Koh Samet

Lähdettiin maittavan aamiaisen jälkeen minibussilla kohti Koh Sametin saarta. Mä ja Ben.
Sanni halus tietenki tarkastaa äitimäisesti millasen hihhulin matkaan mä oikein lähdin ja tyyppi sai hyväksynnän.
Minibussi kyseiselle saarelle maksaa tingattua 200THB ja matka kestää vajaa kolme tuntia. Lähin pikku get away paratiisi Bangkokista. Ja olipahan hauska meikällekkin nähdä mihin suuntaan saari on kehitynyt, viimeksi kun täällä olin neljä vuotta sitten sillosen poikaystäväni kanssa. Aika hassuu.

Saarihan oli kehittyny kuin Levi konsanaan vuosien varrella. Toisaalta oon onnellinen saaren asukkaitten ja rikkaamman elämän puolesta, mutta kun katso rantaa syvemmälle kansallispuisto alueelle, löyty nimen takaa varsinainen kaatopaikka!
Viimeksi saarelle meni laivoja sillon ku ihmisiä oli tarpeeksi venheessä, nyt alettiin het myymään speedboattia ja päädyimmekin vehkulan kyytiin, koska muunlaisia veneitä ei enää näin myöhään kulkenut(menetiedä häntä) vaikkakin hinta ei ollut neuvoteltavissa, kiinteä 250THB. Iso paatti ois varmasti maksanu vaivaset viiskymppiä. Toisaalta isot botskit jää pääsatamaan jolloin vierailijan tarvii maksaa kansallispuistomaksu kun taas speedboatit vie suoraan sille rannalle mille matkustaja haluaa ja välttyy 200batin tiken ostolta. Rahan puolesta siis aivan sama millä keinoin saarelle matkustat, mutta ison paatin kyydistä luonto varmasti kiittää.
Sanotaan että Ao Nuan ranta on pikku boheemi hippi paratiisi. No en tiedä mikä yleisesti on näitten neljän adjektiivin määritelmä, mutta en löytäny mitään noista kolmesta kyseiseltä rannalta. Viimeksi kun täällä Samin kanssa käytiin oli saarella rikkaitten resortteja mutta muistan kuinka ennenvanhaan bungalowin sai 80 batilla. Mehän ei toki saarella majotuttu vaan luksus hotellissa noin 15min ajomatkan päässä Ban Phen kylästä. Ban Phekin oli kyllä muuttunu. Kasvanu, enne se oli pienenpieni kalastajakylä jossa katottiin valkoihosta ja pitkään eikä juuri kukaan puhunu englantia. Nyt näytti olevan jopa supermarkettia ja oikeeta bensiiniasemaa, aikamoista. Saarellakin siis bungalowin hinnat kuulu nyt olevan sitä 800-1200THB per yö. Periaatteessa mitä kauemmaksi satamasta sitä idyllisempää asuminen on, rannat yksityisempiä, mutta kalliimpaa. Näinkai se on kaikkialla minne menee.

Meidän tarina oli kuin Luukkaan evankeliumista 😀 Saavuttiin saaren bilerannalle Ao Phaihin. Syötiin suurempaan nälkään ja lähdettiin taskulampun valossa (”tähden johdattamana”) rämpimään kivikkoista rantaa pitkin kohti länttä. Ensimmäinen pienemmän oloinen mökkikylä oli täynnä joten päätimme jatkaa syvemmälle. Jotenkin kummassa onnistuimme kumminkin pyörimään ympyrää ja palaamaan samalle rannalle. Vähän pisti mietityttää miten voi olla näinkin identtinen ranta edelliseen 😀 Erehdyksen huomattuamme huomasi saman myös Pablo, rannan sekarotunen hurtta. Pablo näki parhaaksi lähteä meitä eteenpäin johdattamaan. Meistä kolmesta luonnollisesti koira tunsi saaren parhaiten, oli pimeää ja kello lähemmäs kahtatoista joten paras vaihtoehto siis oli seurata koiraa. En keksiny wyytä miksi en luottaisi eläimen vaistoihin? Läpi kivikoiden, metsän ja kukkuloiden saavuimme seuraavalle rannalle. Joku tosiaan oli hereillä vastaanotossa. Huoneet 800 minimissään, nyt tarvittaisiin Sepän neuvottelutaitoja:

