Arkisto kategorialle ‘vietnam’

Seiskalta ylös ja suihkuun!… Tai niinhän mun piti. Nukuin jostain syystä ku tukki ja heräsin varttii ennen mun pick uppia. Söin nopeen ilmasen aamiaiseni ja otin kahvin mukaan. Mua tuli noutaa iloinen oppaamme Tiger.

Olin ekana bussissa ja pyörittiin hetki ympäri kaupunkis keräillen jengiä kyytiin. Mä jatkoin torkkuja bussissa, välillä avasin silmiä tiiratakseni maisemia. Kaupungin ulkopuolella alkavat teollisuusalueet ja kaatopaikat ei ollu kaunis näky, mutta riisipeltoihin en ikinä kyllästy.

Välillä pysähdyttiin pissakakka tauolle ja äimäämään jalokiviä sekä paikallisia ompelijoita. Viis tuntia myöhemmin oltiin satamassa. Asiallisen terminaalin jälkeen käveltiin viis minsaa meiän paatille. Tiger hoiti lippuvekslailut.

Purkithan oli aika samannäkösiä kaikki. Paitsi pari upeampaa risteilijää, viherkasveineen ja aurinkokansineen. Ja yks niistä ”Monkey Island Cruises” sattu oleen meidän 🙂
Laukkuja meidän ei missään välissä tarvinu ite kantaa ja laivaankin astuessa super suloset miehistön poijjaat autto niin naiset kuin miehetkin kädestä pitäen laivaan.

Saatuamme hytit olikin lounas aika. Pöytä notku ruokaa! Oli salaatteja, keittoja, riisiä, perunaa, vihanneksia, äyriäisiä, kalaa, YOU NAME IT! Ja syömässä tai koko laivassahan ei muita ollut kun meidän iloinen ryhmä. Pöydässä aloimmekin pikkuhiljaa tutustumaan toisiimme. Pelkäsin et nää kaikki saattas olla imeliä pariskuntia, mutta onnekseni ryhmä oli aika sekalaista sakkia.
Ohjelmassa oli seuraavana Dau Co luolan tutkimista. Halong Bayssähän on yhteensä 1696 saarta ja luolia löytyy varmaan samanverran. Tämä satoja tuhansia vuosia vanha luonnonmullistuma väänsi monen niskat nurin suuruudellaan ja tippukivipylväillään.

Kun oltiin luolat ihmetelty käynnistettiin moottorit ja suunnattiin kelluvaan kylään jossa muuan James Bondikin on filmattu. Kanootilla pärräiltiin niin lauan kunnes kaikki oli valmiita lähtee. Veneen katolla otettiin maljaa ja katseltiin upeaa auringonlaskua. Muutaman maljan jälkeen jengi olikin valmista kauraa hyppimään laidan yli. Mahtavan illallisen jälkeen oli nöyryyttävimmät karaoke laulannat ja house-musiikilla jatkettiin katolla aamun pikkutunneille asti.

Aamiainenhan oli massiivinen, henkilökunta ylipirteää ja me krapulaiset hypättiin ekana aamu-uinnille. Hyvin heränneinä ja hetken aurinkotuoleissa maanneinna oltiin valmiit astuu maihon Cat Balla. Olin aika tyytyväinen ettei jääty tälle saarelle. Söötti kylä ja varmasti upeita resortteja jossain kulman takana, mutta kun saatiin siirrettyä luumme Monkeylle oli näkymä vallan toisenlainen. Bungaloweja oli rannalla muutama ja ranta oli upea! Ei roskanroskaa ja mieletön määrä kaikrnmaailman pikku simpukoita, AWWWW!

Monkey Island

Tsekattiin sisään ja saatiin kokata oma lounaamme vietnamilaisessa ’steamboatissa’. Päätettiin lähtä kajakoimaan saaren ympäri. Mä, Abrie ja Hugo Etelä Afrikasta sekä James ja Nicole Australiasta. Yritettiin löytää se kuuluisa ranta jonka mukaan saarikin oli nimetty.
Tämähän osottautui mahdottomaksi, apinoita ei spotattu mutta ketteriä pieniä valkosia vuohia ja vähintäänkin pienlentokoneen kokosia kotkia. Meri alko käymään aika raskaaksi saaren toisella puolen ja sidottiin mun vene Abrien ja Hugon veneeseen. Tämä oli aika jees idea kun alettiin lähestymään rantaviivaa jossa merenalaiset luolat imi vettä kuutiokaupalla aiheuttaen heikkomahaisille ehkä turhan rankkaa keinuntaa ja aallokkoa. Tästä syystä kuuli myös meren ”raskaan hengityksen”. Oon aina miettiny mitä hittoo sekin tarkottaa… No, nyt tiedän, ehkä pelottavinta mitä oon koskaan kuullu, ihan ku joku merihirviö ois murissu jostain sieltä luolien kätköistä ja aallot yritti puskee meidän kanootteja karikoita vasten.
Selvittiin kuitenkin. Reilu tunti meni saaren ympäri ja luuppi oli tehty. Oli aikaa pelata lenttistä pari erää ennen patikkaretkeä katsomaan niitä hemmetin apinoita.

Kiivettiin siis saaren yli. Korkeahan tämä korkein huippu ei ole (600m?) mutta nousu oli kirjaimellisesti kiipeämistä, käsin ja jaloin. Ja minäkunhan en kenkiä omista niin homma oli tehtävä tarzanista opituilla taidoilla. Ketteränä kuin kirahvit löysimme vihdoin apinoitten rannalle. Nää apinat oli tosiaan ottanu täysin haltuun tän alttarin ja päätettiin pysytellä kepin mitan päässä. Näitä maailman harvinaisimpia kädellisiä, golden headed langur apinoita on jäljellä enää muutama ja kaikki asuu näillä saarilla. Toivotaan että määrä on nousemaan päin…

Loppu ilta meni taas seuruatellessa ja syödessä ja juodessa hyvin.

Kaikenkaikkiaan siis koko Halong Bay oli ehdottomasti mun top viis Kaakkois Aasia kokemuksia. Tähän toki olennaisesti vaikuttaa mahtavasti järjestetty touri ja olin pirun onnekas kun ryhmäkin oli näin iloista sakkia. Netistä voi lukea ja muilta reissaajilta kuulla kaikenmaailman kauhutarinoita miten 40 dollarin ryyppyristeily ei sisältäny muuta ku viinaa ja miten omatoimesesti toteutettu tutustuminen on vieny kaikki mehut ja yllättävän paljo rahaa. Mä ehdottomasti suosittelen käyntiä Halong Bayssä jos Vietnamissa kerran on ja varaamaan siihen kolme päivää ja kaksi yötä.

hei me veneilään! :)

Hanoissa oltiin neljän tunnin ajomatkan jälkeen. Mä jäin Bacpackers hotellin kohilla pois koska halusin päästä suihkuun. Se hyvä puoli näissä Lonely Planetin suosittelemissa majotuksissa on, et ne on aina niin täynnä ettei henkilökunta edes ihmettele jos marssit sisään, käytät dormitoryn suihkuja, istut hetken koneella tai vaikka osallistut ilmaseen kaljotteluhetkeen. Näistä paikoista yleensä löytyy myös muita jota on matkalla samaan suuntaan kuin sinä, voitte jakaa cäbin tai muuten vaan bondailla reissukokemuksista odottaessasi bussia.

Mä lastasin itteni minivaniin kohti lentokenttää. Taksin keskustasta saa 200.000(kovalla tinkaamisella viidelkymmenel tuhannel), paikallisbussin (matka-aika puoltoista tuntia) alle kymppitonnin ja minivanin 40.000 dongilla. Mä valitsin tosiaan viimesen, matka-aika 50min ja jättö suoraan lähtevien terminaalin eteen.

Air Asialla oli luukuilla ruuhkaa ja kello kävi. Kun mä vihdoin pääsin leidin puheille oli check in jo virallisesti suljettu. Nyt tajuun myös miksi suositellaan tulemaan kentälle kahta tuntia ennen koneen lähtöä (mä tulin tuntia ennen ja check inhän yleensä sulkeutuu 45min ennen koneen nousua) ja odotin puoli tuntia jonossa. Helvetin nopeesti lipun vaihto bording passiin ja juosten ottaa leima pois maasta. Setä äimäs mun passia hälyttävän kauan ja vihdoin avas suunsa kysyäkseen missä mun Suomesta poistumis leima on. Mikä helvetin Suomesta poistumisleima?! Ei mulle ikinä sellasta tarjottu. Selitin et ainoastaan passin skannaus js turvatarkastus vaaditaan maasta poistumiseen. Hän oli epäuskonen ja kysy nähdä mun lentolippua. LUOJAN KIITOS olin fiksu likka ja säilytin kuppasen lentolippuni lompakossa ja kopio löytyy myös tietenkin sähköpostista, mutta siihen nyt ei hirveesti ollu aikaa.
Herra usko, leimas ulos ja juoksin turvatarkastukseen. Mun pienenpieni kassi paino vaivaset viis kiloo ja sain ottaa sen koneeseen. Teräaseita en ikinä mukana kanna ja nesteet olin pakannu asiallisesti uudelleen avattavaan ja suljettavaan läpinäkyvään pussiin(lue minigrip). Henkeä haukkoen olin vihdoin mun portilla ja vallan turhaanhan minä juoksin. Luukut oli tiukasti kiinni ja hermostunut väkijoukko steppaili jalalta toiselle odottaen sisäänpääsyä. Mä menin lunkisti syömään törkykalliin illallisen viereiseen raflaan ja kulutin viimeset dongini kierrellen taxfreetä.

