Cameron Highlands oli siis ehdottomasti kokemisen arvonen enkä ois halunnu tehä sitä mitenkään muuten ku autolla. Kohokohtana oli Mossy Forest joka siis oli todella umpeenkasvanut, suomainen ja sammaleinen keijumetsä. Meidän oli tarkotus tehdä pikku puolen tunnin luuppi metsässä, mut ymmärrettiin vähä väärin mikä tän luupin funktio oli. Lähettiin syvemmälle metsään ja puolentoista tunnin jälkeen törmättiin kahteen muuhun patikoijaan jotka oli ollu metsässä tuntikausia ja kerto ettei mitään ”ympyrää” ole. Meillähän ei tunnetusti ollu mitään kunnon patikointi vermeitä, ei kenkiä tai itikkasuojaa ja nämä hassut matkaajat halus filmata meitä koska me oltiin ”bravest women in the whole world”. Meriittiä idiotismista! Hyvä näinki 🙂
Paluumatkalla meidän kyytiin liftas parivaljakko Hollannista. Riepuraukat oli patikoinu ylös asti, siis kuustuhatta metriä! Toisaalta ymmärrettävää kun taksista pyydettiin kuulemma mansikoita ja niinkun me autolla ajaessa huomattiin, tie ei ollut mikään maailman parhain ja nousut aika sairaan jyrkkiä.
Palautettiin auto mahtavien kolmen päivän jälkeen takas Ipohiin. Mitään sen enempää kyselemättä setä otti avaimet haltuun ja kiiteltiin molemmin puolin. Meillä oli aikaa iltaan asti ennenku yöbussi Kota Bharulle lähtis. Mentiin ihmettelee Tescoa ynnä muita ihanasti ilmastoituja kauppakeskuksia. Liput hommattiin jälleen samalla tekniikalla, eli asemalle mars ja muuan täti osotti tiskin josta myytiin lippuja Kota Bharulle. Kun oli aika lähteä kysyttiin miltä laiturilta bussi lähtee. Sedät pisti puodista luukkuja kiinni ja sanovat et näyttävät meille laiturin. Tuttu juttu, tai niin me taas luultiin.. Meidät vietiin parkkihalliin jossa oli jonkin sortin Tokio drift oottamassa. Oltiin vähä epävarmoja mut istuttiin kyytiin. Ovet napsahti lukkoon ja lähettiin ajaa. Fiz panikoi jo ensi metreillä. Mä kysyin minne me mennään ja miksei bussi lähteny kyseiseltä asemalta vaikka meille niin sanottiin. Oltiin motarilla kun tyypit selitti et tie on tukossa ja et bussi lähtee kaupungin ulkopuolelta eri asemalta. Kuulosti ihme selitykseltä, miksei meille aiemmin sanottu mitään? Otin kuitenki lunkisti, mulla oli luottoo näihin tuntemattomiin. Fiz oli itkun partaalla ja piteli paperisaksia ja jäätelötötteröä esittävää mustekynää toisessa kädessään. Mua vähän huvitti. Viistoista minuuttia myöhemmin oltiin jossain hevon kuusessa mutta linja-auto asemalla kuitenkin. Fiz pauhas pojille ettei näin kuulu tehdä, varotuksen sana autolla ajelusta ois ollu kyl paikallaan. Tyypit oli vähä hämillään ja pyyteli anteeksi.
Venailua seuraava tunti ja dösässä taas. Aseman työntekijät kuin bussikuskit ja lipunmyyjät oli ihania, kohteliaita ja avuliaita alusta loppuun. Rauhottelin Fiziä ettei nyt olla Kambodzassa jossa jatkuvasti kuulee ryöstöistä ja onnettomuuksista. Tottakai on hyvä olla varuillaan, mutta niinkuin sanoin, viimekädessä mä ensisijaisesti luotan ihmisiin missä tahansa päin maailmaa oonkin.
