Avainsanaan ‘mitä tehdä Chiang Mai’ liitetyt artikkelit

Päiväni Bangkokissa oli siis luetut. Olin siellä hämmentävän pitkään, mutten kadu päivääkään!
On harmillista että moni alottaa reissunsa JUST Bangkokista. Täten monella on jetlag ja kulttuurishokki ja kaupunki saa hyvin vähän hyväksyntää, niinku munkin kohalla alunperin kävi.
Onneksi tosiaan annoin paikalle uuden mahdollisuuden, muutaman päivän jälkeen kaupunki oli jopa inhimillinen, kahden viikon jälkeen pystyin kuvittelee itteni jopa asumaan sinne. Toki jälleen tapahtumat ja ihmiset vaikuttaa myös radikaalin paljon kokemukseen, ja mun ympärillä sattu tapahtuu kaikenlaista elämää suurempaa ja ihmiset oli kerrassaan hurmaavia! 🙂
Vikaa iltaa ja seuraavaa päivää kaupungissa vietin jälleen Sannin kaa. Voih, Sannia tulee kyllä taas ikävä! Otimme myös vastaan uudet tulokkaat, passenger Möttönen ja Teperi 🙂 Oltiin Sannin kaa ku mitkäkin ”ekaa kertaa ulkomailla” ku illanistujaisissa vedettiin raakaa rapua(josta mahamme aamulla kiitti!) ja kun jokiajelun jälkeen otimma tuktuk sightseeingiä kaupungin ympäri pysähtyen komissio jalokivigallerioihin ja räätäleihin. Viimeinen katsaus kaupunkiin ennekuin tapaisimme jälleen kesäkuussa enne paluulentoani Suomeen. Hauskaahan meillä oli ja mä jatkoin sit iltajunalla Chiang Maihin.

Junalippuahan suositellaan aina ostettavaksi päivää kahta etukäteen ja näinpä tosiaan! Edellispäivänä kun kävin kyselee oli kaikki paikat loppuuvarattu, mutta puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kun tulin suosituksesta uudestaan, oli vapautunu paikkoja klo 18.10 junaan. Pohjoseen menee junia vissiinkin neljä vuoroa päivässä. Netistä löytyy jopa aikataulut, edistyksellistä etten sanois 🙂
Lipun hintahan tosiaan määräytyy sen mukaan oletko 1. 2. vai 3. luokan matkustaja. Ykkösestä en tiiä ja kolmosta en suosittele kuin erittäin lyhyille matkoille, eli mun mielestä kakkonen on paras 😉 716THB oli hinta kirjottamisen hetkellä yläpediltä ilmastoinnillisessa vaunussa. Lipun hinta on vakio jos ostat suoraan lipputiskiltä.