Mullahan on riippumatto ja moskiittoverkko ja nyt on kuiva kausi. Jos huoneen lähtöhinta on 800 tietää tinkaamisella pääsevän minimissään 600 eli yleensähän hinta tippuu 25pinnaa, kultainen keskitie. Se olisi siltikin liikaa. Thaimaassa budjetti asumiselle meikällä on 200 ja PISTE. ”Telttapaikka” ja lupa käyttää suihkuja oli normisti tällasessa turistirysässä 200 per naama. Tinkasin hinnan 300 kahdelta ja viskipullon kaupan päälle.
Kaupat tuli tehtyä! Viskipullon sisällön käytin tietysti neuvotteluihin. Paras tapa kai tingata 800 batin bungalowi meikän päiväbudjettiin sopivaksi on juottaa majatalon isäntä humalaan eikä ollut pahitteeksi kun on opetellut muutaman sanan khmeriä, herra kun oli alunperin Kambodzasta kotoisin.

Pääsin nukkumaan kolmen aikaa yöllä, viimeksi näin myöhään valvonu kai sillon ku oli vielä työelämässä 😀 Mutta kannatti! Aamulla Puun ilmoitti voivansa majoittaa meidät bungalowiin (jossa siis muuten oli ilmastointi ja kuumavesi wadaaaap!) 400THB yö. Olimme tyytyväisiä.
Tästä alkoi rantaloma osa 5. Se siitä aktiivisesta vuoden alotuksesta 😀 No, kerkeehän sitä, nyt oli paljon mielenkiintosempaa viettää siirappisen suloisia hetkiä palmupuun alla. Tai niinhän mä taas luulin…

