Koh Kongista Battambangiin

Hymyjen maa jäi siis taakse, mutta löysin uudenlaisen hymyjen maan. Varautuneita, hitaasti muodostuvia hymyjä, mutta hymyjä kuitenkin! Ottaen huomioon viimesimmän sodan. Siitä ei oo edes kauaa, moni muistaa sen, moni eli sen.. Näissä oli vaan se ero että sodan jäljet näkee ihmisissä. Jodissa ei, hän oli nuori, avoin, terveellä tavalla ylpeä itsestään ja saavutuksistaan, avulias ja kiinnostunut, niinku monet muutkin Kambozalaiset nuoret. Ilman Jodia, eka päivä Kambobzassa ois voinu olla suht perseestä. Sain käytyä pankissa, kuulin paljonko pitäs maksaa kyydistä, ruuasta, asumisesta etc.. Lounaan jälkeen käytiin tsekkaa kaikki guesthouset Koh Kongissa kunnes osasin valita. Se ei ollu halvin, mutta kotosin. Oisin voinu mennä vaikka tyypille yöksi, asumaan hänen kahdeksan henkisen perheen kanssa niin pitkäksi aikaa kun oisin halunnu, mutta he asu rajalla, ja mä halusin liikkua.

Eka ilta meni elbatessa ja henkilökunnan kaa jutellessa. Englannin osaaminen on tosi hyvää verrattuna taikkulaan, ja jopa vanhukset haluaa opetella. Mun kuppasessa huoneessa ei ollu avainta, mut sen sai lukkoon sisältä ja lukittua munalukolla kun en ollu paikalla. Kelpas. Yöllä kumminkin heräsin painajaiseen jossa mun huoneessa oli joku. Heräsin ja tunsin ihmisen läsnäolon. Hetken silmiä räpyteltyäni ja korvatulppien poistamisen jälkeen tunsin myös hengityksen ja pitkät kynnet(hämmentävän yleistä paikallisilla miehillä) mun niskassa. Peräännyin seinää vasten ja hamuilen taskulamppua henkeä haukkoen. MITÄ VIT***! En muista miten sain puhuttua tyypin ulos mun huoneesta, mitä edes puhuttiin, en muista, taisin olla vähä shokissa. Mutta se lähti, ilman väkivaltaa… Kun käytävän valo kohtas kasvot, tajusin että se oli töissä siellä. Tottakai se pääsi huoneeseen jonka ”avain oli hukassa”. En nukkunu enää minuuttiakaan sinä yönä, en myöskään voinu lähteä keskellä yötä.

Aamulla odotin kunnes tiesin ettei se enää ollu oleskelutilassa (mun huoneessa oli ikkuna respaan josta se ei kyllä tullu sisään koska tottakai SEN sain lukittua!) ja menin aamiaiselle. Siellä tapasinkin Chrisin Saksasta. Hän oli tullut juuri Sihanoukvillestä jossa turistia oli ammuttu ja puukotettu. Aamulla verta mopattiin hotellin lattialta mutta kukaan ei ”tiennyt mistään mitään” vaikka huudot oli kaikunu käytävissä. Jaettuamme raffeimmat fiilikset keskenämme päätettiin mennä lounaalle torille ja poiketa lääkäriin näyttämään Chrisin ihottuma. ”Lääkäri” oli jälleen todella herättävä kokemus. Pari metriä kadulta, avoimessa tilassa makasi potilaita tipat suonissa, ämpärit vieressään kärpästen keskellä. Lääkäri oli päiväunilla. Tulisi takas tunnin päästä. Toiset tarvi sitä ehkä enemmän…

Aloin miettimään etenemissuunnitelmaa. Teki mieli lähtee koko maasta. Kulttuurishokki puski päälle, mutten halunnu luovuttaa ihan vielä. Miks Cambodia hylkii mua?! Tänne en voinu jäädä, vaikka aloin jopa funtsii josko se poikareppana oli kävelly unissaan. En ymmärtäny ihmisiä enkä ilmapiiriä. Lähdin etsimään vastausta vuorilta.