Asemalla suositellaan olemaan tuntia ennen junan lähtöä, mähän olin sit varttii ennen ku juututtiin vähä ruuhkaan Khao Sanilta lähdettäessä. Eli, jos matkustat ruuhka aikaan suosittelen tinkaamaan tuktukin jos vaikka sataseen saat! (kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa että onnistuu jopa 70THB) Taksi mittarilla pompsahti 85THB ja kesti naurettavat 40min! (matkahan on muutaman kilsan…) No, mutta pääsin junaan ja matkahan meni tuttuun tapaan lepposasti nukkuessa.
Matkanvarrella näki monenmoista pikkupitäjää, jotkut suosittelee jopa niissä pysähtymään, mutta meikällä ei tälläkertaa ollu intressiä jäädä mihinkään jumalan hylkäämään perähikiään, vaan pamautin suoraan toiminnan ytimeen, Chiang Maihin. Toki riippuu mitä hakee, voi olla että joku näistä kylistä olis ollu varmastikkin viehättävä tekemättömyydellään ja tapahtumattomuudellaan mutta mä halusin nyt sitä ”äksöniä”. Jos jossain opaskirjassa lukee ”remote” tai ”laidback” ilmapiiri, on ne luultavasti kauan kadotettuja termejä sen miljoonan myydyn kopion jälkeen, tai sit se on suomennettuna ettei mestassa ole oikeasti mitääään nähtävää! Tän takii tykkään ite enemmän Rough Guidesta opaskirjana ja Travelfishistä nettisivuna, ne kun on aika rehellisiä mitä tulee näihin ’kuvauksiin’ kun taas nimeltämainitsematon opaskirja suosii näitä hipsteri termejä joissa kaikki vaan on niin saatanan chillii ja lepposta tai vaihtoehtosesti superhyper multikliimaksiiiiii.
Chiang Maihan on ultimate turistikohde, enkä ihmettele yhtään miksi!
Paikassahan on siis kaikkea mitä ihmismieli vaan halajaa, siis kaikille kaikkea. Menee vallan pää pyörälle kun ei tiedä mistä valita, täällähän vois asua vuoden eikä varmasti tylsistyisi!
No, ennenku alkasin miettii mitämissämilloin, oli päästävä asemalta. Kävelyä kaupunkiin oli pari kilsaa, mut tunnetusti muahan ei haittaa. Mielummin säästän nekin batit pirtelöön ku annan kenenkään mua kuskata. Taas näki kaupunkia vähän paremmin. Tai itseasiassa kaupungin ympäristöä. Chiang Maihan on pohjois Thaimaan suurin kaupunki joka on rakennettu neliönmallisen muurin suojaan.
Tämän muurin sisältä löytyykin sit se itse kaupunki, sen sydän ja syke ja kaikki se toiminta. Todella kaunis ja siisti paikka. Miten tästä tuli tällainen, mikä sen viehäty on alunperin ollut? Who knows, ehkä nämä mystiset 300 temppeliä jotka on mahdutettu alueelle tai kanaalien verkosto joka mutkittelee ympärillä. Ehkä Loi Larin vuoret jotka siintää horisontissa tai ehkä ihanat ihmiset.
Mua viehätti aika monikin asia, aikaa ois reilu viikko ja tour agenttiahan on joka paikassan missä vaan on pyykkipalvelu, mopovuokra, majatalo tai hieroja. Parhaat diilit ja alennukset tietenkin saa mitä enemmän ostaa samalta, ja keneltä ostaa kannattaa tietenkin valita tarkkaan. Jos kaupanteko tilanne on epäilyttävä, jos myyjä vastaa johonkin kysymykseen epäröiden tai ei tiedä, vaihda paikkaa. Kannattaa myös kysyä järjestävätkö he itse toimintansa vai ovatko vain jälleenmyyjiä isommalle organisaatiolle.
Itsehän en pahemmin toureista perusta, mutta Chiang Maissa se on monelle elinkeino, kilpailu on kovaa ja täten hinnat naurettavan halpoja ja osallistuessasi ryhmään pääset itsekkin halvemmalla ja vaivatta. Plus mun intressit oli vähän vaikeempi toteuttaa omatoimisesti.

Ensitöikseen halusin löytää hyvän joogastudion. Ja niitäkinhän riittää! Valitsin Namo studion läheltä majapaikkaani Little Birdiä. (Majatalo oli luotaanpoistyötävän epäystävällinen, mutta dormin sai 120THB joten taivuin ja otin yhden yön. Tämän jälkeen siirryin loppu ajaksi Joker Brothersiin joka tarjosi dormia satasella ja sinkkuhuonetta 180THB. Tatuointistudion yläkerrassa, siisti ja lämpimästi suositeltava!)
Namon joogan opettajat oli ihan guruja! Mähän oon kattonu YouTubesta videoita tyyliin joogaa tumpeloille, harrastanutkin sitä jossain elämänivaiheessa joten jotkun liikkeet ovat jopa tuttuja aamujumpistani mutta nyt pääsin oikeasti sisälle lajiin. Ja syvälle. Kuten sanotaan, osu ja uppos! Nyt ymmärsin sen henkisen ulottuvuuden joogassa, kehon kunnioituksen. Näiden päivien aikana kun opettelin joogaani mestareilta opin siis tanssimaan itseni kanssa, hengittämään rytmin liikkeeseen ja jollain perverssillä levelillä tuntu kuin ois rakastellu ittesä kanssa.