Minä ja mun pää. Moni varmaan tietää mitä tarkotan ku ihminen käyttäytyy täysin logiikan vastasesti. En tiedä onko se joku itsesuojeluvaisto joka pukkaa päälle, pakko kusta homma ite omalla toiminnallaan jos homma ei lähe kusemaan. Joittenkin kai on vaan pakko vaikka käyttäytyy täysin ääliömäisesti jos pelkästään etäinen suhtautuminen tai yhtäkkinen kylmyys toista kohtaan ei auta. Sehän ei oo tietenkään hirmu fiksua tai reilua.
Tämä perus suomalaisen naisen mentaliteetti ’mitä kusipäämpi, sen kiinnostavampi tai mitä mulkumpi sen mielenkiintosempi’ kai pitää paikkansa. Ei sillä että Ben ois ollu kusipää tai mulkku, ei lähellekkään! Päinvastoin hänhän oli täydellinen. Paperilla… Ja sielunsiskoni kai tietää myös mitä se taas tarkottaa tällaselle kieroutuneelle mielelle. Tietenkin siinä kiinnostus lopahtaa! Kaikki sujuu liian hyvin, asiat on liian helppoi, tyyppi on ihan liian mukava ja huomaavainen, missä kaikki jännitys ja yrittäminen?
Aloin siis miettimään ihmissuhteita näitten päivien aikana. Monelle määritelmä ’merkittävä parisuhde’ tarkoittaa ajallisesti pitkään kestänyttä suhdetta, toisille taas ehkä jos on kokenut henkilön kanssa jotain elämää suurempaa tai normaalista poikkeavaa, tai ehkä löytänyt seurustellessaan itsestään uusia ulottuvuuksia. Mä kyllä sanon että kaikki suhteet on jollain tavalla merkittäviä ja jättää jälkensä. Syyt, miksi jotku suhteet vie pidemmälle kuin toiset on kai monen tekijän summa, kai kaikella vaan on aikansa ja paikkansa, mutta lyhytkestoinen suhde ei välttämättä ole yhtään sen vähäpätöisempi kuin pitempikestoinen. Tä on ollu yks niistä mysteereistä mulle joka aiheuttaa turhaa katkeruutta. Pakko kai vaan yrittää ymmärtää ihmisten eri motiiveja.
Eikä tämäkään ollut missään nimessä vähäpätöinen, jälleenkerran päivastoin, näitten päivien aikana tosiaan opin jotain uutta itestäni, tai ehkä ennemminkin sisäistin jotain jonka tiesin olevan totta. Ensinnäkin saa olla aika pirun vaikuttava persoona että jaksan nähdä vaivaa viedessäni hommaa pidemmälle tai jos meinaa kesyttää mut. On vaan yksinkertasesti niin paljo mahtavia ihmisiä maailmassa että tarvis pariutuu kaikkien kaa ja rakastaa koko maailmaa ellei olis vähä valikoivampi. Olen siis myös edelleen vahvasti sitä mieltä että maailma on täynnä rakkautta, sitten kun siihen on valmis ja vastaanottavainen se kai osuu kohdalle. No, arvata saattaa että meikähän oli kaamee klassinen eukko joka antaa ymmärtää muttei ymmärrä antaa kun huomasin tosiaan etten ollutkaan niin vastaanottavaisella tuulella. Mutta oli ihana jälleen huomata miten upeita ihmisiä maailma tosiaan on pullollaan, hänkin siinä minua ymmärtäessään! Tää on vaan niin tätä, mulle käy kai nykyään aina näin vaikken sitä tarkota, viime hetkellä, tai just ku homma ois menossa vakavampaan suuntaan mä vetäydyn sinne kuoreeni ja oon pirun vaikeesti tavotettavissa.
Onneksi hän kumminkin ymmärsi yskän. Ja onneksi mä oon niitä ihmisiä jotka yleensä selittää miksi toimii niinku toimii ja ymmärtää tekojensa seuraukset ja seisoo sanojensa takana. Mä oon sen verran pitkällä reissulla, niinku huomaa, avoiminmielin kylläkin, mutta en oo valmis nyt oikeen mihinkään. Saatto myös jäädä yks jos toinenki juttu epäselväksi Suomenpäässä, en tarvi enempää epäselvyyksiä tän pääni ja mielenrauhani kaa. Oon täällä itteni takia, en haluu uhrata aikaani mihinkään muuhun ku itseni löytämiseen ja oon kai sen verran myös itserakas etten oo valmis nyt rakastaa ketään muuta ku itseeni.

En silti tarkota ettenkö ois nauttinu näistä päivistä. Tottakai! Täysin rinnoin, mutta päällimmäisenä mieleen jäi jälleen tämä itseni oivaltaminen enemmän kuin mitä saarella tapahtui. Vaikka toki tapahtui ja paljon! Mikä sen mukavampaa kuin temmeltää päivät pitkät rannalla ja vedessä! Tälläkin saarella kun aktiviteettia on kaikkeen makuun ja illat menikin rentoutuessa. Rannan voi valita sen perusteella mikä miellyttää. Hakeeko lapsiystävällistä rentoutumista, bilettämistä, reggaebaaria vai discoa, ruuaksi intialaista, thaita, kinkkii vai länkkärii, vuokraatko kanootin vai mopon päiväksi tai vaikka karkaatko saarihyppelylle, sekin on mahdollista. Me tultiin kuherruskuukaudelle jossa huomasin etten mä oo valmis leikkii kotista vielä piiiitkään aikaan. Matkailu avartaa, todellakin.

Saarelta lähteminen oli tehty ihanan kivuttomaksi. Iso botski irtos sillä viidelkybäl ja iso dösä Bangkokiin lähti just sopivasti sataman vierestä Ban Phestä. 173 batia ja kolme ja puoli tuntia myöhemmin löysimme itsemme Ekamain bussi asemalta josta saakin BTSsällä liikuttua näppärästi mihin suuntaan melkeenpä vaan. Ben meni yöksi vielä Fläbäriin (sarjassamme Sannin lempinimet :)) ennen lähtemistään Malesiaan ja mähän menisin vielä Sannille raportoimaan kuumat uutiset. Bangkokissa viettäsin vielä päivän tai kaksi, lisää vanhoja tuttuja olisi mahdollista tavata kun duunikuvioista tuttu Iitu pamahtaisi miehensä voimin kaupunkiin seuraavana päivänä. Mikäs kiire mulla on tässä valmiissa maailmassa, mutta pian, mä lupaan, mä liikun ja seuraava etappi oiskin sitte Chiang Mai!