Vartin mopokyydin ja puolentunnin venematkan jälkeen löysin itseni mangrovemetsän laidalta. Luvassa oli kaks päivää Cardamom vuorilla oppaan ja neljän koiran kaa. Ensimmäisenä päivänä kokemani kuumuus ja kosteus oli sairasta. Pysty rutistaa hikee jopa ponnarista. Toka päivä oli helpompi, mutta kaikkee tapahtu siinä välissä…

Maisemista en lähtis leijumaan. A) ei todellakaan menty huipulle, ja B) metsä oli niin tiheää ettei siellä hirveesti kattonu ku jalkoihin ja ettei mitään tipu päähän. Päivän trekkauksen jälkeen olin täysin mehuton, mutta edessä oli vielä sosialisointia. Olin yötä muuan perheen luona ketkä asuu vuorilla ”vapaaehtoisesti” niinku isoisä asian ilmasi. Perhe viljeli rambutania ja duriani. Kanoja oli muutama ja kesän aikana oli rakennettu pato. Kalaa voisi ehkä ruveta myymään ensivuonna jos taimenia riittää, salametsästyksellä kun on ollut vaikutuksensa vuorten eläimistöön. Isoisä  toimi tulkkina perheen ainoana englantia oppineena. Metsässä oppaani Don osasi sanat ”danger, water, look, hungry, eat.” no mihimpä sitä muuta tarviskaan..Illallisen yhteydessä puhuttiin paljon Kambodžan sisällissodasta, korruptiosta, maan tulevaisuudesta ja tursimin vaikutuksesta.

Illalliselle seuraan liittyi myös Noi joka oli asunut 12 vuotta pakolaisena Thaimaassa. Nyt hänkin asui vuorilla, milloin kenenkin luona. Viikko sitten hänellä oli vielä ollut kelluva talo magrovesoilla, talo meni hukkaan, joten nyt hän nukkui perheen oleskelutilassa. Noi uskoi turismin positiiviseen vaikutukseen, toisin kuin paikallisiin jotka ”ovat niin tyhmiä, etteivät tajua pilaavansa luonnon.” Mäkin toivon todella turismin rikastuttavan maata. Kiinalaiset rakensi jtn jäätävää resorttia lähelle mangrovea, se ei ainakaan auta ketään. Onneksi on kommuuneita kuin tämä jossa ihmiset kokevat elämän rikkaammaksi luonnossa ja sitä arvostaen. He jopa kierrättivät, jota en oo koko reissuni aikana nähny kenenkään tekevän. Monelle kaupunkiasuminen on merkki ”rikkaammasta elämästä”, tämä perhe säästi rahaa asumalla vuorilla, jotta Baby Yaia pääsisi kouluun kun on sen aika. Annoin käsikorun Yaialle millä leikkiä, leluina oli toiminu siihen asti kivet ja hiilenpalat. Perheelle annoin taskulampun, joka oli melkeenpä liian arvokas lahja. Tottakai olisin nukkunu ulkona riippumatossa, mutta mua varten oltiin tyhjennetty huone. Siellä ei kyl ollu ikkunoita, mutta sänky ja moskiittoverkko. Illan päätteeksi polteltiin paikallista piippua. Kaikki meni tosi aikasin nukkumaan, kummakos jos aurinko laskee jo kuudelta. Me jäätiin Noin kaa nuotiolle tutkii koirien turkit kirpuista. Puhetta oli myös Suomesta, josta hän saikin kuningasidean.. Kyllä, minä silsavarvas Seppä löysin itseni hetkeä myöhemmin tarpomasta mangrovesoilta, paljainjaloin, pilkkopimeässä, tuntemattoman pakolaisen kanssa. Jotkut hälytyskellot ois EHKÄ pitäny soida, (lisäys listaan asioista joita ei kuuluisi tehdä)…mutta kuten kaikki aiemmatkin, tämäkin riski kannatti ottaa. Mentiin nimittäin katsomaan ”joulukuusta” 🙂 Kymmenittäin (vai sadoittain?) tulikärpäsiä oli kokoontunut puiden alle ja etenkin tämän yhden jonka eteen parkkerattiin. Näky oli henkeäsalpaava. Siinä ne pörräs, piilossa alkavalta sateelta, ja kun sellasen sulki kämmenen sisään se hiljaa sammutti valonsa ja karkas. Maagista.

