilureppuineen, mutta yleinen mielipide oli että mun niinkuin parin muunkin varustus oli ykkösluokkaa: Sopivasti sisäänajetut tarra converset, miniminishortsit ja löysää t-paitaa. Rakkolaastaripakkaus pelasti monen päivän. Jos mä sinne Borneoon vielä eksyn reissullani, lupaan olla paremmin varustautunut 😉 , mutta näissä Thaimaan medium levelin trekeissä normivaatteet kelpaa. Jos mä kävelin Euroopan suurimman Samaria rotkon tennareissa niin enköhän mä pysty tähänkin.
Ja hyvinhän se meni! Paluumatkalla oli maisemat vielä hienommat, pikku breikki pidettiin vesiputouksen äärellä ja Shanin kylästä lähdettiin tyylillä kun meidät lastattiin kumiveneisiin ja luvassa oli koskenlaskua ja loppumatka bambulautalla vähän väliä jonkun tippuessa kyydistä 😀
Koskenlaskuhan oli joukon hurjapäille lähinnä lipumista, mutta mulla oli kyl adrenaliinia veressä, hullun hauskaa ja nauroin katketakseni kun kukaan ei muistanu mikä käsky oli hypätä oikealle reunalle, mikä vasemmalle, millon soudetaan eteen ja millon taakse. Törmäiltiin muihin veneisiin (vahingossa ja tahallaan) ja kastuttiin kunnolla 🙂
Dani Boy odotti meitä perillä viskipullon kaa. Oli hyvästien aika. Mutta ennen sitä kerettäisiin juhlia Thaimaalaisia häitä kun kylässä sellasia kerta parhaillaan vietettiin ja sopia illan virikkeistä. Vaikka trekki loppuu ei ryhmän tervitse hajota.

Tapasimmekin myöhemmin Chiang Main kuuluisimmassa reppureissaajien baarissa, Roof Top Barissa. Aivan super chilli paikka neonvaloineen, lattiatyynyineen ja kuppila oli myös varustettu parhaimmalla DJ:llä mitä oon hetkeen päässy kuulemaan. Ihanan thaihieronnan ja rentouttavien nautintoaineiden jälkeen levolle laski luojani. Aamulla kuitenkin reippaana osallistuin jälleen joogaan. Olin edellisenä iltana heittänyt ilmoille idean pyörien vuokraamisesta ja kaupunkiin tutustumisesta polkien. Ryhmäläiset innostu ja tavattiin joogani jälkeen maittavan aamiaisen merkeissä. Pyöränhän saa täälläkin vuokrattua eurolla päivä. Meillä tuli kilometrejä 20 ja hyvää mieltä roppakaupalla. Kun seuraavana aamuna yritin nousta aamujoogaan, ei jalat halunnu taipua. Jouduin siis venyttelemään itseni liikkeelle…

Tämä tuntu olevan niitä kuuluisia käännekohtia elämässä…
Jos mä olisin menny aikasempaan joogaan, mä en ois törmänny vielä kerran Ankaan, ihanaan Hollantilaiseen naiseen joka edusti hyvin paljon sitä mitä mä olin joskus sillon kolme kuukautta sitten vielä Suomessa. Urakeskeinen työnarkomaani joka rakasti tyylejä, pukeutumista ja laittautimista. Illanvietot ja brunssit ystävien kanssa oli arkipäivää ja elämä oli yhtä nautiskelua. Toki, pidän varmasti tästä kaikesta edelleen, ajattelen ja ikävöin tätä elämän tyyliä, mutta mä oon nyt täällä. Jos jotain hyvää opin siltä omituiselta munkilta Bangkokissa oli tämä mielen ja kehon läsnäolo. Samassa paikassa, tässä hetkessä. Ja nyt mä oon maailmanmatkaaja moodilla, vähän eri levelillä. Kun vielä kerran nautittiin hedelmäpirtelöistä aamuauringossa Ankan krapuloidessa, harmitellessa silmäpussejaan ja peilatessa itseään ikkunoista, koin olevani jotain vallan muuta, mutta silti näin itseni hänessä.
Hyvästelimme ja toivottavasti tapaisimme jälleen. Anka, Pablo ja Marco sekä ihastuttava Agrentiinalaispariskunta oli mahtavaa reissuseuraa näinä muutamina päivinä ja niinkuin aina kun näitten lyhytaikaisten reissukumppaneiden kanssa välit erkanee on tapana sanoa:” Nähdään taas! ” vaikka kaikki tietää miten epätodennäköistä se on. Onnelksi on puhelimet, sähköpostit ja facebook 🙂
Lähdin siis klo 10 joogaan ja riemukseni marssin Laurensin tunnille jossa oli paikalla minun lisäkseni kaksi muuta.