Olin myös kiinnostunut oppimaan uutta ja kuten tullessani kaupunkiin aamulla siinä möllöttäessäni paikallani pedatulla alapedillä koin valaistumisen ymmärtämiselle.
Valkonaamat. Uudet tulijat. Juna oli täynnä niitä ja ne haistaa junan toiseen päähän. Totisesti! Uudet ihmiset haisee vielä länsimaalaisille deodoranteille, hajuvesille tai hiustuotteille, he ovat oletettavasti kalpeita kuin lakanat, kainalossa tahraton uusin painos Lonely Planetista, mutta parhaiten heidät tunnistaa siitä virneestä.
Virne joka ”haluaa olla kaikkien kaveri”, virne joka anoo olemaan kiinnostunut. Kysy-multa-jotain-ilme. Tänä aamuna mä en ollu, mutta oli ihana tajuta ettei mua enää ärsyttäny tää näky vaan tosiaan ymmärsin sitä. Mäkin olin varmasti tollanen ku tulin! Ja mietin, että ehkä kolmen kuukauden jälkeen tuokin maailmanmatkaaja tajuaa ettei kokoaikaa tarvi keuhkota itsestään ja menemisistään, motiiveistaan ja menneisyydestään, tai varsinkaan ihan kaikille, mutta nyt hän vielä nautti ajatuksesta olla huomion keskipisteenä. Teki mieli vinkata hänelle ettei tätä jatkuisi kauaa, kunnes tajusin että hänen Lounari oli pelkästään Thaimaata käsittelevä, joten ehkä tämä yksilö olisikin vain kuukauden ja totisesti täten nauttisi siitä huomiosta… Itse olin huomannut miten ihanan rentouttavaa oli olla taas Thaimaassa. Täällä hössötys on niin minimaalista että sitä tuskin huomaa ja ehkä mun thai on sen verran katu-uskottavaa jo ettei mua tarvi kohdella, tökkiä ja tuijottaa ku turistia. Olin tyytyväinen tähän tilanteeseen.

Tämän valaistumisen saattelemana varasin paikkani siis BaanChangin elefanttifarmilta. Näitä elefanttien orpokoteja on yhä enemmän ja enemmän varsinkin Thaimaassa. Yleensä perustaja on joku rikas yksityinen, ehkä löytyy järjestöjäkin, mutta toiminta perustuu vapaaehtoiduunareiden tukeen.
Tämä leiri oli perustettu 2004 Ittiphon Kantanaulin toimesta. Mesta oli noin tunnin ajomatkan päässä Chiang Maista ja elefanteille pyrittiin antamaan mahdollisimman luonnolliset elinolot ja heitä kohdeltiin kyllä kuin kukkaa kämmenellä. Monet asukeista oli pienenä kiertäneet öisin kaupungeissa että turistit saa markkinaostostelun lomassa syöttää heitä banaaneilla, tai opetettu seisomaan kahdella jalalla, tanssimaan. Monia oltiin maalailtu tai ratsastettu tuolilla. Näitä kohtalotovereita oli täällä 25. Päivänä jona minä tulin, tuli myös uusi tulokas. Ostohinta oli 8 miljoonaa batia ja riepuraukka oli kaltoinkohdeltu, aivan norsukuten hänen sielunveljensäkkin. Täällä oli kuitenkin hyvä olla, vuorten suojassa, viidakon ympäröimänä.
Elefantista huomaa stressin jos elikko heijaa itseään puolelta toiselle. Sit ei oo kaikki kunnossa. Toinen mistä huomaa on avatut korvalehdet, jolloin eläin kokee tulleensa uhatuksi. Muutenhan ne on aivan ihania, ystävällisiä, lempeitä ja kaikin puolin rakastettavia otuksia! Täällä siis oppisin kaikennäköstä nippelitietoa norsuista. Kaikkiin tulisin tutustumaan mutta yhden kanssa bondaisin kunnolla, niin hyvin että tarvisi itkeä hyvästiksi.
Tämä yksilö oli Mae Thong Kom. 21 vuotias naarasnorsu Takista, 400km päässä kotoaan ja pelastettu 2 vuotta sitten. Kun mun käsi ja sen kärsä kohtas sokerijuuren makean mehun maistuessa sen suussa, mä tiesin ja sekin tiesi et mä tulisin ratsastaa sillä.
Käskyt oli helppo oppia. Ohjaushan tapahtuu istumalla niskassa ja polkemalla varpailla korvien taakse. Ylös, alas, eteen, seis, vasen, oikea. Ja eikun menoksi! En tiedä parempaa tapaa nauttia maisemista kun elefantin selässä. Koin mieletöntä ”koneksöniä” elikkoon ja varsinkin meidän ihanan lenkin jälkeen kun oli aika kylpeä läheisessä lammessa. Oli mahtavaa harjata Mae Thongia ja sen mielestä oli hirmu hauskaa pärsii mun päälle vettä 🙂
Aivan mahtava kokemus ja mun elefantinkouluttaja oli super muru myös! Nyt olen astetta viisaampi jos joku kysyy jotain näistä mahtavista, kunnioitusta herättävistä elikoista.

