Muutaman päivän vielä chillattuani Spicyssa lähdin siis matkaan. Luang Prabangissa viihdyin kokonaiset 12 päivää ja tuli varmasti nähtyä tämä kaupunki kaikin puolin 🙂
Päivät meni touhutessa ja illat spicyn maagisella parvekkeella istuessa. Parvekkeesta tuli meidän olohuone, me ketkä viivyttiin se pari viikkoa levitettiin tavaroitamme pitkin guesthousea ja mäkin purin koko rinkan ekaa kertaa 😀 Löyty mahtava porukka, sekotus eri ikiä ja kansallisuuksia, monia ajatuksia ja ideoita, loistava porukka, meidän pikku spicy perhe. Tästä saimmekin älynväläyksen järjestää häät, tai ehkä se oli monen tekijän summa, mutta aasiassa mennään naimisiin jatkuvasti. Oon ohittanu niin monet juhlapaikat ja osallistunutkin Vietnamilaisiin sekä Thaimaalaisiin häihin, mutta Laolaisia en ollut vielä nähnyt. Puhuttiin myös facebookin vaikutuksesta ihmismieleen ja miten Suomessakin sanonta ”kirkossa kuulutettu” pitäisi kai vaihtaa ”facessa postattu”, kun sukunimi vaihtuu tällä virtuaalisella aikajanallasi, se on vihdoin virallista. Facessa on paljon hyvää, on helppo pysyä yhteydessä ihmisiin, sen on huomannut varsin hyvin täällä reissatessa, mutta on myös kummallisuuksia joita on vaikea tajuta. Esim juurikin tämä jos facessa jotain ilmotat, se on absoluuttinen totuus. Kaikki pilailee jos joku jättää facensa auki esim työpaikalla, varmasti joku ilmoittaa että paskoit housuusi ja jouduit lähtemään toimistolta pukeutuneena pöytäliinaan.
Koska meidän perheessä täytyi olla tietenkin ne ”vanhemmat” luonnollisesti minä ja Graham spicyssä kauimmin viihtyneinä ansaitsimme paikkamme paikan kuninkaana ja kuningattarena, perheen päinä. Läppää vielä vähän venyttääksemme nimesimme häät ”The Royal Wedding”iksi eli kuninkaallisiksi häiksi, ja tämä myös siksi koska tulevalla aviomiehelläni sattui olemaan hyvinkin aatelinen vanha Irlantilainen sukunimi. Vitsi venyi ja venyi naurettaviin sfääreihin ja lopulta teimme testin ja päivitin tilani vasta naineena. Tämä aiheutti kysymysmerkkien tulvan sekä kasi-nolla hymiöitä postilaatikkoni täyteen. ”Mitä sä oikeen teet siellä?!” Huvituin näistä kyselyistä aika lailla 😀 Tiedän että monet tuntee mut hulluista tempauksista, mutta ne ketkä mut todella tuntee tietää kai sen etten oo ikinä halunnu ees naimisiin, saatika sitten jonkun kaa kenet oon tuntenu viikon 😀 Juu ei, tä tarina ei menny ihan niinku elokuvissa.
Julkaisimme hääkuvan joka oli sen verran feikki että luulimme jengin tajuavan… Ei, edelleen harhakuva pysyi ja itseasiassa joidenkin mielestä tämä oli se todiste jonka he halusivat nähdä. Kuva solmitusta liitosta eli kännisiä nuoria, pukeutuneena kuin naamiaisiin. Hämärä kuva meistä aamun pikkutunneilla katketessamme nauruun.