Lento kestäis kolme tuntia, aika ero olis +8 greenwichiin, mä laitoin musiikin soimaan, luin tabletiltani Anna Kareninaa ja mietin jälleen taakseni jäävää maata. Pastellivärien sävyttämiä vessakaakeleita, kapeita taloja ja värikkäitä hautakumpuja, pitkähäntäsiä kissoja, jutustelevia tuntemattomia, nuudelikeittoja ja ilmasta teetä, ”i love you!” huutelijoita ja tatskalääppijöitä, piiiitkiä bussimatkoja ja luonnonkauneutta. Vietnam, kyllä, pidin siitä ja tulen varmaankin jonain päivänä palaamaan, mutta nyt olisi luvassa Malesia ja ekana etappina pääkaupunki Kuala Lumpur!

Advertisement

Saavuttiin Hanoihin kivasti aamusta. Bussi pysähty n. 5km päähän ”keskustasta” eli Hoan Kiem järvestä jonka ympärillä suurimmaksi osaksi tapahtuu. Otin moton 20.000 dongia, lähtöhinta oli luonnollisesti triplat. Trafiikki Hanoissahan on melkeen yhtä kaoottinen ku Ho Chi Minh Cityssä. Matka kesti naurettavan kauan ja puikkelehdittiin sedän kaa mitä pienimmistä väleistä. Jengi tööttäili jatkuvasti niin että mun korvissa soi. Olin kattonu nopsaa wikitravelista kadun jossa oli suurin osa halvoista majotusvaihtoehdoista ja pyysin heivaa mut johonki huudeille.

Iso pieni kaupunki tämä Hanoi. USAn pommitusten jäljiltähän harva rakennus on yli viisi kerroksinen, paitsi modernimmat hieman kauempana keskustan ulkopuolella olevat. Historiaan voi tutustua moninaisten museoitten kautta: On military museoo, naisten historia museoo, Hoa Lon vankilaa, ethnology museoo ja vanhan kunnon ”setä Hon” mukaan nimettyä. Jos tähän dongeja koristavaan arvostettuun vapaustaistelijaan haluaa paremmin tutustua voi vierailla myös hänen mausoleumissaan, jossa hän 2. Syyskuuta 1945 luki kuuluisan manifestinsa. Pirteämmän linjan vierailijoita saattaa kiinnostaa Oopperatalo, yhden pilarin temppeli tai Old Quarterin kujien rykelmä katumyyjineen ja kengänkorjaajinen (varovasti! Suutarit kirjaimellisesti repii kengän sun jalasta jos siinä on pieniki virhe!). Kaupungista voi tehdä toki päivä retkiä Perfume Pagodaan tai parin päivän reissuja esim Sapaan tai kuuluisaan Halong Bay
Mullahan oli mielessä UNESCOn maailmanperintökohde Halong Bay. Teeveestäkin tuttu lahti on ollu mun ”must see”- listalla pitkään ja odotin vierailulta paljon. Tarvi vaan löytää tour agentti joka täyttäis mun vaatimukset kohtuulliseen hintaan.
Buffalo Tours, Handspan sekä se originaali Sinh Cafe Tourihan on niitä suosituimpia ja kuuluisimpia. Buukata tarvii kuukautta etukäteen ja maksu määräytyy vaatimusten mukaan. Yleensä voit valita kolmesta eri hintaluokasta: törkeen halpa, keskihintanen ja kallis. Halpa on kakskymppisille reppureissaajille tarkotettu ”Booze Cruise” eli Ruotsin laiva Vietnamissa. Keskihintanen on pariskunnille ja matkailijoille jotka oikeasti haluavat saada jotain elämystä irti tästä lahdesta. Kallis on oletettavasti rikkaammalle väestölle ja eläkeläisille.
Mä odotin maksavani $60-100 kolmesta päivästä ja kahdesta yöstä. Halusin matkata lahdelle isolla ilmastoidulla bussilla, päästä luksus risteilijälle nuorekkaalla porukalla, saada kaikki ateriat, sisäänpääsyt ja kulkuneuvot samaan hintaan, majottua jollain muulla kuin kaikkien suosimalla Cat Ba saarella, päästä kajakoimaan, uimaan ja nähdä luolia ja eläimiä. Ja tämmöstä tarjosi onnekseni mun oma hotelli! Hinnan sai tingattua $90.

Hotelleissa myös kilpailu on kovaa ja porkkanana on kaiken maailman tarjontaa. Viidellä dollarilla saa dormin kuumalla suihkulla, ilmastoinnilla, aamiaisen, pyyhkeen, ilmasen netin ja koneitten käytön, ilmasta kaljaa kahen tunnin ajan ja kaupungin kartan. Ja valinnan varaa löytyy! Mä otin majatalon jossa pääsin heti suihkuun. Sit lähtiki liikkeelle super aktiivi päivä!

Käppäilin ympäri kaupunkia siitä aamu kaheksasta ilta kymmeneen ja tein perus rundin eli markkinat ja kävellen nähtävät sightseeingit. Olin yhellä pikku kujalla ku viereisen parturin naiset huito mua sisään. Mun tukkahan oli jotain ihan järkyttävää. Rastottuva ”laatta” takaraivossa, helmiä siellä täällä, yli kasvanu otsis ja kulahtanu oranssi väri. Menin vähä epävarmana lähemmäs ja viehkeän iloinen Lying alkoi selittämään. He etsivät mallipäätä TIGIn koulutukseen. Luvassa olisi värjäystä ja leikkausta. Olin miettiny parturiin menoa pitkään ja kallista lystiähän se ei aasiassa ole, mutta enemmänkin epäilyttänyt osaaminen. Lying oli TIGIn virallinen kouluttaja ja ylpeänä esitteli diblomejaan, oppilaana olisi Tam. En sen enempää kyselly vaan istuin penkkiin. Oon tehny näitä ennenkin suomessa enkä edes siellä pysy perässä mistä on kyse ja mitä mun päälle tehdään, nyt vielä vähemmän ku parivaljakko puhu vietnamia. Mut shokkina tuli varmasti molemmille mun pään tilanne ja voivottelivatkin alkuun ”Oh, veri päääd”iä aika urakalla. Takatukka läks ja väri tummennettiin suklaisen tummaksi. Leikkaus oli hyvin aasialainen joka sopi mulle vallan mainiosti. Ei yhtään haitannu myöskään kasvohoito joka alotettiin kun väri seiso päässä ja loppu hiusten pesun jälkeen kuorintaan ja hierontaan. Hartiat ja niska ei myöskään jääny ilman huomiota. Oi kyllä, ammattiparturointia vietnamilaisittain! Suosittelen! Ja hintahan oli pyöreä nolla 🙂

Hotlalla tapasin kämppikseni, ylisosiaalisen kanadalaisnaisen. Hän puhua pulputti minkä kerkes. Koitin hienovarasesti livahtaa syömään ennen teatteria mutta mimmi vaan jatko jauhamistaan ex pomostaan joka kuoli viime vuonna Laolaisessa vankilassa ja nykysestään joka ei oo ihan niin mukava ja exästään joka joutui vietnamilais tytön pauloihin työmatkallaan ja kaikista kreiseistä tyypeistä kenen kaa hän oli reissannu ympäri Laosta ja Vietnamia… Selves että hän oli ollut poissa kotoa huikeat kymmenen päivää. Mistä näitä ihmisiä siunaantuu?! Hän seuras mua katukeittiöön ku mun kaa oli niiin helppo puhua… Mä en kestä! Avasin suuni jonku kolme kertaa tyyliin: ”Oh, really? Quite a story!” Onneks varasin lippuni päivällä ja nyt piljetit teatteriin oli loppuunmyyty, joten meidän tiet erkani ovella.