Nytkun näin lähellä vuoria oltiin kiinnosti mua tietenkin myös trekkaus. Buukkasin kolmen päivän tourin hyväksi havaitsemaltani jätjestäjältä. Tinkasin hinnan 1200THB joka oli oikeastaa aika paljon vähemmän päivältä ku mun henk. kohtanen päiväbudjetti 😀
Valmiina matkaan siis! Päiväni pakettimatkaajana saisi alkaa. Mut noudettiin lavataksiin aamutuimaan hotellin edestä. Meitä oli kakstoista ja mä olin todella skeptinen koko hommasta! Ideanahan oli patikoida n. 1600m korkeuteen Lahun kylään. Matkalla pysähdyttiin markettiin ja ostin vähän tarpeita. Muunmuassa ”burmalaista tupakkaa”…
Ennen trekin alkua oli luvassa elefanttiratsastusta ja lounas. Tunsin oloni aika typeräsi kun oli oppinut vasta ajamaan tällä elikolla ilman mitään ja nyt istutettiin tuoliin ja turvakalteri jalkojen yli… Voi herrraisä sentään, mä niiin halusin alas, ei enää ikinä elefanttiratsastusta mulle!
Lounas oli järkyttävä ja mun ennakkoluulot vahvistu entisestään. Alettiin löytää ryhmän kanssa vitsinaihetta tästä tourista. Trekki tulisi varmaan olemaan asfaltoitua tietä pitkin jonnekkin monen sadan asukkaan ”kylään” 😀

Onneksi, ei kumminkaan. Trekki oli itseasiassa sopivan haastava, maisemat mesmeroivia ja ryhmä ihan huippuporukkaa! Myös meidän opas Dani Boy, oli hervottoman hauska vetäjä.
Kolme tuntia suhteellisen raffia ylämäkeä tuntu reisissä perillä. Ilma oli ihanan kevyttä ja viileää ja kaikilla oli huutava nälkä. Ruokaa saatiin kumminkin odottaa, Dani ja mies kenen luona olisimme yötä ”Big Money Boss” väsäisi safkaa ja sillä aikaa voitaisiin haahuilla kylässä. Lahun kylähän on tunnettu ”pitkäkaulaisista” naisistaan, eli niistä keitten kuvia näkee National Geographyssä kultaiset renkaat kaulan ympärillä ja venytys korvakorut korvissaan. Voi vaan arvata näkykö niitä tässä osassa kylää. Täällä oli seitsemän trekkiklubia ja tänä yönä neljässä oli asukkaat. Toisin sanoen jos joka ryhmä koostuu tusinasta ihmisiä olisi nyt paikalla varmasti enemmän turisteja kuin kyläläisiä. Ja tuskimpa ne oikeat Lahulaiset haluaa asua tässä osassa kylää jonne kaikki turistit tulee kameroineen kuvia räpsimään ja ryyppäämään ja rellestämään. Jos pitkäkaulasia naisia ois näkyny kansallispuvut yllään, en usko et fiilis ois ollu hirmu aito.
Kylä oli söpö, ihmiset niinku sanottua ei ollu aitoja mutta meidän ryhmän ihmiset oli ja oli ihan huippu loppu ilta burmalaista tupakkaa poltellessa, kylän lapsien kaa leikkiessä, ihmisiin tutustuessa ja auringon laskiessa vuorten taa.