En tiedä mitä siinä huoneessa tapahtu sinä aamuna, mutta energiatasot oli jotenkin super korkeella, jännitykset laukesi, meidän kehot tanssi ja meidän hengitykset oli yhtä suurta sykettä. Meidän Om oli kaunein mitä oon koskaan kuullu ja Namaste tuli suoraan sydämestä. Avauduin täysin kaikelle siinä matolla ja tunnin jälkeen päätimmekin lähteä kaikki yhdessä lounaalle.

Näin tutustuin Pipperiin ja Carolinaan. Istuttiin monta tuntia upeassa vegaaniravintolassa joita Chiang Mai on onneksi pullollaan ja mietittiin syntyjä syviä. Muunmuassa syitä ja seurauksia. Mä olin tsekannu itteni ulos Jokerista sinä aamuna ja päättäny jatkaa matkaa johonkin.Pai oli yksi vaihtoehto joka kumoutu sinä aamuna aiemmin Ankan seurassa kun pirtelökuppikuntaamme liittyi muuan herrasmies Englannista joka oli menossa Paihin. Jostain syystä en halunnut todellakaan mennä samaan kylään kuin hän ja suljin Pain mielestäni. Päädyin loppupeleissä jatkamaan matkaani jonnekkin minne lähtisi seuraava bussi kun marssisin asemalle kyselemään lippua minne vaan.
Kun avaa oven sulkee toisen. Näinhän se menee. Olin iloinen kun olin laiskotellut aamulla ja mennyt vasta myöhempään joogaan. Olin iloinen kun olin istunut Ankan seurassa ja havainnollistanut tämän piilevän vanhan puolen itsestäni. Olin iloinen kun nyt huomasin ihmisen eri kasvot, kaikki ne arkkityypit. Jokainen on uhri, jokainen on myös huora ja sabotoija. Joku huoraa tekemällä työtä josta ei pidä, jokainen on joskus se uhri, esim kun parisuhde menee pisin vittua. Ja jokainen meistä sabotoi täysin järjenvastaisesti omia tavotteitaan ja unelmiaan. Olkoon ne sitten pieniä tai suuria, mutta ihmisluonto kai vaan kaipaa sitä ponistelua…
Mä kaipaan ponnistelua! Mä kaipaan tavotteita! On ihana herätä joka aamu se jokin tavoite mielessään. On ihana istua hiljaa ja meditoida kun se jokin upea asia on sielun ankkuri. On ihana tajuta kuinka tyyni sitä voi olla kaiken myrskyn keskellä, kun on jotain mitä odottaa.
Mulla on ollu aika moniakin tavotteita tän reissun aikana ja aika monet oon saavuttanu. Oon lopettanu tupakoinnin, koen olevani fyysisesti paremmassa kunnossa mutta aina on parannettavaa, oon oppinu olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, oon oppinu ymmärtämään niin paljon… Oon oppinu paljon ..Oon oppinu olemaan avoin itselleni ja lähestymään tilateita ja ihmisiä ennakkoluulottomasti ja häpeilemättömästi. Oppinu sanomaan asioita hyvin suoraan mutta suloisesti. Oppinu olemaan oma itseni. Mä en häpee enää mitään! Mä oon mä. En oo ikinä ollu hirmu kateellinen ihminen, mutta koen että se vähäinenkin määrä on kadotettu. Oon iloinen toisten puolesta, ihailen niin monia upeita ihmisiä, mutta se ei ole kateutta. Miksi tarvisi olla kateellinen kun tietää että kaiken voi savuttaa pättäväisyydellä. Niinhän mä tänne reissullekkin lähdin.
Nä kaks mieletöntä tytsyä avas taas mun silmiä vähä lisää. Pohdittiin myös universumin vaikutusta, karmaa, kohtaloa, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua ja sen vaikutusta meihin ihmisiin. Ihmisen yhteyttä luontoon, kosmisia voimia…. Olin juovuksissa jälleen tästä tunteesta, kun löytää isensä samalta taajuudelta jonkun kassa ja kaikki perusajatukset olemisesta ja ihmisyydestä, ne ajatukset jotka on aina ollut olemassa jotka vaan odottaa pohtijaansa leijuu meidän keskuuteen ja me uskalletaan avata suumme ja puhua, ajatella ääneen. Olin juovuksissa näistä ajatuksista, tästä meidän taajuudesta.