Menin siis Thang Long Water Puppet teatteriin joka oli kyl loistavasti toteutettu! Paremman paikan lippu kustansi 100.000 dongia ja näytöksiä oli kahdesta kymmeneen kahden tunnin välein. Kolme naista soitti ja lauloi erikoista hengitystekniikkaa käyttäen Vietnamin mytologiasta ja historiasta. Lava oli täytetty vedellä ja katosta tuli lisää, kuuden hengen ryhmä ohjasi verhon takana puunukkeja. Historiaa kauniisti ja hauskasti kerrottuna. 45minuutti myöhemmin valuin yömarkkinoiden kautta nukkumaan. Aamulla lähtisinkin nollanollaseiskan maisemiin Halong Bayhin 🙂

Jokainen joka on käynyt Vietnamissa yhtyy varmasti huokaisuun:” …Ja ne bussimatkat!” Maahan on överi pitkä ja koska rautatiet on tässäkin Kaakkois Aasian maassa lapsenkengissä on linja-auto se yleisin vaihtoehto. Jos kumminkin ajan kanssa matkustat suosittelen ehdottomasti vuokraamaan oman menopelin esim Hanoista ja rullaamaan alas pääkaupunki Ho Chi Minhiin (tuttavallisemmin Saigon) asti. Maa kun on astetta kehittyneempi kuin rajanaapurinsa länteen, löytyy nimittäin isompia tour agent yhtiöitä joitten kautta saat räätälöityä reittisi.
Monet myös ostaa oman moottoripyöränsä. Hintahaarukka vaihtelee $300-$450 kunnosta ja iästä riippuen. Jos päädyt ostamaan tai vuokraamaan kannattaa huomioida pari seikkaa:

VUOKRATA VAI OSTAA?

Oletko tekemässä pitkän lenkin? Jos et, harkitse vuokrausta ja vertaile hintoja, lue netistä vuokrausfirmasta palautteita.

Jos päädyt vuokraamaan saat luultavammin hyvän reittikartan ja vakuutuksen kaupan päälle. Muista tingata kaikesta.

Käy vuokraustilanteessa läpi pyörän kunto, kysele kulutuksesta, mene koeajelulle. Ota selville minne pyörän palautat, milloin, kenelle ja entä jos tulet päivää tai paria myöhemmin. Ota yhteyshenkilöitten numerot ylös.

Jos ostat pyörän punnitse mikä sinulle on tärkeää mukavan ajoelämyksen takaamiseksi ja jälleenmyynnin kannalta. Ota selvää vuosimalli, takana olevat kilometrit ymym epikriisit mielellään paperilla.
Jos päädyt ostamaan käytä prätkä mekaanikolla ennen lähtöä ja pidä huoli että saat omistajuustodistuksen, muuten poliisisetä saattaa pysäyttää ja ottaa lelun pois. Entä jos pyörä hajoaa? Koita selvittää jonkun paikallisen englantia puhuvan Mac Gyverin numero joka tekee pyörästäsi vaikka purjeveneen puhelimen välityksellä.

Jälleen myynti: netissä jotkut travelleripalstat on hyvin nihkeitä mitä tulee osta/myy osastoihin. Varaudu ettet välttämättä saa yhteydenottoja kun ilmoituksesi hukkuu päivässä sadan muun saman alaotsikon alle. Varaa aikaa palautumiselle määränpäässäsi ja kulje plakaatti kaulassa jossa mainostat pyörääsi ja mahtavia reissuvinkkejäsi. Parkkeeraa mankeli jonkun samanmoisia toureja buukkaavan toimiston lähelle kyltin kera. Laita hintaan tinkaamisvaraa.

SUUNNITTELU

Suunnittele reitti tarkkaan. Näillä pituuspiireillä kun sattaa mennä tuntitolkulla ennenkuin näkee ihmisasutusta. Haluatko kulkea turistireitillä vai poiketa vähemmänkäytetyillä tieosuuksilla.

Varaudu epämukaviin olosuhteisiin. Saattaa siis myös sataa. Varaa paljon vettä, hätävara evästä, korjausvälineitä, ensiapulaukkua ym perus retkikeittimet, jouset ja katiskat, teltat ja termarit jos kunnon eräjormailu fiilikseen tarkoituksella haluat. Huomioi korkeuserot! Jos keität itse vetesi, on hyvä tietää mitä korkeammalla ilmanalassa olet, sitä matalammassa lämpötilassa vesi kiehuu, mutta kestää kauemmin kiehua. Osviittaa täältä:

http://www.engineeringtoolbox.com/boiling-points-water-altitude-d_1344.html

Entäs se löpö? Millon pääset tankkaamaan ja missä ja miten pitkää rundia tankillisella pääsee?

Jos ajattelit päräyttään rajan yli kannattaa ottaa selville paljonko joudut pulittamaan ajoneuvoveroa ylityksessä, myös mahdolliset siltatulliverot ym kannattaa selvittää.

Montako päivää reissusi kestää? Jos olet originaali finski tai svedu säästät selvää rahaa jos oleskelet maassa 15päivää ja tällöin et siis viisumia tarvi.

MONEYMONEYMONEY

Pikkupitäjissä maksat safkasta yks kolmasosan mitä kaupungissa. Älä siis ole pihi, vaan kannata paikallisia! ”Ravintoloita” löytyy joka kylästä jossa vähänkin on asutusta tai jos ei mene vaikka ovelle koputtamaan sanakirjan kaa ja kysy liittyä ruokapöytään pientä kiitollisuuden lahjusta vastaan. Näin pääset myös varmasti kokeilemaan aitoa ”coutchsurfing”iä ja ”home stay”tä.

Rahaahan joudut varaamaan paljon pieniä seteleitä, mutta ota myös selvää pääsetkö millon sitä seuraavan kerran nostamaan? Tässä auttaa.

https://www.google.com.vn/search?q=atmlocator&aq=f&oq=atmlocator&aqs=chrome.0.57j0j5j0.3396&sourceid=chrome&ie=UTF-8

Kannattaa myös kantaa pieniä käytännöllisiä lahjoja mukanaan ilahduttaaksesi kylän lapsia tai kiittääksesi jeesauksesta pulmassasi. Paheellisia en suosittele (alkoholi, makeiset, tupakka) mutta esim minikokoisia taskulamppuja saa markkinoilta femmalla kassillisen. Puree niin lapsiin kuin aikuisiinkin! Poliisisetien lahjontaan taas yleensä auttaa Ameriikan dollari, sullahan siis PITÄS olla paikallinen ajokortti…

Ja lopuksi tietenkin perusasiat ja ne henkilökohtaiset tarpeet. Onhan kännykässä virtaa ja hyvä akku, onko vara akkua, aurinkopaneelilaturia, powerbankia. Onhan kaikki elektroniikka vedenkestävissä pusseissa. Onhan kameraan sata rullaa filmiä tai muistikortilla tilaa. Millasia vaatteita otat mukaan, tarvitko ristikkolehden ja riippumaton, ”näin opit thaita viidessä päivässä” -kasetin vai purkeittain valiumia ja korvatulpat. Suunnittele siis kunnolla niin koet varmasti elämäsi parhaimpia hetkiä Aasian vuoristoteillä!

Tai sitten ota bussi.

Jengi vaahtoaa ihan hiilenä kuinka vaikeeta on löytää se aito ja originelli Sinh Cafe Tourin toimisto tai nettisivut että voi buukata bussin Vietnamissa. No tämä järjestäjä oli ehkä se ensimmäinen joka homman alotti mutta nyt ”Open Tour”eja järjestää kymmenet ellei sadat muutkin. Mulle ainoastaan merkittävät tekijät on seuraavat:

Onko pick up hotellilta?

Mihin bussi sut heivaa?

Onko koko matkan iso bussi vai mennäänkö pakulla?

Onko ilmastointi?

Onko vesi, wifi, wc?

Onko pysähdyksiä, jos on missä?

Jos on yö, onko unibussi ja omalla punkalla vai jaetulla?

Onko sulla varmasti istumapaikka?

Pyöriikö taustalla aasialainen karaoke video?

Ja tähän mennessä jok ikinen bussimatka ihan random yhtiöltä on ollu miellyttäviä ja edullisimpia vaihtoehtoja. Nyt saavuimme aamuvarhain Hoianiin. Vastassa ei ollut kuumottelijoita vaan miellyttäviä eri hotellien edustajia jotka tarjosivat kuljetuksia keskustaan vaikket heidän hotelliin meniskään. Mä hyppäsin yhteen jeeppiin ja lähin laahustaa hotellialueelle.

HoiAnissahan kaikki on kävelyetäisyydellä. Hotellit (niin budjetti kuin luksuskin) löytyy melkeempä suurin osa marketin vierest. Ympäri kaupunkia on guesthouseja ja mitä rennemmas menee sitä kalliimmaksi luonnollisesti majotus menee. Fillarin saa jälleen vuokrattua dollarilla päivä tai saattaa jopa saada siaällytettyä huoneen hintaan, varsinkin näin offsesongilla, kilpailu on kovaa.