Aamu alko aikasin ja lunkisti. Ajattelin suoristaa vielä jalkani riippumatossa ennen alkavaa vaellusta. Yö oli ollut todella kuumottava. Ikkunaton huone tuntu kuhisevan elämää…Sydänkohtaus oli lähellä myös aamulla. Asetuttuani mukavasti kasvot kohti kattoa, näin silmäkulmasta jotain luikertelevaa… Alle sadasosasekunnissa olin kerenny tippua riippumatosta ja hypätä pöydälle. Mikäs muukaan siellä hammokissa meikän seuralaisena oli kuin kestosuosikkini viidakonihmeistä; käärme. Ei mitään käryä minkä ”merkkinen” -or-what-ever se oli, mutta vaaleenvihertävänkeltanen, piiiitkä ja ohut. Tooosi kiva.

Kun mun pulssi oli tasaantunu (noin puol tuntia myöhemmin) jatkettiin matkaa. Oli kiva päivä! Käytiin kyläilemässä monen perheen luona. Kaikki viljeli tai kasvatti jotain. Yks ranskaa puhuva setä sano että se on kuullu musta. Tarina enkelistä joka tuli vuorille ja vei miehen sydämen. Enkelinä tyttö ei kumminkaan voinu jäädä asumaan maan päälle, mutta ennenkuin muutti takas taivaaseen perusti perheen muuan viljelijän kanssa ja he saivat kauniita lapsia… Hmmm.. Aika veijari setämies 😉

Matkalla takaspäin oli vaikee löytää polkua metsän läpi. Päivä oli jo pitkällä ja edessä oli vielä peltoa silmänkantamattomiin (johtuen heinän korkeudesta, n. 2m?) joki ja jyrkkä nousu. Ei auttanu ku tunkee läpi. Monet hypettää tällä ”unbeaten tracks in southeast asia” paskalla, kuinka hienoo se ois tai miten sitä ”voi tehä vaikka tyyliin Koh Changilla”.. VOIN KERTOO et ei se ny niin hienoo oo! Ei käryäkään mikä elukka tekee tota ääntä, tai mitä kaikkee tässä heinikossa kuhisee, tai voiko parasiitit pesii mun kenkien läpi ku rämmin tässä joen uomasss, tai entä jos tarraan käärmeeseen ku joudun kiskoo itteeni ylös näitä oksia pitkin. Tai millasenhan hämähäkin seittiä mun naamalla nyt on tai pitäskö mun puhistaa noi haavat ennenku ne tulehtuu ku törmäsin siihen piikkipuskaan. Ainiin ja pitäsköhän ne piikit poistaa ihosta nyt vai myöhemmin? Sana ’poison’ ei ollu Donille tuttu, mutta enpä kuullu ’dangeria’kaan, joten tunnin jälkeen aloin turtua pelolle. Kaks ja puol tuntia myöhemmin, semisti verisenä, paskasena, nuutuneena ja nestehukassa oltiin leirissä. Syvä huokaus. Patikoiminen on kivaa, mutta vielä kivempaa on se palkitseva suihku sen jälkeen.

Pitkän venematkan jälkeen palasin Koh Kongiin. Saksalainen oli lähössä Battambangiin seuraavana päivänä. Mulla oli suunnitelmissa sama suunta. Munkki Thaimaan puolella oli suositellu mestaa, ja nyt olin valmis jättää tän kylän taakseni. Olin ehdottomasti alkanu saamaan jtn käsitystä mistä tämä maa on kotoisin. Ja olin katsonut pelkoa, monia pelkoja silmästä silmään. Jos mä tuolta selvisin niin selveen mistä vaan. Antaa tulla Battambang, show me what ya got!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Advertisement