Mutta kuten kaikki radio-ohjelmat tämäkin loppui ajallaan. Mä läksin siis Arcaden bussi asemalle josta lähtee suurin osa pitkänmatkan busseista. Ecobussi Chiang Raihin makso 180 THB ja mä olin avoimin mielin menossa minne vaan lähelle Laosin rajaa. Huomenna tai ehkä ylihuomenna fiiliksestä riipuen mä hyvästelisin Thaimaan taas hetkeksi ja uudet tuulet puhaltaisi seuraavaksi rajan tuolla puolen…

Koh Samet

Lähdettiin maittavan aamiaisen jälkeen minibussilla kohti Koh Sametin saarta. Mä ja Ben.
Sanni halus tietenki tarkastaa äitimäisesti millasen hihhulin matkaan mä oikein lähdin ja tyyppi sai hyväksynnän.
Minibussi kyseiselle saarelle maksaa tingattua 200THB ja matka kestää vajaa kolme tuntia. Lähin pikku get away paratiisi Bangkokista. Ja olipahan hauska meikällekkin nähdä mihin suuntaan saari on kehitynyt, viimeksi kun täällä olin neljä vuotta sitten sillosen poikaystäväni kanssa. Aika hassuu.

Saarihan oli kehittyny kuin Levi konsanaan vuosien varrella. Toisaalta oon onnellinen saaren asukkaitten ja rikkaamman elämän puolesta, mutta kun katso rantaa syvemmälle kansallispuisto alueelle, löyty nimen takaa varsinainen kaatopaikka!
Viimeksi saarelle meni laivoja sillon ku ihmisiä oli tarpeeksi venheessä, nyt alettiin het myymään speedboattia ja päädyimmekin vehkulan kyytiin, koska muunlaisia veneitä ei enää näin myöhään kulkenut(menetiedä häntä) vaikkakin hinta ei ollut neuvoteltavissa, kiinteä 250THB. Iso paatti ois varmasti maksanu vaivaset viiskymppiä. Toisaalta isot botskit jää pääsatamaan jolloin vierailijan tarvii maksaa kansallispuistomaksu kun taas speedboatit vie suoraan sille rannalle mille matkustaja haluaa ja välttyy 200batin tiken ostolta. Rahan puolesta siis aivan sama millä keinoin saarelle matkustat, mutta ison paatin kyydistä luonto varmasti kiittää.
Sanotaan että Ao Nuan ranta on pikku boheemi hippi paratiisi. No en tiedä mikä yleisesti on näitten neljän adjektiivin määritelmä, mutta en löytäny mitään noista kolmesta kyseiseltä rannalta. Viimeksi kun täällä Samin kanssa käytiin oli saarella rikkaitten resortteja mutta muistan kuinka ennenvanhaan bungalowin sai 80 batilla. Mehän ei toki saarella majotuttu vaan luksus hotellissa noin 15min ajomatkan päässä Ban Phen kylästä. Ban Phekin oli kyllä muuttunu. Kasvanu, enne se oli pienenpieni kalastajakylä jossa katottiin valkoihosta ja pitkään eikä juuri kukaan puhunu englantia. Nyt näytti olevan jopa supermarkettia ja oikeeta bensiiniasemaa, aikamoista. Saarellakin siis bungalowin hinnat kuulu nyt olevan sitä 800-1200THB per yö. Periaatteessa mitä kauemmaksi satamasta sitä idyllisempää asuminen on, rannat yksityisempiä, mutta kalliimpaa. Näinkai se on kaikkialla minne menee.