Mä löysin paikkani Thien Ngasta. Halusin luksusta ja tämähän oli sitä ja kunnolla! Kun marssin sisään ja kyselin huonehintoja kuulin vähä väärin. Kuulin 14 dollaria kun respantäti sanoikin 140dollaria…. Että tuota… Mutta nähtyäni huoneen luonnollisesti halusin saada sen, mut halvemmalla. Ja tietty sain! 45dollaria kahdelta yöltä, sisältäen aamiaisen, altaan käytön, netin käytön, wifin huoneessa, teet ja kahvit sekä fillarin. Ja TUOS-TAH!

Sit lähdinkin tutkii kaupunkia. Markkina alue ja joenranta oli hurmaavia. Ihmiset yltiöystävällisiä ja ne keihin törmäsin uudelleen muisti jopa mun nimen 😀 Saattaa johtua siitä et mullehan kehkeyty aikoinaan Lanzarotella reissu nimi ”V” ja sehän on (lausuttuna Vii) kuulemma myös Vietnamilainen nimi.
Räätäleillä saat teetätettyä puvun päivässä, suutarit tekee kengät mittatilauksena jopa 250.000VND.
Meren rannalle on helppo löytää. Seuraat vain Cura Daita ja tie päättyykin mereen. Jos sight seeingiä haluaa tehä, takas voi tehdä luupin rantaviivaa seuraten jolloin kilsoja tulee noin kymmenen. Voi vuokrata jälleen mopon tai Easyriderin ja tehä isomman lenkin, aluehan on yksi UNESCOn maailmanperintökohteita. Nähtävyyksinä mm kalastajakylää, temppelii, mitä näitä nyt on…

Kaikinpuolin herttanen kaupunki, tuli paljo Laosin Luang Prabang mieleen teennäisellä siisteydellään ja ranskalaisuudellaan. Riesakkeena kokisin rannan ”pyöräparkki naiset” eli daamit jotka haluaa sun parkkeeraavan pyöräs tietylle spotille ja ottaa siitä vuokraa sen 3.000-5.000VND. Tän takia kannattaa kantaa sitä lukkoa mukanaan niin voit heivata fillarin mihin lystää.
Itse rannalla tuolit on ilmasia jos ostat kyseisestä raflasta jotain, tai tämäkin on neuvoteltavissa. Kannattaa heti kysyä maksaako sunbed jos ostat jotain. Kitesurffarit ja jetskiit saattaa hieman häiritä jos aaltojen kuohuja haluaa kuunnella tai rauhassa kellua, mutta hyvä ranta jos ei kaipaa kaupustelijoita ja hierojia häiritsemään viiden minuutin välein. Luonnollisesti rikkaimpien resorteilla on ne privaatti pätkät.

Mä hahuilin ympäriinsä, nautin auringosta ja hotellini antimista. Heräsin aamulla joogaamaan, aamu uinnille altaalle ja mainiolle aamiaiselle. Illalla saikin lillua kylpyammeessa viinilasin kera kuunnellen Edith Piaffia. Tv:täkin oli taas pitkästä aikaa kiva töllöttää suklaa patukan kaa. AH! ELÄMÄÄ!

Olin valmis jatkaa matkaa. Tämä pitäisi tehä kahdessa osassa, tai toki se onnistuu yhdellä bussilla ja parilla stopilla mut koin paremmaksi pysähtyä Huessa muutamaksi tunniksi ja ottaa yöbussin Hanoihin.

Mui Ne

Posted: 17.3.2013 in matka, vietnam
Avainsanat:, ,

Bussin Mui Neen saa buukattua miltä tahansa travel agentilta kaupungista. Hinnat pyörii 120.000 paikallisesta rahasta ylöspäin. Mä buukkasin sen alakerrassa toimivalta agentilta ja näin kun tekee saa yleensä sitä alee.

Viis tuntia suhteellisen tasasta raidia. Jos Kambodzassa on tiet päänvaiva on Vietnamissan yltiömäinen töötin käyttö. Varaa siis korvatulpat tai vähintään musiikkia jos matkustat yksin.

Muinessa bussi pysäyttää mielellään hotellisi eteen. Monet reppureissaajat suosii yllättäen Muine Backpackersiä. Meitsihän on nyt yli tuosta leimasta. Ei sillä et en osais edelleen elää halvalla, mut tää luukku ei ollu ees halpa, $8 dormista! Halusin oman huoneen ja mua on vaan pikkuhiljaa alkanu suorastaan vituttaa tää statusluokitus johon törmää jatkuvasti. Jos sul ei oo sitä ’Saigon Beer ’tai ’Tubing in Vang Vien’ paitaa tai niitä fisherman pöksyjä tai alibaba/haaremi/klovni tai miksi niitä kukakin haluaa kutsua housuja jalassa ja feikki Raybaneja niin mitä todennäkösemmin säästyt reppureissaaja oletuksilta. Niinku aiemmin mainitsin tä on toki hyvä huoneen tinkaus tilanteessa mut muoti ilmiö on suorastaan naurettava. Sen oon itestäni huomannu et tykkään edelleen eri tyyleistä ja muunnella niitä millon mitenki. Se on vaan vähä haastavaa täällä ku ei varsinaisesti haluu kantaa mitään vaatekaappia mukanaan. Tähän mennessä oon keränny aika paljo kledjuja löytötavaroista ja laittanu vanhat lahjotukseen mut olipas ihana ostaa Saigonista PUHTAITA! KÄYTTÄMÄTTÖMIÄ JA ERILAISIA vaatteita ku muilla. Ehkä tä identiteettikriisi on Hollyn tekoja, mut helpotti kummasti tää pieni muutosleikki. Kai musta on sit tullu ”flashpacker”..

Kaikki guesthouset, hotellit, hostellit ja resortit löytyy yhen ja saman pääkadun varrelta. Kalliimmat on rannan puolella ja numerointi alkaa pienemmästä päästä. Mä menin tietty melkeen kylänraitin päähän ja löysin Kenin guesthousen josta privaattihuoneen sai $6 yö.
Fillarin sai taalalla päivä ja lähdinki heti katsastaa rannan. Juu, en vaivaudu! Jos on nähny Thaimaan ja Filippiinit ei Muineen kannata rantsun takia tulla. Paikka on enemmänki tunnettu kitesurfingista ynnä muista vesiurheilulaji mahdollisuuksista.

Mä lähdin katsomaan lähellä sijaitsevia kuuluisia hiekka dyynejä jotka on pinta-alaltaan 50hehtaaria ja muuttavat voimakkaan tuulen ansiosta muotoaan päivittäin. Siitä tulikin hassu keissi… Tottaki kylän rasittavat lapset yritti ensin saada mut parkkeeraa pyöräni niitten osottamaan paikkaan ja pyytää sit myöhemmin rahaa ku ”pitivät siitä huolta”, tai ”lainaamaan” muovipussia et pääsee liukumaan huipulta alas. Tähän Kambodzan Angkor Watistakin tuttuun kikkaanhan meikämanne ei mennyt vaan jätin fillarin bussipysäkille enkä dollareitani haaskannu muksuihin joiden kuuluis olla koulussa eikä kerjäämässä. Vietnamissa kuin Kambodzassakinhan koulu on nykyään ilmasta, joillekkin vaan hiukka kallimpaa järkätä kakrulle kyyti tai sijottaa kouluvaatteisiin. Selityksiä näihin jokainen voi kai puida omassa mielessään ja tehdä päätelmänsä miksei vanhemmilla ole rahaa laittaa lastaan kouluun…

Dyynihän oli tyhjillään! Lukuunottamatta suurehkoa ryhmää jotka kuvas varmaan jotain B-luokan filmiä. Ne ilmeisesti kauhistu ku ilmestyin viereisen dyynin huipulle ja kohta mun luo ryntäsikin Leonid (miks venäläisillä miehillä on tasan kaks nimeä? Leonid ja Vladimir?…) joka pyys mua ottamasta valokuvia heidän filmauksistaan. Olin vähä hämilläni, ne oli sen verran kaukanaki etten todellakaan nähny mitä ne touhus tai minkä niminen elokuva vois olla edes kyseessä. Oli vähä höntti olo siinä naama hikeä valuessa ja muka maisemista nauttiessa ku suuri venäläinen seiso vieressä. Höpöteltiin aikamme jotain diibadaapaa Vietnamista, Euroopasta, matkustamisesta työkseen ynnä muusta ku hän kysy voisiko ottaa musta valokuvia. Tottahan toki! Ojensin hälle tablettini (en siis edelleenkään omista muuta kameraa ku kännykän ja tän vehkulan yhteydessä olevat kun hukkasin upean veden ja iskunkestäväni pajaripäissään Bambu saarelle…) mutta hän halusikin ottaa musta kuvia OMALLA kamerallaan. Mitä vit***! Olin hiukka vaivautunu ku se rupes riuhtoo mua kuvauspaikalle. Muut ei näyttäny tykkäävän mun ilmestymisestä sinne, mut se ei Leonidia haitannu. Noh, aivan sama. Sainpahan olla hetken varjossa, kylmää juomaa ja hassuteltiin sit vähä hiekassa. Tyyppi räpsi semmoset sata kuvaa (mihin lie tarkotukseen se ne halus….) ja annoin sähköpostiosotteeni johon tämä lupasi laittaa parhaat palat. Vaikka Leonid oli melko lyhyenläntä mies, oli hän pienen lupauksensa mittainen ja kuvat tuli samaisena iltana. Leffan nimi jäi epäselväksi, ”rufi” oli lyöty moneen kapulaan, varjoon ja vehkulaan, porukka näytti olevan valtaosin euroopasta.