Advertisement

Bangkok

Löysin paikkani Bangkokista. Flapping Duckissa dormi yö makso vaivaset 150 batii, olin jo kumminki maksanu yöni korealaiseen, joten muuttasin tänne kanaalin rantaan seuraavana päivänä. Jatkoin kierrostani takas kaaoshelvettiin päin, mutta näin kaupungin aivan uusin silmin. Banglamphun alue on kaunis ja ystävällinen ja tietty hullun halpa. Niinku monissa kaupungeissa joissa jaksaa vain katsoa pintaa syvemmälle tylsistyä ei voi kun pää pyörii kuin tikanpojalla uusien tuoksujen ja näkyjen ympärillä. Haahuilin menemään ja ulostautuessani muuan parfymeriasta (lempi harrastuksiani on mennä rikkaiden ihmisten liikkeisiin läträmään testereillä :)) Thanon Chakrabongsella törmäsin uuteen ystävääni Ali Babaan.

”Priti gööl, wee aa ju goin?” Hän huhuili minulle istuen rotvallilla kenkää korjaten. No enhän mä mihinkään ollu menossa. Painoin siis puuta ja otin viskistä ryyppyä. Siinä ilta vierähti kivasti elämää suurempia jutellessa. Tyyppi oli syntyjään Italiasta, kasvanu Saksassa ja maailmalle lähteny parikymppisenä. Näitten tietojen lypsämiseen meni hyvä tovi, eikä tieto ollutkaan kovin relevanttia. Hän sanoin tänään olevansa Ali Baba, huomenna ehkä Fernando ja viikon päästä Alonso. Valokuvan ottaminen olisi ollut turhuutta, sehän vanhenee minuuteissa! Ja niinkuin itsekkin olen välillä huomannut miten on parempi ollakkin ottamatta. Jotkut hetket on parempia ilman, joitakin ei voi kaapata kuvaan ja jotkut ihmiset missaavat sen itse hetken kun kumarrutaan katsomaan minkälainen otos tuli otettua…
Hän oli viisas ja karismaattinen herrasmies, ikää 54 vuotta, kahden lapsen isä, ollut naimisissa kahdeksan kertaa. Nyt omisti karkkikaupan Saksassa, ravintolan ja hostellin Bangkokissa ja kutsui itseään mustalaiseksi ja minua tyttärekseen. Miksikö? ”Koska mustalasia on monenlaisia” hän sanoi ”ja sinä olet kuin minä! Täytyy vaan muistaa pari juttua” ja rupesi tarinoimaan minulle ’meidän’ elämäntavasta.
Mustalaisuuden perusopetus numero yksi: Ole ylpeä siitä,mitä olet.
Opetus numero kaksi: Muista että mustalaisia on monenlaisia.
Opetus numero kolme: Muista tulot.
Opetus numero neljä: Rakasta ja tule rakastetuksi.
Opetus numero viisi: Juo viinaa ja ilakoi. Nauti elämästä!
Opetus numero kuusi: Syö hyvin ja rakasta ruokaa!
Opetus numero seitsemän: Unohda nimesi ja kotimaasi.
Opetus numero kahdeksan: Elä päivä kerrallaan.
Opetus numero yhdeksän: Ole ystävällinen niin sinullekkin ollaan ystävällisiä.
Opetus numero kymmenen: Muista edelleen ne tulot.