Meidän tarina oli kuin Luukkaan evankeliumista 😀 Saavuttiin saaren bilerannalle Ao Phaihin. Syötiin suurempaan nälkään ja lähdettiin taskulampun valossa (”tähden johdattamana”) rämpimään kivikkoista rantaa pitkin kohti länttä. Ensimmäinen pienemmän oloinen mökkikylä oli täynnä joten päätimme jatkaa syvemmälle. Jotenkin kummassa onnistuimme kumminkin pyörimään ympyrää ja palaamaan samalle rannalle. Vähän pisti mietityttää miten voi olla näinkin identtinen ranta edelliseen 😀 Erehdyksen huomattuamme huomasi saman myös Pablo, rannan sekarotunen hurtta. Pablo näki parhaaksi lähteä meitä eteenpäin johdattamaan. Meistä kolmesta luonnollisesti koira tunsi saaren parhaiten, oli pimeää ja kello lähemmäs kahtatoista joten paras vaihtoehto siis oli seurata koiraa. En keksiny wyytä miksi en luottaisi eläimen vaistoihin? Läpi kivikoiden, metsän ja kukkuloiden saavuimme seuraavalle rannalle. Joku tosiaan oli hereillä vastaanotossa. Huoneet 800 minimissään, nyt tarvittaisiin Sepän neuvottelutaitoja:

Mullahan on riippumatto ja moskiittoverkko ja nyt on kuiva kausi. Jos huoneen lähtöhinta on 800 tietää tinkaamisella pääsevän minimissään 600 eli yleensähän hinta tippuu 25pinnaa, kultainen keskitie. Se olisi siltikin liikaa. Thaimaassa budjetti asumiselle meikällä on 200 ja PISTE. ”Telttapaikka” ja lupa käyttää suihkuja oli normisti tällasessa turistirysässä 200 per naama. Tinkasin hinnan 300 kahdelta ja viskipullon kaupan päälle.
Kaupat tuli tehtyä! Viskipullon sisällön käytin tietysti neuvotteluihin. Paras tapa kai tingata 800 batin bungalowi meikän päiväbudjettiin sopivaksi on juottaa majatalon isäntä humalaan eikä ollut pahitteeksi kun on opetellut muutaman sanan khmeriä, herra kun oli alunperin Kambodzasta kotoisin.

Pääsin nukkumaan kolmen aikaa yöllä, viimeksi näin myöhään valvonu kai sillon ku oli vielä työelämässä 😀 Mutta kannatti! Aamulla Puun ilmoitti voivansa majoittaa meidät bungalowiin (jossa siis muuten oli ilmastointi ja kuumavesi wadaaaap!) 400THB yö. Olimme tyytyväisiä.
Tästä alkoi rantaloma osa 5. Se siitä aktiivisesta vuoden alotuksesta 😀 No, kerkeehän sitä, nyt oli paljon mielenkiintosempaa viettää siirappisen suloisia hetkiä palmupuun alla. Tai niinhän mä taas luulin…