Aamu valkeni ja bussi jätti meidät Kota Bharulla suoraan lippuluukun eteen. Kysyttiin hintaa laivaan ja sisarusten omistuksessa olevan lippukopin naiskaunokainen antoi hintaa 20MR menopaluu. Mahtavaa! Mentiin siis aamiaiselle eikä vaivauduttu kyselemään muilta piljetin vekslaajilta vastatarjousta. Laivoja molemmille saarille lähtee tunnin välein, mutta niinkuin sanotaan, aikanen lintu madon nappaa jos halajaa saada parhaat bungalowit. Nythän oli kumminkin sesonki vasta alkamassa, mutta koska itse Kota Bahrulla ei varsinaisesti ollu mitään tekemistä, otettiin kello 8 paatti Perhantian Kecilille.
Sisarsarjan kauniimpi edustaja, nättipoika Man oli ystävällinen ja käytti meidät kaupassa ja hyysäili menemään ennen laivaan astumista. Kun oltiin maksamassa lippuja laivaan oli hinta todellisuudessa 70 ringgettiä… Tästä syystä yleensä itse kysyn idioottimaisen monta kertaa paljonko lippu maksaa, mistä juna/bussi/laiva lähtee, monelta paikan päällä kuuluis olla, onko joku kolmas osapuoli joka liittyy tapahtumaan etc, ja ihan just tän takia, ettei tarvis pettyä kun joku ei mene niinku pitäs. Osattiin kumminki nauraa koko väärinkäsitykselle ja saatiin asialliset liput joihin hinta oli printattu. Man vei meidät satamaan ja laiva lähtiki heti.
Aamu aurinko oli kaunis näky, meri tyyni ja mun huonot speedboat kokemuksetkaan ei varjostanu matkaa. Oltiin intoa täynnä, valmiita ottaa saari haltuun. Kuski tiputtaa matkustajat mille rannalle kukin haluaa jäädä. Ja tämä kannattaa tosissaan tietää koska esim romantic beach on aikamoisen patikoinnin takana jos jäät väärällä rannalla pois. Me jäätiin Coral Bayhin, saaren toiseksi suurimmalle rannalle (joka oli silti aika minimaalinen) ja lähdettiin kyselemään bungalowia. Löydettiin söpö pikku maja Mayasta, 50MR yöltä. Henkilökunta oli maailman ihaninta! Juu, Dii ja Bob. Mökit oli vaatimattomia, mutta meille just sopivia, tai niinhän me taas luultiin…
Täällä tultas viettää kuus päivää. Eka päivä meni chillatessa ja merta ihaillessa. Kuultiin ja nähtiin aallot meidän verannalle, asteita mittarissa oli keskimäärin kolkyt, päivän ylin saatto nousta jopa kolmeenkuuteen. Oli ihana käydä dippaa aika ajoin kirkkaimpaan meriveteen mitä oon ikinä nähny! Rannat oli super siistit ja vesi oli vähän pelottavanki kirkasta kun näki mitä pohjassa tapahtu ja kaikki kalatkin ilman kakkuloita. Vastapuristettuja mehuja tarjoili rannan pienyrittäjät, kirjan sai vuokrattua päiväksi tai vanhan vaihdettua uuteen. Aika kului aika lepposasti näillä hiekoilla.
Saaren isoin ranta Longbeach oli saaren toisella puolen, polku johti sankan viidakon läpi ja 15minuutin kävelyn jälkeen oli vastassa ihan toisenlainen miljöö. Roskaa ja rakennustarvikkeita oli ripoteltu vähä mihin sattuu. Yleensä ”long beachit” on muutaman kilsan pitkiä kulta- tai valkohiekkasia rantoja. Tämä oli muutama sata metriä täynnä kojua ja ravintelia ja aurinkotuolia. Syötiin lounaaksi paikallisten herkkua rotia joka osottautui suureksi pettymykseksi. Ei vaivauduttu seikkailee sen enmpää vaan palattiin täältä bilettäjien keitaalta takas meidän rauhalliselle rannalla katsomaan auringonlaskua.
