Vang Vieng... Joidenkin rakastama, joidenkin halveksima. Ymmärrän hyvin miksi. Mä rakastin sitä setämiestä joka fiksas mun fillarin kahella eurolla ja tarjos bissen kaupan päälle.
Läksin lähimpään letkeeseen baariin kuosittamaan itteni rentoon huumaan. Tämänhän ne täällä osaa. Vanhana hippien paratiisina tunnettu levytysparatiisi Vang Vieng tarjoaa reppureissaajalle space ceikkii, happy pizzaa, oopium pirtelöö, vodkaa, viskii, bissee, You name it! Höystettynä vuorimaisemilla, luolilla, maalaismeiningillä ja kuuluisalla tuubailulla, eli massiivisella sisäkumilla laskua jokea pitkin kaljapäissään. Kelpaa!
Sehän oli siis mullakin mielessä. Ekana iltana törmäsinki spicystä tuttuihin naamoihin. He yöpy Bananassa joten mäkin päädyin sinne. Banana taas tarjos bungalowia 15000kipiä nuppi, nuotiopaikkaa, jokinäköalaa ja pellonlaitaa parhaille auringonlaskuille. Seuraavaan päivään lähettiinki tuubailu fiiliksissä liikkeelle. Oltiin saatu random tyypeiltä nämä tuubit ja käveltiin kylänraittia kohti tuktukkeja. Oltiin ku puulla päähän lyötyjä ku kuskit ei suostunu ottaa meitä kyytiin, MISTÄÄN HINNASTA?! Ja kun aasiaa puhutaan, niin se on paljon. Ei leimaa, ei asiaa joelle. Syy selves kun herra ’joen omistaja’ otti mestan haltuun. Hän omisti tuubien vuokrausfirman ja täten dominoi koko bisnestä. Tukkikusien kaa oli sopimus viedä vain hänen asiakkaansa laskupaikalle. Hän käski meidän mennä poliisilaitokselle. Meinasin kusta alleni naurusta. Onko jotenkin laitonta siis kävellä traktorinkumin kaa kaupungissa? Hän otti kumit haltuun ja sano soittavasa poliisit. Sälli oli ihan hiilenä, me ei. Pysyttiin vaan rauhallisina ja pyydettiin anteeksi erehdystä ja häntä palauttamaan meidän omaisuus. Tämähän oli suorastaan julkea teko, tällasta olen täällä aasiassa enemmänkin nähny. Jos valkonaama pyytää anteeksi, tämähän ei käy päinsä! Ja nyt hänen anastaessa toisen omaisuutta rikosta ei sattunut, hänen ei tarvisi mennä poliisilaitokselle. Tietenkin. Mulla alko mennä maku Vang Viengiin.
Ei siis tuubailtu, mut otettiin fillarit alle ja lähettiin sotkemaan Blue Laguunille kaheksan kilsan päähän. Järjetön rahastaminen osataan myös täällä. Siltatullimaksu (jolta kylläkin vältyttiin kun ylitimme joen bambuversiota pitkin), luolaan pääsymaksu, maksumaksumaksu.. Tä on kans kässistä. Missään muussa maassa sun ei varmasti tarvi maksaa mennäkses katsomaan luonnonmullistumaa?!? Mihin se raha menee? Sen vesiputouksen pyörittämiseenkö? Ei ainakaan yleisiin vessoihin, siltoihin tai rappujen ylläpitämiseen!… Mutta laguuni oli näkemisen arvonen. Turkoosi lampi, vuorten ympäröimänä ja kunnon kiipäminen vuorelle kannatti kun vastassa oli massiivinen luola makaava kultainen buddha sisässään. Vietin hyvän tunnin sisuksia ja seinämaalauksia tutkien. Laguunilla törmättiin lisää tuttuihin joiden kanssa ilta päättyikin maagisesti tähtitaivaan alla nuotion ääressä banjon soidessa. Elämää.
Seuraavana päivänä oli kuitenkin etenemisen makua jo ilmassa. Kaupunki ei ole Phuketin turistipullasta kaukana baarien pyörittäessä frendien uusintoja maratoonina, mutta maaseutu on kuvankaunis ja häkellyttävän rauhallinen. Eksoottisten lintujen visertäessä taustalla noi pari iltaa auringon laskiessa riisipeltojen taa tulee varmasti olemaan elämäni auringinlaskut top kympissä. Olin taluttaa upeaa Asamaani kylänraitilla kun muuan nainen kehui sitä. Pysähdyin juttelemaan ja kerroin ostaneeni sen Luang Prabangista, tulleeni 230kilsaa vuorten yli ja nyt jatkaisin Vientianeen. Selvisi että nainen omisti pyöräliikkeen ja oli kiinnostunut ostamaan pyöräni. Heitin ilmoille hyvän yläkantin, nainen ei tähän lähtenyt mutta menimme tinkaamisen pelisääntöjen mukaan eli annoin 25%alennuksen, ja tein niin mojovat voitot että päätinkin päättää pyöräilijän päiväni tähän.
Aamulla pistimme peukalot pystyyn. Toivotonta. Kolme on kai liikaa liftatessa. Tunnin jälkeen aloimme pysäyttelemään songthaeweja. Viidennen kohdalla päädyimyme hintaan 20kipiä nuppi pääkaupungin päälinja-autoasemalle. Perillä odotti ukotus. Meidät dumpattiin seittemän kilsaa kaupungin ulkopuolelle ja oletettavasti tyypin frendi sattu olemaan tuktukin kaa vastassa ilomielin viemässä meitä centteriin. Etittiin toinen kyyti ja päädyttiin maksaa femmat nuppi. Ostettiin yöbussiliput Pakseen ja hyvästeltiin osa porukasta. Vientianessa vietimme siis muutaman tunnin joka ei todellakaan haittaa, kaupungissa ei ole mitään mielenkiintosta meikäläiselle tässä vaiheessa. Haluun palmupuunvarjoon ja herätä kukonlauluun. Samoin Rob Uudesta-Seelannista, joten luksustelimme seuraavat 12tuntia yöbussissa kohti etelän 4000 saarta, välietappina Pakse.
Aamuauringossa kaupunki näytti pommituksen alle jääneeltä. Aavemainen Ranskalaisen pikkukylän kopio oli tomuinen ja luotaanpoistyöntävä. Päätös oli selvä, tänne ei jäädä, ei myöskään mennä touragenttien halpaan ja oteta päiväretkiä lähipitäjiin, eli peukalo pystyyn ja tielle taas. Kaks lava-autoa ja tuntia pyöhemmin löydettiin ittemme keskeltä ei vitun mitään tienhaarassa rutikuivan puun varjosta. Meidän onneksi jälleen vanha tuttu Devon myös. Kanadalainen ystävämme hyppäsi paikallisbussista pois nähtyään meidät ja liittyi pahvikyltti jengiimme matkalla etelää. Jälleennäkeminen oli puheensorinaa ja innokkaat heilutuksemme pysäyttikin seuraavan lava-auton ja kyyti Don Dhetille järjestyi kustannuksitta. Saari otettiin haltuun venheellä ja bungalowi auringonlaskuparvekkeella 50.000kipiin kolmelta. Paikka ei voita mun bamboo saarta mut näillä kulmilla kuluttasin kipini loppuun ennen rajan ylitystä jälleen Kambodzan puolelle.
riippumatonnainen 