Minä ja mun pää. Moni varmaan tietää mitä tarkotan ku ihminen käyttäytyy täysin logiikan vastasesti. En tiedä onko se joku itsesuojeluvaisto joka pukkaa päälle, pakko kusta homma ite omalla toiminnallaan jos homma ei lähe kusemaan. Joittenkin kai on vaan pakko vaikka käyttäytyy täysin ääliömäisesti jos pelkästään etäinen suhtautuminen tai yhtäkkinen kylmyys toista kohtaan ei auta. Sehän ei oo tietenkään hirmu fiksua tai reilua.
Tämä perus suomalaisen naisen mentaliteetti ’mitä kusipäämpi, sen kiinnostavampi tai mitä mulkumpi sen mielenkiintosempi’ kai pitää paikkansa. Ei sillä että Ben ois ollu kusipää tai mulkku, ei lähellekkään! Päinvastoin hänhän oli täydellinen. Paperilla… Ja sielunsiskoni kai tietää myös mitä se taas tarkottaa tällaselle kieroutuneelle mielelle. Tietenkin siinä kiinnostus lopahtaa! Kaikki sujuu liian hyvin, asiat on liian helppoi, tyyppi on ihan liian mukava ja huomaavainen, missä kaikki jännitys ja yrittäminen?
Aloin siis miettimään ihmissuhteita näitten päivien aikana. Monelle määritelmä ’merkittävä parisuhde’ tarkoittaa ajallisesti pitkään kestänyttä suhdetta, toisille taas ehkä jos on kokenut henkilön kanssa jotain elämää suurempaa tai normaalista poikkeavaa, tai ehkä löytänyt seurustellessaan itsestään uusia ulottuvuuksia. Mä kyllä sanon että kaikki suhteet on jollain tavalla merkittäviä ja jättää jälkensä. Syyt, miksi jotku suhteet vie pidemmälle kuin toiset on kai monen tekijän summa, kai kaikella vaan on aikansa ja paikkansa, mutta lyhytkestoinen suhde ei välttämättä ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin pitempikestoinen. Tä on ollu yks niistä mysteereistä mulle joka aiheuttaa turhaa katkeruutta. Pakko kai vaan yrittää ymmärtää ihmisten eri motiiveja.
Eikä tämäkään ollut missään nimessä vähäpätöinen, jälleenkerran päivastoin, näitten päivien aikana tosiaan opin jotain uutta itestäni, tai ehkä ennemminkin sisäistin jotain jonka tiesin olevan totta. Ensinnäkin saa olla aika pirun vaikuttava persoona että jaksan nähdä vaivaa viedessäni hommaa pidemmälle tai jos meinaa kesyttää mut. On vaan yksinkertasesti niin paljo mahtavia ihmisiä maailmassa että tarvis pariutuu kaikkien kaa ja rakastaa koko maailmaa ellei olis vähä valikoivampi. Olen siis myös edelleen vahvasti sitä mieltä että maailma on täynnä rakkautta, sitten kun siihen on valmis ja vastaanottavainen se kai osuu kohdalle. No, arvata saattaa että meikähän oli kaamee klassinen eukko joka antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa kun huomasin tosiaan etten ollutkaan niin vastaanottavaisella tuulella. Mutta oli ihana jälleen huomata miten upeita ihmisiä maailma tosiaan on pullollaan, hänkin siinä minua ymmärtäessään! Tää on vaan niin tätä, mulle käy kai nykyään aina näin vaikken sitä tarkota, viime hetkellä, tai just ku homma ois menossa vakavampaan suuntaan mä vetäydyn sinne kuoreeni ja oon pirun vaikeesti tavotettavissa.
Onneksi hän kumminkin ymmärsi yskän. Ja onneksi mä oon niitä ihmisiä jotka yleensä selittää miksi toimii niinku toimii ja ymmärtää tekojensa seuraukset ja seisoo sanojensa takana. Mä oon sen verran pitkällä reissulla, niinku huomaa, avoiminmielin kylläkin, mutta en oo valmis nyt oikeen mihinkään. Saatto myös jäädä yks jos toinenki juttu epäselväksi Suomenpäässä, en tarvi enempää epäselvyyksiä tän pääni ja mielenrauhani kaa. Oon täällä itteni takia, en haluu uhrata aikaani mihinkään muuhun ku itseni löytämiseen ja oon kai sen verran myös itserakas etten oo valmis nyt rakastaa ketään muuta ku itseeni.

En silti tarkota ettenkö ois nauttinu näistä päivistä. Tottakai! Täysin rinnoin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi jälleen tämä itseni oivaltaminen enemmän kuin mitä saarella tapahtui. Vaikka toki tapahtui ja paljon! Mikä sen mukavampaa kuin temmeltää päivät pitkät rannalla ja vedessä! Tälläkin saarella kun aktiviteettia on kaikkeen makuun ja illat menikin rentoutuessa. Rannan voi valita sen perusteella mikä miellyttää. Hakeeko lapsiystävällistä rentoutumista, bilettämistä, reggaebaaria vai discoa, ruuaksi intialaista, thaita, kinkkii vai länkkärii, vuokraatko kanootin vai mopon päiväksi tai vaikka karkaatko saarihyppelylle, sekin on mahdollista. Me tultiin kuherruskuukaudelle jossa huomasin etten mä oo valmis leikkii kotista vielä piiiitkään aikaan. Matkailu avartaa, todellakin.