Heräsin kukonlaulun aikaan ennen aurinkoa. Menin joogaamaan meidän ”parvekkeelle” ja koin jälleen olevani videokuvaajana luontodokkarissa kun siinä pilvien yläpuolella aamuani alottelin. On siunaus ettei mulla oo sitä kameraa. Aina on joku jolla on ja voi vaihtaa kuvia. Huomaan miten muistan hetket paremmin nyt mielessäni ja inspiroidun maalaamaan. Ois vaan paikka johon asettua, ostasin maalit ja kankaat ja sutisin menemään. Tai seinä ja sprayt ja paikka riippumatolle. Nyt tyydyn tekemään noita taskaprojektejani alta pois suurimpaan luovuuden tuskaan.

PicsArt_1358410593716

Seuraava päivä koostuisi jälleen reippailusta hieman korkeammalle seuraavaan leiriin. Juttelin oppaani Danin kanssa edellisenä iltana ja halusin rehellisen mielipiteen tulevasta koitoksesta. Vaihtasin ryhmää ällöttävän tatuoidun ”Ping Pong”in matkaan, johon ikävä kyllä tutustuin edellisenä päivänä elefanttittrekin jälkeen kun hän halusi esitellä minulle anakondansa… Päätös oli tehty. Mä en sen tyypin matkaan lähtis vaikka maksettas. Mun ryhmä oli ihana, Dani oli ihana ja kuten hän sanoi ei nähtävää ollut sen enempää kuin nytkään. Vuoria, polkuja ja metsää. Nähty! Lähdettiin siis porukalla alaspäin.

Kun lähtee trekkaamaan on suositeltavaa tietenkin olla hyvin varustautunut. Mä oon edelleen sillä kannalla että matkusta kevyesti ja mukavasti. Tässäkin tapauksessa. Ryhmässä oli kokeneita eräjormia trekkikenkineen, sporttitossuineen ja urheilureppuineen, mutta yleinen mielipide oli että mun niinkuin parin muunkin varustus oli ykkösluokkaa: Sopivasti sisäänajetut tarra converset, miniminishortsit ja löysää t-paitaa. Rakkolaastaripakkaus pelasti monen päivän. Jos mä sinne Borneoon vielä eksyn reissullani, lupaan olla paremmin varustautunut 😉 , mutta näissä Thaimaan medium levelin trekeissä normivaatteet kelpaa. Jos mä kävelin Euroopan suurimman Samaria rotkon tennareissa niin enköhän mä pysty tähänkin.
Ja hyvinhän se meni! Paluumatkalla oli maisemat vielä hienommat, pikku breikki pidettiin vesiputouksen äärellä ja Shanin kylästä lähdettiin tyylillä kun meidät lastattiin kumiveneisiin ja luvassa oli koskenlaskua ja loppumatka bambulautalla vähän väliä jonkun tippuessa kyydistä 😀
Koskenlaskuhan oli joukon hurjapäille lähinnä lipumista, mutta mulla oli kyl adrenaliinia veressä, hullun hauskaa ja nauroin katketakseni kun kukaan ei muistanu mikä käsky oli hypätä oikealle reunalle, mikä vasemmalle, millon soudetaan eteen ja millon taakse. Törmäiltiin muihin veneisiin (vahingossa ja tahallaan) ja kastuttiin kunnolla 🙂
Dani Boy odotti meitä perillä viskipullon kaa. Oli hyvästien aika. Mutta ennen sitä kerettäisiin juhlia Thaimaalaisia häitä kun kylässä sellasia kerta parhaillaan vietettiin ja sopia illan virikkeistä. Vaikka trekki loppuu ei ryhmän tervitse hajota.