Bangkokista Koh Kongiin

Lauantaiaamuna lähdimme siis paluumatkalle Bangkokiin. Perheen kautta ostimme minivan kyydin Trangin kaupunkiin. Suhteellisen vaikeaksi tehty toi saarelta lähteminen, kahden autolautan kautta ja toi vani ainut vaihtoehto ellei Krabin kautta halunnut mennä. Vani oli tienkin täynnä, mutta onneksi vaan paikallisia. Kuski ajo talla pohjassa kokoajan ja näköjään voi ajaa 3h pysähtyen KERRAN, kun tuli liikennevalot.
Trangissa meitä sitten oli vastassa kuumottelijajoukko. Minne matka, onko lippu, ei asemalta voi mitään lippua ostaa, se tarvii ostaa meiltä, perussetti. Ostettiin lippu asemalta ja ideana oli jälleen mennä kakkosluokan yöjunalla. No tälläkertaahan se juna oli täynnä ja tarvi ottaa kolmosluokanlippu. Jos se maksaa reilu 200THB niin sen on pakko olla jtn ihan järkyttävää. Ja niinhän se oli. Meitä istu kolme vierekkäin ja rinnan koko sen 16tuntia mitä se matka kesti. Aluksi olikin ihan mukavaa, meidän kanssa istu paikallinen matematiikanopettaja joka valaisi meitä Thaimaan kasvillisuudesta. Seuraavana hänen paikalleen istui Ninja-setä. Tyyppi oli joku viiskytvee ja ihan kahjo. Oli istunu aika paljo painekammioissa ja harrasti vapaasukellusta. Ihan kivoja vinkkejä sain ja pelattiin erä backgammonia, nyt mäkin tajuun miten sitä pelataan 🙂
Junamatka oli kokemus, yli-innokas nahattomaksi palanut ystävämme harrypotter koki sen omien sanojensa mukaan: ”Wow that was the best experience ever! Honestly, I could do it again!” ..Tätä en kyllä ihan allekirjota, ehkä reppana oli saanu myös auringonpistoksen…
Teimme jämerän päätöksen ettemme Bangkokissa enää Khao Sanille menisi. Toisin kuitenkin kävi. Harhailtuamme päivän Silomissa ja Sukhumvitillä etsienhuonetta 500THB oli pakko palata kaaoshelvettiin ja nöyränä ottaa My Housesta huone 250THB yö. Olimme kuitenkin tällä kertaa Ram Buttrilla joka on huomattavasti inhimillisempi vaihtoehto.
Bangkok oli jälleen hektinen. Annikan viimeset shoppailut oli hoidettava joten otimme jokilaivan maanantai-aamuna Chinatowniin. Käsittämätön mesta. Jos siellä ei jtn ole, sitä et tarvi. Jos esim haluat ostaa pannan, voit valita haahuilla ja etsiä sitä samalla, tai mennä ihan vaan pantakauppaan, valikoimassa viistuhatta erilaista. Perus. Löysimme myös vittumaisen ”tukkukujan” jossa saat helvetinhalvalla kuus paria kenkiä, mutta sun täytyykin ostaa yhtä kokoa ja samaa väriä se kuus. SIIS MITÄ?! Ja kaikissa sama homma ja aivansama mitä ostat… Häiriintynyttä.
Tiistaina kävimme vielä Siam centerissä ja illalla näimme Suomen tuttuja jotka olivat myös keskiviikkona lähdössä, Phukettiin kylläkin ja ihan asumaan.. Joten keskiviikko koitti sateisena ja Annika läksi Istanbulin kautta Suomeen. Tuli taas vähän itkettyä. Saattelin hänet Suvarnabhumin lentokentälle. Tästä palasin itse Ekamain linja-autoasemalle josta sain agentit ohitettuani ostettua dösälipun Trattiin.
Istuin lentokentällä varmaan tunnin funtsien mitä kuuluu tehdä. Maasta on pakko poistua pian kun batit loppuu. Vaihtoehtona palata yöksi Khao Sanille ja ottaa aamujuna Aranyaprathettiin ja tehdä ylitys kuumottavalta Poipetin rajalta. Kauhutarinoitahan mestasta on: Feikkivisaa koitetaan myydä niin perkeleesti ja kyydeistä pulitetaan mansikoita. Vaihtoehto B oli matkustaa Ko Changin lähelle Tratin kylään ja ylittää raja siis etelämpää. Bangkokissa en halunnut enää viipyä, joten valitsin vaihtoehto B:n… Ei osannut sillon arvata kyllä mihin sekin voisi johtaa…