Elämää postikorttimaisemissa jatkui päivä toisensa jälkeen. Seuraavana päivänä lähettiin snorklausreissulle saaren ympäri. Ajateltiin eka vuokrata kanootit ja painaa hiileen, tämä oli kuulemma turhan kunnianhimoinen haaste ja tajuttiinkin se veneessä kun reissuun kului puoli päivää. Kanootteja kumminkin voi vuokrata kohtuu hintaan tuntitaksalla tai maksaa päivästä. Snorklausreissu sisälsi aamiaisen, vehkeet ja kuljetuksen. Hinta oli 25RM ja todellakin sen väärti. Melkeenpä kaikki ravintolat, guesthouset ja sukellusfirmat järkkää matkoja, hinta ja rundi on suunnilleen sama kaikilla. Viis tai kuus eri pysähdystä, lounas kalastajakylässä ja kohokohtina jättikilpikonnat ja hait. Me ei haita täällä nähty mut maailman sulosimpia kilppareita kyllä! Ja isoin oli melkeen mun kokonen, todella vaikuttava näky.
Mulle tuli palava halu päästä sukeltaa. Lähinki samana iltana katsastamaan millasia saitteja Ombak Divella oli tarjottavana. Seuraavana päivänä olis luvassa ”Temple of the sea” joka riitti vakuuttamaan mut. Illastettiin Fizin kanssa Ameliassa ja päätettiin ilta tuijottamalla tähtitaivasta.
Aamulla vessassa mua odotti ihana ylläri…. Saarihan kuhisee elämää ja mm meidän takapihan lammessa eli metrin mittanen mikälie lisko. Linnut laulaa niin että korvissa surisee ja voi luoja miten kauniita perhosia saari on pullollaan! Rakastan eläimiä ja maita joissa eläimiä näkee ja kuulee, mutta jos siinä pöntöllä (ja kyllä, malesiassa on suurimmaksi osaksi ihan oikeat vessanpöntöt eikä pelkkää reikää lattiassa ja tarjolla vessapaperia pilluluurin sijaan!) istuessa huomaa yllättäen viereiseltä seinältä tuijottavan tarantellan voi aamukakka muuttua paskahalvaukseksi. Näin kävi siis mulle sinä aamuna. Edellisenä iltana nähtiin jonkun sohivan taskulampulla meidän takapihalla (luultavasti joku henkilökunnasta), joka aiheutti mulle melkeen taas sydärin mun Koh Kong kokemuksen jälkeen… Samana iltana torakka päätti luikahtaa Fizin rinkan alle ja ekana päivänä oven nuppi jäi Fizin kouraan, tuuletin ei toiminu kunnolla ja oven alla oli kissan mentävä kolo. Kyllä, meillä oli monta syytä vaihtaa paikkaa, mutta niinkun täällä reissatessa on huomannut: monesti ne ihmiset saa paikan kukkimaan vaikka muut näkiski palkän paskaläävän. Näin siis oli nytkin, eihän meillä ollu sydäntä lähteä, varsinkaan kun naapuri mökin ranskalaiset tekis illalliseksi kaikille paikallisia herkkuja ranskalaisella vivahteella.
Sukeltamaan siis! Olin innosta pinkeenä ja tuttu jännitys ja ontto tunne mahanpohjassa alko vellomaan kun vene alko hidastamaan pysähtymisen merkiksi. Meitä oli kaks neljän hengen ryhmää joten veteenmeno suju sutjakasti. Mun parina oli paikallinen opas ja meidän ryhmässä norjalaispariskunta. Paikka oli mieletön! Näkyvyys 30m ja kalojen ja korallien kirjo jotain ennennäkemätöntä mulle. Oli angelfishiä, lionfishiä, skorpionfishiä, pufferfishiä, parrotfishiä ynnäynnäynnä! Elämäni ikimuistoaimpia tunteja oon viettäny veden alla ja tämä oli ehdottomasti jälleen yksi niistä!