Tapasimmekin myöhemmin Chiang Main kuuluisimmassa reppureissaajien baarissa, Roof Top Barissa. Aivan super chilli paikka neonvaloineen, lattiatyynyineen ja kuppila oli myös varustettu parhaimmalla DJ:llä mitä oon hetkeen päässy kuulemaan. Ihanan thaihieronnan ja rentouttavien nautintoaineiden jälkeen levolle laski luojani. Aamulla kuitenkin reippaana osallistuin jälleen joogaan. Olin edellisenä iltana heittänyt ilmoille idean pyörien vuokraamisesta ja kaupunkiin tutustumisesta polkien. Ryhmäläiset innostu ja tavattiin joogani jälkeen maittavan aamiaisen merkeissä. Pyöränhän saa täälläkin vuokrattua eurolla päivä. Meillä tuli kilometrejä 20 ja hyvää mieltä roppakaupalla. Kun seuraavana aamuna yritin nousta aamujoogaan, ei jalat halunnu taipua. Jouduin siis venyttelemään itseni liikkeelle…

Tämä tuntu olevan niitä kuuluisia käännekohtia elämässä…
Jos mä olisin menny aikasempaan joogaan, mä en ois törmänny vielä kerran Ankaan, ihanaan Hollantilaiseen naiseen joka edusti hyvin paljon sitä mitä mä olin joskus sillon kolme kuukautta sitten vielä Suomessa. Urakeskeinen työnarkomaani joka rakasti tyylejä, pukeutumista ja laittautimista. Illanvietot ja brunssit ystävien kanssa oli arkipäivää ja elämä oli yhtä nautiskelua. Toki, pidän varmasti tästä kaikesta edelleen, ajattelen ja ikävöin tätä elämän tyyliä, mutta mä oon nyt täällä. Jos jotain hyvää opin siltä omituiselta munkilta Bangkokissa oli tämä mielen ja kehon läsnäolo. Samassa paikassa, tässä hetkessä. Ja nyt mä oon maailmanmatkaaja moodilla, vähän eri levelillä. Kun vielä kerran nautittiin hedelmäpirtelöistä aamuauringossa Ankan krapuloidessa, harmitellessa silmäpussejaan ja peilatessa itseään ikkunoista, koin olevani jotain vallan muuta, mutta silti näin itseni hänessä.
Hyvästelimme ja toivottavasti tapaisimme jälleen. Anka, Pablo ja Marco sekä ihastuttava Agrentiinalaispariskunta oli mahtavaa reissuseuraa näinä muutamina päivinä ja niinkuin aina kun näitten lyhytaikaisten reissukumppaneiden kanssa välit erkanee on tapana sanoa:” Nähdään taas! ” vaikka kaikki tietää miten epätodennäköistä se on. Onnelksi on puhelimet, sähköpostit ja facebook 🙂
Lähdin siis klo 10 joogaan ja riemukseni marssin Laurensin tunnille jossa oli paikalla minun lisäkseni kaksi muuta.

En tiedä mitä siinä huoneessa tapahtu sinä aamuna, mutta energiatasot oli jotenkin super korkeella, jännitykset laukesi, meidän kehot tanssi ja meidän hengitykset oli yhtä suurta sykettä. Meidän Om oli kaunein mitä oon koskaan kuullu ja Namaste tuli suoraan sydämestä. Avauduin täysin kaikelle siinä matolla ja tunnin jälkeen päätimmekin lähteä kaikki yhdessä lounaalle.