Ei muuta ku takas pyörän päälle. Mun ”15 minutes of fame” tais olla siinä 😀 Matkalla pysähdyin vielä ihmettelemään Fairy Streamia. Kivasti päivä meni fillaroidessa semmonen 20kilsaa. Buukkasin lipun seuraavalle päivälle kohti vuoristokaupunki Dalatia. Hinta oli 130.000 ja jälleen halvemmalla saa jos buukkaa joltain halvemman alueen lipunvälittäjistä.

Aamupäivä oli kumminkin vielä aikaa. Uimaan ei huvittanu mennä joten jatkoin Saigonissa alottamaani näytelmää rikkaasta rouvasta. Paikkahan oli täynnä venäläisiä ja mun ulkonäkö ei vietnamilaisen silmin paljon siitä poikkea. Jätin siis kassini travelagentin kopille, laitoin bikinit päälle, sharongin harteille, tabletin kainaloon, sormuksen nimettömään ja marssin pokkana rannan kautta kiertäen neljän tähden resortin Lotus Gardenin uima-altaille. Hotellithan varjelee rantatuolejaan ku leijonat saalistaan, tuolit kuten altaat ja pala huolella pidettyä rannanpätkäähän on yli kolmen tähden resorttien omistuksessa. Jos pokka tosiaan pitää ja valeasu toimii saa vartijat ohitettua hymyllä.

Muutama tunti aikaa! Ei muuta ku hetki aurinkoa cosmopolitania litkiessä ennen sulloutumista uuteen viidentunnin bussiin kohti Dalatia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Dalat on 200.000 asukkaan pikku pitäjä n.5h ajomatkan päässä rannikkokaupungeista Muinesta tai Nha Trangista. Sijainti on n. 1500m  korkeudessa jonka ansiosta illat ovat ihanan vilpoisia ja päivät miellyttävän lämpimiä. Ranskalaiset tulivatkin aikoinaan kaupunkiin karkuun Saigonin kuumuutta ja tämähän näkyy ihanasti arkkitehtuurissa. Jos Muine oli kuin Kreikka ja Italia heitettynä Vietnamiin ja kansotettu venäläisillä, olisi Dalat mulle pala Lappia mäntyineen tai Ranska, varsinkin kun maisemaa dominoi henkeäsalpaavat vuorenhuiput kuin Alpit konsanaan.

Ihmiset ovat herttaisia ja oikeasti avuliaita. Kun ostin kilon mangoja, täti sujautti vielä yhden ylimääräisen. Kun ostin korvatulppia apteekista täti ei huolinut rahaa niistä. Mutta on myös toki niitä ”ystävällisiä” jotka haluu riipii sun rahat. Easyridereita ja niiden kopioitahan on kaupunki pullollaan. Olin aluks vähä puulla päähän lyöty ku sain jo kolmannen käyntikortin jos haluan lähteä seuraavana päivänä ajelulle… Mille helvetin ajelulle? Asetuttuani jälleen 6 dollarilla luksus huoneeseen lähdinkin illalliselle ja kurkistin pitkästä aikaa Lonely Planetiin. Itsehän en moista sontaa mukanani raahaa, enkä enää edes mukaan ottamaani Rough Guidea kun uhrasimme sen muuan iltanuotiolla polttomateriaaliksi 🙂 mutta on hauska aika ajoin katsoa mistä puhutaan. Ja sieltähän vastaus löytyikin! Ensinmäkin tämä ensimmäinen Peace niminen kahvila johon satuin istahtamaan oli kopio kahvilasta joka oli suositeltuna opuksessa. Hinnat oli halvat mutta tunnelma luotaanpoistyöntävä. Hyvä, mä en jaksanu jutella kenenkään kaa 😀
Kirjassa tosiaan suositeltiin moottoripyorä tourina käytettäväksi Easyridersia. Maksat 20 dollarii ja voit kanan lailla seurata sinitakkista kuskia mopollasi ja mennä kaikki kivat nähtävyydet yhdessä!… Juuuu, ei oo mun juttu. Menin Green Travelssille, vuokrasin mopon seuraavalle päivälle femmalla ja sain kartan kaupan päälle.

Menin aamiaiselle nyt siihen oikeaan Peace ravintolaan, ihan vaan testatakseni mihin nämä suositukset perustuu. Kahvilahan oli yli söpö ja sijainti mahtavalla pikku kujalla, terassipöydillä, wifillä ja taivaallisella Vietnamilaisella kaffella. Harmittelen aina tämän opuksen suurta suosiota, kirjottajat ei varmasti pahaa tarkoita, mutta niinkuin aina, tämänkin paikan henkilökunta oli ehkä kiireen takia sairaan kireitä, safka oli ylihinnoteltua ja sai venata luonnolliseati aika kauan. Mitä opimme: Suositukset kirjassa ei siis todellakaan ole turhia, mutta tosiaan harmittavan usein sen miljoonan kopion jälkeen menettäneet hehkunsa.

Mopolla siis mentiin! Edelleenkään en niihin vaihteisiin koske, ja varmuuden vuoksi kävimme vuokraustilanteessa läpi naarmut ja kolhut ettei mua voi syyttää mistään turhasta. Mukava välittäjä vinkkasi tankkaamaan puolitankkia jolla pärjäskin koko päivän. Kirjottamisen hetkellä 2,5 dollaria 92:sta.

Ekana kohteena menin Crazy Houseen joka on arkkitehti Đặng Việt Ngain suunnittelema guesthouse ekspressionismin vimmoissaan. Olihan se outo, arkkitehdin näkövinkkelistä varmaan upea luomus, mutta mun mielestä pirun ruma, tylsä ja sisäänpääsy 35.000 silkkaa rahastusta.
Palatseja kaupungista löytyykin muutama, mä menin lähimpään Bao Daihin. Pyörän parkkeerausmaksu ja sisäänpääsy oli yhteensä 17.000 mutta aika turha keissi tämäkin. Tuli vähän Lung Prabangin museo mieleen. Kaikella ne kehtaakin rahastaa. Laitetaan pari puhelinta ja snapsilasia vitriiniin, muovikukkia vaaseihin ja puuvillatossut asiakkaan jalkaan niin kyllä on melkeen olo ku ois itekki kuninkaallinen!
Seuraavana olikin mun kartalla Datanla Falls. Paikkahan oli jälleen rahastusta huipulta alas asti. 2.000 parkista, 30.000 nyrkin kokosesta Morning Glorystä, 15.000 isosta vesipullosta, 10.000 puistoon sisäänpääsystä. 30.000 ”vuoristoradasta” (jota siis jarrutit itse ja joka ei todellakaan mennyt lujaa) tai 40.000 jos halusit kyydin takas lähtöruutuun. Mä kävelin takas, mut ennen sitä kävin öögaa vesiputouksen ja koitinpa mennä vaijerihissiinkin näköalakierrokselle, mutta kun dollarit ei kelvannu lipun myyjälle ja kahvilan täti yritti ottaa välistä vaihdossa luovutin koko homman. Lysti ois maksanu 40.000 mut onneks en menny ku sain myöhemmin kuulla tässä vehkulassa päteneestä samasta säännöstä kuin edellisessä, takaisinhan ei samalla rahalla ois päässy..