Saarelta lähteminen oli tehty ihanan kivuttomaksi. Iso botski irtos sillä viidelkybäl ja iso dösä Bangkokiin lähti just sopivasti sataman vierestä Ban Phestä. 173 batia ja kolme ja puoli tuntia myöhemmin löysimme itsemme Ekamain bussi asemalta josta saakin BTSsällä liikuttua näppärästi mihin suuntaan melkeenpä vaan. Ben meni yöksi vielä Fläbäriin (sarjassamme Sannin lempinimet :)) ennen lähtemistään Malesiaan ja mähän menisin vielä Sannille raportoimaan kuumat uutiset. Bangkokissa viettäsin vielä päivän tai kaksi, lisää vanhoja tuttuja olisi mahdollista tavata kun duunikuvioista tuttu Iitu pamahtaisi miehensä voimin kaupunkiin seuraavana päivänä. Mikäs kiire mulla on tässä valmiissa maailmassa, mutta pian, mä lupaan, mä liikun ja seuraava etappi oiskin sitte Chiang Mai!

Bangkok

Löysin paikkani Bangkokista. Flapping Duckissa dormi yö makso vaivaset 150 batii, olin jo kumminki maksanu yöni korealaiseen, joten muuttasin tänne kanaalin rantaan seuraavana päivänä. Jatkoin kierrostani takas kaaoshelvettiin päin, mutta näin kaupungin aivan uusin silmin. Banglamphun alue on kaunis ja ystävällinen ja tietty hullun halpa. Niinku monissa kaupungeissa joissa jaksaa vain katsoa pintaa syvemmälle tylsistyä ei voi kun pää pyörii kuin tikanpojalla uusien tuoksujen ja näkyjen ympärillä. Haahuilin menemään ja ulostautuessani muuan parfymeriasta (lempi harrastuksiani on mennä rikkaiden ihmisten liikkeisiin läträmään testereillä :)) Thanon Chakrabongsella törmäsin uuteen ystävääni Ali Babaan.

”Priti gööl, wee aa ju goin?” Hän huhuili minulle istuen rotvallilla kenkää korjaten. No enhän mä mihinkään ollu menossa. Painoin siis puuta ja otin viskistä ryyppyä. Siinä ilta vierähti kivasti elämää suurempia jutellessa. Tyyppi oli syntyjään Italiasta, kasvanu Saksassa ja maailmalle lähteny parikymppisenä. Näitten tietojen lypsämiseen meni hyvä tovi, eikä tieto ollutkaan kovin relevanttia. Hän sanoin tänään olevansa Ali Baba, huomenna ehkä Fernando ja viikon päästä Alonso. Valokuvan ottaminen olisi ollut turhuutta, sehän vanhenee minuuteissa! Ja niinkuin itsekkin olen välillä huomannut miten on parempi ollakkin ottamatta. Jotkut hetket on parempia ilman, joitakin ei voi kaapata kuvaan ja jotkut ihmiset missaavat sen itse hetken kun kumarrutaan katsomaan minkälainen otos tuli otettua…
Hän oli viisas ja karismaattinen herrasmies, ikää 54 vuotta, kahden lapsen isä, ollut naimisissa kahdeksan kertaa. Nyt omisti karkkikaupan Saksassa, ravintolan ja hostellin Bangkokissa ja kutsui itseään mustalaiseksi ja minua tyttärekseen. Miksikö? ”Koska mustalasia on monenlaisia” hän sanoi ”ja sinä olet kuin minä! Täytyy vaan muistaa pari juttua” ja rupesi tarinoimaan minulle ’meidän’ elämäntavasta.
Mustalaisuuden perusopetus numero yksi: Ole ylpeä siitä,mitä olet.
Opetus numero kaksi: Muista että mustalaisia on monenlaisia.
Opetus numero kolme: Muista tulot.
Opetus numero neljä: Rakasta ja tule rakastetuksi.
Opetus numero viisi: Juo viinaa ja ilakoi. Nauti elämästä!
Opetus numero kuusi: Syö hyvin ja rakasta ruokaa!
Opetus numero seitsemän: Unohda nimesi ja kotimaasi.
Opetus numero kahdeksan: Elä päivä kerrallaan.
Opetus numero yhdeksän: Ole ystävällinen niin sinullekkin ollaan ystävällisiä.
Opetus numero kymmenen: Muista edelleen ne tulot.