Jos näillä mennään niin nään todellakin tseni mustalaisena. Toisaalta aloin miettii miks sitä oikeen tarvii lokeroida itseään. Ootko travelleri, turisti vai lomalainen? Mikä uskonto? Mikä puolue? Mikä maa ja mikä valuutta? Mitä väliä sillä oikeestaan on? Kertooko nää asiat jotain oikeesti siitä persoonasta vai onko ne vaan kysymyksiä jotka luo niitä ennakkoluuloja ja stereotypioita?

Koin ”elämä on täynnä valintoja” hetkiä palatessani guesthouseen kun etelä koralainen muikkis kysy lyhyen juttutuokiomme jälkeen lähtisinkö hänen kanssaan seuraavana päivänä jollekkin pienelle saarelle. Mikä ihme munkkipulla?! Mitään ei tarvis maksaa, ei asumista, kyytejä tai liioin ruokia tai juomia. Miksei? Toisaalta olin just pääsemässä sisälle Bangkokiin ja toisaalta sadasosa sekunnin miettimisen jälkeen tajusin et tää mimmihän on han sekasi, tai ei sekasi, mut yks niistä ihmisistä jotka ei vaan osaa olla yksin. Päätin antaa hänelle lahjan, tehdä plveluksen jota hän toivottavasti arvostaa joskus hamassa tulevaisuudessa. Moneen kelkkaan mä oon hypänny, mut tän jätin välistä. En siis lähteny.

Aamulla siirsin siis kamani Flapping Duckiin. Oli kaunis aamu. Bangkok oli aurinkoisempi ku koskaan ja mä olin yhtä hymyä.
Kun olin tsekannu itteni sisään otin kirjan ja yritin lukea. Kääriytyessäni siihen sohvan nurkkaan munkin sanat kehon ja mielen harmoniasta pyöri mun päässä. En pystyny keskittyy. Jäin kuuntelemaan kitaraa. Majataloahan piti maailman ihanin pariskunta, Lauren ja paikallinen Es. Katselin ympärilleni. En oo hetkeen tuntenu olevani niin kotona. Kaikki mun ympärillä muistutti mua mun entisestä kodista ja loput esineet ja asiat oli sellasia joita voisin kuvitella joskus omistavani. Vinyylisoitin ja levyt, eripari nojatuolit, lamput ja matot.Sohvatyynyistä kirjahyllyn antimiin koin olevani ympäristössä jota kodiksi voisi kutsua. Mulla oli muutama päivä aikaa ennenku Sanni palaisi Bangkokiin, se riittäisi. Tieto siitä että voin edelleen tuntea olevani jossain kuin kotonani oli suunnattoman lohduttavaa. Tieto siitä että on olemassa tällanen paikka, paikka jonne palata… Olla kuin kotona. Mun keho ja mieli oli siinä sohvalla, ja mä olin niin onnellinen!

Tajusin ettei mun tarvi mihinkään temppeliin lukittautua pystyäkseni siihen, mä koin sen saman onnen siinä sohvan nurkassa kun Es soitti Canonia kitaralla, suitsukkeet tuoksu ja aurinko paisto. Itketti vallan. Elämä on ihanaa! Nyt haluun piirtää!

Es näytti mulle kaupan josta ostaa taiteilijatarvikkeita. Houkutus ostaa maaleja ja siveltimiä oli kova, mutta tyydyin välttämättömiin, kyniin ja papereihin. Olin muutaman (tai itseasiassa noin kymmenen:)) tatskaa jälessä ja olinpa jopa saanu tauluprojektin suomeen lähetettäväksi.
Aloin siis piirtää kunnes mun viereen istui Ben.

Hän oli lomalla Lontoosta ja teki työkseen jotain yli mun aivokapasiteetin. Jotain jolla oli jotain tekimistä aurinkoenergian kanssa. Tällä kaikella ei myöskään tietenkään ollu mitään tekemistä sen kaa millanen henkilö hän itseasiassa oli. En tiedä johtuko kaikki puhtaasti hänen ulosannistaan, kenties munkin sanoista, mun uudesta tavasta nähdä ihmiset ja asiat, planeettojen ja tähtien sijainnista, auringonpistoksesta vai keskustelusta joka taas jälleen kerran lähti liikkeelle mun tatskasta mutta löysikin aivan uudenlaisen suunnan, mutta hän oli ehkä yksi hienoimmista ihmisistä kehen oo reissullani törmänny. Oltiin samalla aaltopituudella mutta eri taajuudella, ja se kai monesti tekeekin toisesta mielenkiintosen.