Ekamain asemalla penkoessani rinkkaani muuan munkki istui edessäni penkkirivillä ja hymyili leveästi. Tarvi kattoo kakskertaa selän taakse kenellehän mahtoi hymyillä ennenkuin uskalsi vastata hymyyn. Buddhalaisuus on jotenkin häiriintynyt uskonto (ihanku joku uskonto ei olis. .) Jos munkki istuu esim näin penkillä, nainen ei saa istua hänen viereen tai vastapäätä. Ei saa koskea, edes kaapua hipaista. Jos munkille antaa almuja (suotavaa) täytyy tämä tapahtua välikäden kautta, tai asettaa esine ensin pöydälle josta munkki voi nostaa sen. Kaikki tietää ne tarrat joissa kehotetaan antamaan paikkansa sitä tarvitsevalle, noh, Thaimaan metrossa tarrariviin raskaana olevan, vanhuksen, invalidin ja lapsen lisäksi on lätkästy munkkitarra 🙂
Munkki alkaa juttelemaan mulle. Kyselee mistä olen ja minne menossa ja diibadaaba. Siinä me sitten tunteroinen juteltiin (tai lähinnä hän jutteli ja kyseli, mä en todellakaan uskaltanu kysyä mitään, jos se olis vaikka ollu jtn uskonnonpilkkaa. En edes nimeä kysynyt, eihän sillä välttämättä olis ollut :D) ja hän antoi mitä milenkiintosempia elämänohjeita ja viisauksia. Ennenkuin noustiin bussiin hän toivotteli kaikenlaista hyvää tiesminkä nimeen ja sanoi ”You are now my sister” …Ja mä olin ihan nirvanassa 🙂
Bussissa mun eteen istui ensimmäinen hemmetin hyvää englantia puhuva Venäläinen ketä olen ikinä tavannut. Pietarin yliopistossa englantia opettava, valokuvausta harrastava Leonid. Hän oli menossa Changiin ja sit tuli taas poristua seuraavat viisi tuntia mitä matka kesti. Lepposta.
Tratissa oli jo pimeä kun olimme perillä. Päätin lykätä rajanylityksen seuraavalle päivälle vaikka raja olisikin ollut vielä auki…Tässä vaiheessa en tiennyt että jälleen minibussilla matka olisi ehkä taittunutkin ennen rajan sulkua, mutta songthaewilla ei..
Majapaikkaa etsivät myös Jessie ja Page San Franciscosta joten lähdimme etsimään yhdessä. Heillä oli vielä bateja taskussa ja löysivät torin laidalta majoituksen. Meikälle 250 oli vähän liikaa joten jatkoin kulman taakse ja majoituin Garden Guesthousessa 150THB. Aamulla takaisin bussiasemalle ja kyselemään mistä se lavataksi lähtee. Minibussia yritettiin kaupata niin perkeleesti, mutta kuultuani jenkeiltä mitä se maksaa olin sinnikäs ja menin kyselemään kuskeilta itse. Mullahan on tablettiin ostettuna LP:nSoutheast Asia sekä mukana kulkee samanmoinen mutta Rough Guiden versio. Näiden molempien mukaan rajalle ei pääse kuin vanilla, ei pidä paikkaansa. Laiturilta 13 klo 9.00 lähti riksa kohti Hat Lekiä. Kyyti oli miellyttävä, halpaa ku saippua, mutta kesti ikuisuuden 😀 Kyydissä yksi nainen puhui vähän englantia ja kertoi että kaikki tuijottaa miksi ”farang” istuu maisemareitillä kohti rajaa 🙂 Ja se oli kyllä hieno maisemareitti.
Riksakuski oli maailman ihanin, vei mut melkeen kädestä sinne rajalle. Lähteminen oli helppoa, leima passiin ja eteenpäin. Siitä ne vaikeudet sitten alkokin…