Jos näillä mennään niin nään todellakin tseni mustalaisena. Toisaalta aloin miettii miks sitä oikeen tarvii lokeroida itseään. Ootko travelleri, turisti vai lomalainen? Mikä uskonto? Mikä puolue? Mikä maa ja mikä valuutta? Mitä väliä sillä oikeestaan on? Kertooko nää asiat jotain oikeesti siitä persoonasta vai onko ne vaan kysymyksiä jotka luo niitä ennakkoluuloja ja stereotypioita?

Koin ”elämä on täynnä valintoja” hetkiä palatessani guesthouseen kun etelä koralainen muikkis kysy lyhyen juttutuokiomme jälkeen lähtisinkö hänen kanssaan seuraavana päivänä jollekkin pienelle saarelle. Mikä ihme munkkipulla?! Mitään ei tarvis maksaa, ei asumista, kyytejä tai liioin ruokia tai juomia. Miksei? Toisaalta olin just pääsemässä sisälle Bangkokiin ja toisaalta sadasosa sekunnin miettimisen jälkeen tajusin et tää mimmihän on han sekasi, tai ei sekasi, mut yks niistä ihmisistä jotka ei vaan osaa olla yksin. Päätin antaa hänelle lahjan, tehdä plveluksen jota hän toivottavasti arvostaa joskus hamassa tulevaisuudessa. Moneen kelkkaan mä oon hypänny, mut tän jätin välistä. En siis lähteny.

Aamulla siirsin siis kamani Flapping Duckiin. Oli kaunis aamu. Bangkok oli aurinkoisempi ku koskaan ja mä olin yhtä hymyä.
Kun olin tsekannu itteni sisään otin kirjan ja yritin lukea. Kääriytyessäni siihen sohvan nurkkaan munkin sanat kehon ja mielen harmoniasta pyöri mun päässä. En pystyny keskittyy. Jäin kuuntelemaan kitaraa. Majataloahan piti maailman ihanin pariskunta, Lauren ja paikallinen Es. Katselin ympärilleni. En oo hetkeen tuntenu olevani niin kotona. Kaikki mun ympärillä muistutti mua mun entisestä kodista ja loput esineet ja asiat oli sellasia joita voisin kuvitella joskus omistavani. Vinyylisoitin ja levyt, eripari nojatuolit, lamput ja matot.Sohvatyynyistä kirjahyllyn antimiin koin olevani ympäristössä jota kodiksi voisi kutsua. Mulla oli muutama päivä aikaa ennenku Sanni palaisi Bangkokiin, se riittäisi. Tieto siitä että voin edelleen tuntea olevani jossain kuin kotonani oli suunnattoman lohduttavaa. Tieto siitä että on olemassa tällanen paikka, paikka jonne palata… Olla kuin kotona. Mun keho ja mieli oli siinä sohvalla, ja mä olin niin onnellinen!

Tajusin ettei mun tarvi mihinkään temppeliin lukittautua pystyäkseni siihen, mä koin sen saman onnen siinä sohvan nurkassa kun Es soitti Canonia kitaralla, suitsukkeet tuoksu ja aurinko paisto. Itketti vallan. Elämä on ihanaa! Nyt haluun piirtää!

Es näytti mulle kaupan josta ostaa taiteilijatarvikkeita. Houkutus ostaa maaleja ja siveltimiä oli kova, mutta tyydyin välttämättömiin, kyniin ja papereihin. Olin muutaman (tai itseasiassa noin kymmenen:)) tatskaa jälessä ja olinpa jopa saanu tauluprojektin suomeen lähetettäväksi.
Aloin siis piirtää kunnes mun viereen istui Ben.