Vietin siis kolme päivää piirtäen siinä lattialla ja tutustuen Beniin ja Bangkokiin. Uudenvuoden aattoaamu sarasti ja mun oli aika jatkaa matkaa. Ja olinkin valmis siihen. Halu nähdä vanha ystävä oli kova ja mulla oli vahva tunne että mun ja Benin polut vielä kohtaa. Hyppäsin siis taksiin kohti Dindaengia. Minä kokonaisuutena, keho ja mieli.

Mitä sit tälle taululle tapahtu? Jos joku on nähny mun teoksen Ilmestys, voi arvata miltä Ilmestys II näyttäisi, eli mun ajatukset kuvina sen kolmen päivän ajalta. No, eihän sitä voinu enää myydä. Se jäi sinne minne se kuuluikin, mun uuteen väliaikaiskotiin.

Jatkoin siis matkaa ja oli aivan upeeta nähdä Sannia! Jälleen näkeminen oli läpänheittoo, riemua, naurua, rentoilua ja hengailua. Samalla vaihdettiin kuulumisia ja kaipuun tunteita kotiin. Meillähän on tapana nähdä aina jossain muualla kun kotiseuduilla, viimeksi hengailtiin toukokuussa Barcelonassa 🙂
Uuttavuotta otimme vastaan rauhallisissa tunnelmissa. Juhlan tuntua oli ilmassa kun lähdimme porukalla (mä, Sanni ja hänen paikalliset tuttavansa) ottamaan paikallista vuotta 2556 vastaan kaupungin ytimessä muuan rokkipubissa. Erilainen uudenvuoden vaihde, enkä paremmin olisi osannut kuvitella sitä viettäväni, ihanassa seurassa ja tunnelmissa suurkaupungin sykkeessä!
Päivät Sannin helmoissa meni kuin siivillä. Hän oli vähän kipeenä (pääsimme täten tutustumaan myös paikalliseen sairaanhoitoon joka on vähintäänkin hemmottelua ja itse sairaalat ilmeisesti viiden tähden hotelleja vakuutuksen omaaville) joten otimme ihan rennosti. Tämähän kävi mulle paremmin kuin hyvin, onhan tässä reissun päällä oltu jo se reilu kaks kuukautta. Mitä?! Oonko mä ollu jo niin kauan? Toisaalta tuntuu vähemmältä ja toisaalta taas et ois ollu paljo kauemmin. Nyt oli siis ihan hyvä mullekkin rauhottuu. Oli ihana pestä pyykkiä koneessa, puhuu suomee, henkevii ja höpötellä, syödä turkinpippurii, maata auringossa, käydä leffassa, lukee, elbata, nauttii elämästä kaikinpuolin ja aivan mahtavassa seurasta!

Sannin helmoissa oli siis hyvä olla, mutta aina tulee se hetki kun kuuluu jatkaa matkaa. Mähän elän aikalailla päivä kerrallaan turhaa hötkyilemättä ja hyvä etten nytkään kerenny sitä junaa pohjoseen buukata, kun mun puhelin ilmotti tekstiviestin saapuneeksi. Joku otti yhteyttä mun taikkunumeroon:
Mitä mieltä mä olisin, jos lähettäs päiväksi tai muutamaksi jollekkin pienelle paratiisisaarelle enneku molempien tarvis jättää hyvästit Thaimaalle?
No mitä mieltä tästä nyt voi olla? Tyyppi ei ollu hullu korealainen muikkis, ja tä oli kai taas niitä kuuluisia valinnan hetkii elämässä…

Mitä tekee seikkailija Seppä?

Tä taitaa olla sellanen kelkka johon hyppään enemmän kuin mielelläni 🙂

Mestoilla! Bangkok ja lähdön fiilikset!