Alko mennä maku tähän paikkaan. Halusin kumminkin vielä nähdä jotain. Lähdin ajelemaan takaisin kohti kaupunkia jossa bongasinkin sinitakkisen Easyriderin perässään ryhmä valkoihoisia. Päätin seurata minne he menisivät.
Päädyimme erikoisen Linh Phuocin temppelin pihaan. Hetken äimättyäni jatkoin matkaani jälleen yksin. Matkalla näkyi tee ja kahvi viljelmiä, paaaljon tietöitä, lisää havumetsiä, järviä, lampia ja vuoria. Palailin pikkuhiljaa kaupunkiin ja löysin kuin ihmeen kaupalla takaisin lähtöruutuun. Päivä pulkassa, kulutus oli kova, rahaa ois varmaan kulunu saman verran sellasen sinitakkisen seurassa, mutta meikä kun tykkää tehä asioita ihan itekseni.
Thaimaassahan on huomattu miten huomattavan paljon halvemmalla pääsee kun tekee jutut ihan ite. Vietnam on vähän eri. Hinnat kierroksilla on kohtuullisia ja joihinkin paikkoihin ei pääse ilman opastusta, kuten viime kerralla käydessäni Vietnamin yksistä sotatantereista Cu Chissa joka osoittautuikin hyväksi touriksi mahtavan oppaan ansiosta. Lisäpisteitä Etelä Afrikkalaisille veljeksille jotka makso mun kutit ku halusin kokeilla vanhaa kunnon AK47:kaa 😉

Mitä busseihin tulee kannattaa myös suosia turistiversioita eli ’Open Tour’ linjaa joka liikennöi Hanoista Ho Chi Minhiin asti. Mekong Deltassa pörrätesaäni koin melkeenpä klaustrofobisia fiiliksiä täyteen sullotuissa paikallisvempeleissä ilman ilmastointia ja nyt kun menin Dalain linja-auto asemalle kyselemään bussia Hoianiin olisi hinta ollu 13$. Yhtiön bussit pysähtyisivät kumminkin kymmenen kilsaa kaupungin ulkopuolelle jolloin 17$ ’Open Tour’-lippu päätyi taas paremmaksi ratkasuksi. Tämä bussi olisi sleepers mallia (tällä kertaa sait ihan oman punkan) parilla välipysähdyksellä ettei tarvi pulloon kustaan tähdätä ja kuten aina pick up kuului hintaan sekä pois heivaus hotellisi kohdalla ettei tarvi taksilla bilistellä. Myyty!

Lähdin siis seuraavana päivänä. Aamu meni vielä kaupunkia ympäri kävellessä ja aamiaisella otin jälleen sosiaalisen asenteen ja annoin muuan itävaltalaisen vaahdota mulle kokemuksistaan pennittömänä Aasiassa. Hohojaaaaa…

Bussi lähti vaan tunnin myöhässä ja Nha Trangissa oli tunnin vaihto. Tän cityn halusin jättää välistä rajoitetun ajan takia, eikä harmittanu yhtään. Kiiltoo oli ku tekohampaissa mutta aidolta se ei näyttäny mistään kulmasta. Banaanilla ja pähkinöillä varistettuna siis uuteen bussiin ja aamulla heräisinkin Hoianista.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Vietnam ja ihastuttava Saigon jäi siis taakse. Vika päivä meni oikeen kevyesti tällä 4€ ja jäipä vähä hilujaki 😀 Aamulla kuuntelin kummissani dormissa kuulenko ihan oikeasti jonkun puhuvan Suomea. En ollut uskoa korviani mutta kyllä siinä niin vaan kävi että ekat finskit Vietnamista tuli bongattua, ja vielä samasta huoneesta 🙂 Aikamme juteltuamme suuntasimme tämän mukavan Porilaispariskunnan kanssa perus ’täytetty patonki, hedelmä ja jääkahvi’ aamiaiselle. Vietnam on siunattu maa hedelmineen ja nyt on varmaan tullu maistettua melkeempä kaikkia niitä yleisimpiä. Kahvi on myös melko elämys, esim tämä ka phe siu da [ääntäminen vaihtelee murteen mukaan] eli jääkahvi on sairaan makeeta ja nautitaan ihan liian pienissä määrin verrattaessa monen suomalaisen tottumaan ’pannu aamussa’ tapaan.

  Koska rahat oli kirjaimellisesti kortilla, (enkä halunnut nostaa pientä määrää veloitettavan palvelumaksun takia) oli aika veikeeta koittaa keksiä keinoja selvitä päivästä tylsistymättä. Netissä tuli istuttua niin kauan että silmiä kirveli, mutta Filippiinien suunnitelmaa oli pakko hioa. Olin myös ollut täysin tietämätön tästä taifuunista joka oli myllännyt etelä Filippiineillä kaksi päivää aiemmin. Flight statukseni oli unknown ja alko vähä jänskättää pääsenkö edes lähtemään.
Otin kuitenki lunkisti. Menin lounaalle saksalaisen sossusedän kanssa kenen kanssa tein jokiajelun Can Thossa. Olipa varaa oikeen bissekin nauttia! 🙂 Tästä jatkoin sightseeingeihin ja bonarina paikalliseen eläintarhaan. Yritin ostaa lippua pelkästään Botanical Gardeniin jonka tajusin portilla olevan samalla lippu eläintarhaan. Vähän kiukutti kun ei oikeen huvittas tukea tällaista eläintarhatoimintaa. Onneksi elikot näytti kuitenkin suurimmaksi osaksi vireiltä ja hyvin voivilta ja kasvikunta oli kyllä tutustumisen arvonen!


Tästä kävelin vielä kerran lemppari katuani Le Loita pitkin kohti ystävällistä PP Backbackersiä jossa kamani sai olla säilössä kunnes lähdin kentälle.

Sain tingattua kyydin kentälle 70.000 ja kuski oli ehkä pelottavin kaikista! Se ei pysähtyny kertaakaan matkalla, ei edes valoissa, töötti oli periaatteessa pohjassa koko matkan. Yleensä nä vanhat pierut on parhaita kuskeja, ne sentään tietää miten ajetaan ja minne mennään, mut tä oli ihan sekasi. Ehjin nahoin kumminki selvisin ja olin vähä turhan ajoissa. Ihan hyvä että kumminki olin, check in oli jo auki ja mullei ollu mitään käryä paljo mun rinkka paino. Koska kyseessä oli halpakentoyhtiö Cebu Pacific (lento makso n. 60€) ei ruumakamat kuulu hintaan enkä ollu ostanu sitä. Koneeseen saa viedä max 7kg painavan laukun + one small item, nämäkin vaihtelee tietty lentoyhtiöstä riippuen. Näitten yhyeispaino mulla oli 10kg eli liikaa. Ei auttanu ku karsia. Ei huvittanu yhtään laittaa rinkkaa ruumaan ja maksaa 15$. Eli puin aika helvetisti siinä sitten vaatetta ylleni 😀 Voin kertoo että näytin hiukka mielipuolelta kun alla oli sortsit, päällä haaremihousut, toppi, t-paita, pitkähihanen, kaulahuivi ja kietasuhame päässä. Virkailija täti sai englanninkielisen romaanin. Painoa oli vieläki vähä liikaa mutta virkailijaa nauratti mun touhu niin paljo et se katto asiaa sormien läpi ja sain kamat koneeseen. Tämän jälkeen olin tietty ovela ja menin vaan vessaan sulloo kamat takas laukkuun 😉

Koneessa mun vieressä istu vietnamilainen sydänkirurgi Mr. Long. Todella häiriintyny tapaus. Juteltiin niitä näitä ja aina välillä aivan yhtäkkiä tämä tarras kiinni tyyliin mun varpaasta tai kokeili kämmenellä mun otsaa tai vastaavaa. Vähän jos analysoi. Mutta sain hyviä teorioita mun väsymykselle. Puhe oli hormoonikierrosta kunnes jälleen nukahdin 😀

Manilassa taifuunista ei ollut tietoakaan ja hyppäsin lentokenttäbussiin joka vei kaikki samalle pysäkille Baclaraniin. Tästä koitin päästä jatkamaan matkaa kävellen haahuillen joka osottautui mahdottomaksi. Paikallinen niid-a-raidi hyökkäs ja koitti väkisin sulloa mua taksiin. Piti riuhtoo ittesä irti sen otteesta ja kolmannen kerran jälkeen ku se yritti sulloa mua taas uuteen autoon se usko etten halua mennä, luovutti ja ohjas mut jeeppiin. Sain istua etupenkillä ja maksoin lystistä vaivaset kaheksan rahaa 🙂