Viimenen sinetti tälle vakavalle vitsille oli tietenkin nimen vaihdos, tämän jälkeen kaikki olisi todellista. Paluutahan ei enää ollut. Pakko oli nähdä tämänkin teon reaktio. Se oli siinä. Virallisesti naimisissa, ja vain koska ”se oli postattu facee”. Huvittavaa, eikö?
hääkakkua omnom
Mutta perheen oli aika hajota. Mä olin ostanu fillarin ja lähtisin ylittämään noi vuoret. Ja kun sade oli vihdoin lakannut (nythän siis on kuiva kausi, mutta jos sataa, se tulee kovaa ja kunnolla ja 12 tuntia putkeen)mä lähdin matkaan. Olisin voinu laittaa rinkkani jonkun mukana Vientianeen jonne minunkin tieni veisi noin viikon sisällä, mutta halusin tuntee tän omistamisen taakan, koko sen seitsemän vaivasta kiloa mä halusin kantaa. Tulin miettineeksi siinä pyöräillessäni miten kaikkien kannattaisi kokeilla sitä. Kantaa koko maallista omaisuuttaan selässään matkatessaan eteenpäin. Tämä saa aikalailla funtsimaan mitä sitä oikeasti tarvitsee ja harkitsemaan tulevia hankintojaan. Pikku Myytä lainatakseni ”omistaminen merkitsee vain huolia ja matkalaukkuja joita joutuu raahaamaan mukanaan” tai kuten buddhalaisuudessa opetetaan,omistaminen tuo tuskaa.
Mietin myös Suomea. Maisemathan oli mielettömät! Noita vuoria ei voi kuin arvostaa, ja vaikka niitä tuli tuijotettua semmonen reilu 20 tuntia, ei niistä saa tarpeekseen… Mutta kuvittelin ruskan. Nythän on tosiaan talvi eli kuivakausi, tiet pöllyää ja maakasvit ja pensaat huutaa vettä. Korkeammissa ilmanaloissa on kosteampaa ja täten kai puut ovat ikivihreitä, mutta ilma seisoo teillä ja syvällä metsissä, luolissa niinkuin merepinnankin tasolla voi olla tuskastuttavan kuuma. Mutta vuorilla on kylmä(+10’C) tai mun aasian lämpöön tottuneella elimistöllä ainakin oli. Ei tietenkään siinä vaiheessa kun on tampannu ittesä plus sen extra seittemän kiloo ylös, mutta kun tuli ne mäet alas. Ja sillon mä mietin niitä värejä… Meidän upeat neljä vuodenaikaa. Oli aurinko, se Suomenkin syksystä tuttu kylmä mutta kirkas syysaurinko. Oli virkistävä tuulenvire, samanlainen kuin Suomen Turussa Luostarinmäen päällä, tai Jyväskylässä koulumatkoiltani tutut Palokan puuskat ylittäessäni siltaa, kuin Hangon merituulen saadessa silmäni kyynelehtimään tai Lapissa jäätävän tihkun raiskatessa paleltuneita poskiani… Talvi. Lumi. Te siellä Suomessa haluatte tänne lämpöön, mä voisin katella talvea hetken… Mutta tottahan se on ettei sitä kuukautta tai kahta kauempaa kai katselisi 🙂 Huokasin, koti Suomi. Alan todella arvostaa sitä, päivä päivältä enemmän, joka on hassu huomata näissäkin hetkissä kun ei haluaisi olla missään muualla. Siellä se on ajatusteni taka-alalla.
Mitä saavutukseeni tulee (ja kyllä, sanoisin pyöräretkeni olleen tähän mennessä enemmänkin saavutus kuin kokemus. Vaikka kokemusta lähdin hakemaan, saavuttaessani ensimmäisen päivän etappini Kiu Kachamin yli 2300metris koin ylittäneeni itseni.) matka oli rankka. Jos olisin buukannut tourin matkanjärjestäjän kautta olisimme pakanneet vuokrapyörät pakuun ja ajaneet tänne ensimmäiseen etappiin josta matka kohti Vientianea olisi alkanut.
Ymmärrän varsin hyvin miksi..