Vihdoin ja viimein, täällä!

Lähtö Suomesta meni varmaan just niinku pitikin ja fiilikset oli just sit sitä mitä ei osannu edes kuvitella etukäteen. Sunnuntai-illan läksäribileet oli kommelluksista huolimatta aivan loistavat! Tuli semmonen fiilis että jos ois joku taika, niin käyttäsin ”pysäytä aika”-taian… Huono omatunto siitä miten ei varmasti kerenny jakaa aikaansa tasavertasesti kaikkien kanssa.. Mutta ihanaa oli, hyvin humalaista myos ja aamulla edelleen. Pari tuntia nukkuneena rakas siskoni poikaystävänsä kanssa heitti minut ja Annikan sitten Helsinki-Vantaalle. Itketti. Paljon.

Lisäksi tuli miettineeksi edellisillan ihmisiä ja itketti lisää. Minulla oli aikalailla yksi asia tälle reissulle mukaan jolla oli tunnearvoa enemmänkin kuin mitään käytännön hyötyä: madventures-kirjasta tuttu maailmankartta jonka riku ja tunna olivat minulle omistaneet ja johon kaikki tärkeät ihmiset oli jtn kirjottanut, jota olisin säästellyt luettavaksi pahimpaan koti-ikavään.. Katosi.. Mutta kun tämänkin asian sisäisti että jotain noin naurettavan pientä mutta tärkeää oli kadottanut, tuntui että ehkä niin pitikin käydä. Nyt pitää irtautua.

Vaikka olemme Jaervisen kanssa tunnettuja koheltamisesta meitä EI mm kuulutettu lennolle, eli kaikki lentoon liittyvä sujui kaiketi hyvin. Istanbulissa koimme ensimmäiset ahdistukset: kenttä oli todella sekava, pieni, tunkkainen, epäystävällinen jajaja… Mikä jetlag? ..Onneksi odotus oli vain kolme tuntia ja lento Bangkokiin yön yli meikällä nukkuessa ja Annikalla leffoja katsoessa tuntui jopa rentouttavalta.

Kun kone nousi ilmaan Helsingistä oli tosiaan fiilis ihan jtn sanoinkuvailematonta ja odottamatonta: hämmentävä sekoitus kunnioitusta, surrealismia, surua, iloa, kaipuuta, irtautumista, suuruuden tunnetta.. Miten minun pieni pääni tulee käsittelemään kaiken ihmeellisen ja uuden? Samalla hetkellä luin siskoni jäähyväiskirjettä ja maagisesti soitin toisti tajuntaani saman laulun lyriikkaa mitä siskoni oli siteerannut kirjeeseensä:

”Minä suojelen sinua kaikelta

mitä ikinä keksitkin pelätä

ei ole sellaista pimeää

mitä minun hento käteni ei torjuisi.”

…ja siitä seurasi huojennusta ja helpotusta. Annikan vielä istuessa siinä vieressä tämä suuri matka ei tuntunut enää noiden sadasosasekuntien jälkeen taaskaan yhtään hullummalta idealta.

Eilen siis saavuttiin Bangkokiin. Hetken katseltuamme viimehetken lentoja etelämpään päädyimme jäämään yöksi kaupunkiin ja matkaavamme junalla seuraavana päivänä.

Tänään siis matka jatkuu. Jetlag painaa vielä päälle mutta sitkeästi yritämme taistella sitä kuin kulttuurishokkiakin vastaan. Kuumottelijat ja kaupustelijat alkavat olla taustahälyä ja rahanarvon sekä kusetusyritykset soittaa päässamme pikku tiukuja.

Seuraavaksi etsimään täydellistä riippumattoa, ja tämähän on tärkeää koska tulemme luomaan  sellaisen ”sieni kasvaa puussa”symbioosin tämän matkan aikana jonka kuuluu olla vähintäänkin täydellinen.

Kettu ja kotka kuittaa! Voikaa siellä Suomessa hyvin, me ainakin täällä.