7 on lähtöhinta ja nousee yhdellä mitä kauemmas mennään.”jeepneyt” (lausu giibnii tai kiipni murteesta riippuen) Muuten samanlainen systeemi kun Thaimaan songtaewit mutta rahan voi laittaa perältä kiertämään eteenpäin kuskille heti ja huikkaat missä jäät pois kun hyppäät kyytiin. Jeepit on USAn peruja, toisen maailmansodan jäänteitä ja tuunattu katu-uskottavimmiksi. Mä sanoin vaan et haluun jäädä ns keskussa ja kuski tulkitsi tämän Ermitan alueeksi.Metro Manilahan pinta-alaltaan vaivaset 38,55km2;rin kokonen maapläntti johon on sulloutunut asumaan 20 miljoonaa ihmistä ja koostuu 16 eri kaupunginosasta. Voin kertoo että oli Suomi tytöllä pikkasen pieni olo, eikä täälläkään välttynyt tuijotuksilta tai kommenteilta tatuoinneista. Lääppiminen oli toistaiseksi vähäisempää… Kunnes eksyin slummiin…Ihmisiä nukku ihan vaan kaduilla. Pienen pieniä likaisia lapsia, rakastavaisia lusikassa, narkkareita, mummoja, rampoja… Mä haahuilin pitkin kujaa silmät pyöreenä ja teki niiiin mieli ottaa valokuvia mutta mut ois varmaan syöty elävältä joten pidin elektroniikan visusti piilossa..”Mama Namana” tuli ja otti mua kädestä. Kysy väsyttääkö mua. Muahan väsytti luonnolisesti ihan himona. Seurasin mamaa rannalle jossa oli pala nurtsia. Mama väsäsi mulle riisisäkistä alustan ja sano et se huolehtii ettei kukaan kuse mun päälle jos otan torkut. Mestoille tuli monia muitakin slummin asukkaita. Oli aika utopistinen fiilis istua sen kaiken keskellä. Jengi oli koditonta, likasta ja muutenkin todella kuppasen näköstä sakkia mut mua ei jotenki haitannu tai häirinny yhtään. Nukahdin jossain vaiheessa. Heräsin pari tuntia myöhemmin ja mulle keiteltiin siinä pannukaffee :)Nämä immeiset puhu jtn häiriintynyttä englannin kuulosta mongerrusta, oli tosi vaikea saada välillä selvää. Heitin viiskymppisen ja kiitin huolenpidosta ja ajattelin lähtä käppäillen tutkimaan lähellä sijaitsevaa Intramuroksen aluetta. Em, yksi kodittomista halusi lähtä mun mukaan. Tiesin sen haluavan tästä ”seurasta vastinetta”. Mä pyysin jättää rinkkani maman huoleksi sillä välin ku kiertelisin Emin kaa kaupunkia. Funtsin myös että on hyvä ottaa paikka haltuun paikallisen seurassa niin tietää jälleen oikeat hinnat ja koska Manilla ei ole mikään ulkoasiainministeriön suositelluin ulkomaankohde oli Em myös ”henkivartijani”. Winwin kaikille :)!

Intramuroksen seutu oli aikas kaunista. Hyvin hoidettu puistoalue ja vanhin osa koko Manilaa oli yks turisti vetonauloista. En silti nähny ku kolme valkosta itteni lisäksi. Ainoot ketä näin koko Manillassa. Korealaisia ja kinkkejä kyllä oli.

Käytiin tsekkaa katedraalit, antiikkimyymälä ja taidenäyttely jossa menikin yllättävän kauan aikaa kun jäin suustani kiinni…

Kakki alkoi ylläri pylläri mun tatuoinnista. ”nice tattoo ma’aam” sanoi muuan gallerian työntekijä. ”thank you sir!” (tätä tulee hoettua pian unissaanki!) yleensä riittää ja voi jatkaa matkaa. Tämä rupesi kyselemään lisää ja analysoimaan kuviani. Tyyppi tajusi yllättävän hyvin mistä kana pissii. Hän kertoi ystävästään jonka tyyli oli kuulemma hyvin samanlaista kuin minun. Katseltiin tauluja. Mä en todellakaan osais tehä mitään niin hienoa! Tyyppi ei edes yrittänyt myydä töitä vaan kertoi tästä ystävästään ja kuinka haluaisi meidän tapaavan. Tästä alkoikin sitten omituinen keskustelu ja kannustus hänen suunnaltaan kuinka minun pitäisi ehdottomasti myydä töitäni tänne galleriaan jälleen myytäväksi ja pystyttää esim näyttely tämän hänen ystävänsä kanssa. Siis MITÄ?!!

Eikai siinä auttanu ku vaihtaa yhteistietoja. Nyt sit mitä luultavammin meen takas Manillaan muutama päivä ennen lentoani Bangkokiin ainakin vähän keskustelemaan taiteesta ilmiömäisen impressionistin kanssa. Kelpaa!

Matka jatkui takaisin centteriin päin. Em puhu todella hassua englantia ja kommunikointi oli vaikeaa. Selves kylläkin että hän oli kolkytkaks ja kahden viistoista ja kuustoistavuotiaan äiti. Lapset on isän luona, Em on koditon ja pakkoliikkeistä, hikoilusta ja verestävistä silmistä päätellen nykyään nisti. Ensin hän pyysi rahaa että saisi ostaa savukkeita. Mä oli jo ostanu meille vettä ja luvannu tarjota lounaan jos hän näyttää parhaat paikat. Hän alkoi yllättäen myös nilkuttamaan ja hidastelemaan. Kysyin onko kaikki hyvin ja hän pyysi että ostaisin hänelle varvassandaalit tai antasin sata pesoo niihin, jaaaahas, oliko tää osa diiliä?

Nyt alko pännii, sanoin Emille et unohetaan koko kaupunki kierros ja palataan lähtörutuun.

Mama Namana oli sanansa mittanen filippiino ja sain kassini takas. Heitin mamalle vielä satkun ja sanoin et jakaa sen Emin kaa ku se tarvii uudet kengät. Pyysin jos joku vielä pysäyttäs mulle oikeen jeepin Jam bussiyhtiön (yhtiöitä on varmaansadoittain, siitä ku valkkaat! Mun valintaan vaikutti wi-fi bussissa ja ilmastointi) pysäkille josta jatkasin Batangas cityyn. Oli aika surkee näky ku Em raapi käsitaipeitaan ja ruinas lisää rahaa. Juu, se siitä ystävällisyydestä, ei tarvi auttaa.

Löysin oikean jeepin ihan itte ja kyydissä oli oikeesti mukavia ihmisiä jotka neuvo mut oikeeseen bussiin. Usko ihmisiin alko palautua.

Usko musertu sillä sekunnilla kun astuin ulos bussista Batangas Cityn satamassa. Olin jäämässä Batangasiin alunperin pariksi päivää ja tehä tandem skydiven mutta paikallinen mummeli sano et kaupungissa ei oo mitään erikoista. Viimehetkellä päätin jäädä pois satamassa jossa uskoni ihmiiin murtui heti. Laituri oli yllättäen täynnä ”ihan vaan ystävällisiä filippiinoja” jotka halus neuvoo mistä ostan laivalippuni. Jeah right! Minähän en eilisen teeren tyttö ole. Seurasin vaan ihmisvirtaa ja oletin jonkun menevän samaan paikkaan.

Batangasin satama-alue oli yhtä helvettiä. Kaikki siellä (vai puskiko taas kulttuurishokki) oli epäselvää eikä keneenkään voinu luottaa. Halusin Puerto Galeraan jonne oli kuulemma enää mene botskeja, mut voin toki vuokrata oman, hintaa miljoonasti. Mua vedettiin kädestä tiskiltä toiselle niin rivakkaa etten enää edes tienny minne olin menossa. En ollu onneks maksanu vasta ku satamaveron ku mut laitettiin stand by jonoon botskiin kohti Puerto Galeraa. Tämän tehnyt setä mies halusi seuraavaksi näyttää halvan ravintolan jossa syödä odotellessa. Minä sinisilmäinen tietenkin uskoin kun stand by paikkakin oli nii halpa (tosin en onneksi vielä maksanut mitään) ja söin kojusta elämäni hirveintä ruokaa josta myyjä pyysi jotain satakertasta hintaa. Juupa juu! Jätin tän ”ystävällisen” ’local praise-sedän’ raflaan ruikuttaa ja marssin takas satamaan. Jos seuraava botski Puerto Galeraan tosiaan olisi EHKÄ kahden tunnin päästä, enkä tänne pitäjään halua jäädä oli mentävä Calapaniin joka sijaitsi siis samalla saarella kuin Puerto Galera. Ostin siis lipun (ihan itse) ja menin 7elevenin kautta laivaan.

Laiva matka tähtitaivaan alla toi mieleen Ruotsin laivan ja muistoja hyvistä reissuista Tukholmaan. Oli aika haikee fiilis, ja taustalla soi joululauluja… Koti-ikävää ilmassa…

Calapan oli surullinen jumalan hylkäämä kyläpahanen. Halvin majotus oli 300 pesoa ja järkyttävä murju. Aamulla jatkoin matkaa Puerto Galeraan. Kyselin jeeppiä ja juujuu meneehän se. Aikani istuttua tyhjässä vehkulassa pienet kulkuset soi mun pään sisällä. Miksei tääl oo muita?

Eipä tietenkään ole kun tämä oli ihan privaatisti mulle tarkotettu! Niinpä niin! Hyppäsin liikkuvasta jeepistä ja aloin etsiä julkista vastaavaa. Löysin vanin joka oli kai vähän kalliimpi vaihtoehto mutta munmehut oli niin lopussa että luovutin ja istuin kyytiin.