Vaivaset 80km. Mä olin olin pyörän selässä ennenkuin aurinko nousi. Nautittuani viimeisen aamiaisen ”aviomieheni” ja tyttäremme Hannahin kanssa hyvästelin perheen ja upean Luang Prabangin. Ja kaupunki hyvästeli mut. Kun lähdin polkemaan oli almujen keruu aika. Oli aika vaikuttava näky polkee tätä Roud 13:sta paikallisten ollessa polvillaan kadun varrella, syväkumartaen ja almujaan ojentaen. Nämä oli tietenkin tarkoitettu munkeille, mutta en voinu olla huvittumatta, ihan kuin kyläläiset olisivat kumartaneet mulle, spicyn kuningattarelle 😀
Ekat 10km oli pikku nousuja ja laskuja. Mukavaa matkan taittamista. Lihakset lämpeni ja ympärillä tapahtu kun pienet ihmiset meni kouluun, kyläläiset katkoivat kauloja kanoilta, lakaisivat katuja ja valmistautuivat alkavaan päivään. Todella miellyttävää. Suurin osa kumminkin näistä ensimmäisistä 80:stä kilometristä oli ylämäkeä. Aina kun tuli alamäki, huokasin helpotuksesta, mutta rullatessani 10km alamäkeen tietenkin tarkoitti että vastassa on myös ylämäki. Niitähän tosiaan oli, pisin osuus 30km jopa 6%nousulla. Muistan nähneeni Levin tuntureilla varootuskolmioita 2% nousuista. AUTOLLA. Nämä prosentit tutui reisissä, pohkeissa, perseessä ja kun vihdoin lahestyin Kui Kachamia mun jokikinen lihas tärisi. Viimesessä alamäessä itkin helpotuksesta. Pahin oli takana mutta taitoin silti matkaani mutka mutkalta ja kilsa kilsalta. Hautakiviä muistuttavat ”liikennemerkit” olivat toivon kipinäni ja tuskani tuottaja; näistä kun näki kilometrit seuraavaan kaupunkiin. Lisää puhtia sain ohittaessani kyliä, lasten juostessa rinnalla niin pitkälle kuin jaksoivat, toisten heittäessä yläfemmaa ”sabaidii” huutojen saattelemana.
Vaikeuksia oli kuitenkin edessä. Mun etujarrupala tippu. Onneks mitään ei sattunu, mutta tämä tarkoitti tietenkin huoltoa. Koitin polkea jonkin matkaa, mutta pian huomasin pelkän takajarrun toimiessa toimintani olevan aika hazardia. Pysähdyin tien varteen ja tällöin luokseni löysi Sin. 17 vuotias tyypillinen Laolainen. (Paiallisillehan on äärimmäisen tärkeää etyä kutsut häntä oikella ”heimo nimellä”. On Laoja, Hmongeja ja mooonia muita. Jos vahinhgossa yleistät sanoen jotain Hmnogia Laolaiseksi on tämä suuri loukkaus. Paras tapa saada selvyys on johdatella keskustelu kohtaan jossa selveää mitä heimoa henkilö edustaa. Tämä on kai sama kuin jos satut sanomaan Skottia Englantilaiseksi.)
Sin oli super ystävällinen. Hänellä oli skootteri ja tarjosi kyytiä seuraavaan pitäjään jossa voiain fiksata pyöräni. Saattaa kuulostaa aika kiikkerältä mutta niin me sit mentiin ne viimeset kilsat. Mä takana rinkka selässä, pyörä meidän välissä ja Sin polvet suussa ajaen 😀 Hän vei mut pyörä liikkeeseen, jarru fiksattiin ja pätinkin päiväni siihen. Loppujen lopuksi mun ekan päivän huippunopeus tais olla max 10km/h :D. Olin nii rätti väsyny että suihkun jälkeen tsippasin vaikka ilta oli vasta nuori. Itse ”kaupunki” jäi arvoitukseksi. Mulle se näytti jälleen ”same same but different” niinkuin monet muutki kylä pahaset täällä Laosissa.