Hän oli lomalla Lontoosta ja teki työkseen jotain yli mun aivokapasiteetin. Jotain jolla oli jotain tekimistä aurinkoenergian kanssa. Tällä kaikella ei myöskään tietenkään ollu mitään tekemistä sen kaa millanen henkilö hän itseasiassa oli. En tiedä johtuko kaikki puhtaasti hänen ulosannistaan, kenties munkin sanoista, mun uudesta tavasta nähdä ihmiset ja asiat, planeettojen ja tähtien sijainnista, auringonpistoksesta vai keskustelusta joka taas jälleen kerran lähti liikkeelle mun tatskasta mutta löysikin aivan uudenlaisen suunnan, mutta hän oli ehkä yksi hienoimmista ihmisistä kehen oo reissullani törmänny. Oltiin samalla aaltopituudella mutta eri taajuudella, ja se kai monesti tekeekin toisesta mielenkiintosen.

Vietin siis kolme päivää piirtäen siinä lattialla ja tutustuen Beniin ja Bangkokiin. Uudenvuoden aattoaamu sarasti ja mun oli aika jatkaa matkaa. Ja olinkin valmis siihen. Halu nähdä vanha ystävä oli kova ja mulla oli vahva tunne että mun ja Benin polut vielä kohtaa. Hyppäsin siis taksiin kohti Dindaengia. Minä kokonaisuutena, keho ja mieli.

Mitä sit tälle taululle tapahtu? Jos joku on nähny mun teoksen Ilmestys, voi arvata miltä Ilmestys II näyttäisi, eli mun ajatukset kuvina sen kolmen päivän ajalta. No, eihän sitä voinu enää myydä. Se jäi sinne minne se kuuluikin, mun uuteen väliaikaiskotiin.

Jatkoin siis matkaa ja oli aivan upeeta nähdä Sannia! Jälleen näkeminen oli läpänheittoo, riemua, naurua, rentoilua ja hengailua. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja kaipuun tunteita kotiin. Meillähän on tapana nähdä aina jossain muualla kun kotiseuduilla, viimeksi hengailtiin toukokuussa Barcelonassa 🙂
Uuttavuotta otimme vastaan rauhallisissa tunnelmissa. Juhlan tuntua oli ilmassa kun lähdimme porukalla (mä, Sanni ja hänen paikalliset tuttavansa) ottamaan paikallista vuotta 2556 vastaan kaupungin ytimessä muuan rokkipubissa. Erilainen uudenvuoden vaihde, enkä paremmin olisi osannut kuvitella sitä viettäväni, ihanassa seurassa ja tunnelmissa suurkaupungin sykkeessä!
Päivät Sannin helmoissa meni kuin siivillä. Hän oli vähän kipeenä (pääsimme täten tutustumaan myös paikalliseen sairaanhoitoon joka on vähintäänkin hemmottelua ja itse sairaalat ilmeisesti viiden tähden hotelleja vakuutuksen omaaville) joten otimme ihan rennosti. Tämähän kävi mulle paremmin kuin hyvin, onhan tässä reissun päällä oltu jo se reilu kaks kuukautta. Mitä?! Oonko mä ollu jo niin kauan? Toisaalta tuntuu vähemmältä ja toisaalta taas et ois ollu paljo kauemmin. Nyt oli siis ihan hyvä mullekkin rauhottuu. Oli ihana pestä pyykkiä koneessa, puhuu suomee, henkevii ja höpötellä, syödä turkinpippurii, maata auringossa, käydä leffassa, lukee, elbata, nauttii elämästä kaikinpuolin ja aivan mahtavassa seurasta!

Sannin helmoissa oli siis hyvä olla, mutta aina tulee se hetki kun kuuluu jatkaa matkaa. Mähän elän aikalailla päivä kerrallaan turhaa hötkyilemättä ja hyvä etten nytkään kerenny sitä junaa pohjoseen buukata, kun mun puhelin ilmotti tekstiviestin saapuneeksi. Joku otti yhteyttä mun taikkunumeroon:
Mitä mieltä mä olisin, jos lähettäs päiväksi tai muutamaksi jollekkin pienelle paratiisisaarelle enneku molempien tarvis jättää hyvästit Thaimaalle?
No mitä mieltä tästä nyt voi olla? Tyyppi ei ollu hullu korealainen muikkis, ja tä oli kai taas niitä kuuluisia valinnan hetkii elämässä…

Mitä tekee seikkailija Seppä?

Tä taitaa olla sellanen kelkka johon hyppään enemmän kuin mielelläni 🙂