Loppu päivä olikin mukava relata ja illalliseksi oli luvattua herkuttelua. Hurmaava ranskalaispariskunta oli tehnyt tomaattista tulista mitä lie lihaa riisillä ja rapukekseillä ja jälkiruuaksi karamellisoituja mangoja. Omnom! Aikasin nukkumaan ja seuraavana aamuna jälleen sukelluksille! 🙂
Nyt oli luvassa ”Sugar Wreck” eli vanha sokerin kuljetusalus joka oli uponnut isossa myrskyssä noin 15 minuutin päähän saaresta. En oo tehny hylkyjä ennen ja olin taas vähä levoton. Laskeuduttiin köyttä seuraten 18 metriin josta alotettiin hylyn ympäri meno ja pikkuhiljaa takas pintaan. Vajaa tunti siis ihmeteltiin tätä merieläinten valtaamaa paattia ja kun mentiin sisään alukseen oli fiilis taas kuin luontodokkarissa kun kaikkiämä oli raskaan virtauksen jälkeen täysin tyyntä. Ainoastaan se tuttu matala miesääni Avara Luonnosta puuttui taustalta selostamasta katkaravun elämää.
Illalla hengasin norjalaispariskunnan kaa ja jaettiin reissukokemuksia ja fiiliksiä kotoa lähtemisestä. Matkustaminen ja reppureissaaminen nykypäivänä on kieltämättä niiiin helppoa. Hillot saa kasaan kovalla duunilla tai ”autolainalla”. Tietoa matkustuskohteista saa moninaisilta nettisivuilta eikä kirjoja tarvi kantaa mukanaan kun on läppärit ja e-kirjat. Yleensä saa asumisen ja ruuan vastalahjaksi mistä tahansa työstä täällä idässä joten massii saa hyvin säästettyä ja reissua voi helposti venyttää. Tieto on virtuaalista kuten ”kotikin”. Kun mä luen sähköpostini ja meen facebookkiin tunneiksi selailemaan, tuntuu kuin oisin käyny kotona. Tiedän mitä kaikille kuuluu ja miltä sielläpäin näyttää.
Kun kuuntelee vanhoja konkareita (kuten Haciendasta tuttua Rossia joka on aloitti reissaamisen kakskyt vuotta sitten) tajuaa miten siunattuja me nuorempi ikäpolvi ollaan. Toisaalta he saivat kokea sen tiensä löytämisen jännityksen ilman puhelimia tai google mapsia, yhteyttä kotiin ei juurikaan ollut ku ei ollut skypeä ja facebookkia. Ideana oli se itse matkan teko eikä niinkään määränpää.
Nykyään reissuun lähdetään pitämään välivuotta opinnoista tai miettimään mitä haluaa tehdä isona, tutustumaan kulttuureihin ja uskontoihin, löytämään itsensä ja näkemään ja kokemaan jotain tuntomatonta. Moni haluaa kokea elämää yksinkertaisesti, ilman jokapäiväisiä arjen mukavuuksia, astua niinsanotusti mukavuusalueensa ulkopuolelle saadaksen persktiiviä. Moni haluaa myös seksiä, huumeita ja biletystä. Jotkut haluaa auttaa köyhiä ja toiset taas sijoittaa mammonansa. Mutta harva lähtee näihin vallotuksiinsa ajan kanssa. Oon tavannu tapauksia jotka on kieräny palloa ikänsä tai jämähtäneet pienelle saarelle vuosiksi. Monesti myös niitä jotka lähtivät takaisin kotiin, mutta palasivatkin yllättävän pian. Mutta suurin osa nuorista tuntuu vaan haluavansa mahdollisimman monta leimaa passiinsa ja juosta läpi kaikki mahdolliset maat neljässä kuukaudessa. Tämä nuori pariskunta oli reissunsa lopussa, niin monta maata nähneenä, mutta niin lyhyessä ajassa. Olin kiitollinen itselleni että olin ollut suht realistinen aatteissani. Mietin kahdeksan kuukautta ja kahdeksan maata. Näillä näkymin paluu päivä pitää, mutta maita tulee olemaan kuus tai seittemän. Luulen itsekkin palaavani vielä Malesiaan ja Aasiaan ylipäätään, mutta millon, jää vielä arvotukseksi. Päivät Perhantian saarella oli myöskin luetut. Aamulla hyvästeltiin tämä eläväinen saari ja otettiin botski takaisin Kota Bharulle. Ajateltiin ensinnä ottaa ”jungle train” Kuala Lumpuriin, mutta junahan oli loppuunmyyty päiviksi. Hypättiin siis jälleen uuteen bussiin ja aamulla oltiinkin jo takaisin KLässä.
riippumatonnainen 