Näin tutustuin Pipperiin ja Carolinaan. Istuttiin monta tuntia upeassa vegaaniravintolassa joita Chiang Mai on onneksi pullollaan ja mietittiin syntyjä syviä. Muunmuassa syitä ja seurauksia. Mä olin tsekannu itteni ulos Jokerista sinä aamuna ja päättäny jatkaa matkaa johonkin.Pai oli yksi vaihtoehto joka kumoutu sinä aamuna aiemmin Ankan seurassa kun pirtelökuppikuntaamme liittyi muuan herrasmies Englannista joka oli menossa Paihin. Jostain syystä en halunnut todellakaan mennä samaan kylään kuin hän ja suljin Pain mielestäni. Päädyin loppupeleissä jatkamaan matkaani jonnekkin minne lähtisi seuraava bussi kun marssisin asemalle kyselemään lippua minne vaan.
Kun avaa oven sulkee toisen. Näinhän se menee. Olin iloinen kun olin laiskotellut aamulla ja mennyt vasta myöhempään joogaan. Olin iloinen kun olin istunut Ankan seurassa ja havainnollistanut tämän piilevän vanhan puolen itsestäni. Olin iloinen kun nyt huomasin ihmisen eri kasvot, kaikki ne arkkityypit. Jokainen on uhri, jokainen on myös huora ja sabotoija. Joku huoraa tekemällä työtä josta ei pidä, jokainen on joskus se uhri, esim kun parisuhde menee pisin vittua. Ja jokainen meistä sabotoi täysin järjenvastaisesti omia tavotteitaan ja unelmiaan. Olkoon ne sitten pieniä tai suuria, mutta ihmisluonto kai vaan kaipaa sitä ponistelua…
Mä kaipaan ponnistelua! Mä kaipaan tavotteita! On ihana herätä joka aamu se jokin tavoite mielessään. On ihana istua hiljaa ja meditoida kun se jokin upea asia on sielun ankkuri. On ihana tajuta kuinka tyyni sitä voi olla kaiken myrskyn keskellä, kun on jotain mitä odottaa.
Mulla on ollu aika moniakin tavotteita tän reissun aikana ja aika monet oon saavuttanu. Oon lopettanu tupakoinnin, koen olevani fyysisesti paremmassa kunnossa mutta aina on parannettavaa, oon oppinu olemaan hiljaa ja kuuntelemaan, oon oppinu ymmärtämään niin paljon… Oon oppinu paljon ..Oon oppinu olemaan avoin itselleni ja lähestymään tilateita ja ihmisiä ennakkoluulottomasti ja häpeilemättömästi. Oppinu sanomaan asioita hyvin suoraan mutta suloisesti. Oppinu olemaan oma itseni. Mä en häpee enää mitään! Mä oon mä. En oo ikinä ollu hirmu kateellinen ihminen, mutta koen että se vähäinenkin määrä on kadotettu. Oon iloinen toisten puolesta, ihailen niin monia upeita ihmisiä, mutta se ei ole kateutta. Miksi tarvisi olla kateellinen kun tietää että kaiken voi savuttaa pättäväisyydellä. Niinhän mä tänne reissullekkin lähdin.
Nä kaks mieletöntä tytsyä avas taas mun silmiä vähä lisää. Pohdittiin myös universumin vaikutusta, karmaa, kohtaloa, miksi sitä nyt kukin haluaa kutsua ja sen vaikutusta meihin ihmisiin. Ihmisen yhteyttä luontoon, kosmisia voimia…. Olin juovuksissa jälleen tästä tunteesta, kun löytää isensä samalta taajuudelta jonkun kassa ja kaikki perusajatukset olemisesta ja ihmisyydestä, ne ajatukset jotka on aina ollut olemassa jotka vaan odottaa pohtijaansa leijuu meidän keskuuteen ja me uskalletaan avata suumme ja puhua, ajatella ääneen. Olin juovuksissa näistä ajatuksista, tästä meidän taajuudesta.

Mutta kuten kaikki radio-ohjelmat tämäkin loppui ajallaan. Mä läksin siis Arcaden bussi asemalle josta lähtee suurin osa pitkänmatkan busseista. Ecobussi Chiang Raihin makso 180 THB ja mä olin avoimin mielin menossa minne vaan lähelle Laosin rajaa. Huomenna tai ehkä ylihuomenna fiiliksestä riipuen mä hyvästelisin Thaimaan taas hetkeksi ja uudet tuulet puhaltaisi seuraavaksi rajan tuolla puolen…

Advertisement