Seuraavana aamuna odotin auringon nousuun. Helpotuin kun näin pilvet. Tulisi viileä päivä. Koska tsippasin edellisenä iltana kesken kaiken, jäi puhelin lataamatta ja täten siis kuvien ottaminen jäi vähiin. Mutta edelleen olen sitä mieltä että ilman kameraa on parempi. Varsinkin mitä maisemiin tulee. Huonolla kameralla muisto vääristyy, usein kuva säilyy aidompana omassa mielessä ja jälleen google tarjoaa varmasti parempia otoksia. Tässä kuitenkin mun komistus ja ne ylitetyt vuoret:
Sitten olisikin luvassa 97km ja lisää vuoria. Matkan varrella olisi kuumaa lähdettä (lue lämmin lampi) pari puroa, lisää kyliä, hikeä ja kyyneliä. Tämä päivä oli kuitenkin helpompi. Hyvin levänneenä uusi päivä alkoi miellyttävästi. Helpotuksekseni huomasin vuorien pikkuhiljaa hiipuvan ja viimesessä kunnon mäessä olin yhtä hymyä. En oo hiffannu aiemmin mikä mua vauhtilajeissa viehättää, nyt tiedän. Oletettavasti se adrenaliini joka kohisee päässä rinteitä alas syöksyllä laskiessa tai kartinki radalla mutkia pujotellessa. En tiedä miten lujaa menin, mut tuntu ku oisin liitäny.
Mitä varusteisiin tällä mun retkellä tulee, arvata saattaa ettei ne ollu mitään ykkösluokkaa… En ostanu pyöräilyshortseja tai urheilutoppeja. Kenkinä toimi spicylaisten maalaamat kannustushuutoja koristavat converset. Aurinkorasva, vauvatalkki, hätävara ruoka ja paljo vettä oli riittävä turva. Hyvät varusteet helpottaa ja vie varmasti pitkälle mut mun kipinänä toimi ihanan ystäväni Annikan antama reissuvihko, jonka välissä oli jäljellä yksi, kovia kokenut ja vettynyt Sisu pastilli ❤ Suomalaisella sisulla ne vuoret ylitetään, ihan kuin Veikka aikanaan 😉
Ilman vaihteita kumminkaan ei…Luvassa oli lisää ongelmia. Kun vuoret oli ohitettu mun ketju katkes. Ei siinä mitään, tottakai mukana oli varaketju ja pari kumia, työkaluja, mutta kun pysähdyin fiksaamaan fillariani tyypillisin avuliaat laolaiset tulivat auttamaan. Tällainen moni vaihteinen maaginen leluhan oli monelle uusi ilmestys ja pyörää rassattiin ja koeajettiin ja puunattiin. Loppupeleissä vaihteet meni sököksi. Kiitin vuolaasti avusta lahjuksin ja kysyin miten pääsisin lähimpään pyöräliikkeeseen korjauttamaan pelini. Paikalle haettiin kylän ainoa englantia puhuva poika joka alkoi tinkaamaan hintaa kyydistä. Se siitä avuliaisuudesta, mä nostin peukalon pystyyn eikä aikaakaan kun tapasin rikkaimmat paikalliset keihin oon törmänny. Tyypit oli pikkupomoja kaasun jakelijalla ja tulossa antiikkimarkkinoilta. Kyydistä ei tarvinu maksaa ja lisäksi he kutsuivat minut illan istujaisiin Vang Viengissä. Halusin kumminkin saada pyörän kuntoon ja rasvaset kädet, hikiä valuva olomuotoni ja hajuni ei varsinaisesti viehättänyt itseäni ja jäin kyydistä mekaanikon pajalla. Bisse ja fiksaus makso kaks euroo ja sain vihdoin relata!
230km takana, 200 edessä. Nyt kuitenkin jäisin rentoutumaan hetkeksi, etsisin spicysta tuttuja kasvoja ja antaisin Vang Viengin näyttää mitä tällä entisellä hippien paratiisilla, nykyisellä turistikeskittymällä on oikein tarjottavanaan.
kiitos ja kumarrus!
riippumatonnainen 