Mä olin ainut valkonen ylittämässä rajaa siinä vaiheessa. Ensimmäinen imigration office oli muutaman metrin päässä. Kävin luukulla, täytin hakemuksen ja sit haluttiin niin vitusti rahaa ettei mitään järkeä. Otin lapun takas ja lähdin kävelemään. Funtsin käydä vähän matkan päässä katsomassa onko olemassa joku toinen imigration office, olisko tää vaan joku kusetuskoppi joista on kuullu.. Ja kyytiä olis taas ollu tarjolla vaikka kuinka paljon. Hermo meni. Röökit lopussa. Olkaa hiljaa. Yksi oli erityisen sinnikäs. Mulla ei tosiaan ollu ku se 20$ taskussa viisumiin ja sata dollarii piilossa kiven sisässä kaulaketjussa, lisää franklineita vaihdettavaksi pienempään rajan jälkeen ja 50THB kun olin kolikotkin katusoittajalle heittänyt.. Mopokyyti eteenpäin kohti Koh Kongin kylää ois ollu 100THB, mä näytin sille pojalle mun viiskymppistä ja se sano että ala riepu tulla. Vähä matkaa ajettiin ja totuus paljastu. Siellä oli check point, sen ohi ei mennä ilman viisumia, eiku takas. Nyt luukulle oli ilmestyny muitakin valkosia. Kysyin mitä niiltä pyydettiin. 50€ tai 1600THB. Dollarit ei käy. Aika mielenkiintosta kun dollari on maan toinen valuutta rielin lisäksi. Mä olin niiin kusisukassa. Viisumin pitäisi maksaa 20$ ja mä en ollut todellakaan valmis näyttämään noille paskalakeille mun amuletin salaista sisältöä päästäkseni ineen. Sujautin sen kakskymppisen passin väliin, iskin luukulle ja hymyilin maailman juroimmalle setämiehelle. Luukku kiinni, meni hetki kun luukku aukes ja sormi osotti mua ihmisjoukosta. ”You, get in!” tungin itseni läpi sisälle koppiin jossa oli tummennetut lasit ja kolme vanhempaa paskiaista joilla oli jos jonkinlaista nappia harteella. Siinä me sitten tuijotettiin toisiamme aikamme silmä kovana. Ne halus 1600THB tai 40€ ja mä osoitin tyhjiä taskunpohjia ja näytin surkealta. Meni varmaan vartti siinä anellessa. Sai nöyristellä niin vitusti. Mutta sit ne tajus et multa ei enempää irtoa, olin ilmottanu että tiedän viisumin maksavan 20$ enkä ollut varautunut siirtämään hilloa tilillekkään. Ne pyöritteli seteleitä käsissään, se leimasin oli IHAN siinä mun passin vieressä… Sit me tuijotettiin sen vanhimman setämiehen kanssa vielä tiukat sekunnit toisiamme, se nyökkäs ja toinen kaveri iski tarrat ja leimat passiin. Mä kiitin, mutta en kumartanu. Lopuksi se kolmas joka puhu englantia nosti etusormen huulilleen, sanoi hyssss ja lisäs: ”You do not speak to anyone before You reach the bridge. Understand?” Mä nyökkäsin.
Ulos kopista ja vielä yks leima paperiin. Tässä vaiheessa Ranskalaiset tulivat huolissaan kyselemään mitä tapahtui ja paljon maksoin. Mä katoin taakseni näkyykö ketään. Siellähän se pikkupaska nojasi tolppaan, nosti jälleen etusormen huulilleen merkitsevästi ja mähän olin hiljaa. Koppalakki kiilas mut jonon kärkeen kun mun tilanne näytti muiden mielestä käyvän liian mielenkiintoseksi ja jengi tuli kyselee oonko kunnos ja mitä tapahtuu. No enhän mä voinu vastata kellekkään mitään ja kohta sormenpäätkin oli tunnistusvalon päällä käyneet joten mut kiskottiin sen mopopojan kyytiin.
Olin ihan ihmeissään siinä taas. Se puhu tosihyvää englantia ja sanoin ettei mulla ollu rahaa maksaa siitä kyydistä. Se sano et meidän täytyy nyt vaan liikkua. Sen käskettiin viedä mut nopeesti pois siitä.
Mehän ajettiin, kunnes tuli kaatosade ja mentiin jonku katoksen suojaan. Poika oli skootteri-, taksi- ja autokuski, 24- vuotias Jod. Sillonkun se huuteli raivostuttavasti kyytiin ei kyl käyny pienessä mielessäkään että tästä niid-a-raidista kuoriutuisi ystävällinen sielu…