Yksin matkustava nainen tuottaa ilmeisesti filippiinoille päänvaivaa. Kaikkia kiinnostaa miksi oon yksin. Ei siinä mitään jos ollaan uteliaita jos ajatuksena ois että haluaa tutustua, mutta nämä ei varmaan tajua kuinka hyvin ymmärrettävää heidän kieli (sekoitus espanjaa ja englantia) on ja mitä paskaa he ”selän takana” puhuvat. Alan siis jo kyllästyä kyselyyn joten oon alkanu osottaa tota mun feikki kihlasormusta. Toimii. Jos joku jatkaa kyselyä esim missä se mun mies sit on, niin osotan taivasta ja näytän surkeelta. Filippiino vaivaantuu, loppuu se paskanpuhuminen ja saletisti saan olla rauhassa.

Tähän mennessä mitä on kerenny näkee on Filippiinit luonnon kannalta todella kaunis maa. Maisemat on henkeäsalpaavia, mutta ihmisiä en oikeen oo vielä tajunnu. Huutaminen ja meukkaaminen on paikallisten kesken yleistä ja todella hämmentävä näky Aasian maassa. Sanotaankin että Filippiinit on enemmänkin Etelä Amerikkaa kuin osa Aasiaa ja huomaahan sen, historia näkyy. Tämä ”ystävällisyys” jota oon kokenu on hyväksikäyttöä, uteliaisuus todellisuudessa siis syy puhua paskaa, ulkonäköön liittyvien kommenttien takaa korvaan pistää kateus ja hintataso on Thaimaan turistikohteitakin kalliimpi.

Aikamoista… Nyt istun täällä Puerto Galeran turisti helvetissä ja lasken päiväbudjettia uusiksi. Nukun jonku kalastajasedän kotona 300 pesolla. Ajatuksena ottaa aamusta jeeppi tai vani ja ajaa tän Mindoro saaren toiseen päähän, ehkä pysähtyy matkalla jos näkyy jotain jännää. Maisemat tällä saarella on kyllä mahtavat, mutta koska budjettimatkalla oon niin pakko uskoo että näiden 7000 saaren seasta löytyy toinenkin paratiisi joka olis ehkä hiukka halvempi ja asukit vastaanottavaisempia. Avoimin mielin siis tieni eteenpäin vie vie!

Minivani Can Thoon oli normaalia helvetillisempi. Pikku pakuun oli sullottu pahimmillaan taas viis ylimäärästä matkustajaa. Hikiset ihot hinkas toisiaan vasten ja tie oli ku perunapelto. Onneksi ”linja-autossa ompi tunnelmaa” ja meillä oli hyvä porukka ja aika meni lepposasti rupatellessa ja välillä torkkuessa. Mulle on kehkeytyny joku narkolepsia täällä maailmalla matkatessa. Oon aina omannut loistavat unenlahjat ja nukahtanu samantien missä vaan ajoneuvossa ennenku moottorit edes käynnistyy, mutta tä alka menee jo ihan naurettavaksi. Vaikka tiedän olevani viiden minuutin päästä perillä en saa pidettyä silmiä auki ja nään unia heti ku silmät ummistuu ja havahdun ajatukseen ettei tää voi olla totta.. Ennen tämä matkaväsymys tuli vaan jos ajoneuvossa ei tapahtunut mitään mieltä virkistävää, nyt tsippaan jo kesken lauseen 😀 Ja tuntuu että mitä kuppasempi tie sen parempi. Onko mua pienenä nukutettu kenties hytkyttämällä ja jos on niin vaikuttaako se asiaan?

Eniveis Can Thon linja-auto asemalla oli vastassa perus kuumottelijat ja huvittava näky kun he kilpaa juoksi pakun perässä porteilta parkkiin 😀 kyydin keskustaan sai 10.000 dongilla ja 100.000d majotus löyty Rough Guidesta 31 Ngo Duc Ke turistikadulta. Kuppasin tän hintaluokan huone tähän mennessä. Halvempaa ois kiva löytää mutta dormit ei näköjään oo hirmu yleisiä täällä. Buukkasin heti huolellisen tinkauksen jälkeen 200.000 botski tourin floating marketeille seuraavalle päivälle. Nyt oli hyvästi aikaa katsastaa kaupungin miljöö ja museo joka oli mielenkiintonen kokemus. En oo pitäny itteeni oikeen ikinä museo ihmisenä, ainakaan Euroopan kaupungeissa matkustaessani, mutta täällä ja Kambodzassa on näin saanut hyvän katsauksen historiasta.

Löysin itseni saksalaisen sossusedän kanssa aamu varhaisella venheestä kohti marketteja. Ja auringonnousu oli kyllä upea. Vietnamissa kaikki aamut on upeita. Ilma on hiukka utuinen ja maisemat mesmeroivia vuorineen, jokineen ja peltoineen.
Marketti oli aikamoinen elämys! Käsittämätöntä mitä kaikkee voit ostaa kelluen! Perus elintarvikkeiden ja päivittäistavaran lisäksi on kelluvaa baaria ja bensa-asemaa 😀 Nä ihmiset on niiiin sekasi!
Marketilla meni kivasti aamupäivä. Sit ajatuksena olikin tutkia kaupunkia. Halusin vierailla koulurakennuksissa ja nauttia Can Thon hyvin huolletuista puistoista. Tämä suunnitelma ei mennyt ihan maaliin…
Koulurakennuksiin mua ei päästetty sisälle niinkuin ei liioin muihinkaan virastoihin ja turhauduin. Miksei niitä nyt saa ees vilkasta? Puistosta löysin kivan varjosan penkin ja suoristin itseni hetkeksi. En kerenny olla ehkä kun kaks minuuttia kun virkavalta oli paikalla hätyyttelemässä mua pois. Mitääää? Miksi paikalliset saa levyttää missä huvittaa mutta jos turisti vähä venyttelee niin se on yllättäen muka kiellettyä?
Jatkoin nyrpeenä matkaa ja mietin mikä tätä päivää vaivasi kun kaikki oli niin töykeitä. Satuin kävelemään matalan puun ali ja tunsin niskassani jotai niljakasta. Käärme. Taas! Tällakertaa treesnake, tunnistin kaverin nähtyäni samanlaisen Koh Rulla. Yllätyksekseni en edes säikähtänyt. Ikäänkuin vaan ohjasin otuksen kädelläni takaisin viheriölle. Alkaa karaistumaan 🙂
Tästä tuli kumminkin fiilis että tämä kaupunki hylkii mua ja on aika vaihtas maisemaa. Otin siis aamuvarhaisella maittavan toriaamiaisen jälkeen bussin 110.000D (maksoin vähän enemmän lipusta niin pääsin oikeaan bussiin eikä vaniin) kohti Ho Chi Minh Cityä.
Nyt kun en itse enää tupakoi on alkanut kiinnittää huomiota röökaajiin ja täällä niitä on paljon! Ja savutella saa,missä sattuu, esim dösässä.
Savuttiin linja-autoasemalle laitakaupungille. Asemia on ilmeisesti kolme ja tämä oli saletisti se kaukaisin! Tätähän oli vaikea hahmottaa ennen liikkumista kohti kaupunkia, jonne jälleen huolellisella tinkaamisella pääsin 40.000d 300.000 sijaan. Aika onnistunut tinkaus etten sanois 😉 Huumorilla pääsee tässäkin lajissa pitkälle. Olemalla ystävällinen ja hauska niin homma toimii ja kaikilla on hyvä mieli!

Saigonissa siis! Majoituin reppureissaajien halpisalueelle Pham Ngu Laolle. Ennakkoluuloja tämäntyyppisistä mestoista Khao San Roadin jälkeen on vaikea pyyhkiä mielestään. Onneksi tämä kujapahanen oli erittäin viehättävä kaikinpuolin. Ylipäätään Vietnamin arkkitehtuuri on pastillien sävyttämää hassun kapeaa kivitaloa ja sokkeloisia kujia. Löysin dormin kuudella dollarilla enkä jaksanut metsästää halvempaa. Tämän siistimpää en aiemmin ollut nähnyt (viihtysät seinämaalaukset, ilmastointi, pehmeät patjat eikä tyynyissäkään ollut länttejä! Pienestä voi olla iloinen :))ja huoneessa nukkui mun lisäksi vaan kaks muuta.
Eka päivä meni nopeasti! Lähdin pikasuihkun jälkeen kohti kaupungin suurinta markkina-aluetta syömään perus 25.000 dongilla maittavaa rapunuudelikeittoa. Se siitä hoikistumisesta, täällä tota riisiä ja nuudelia tulee vedettyä aika huolella 😀
Vielä oli aikaa käppäillä sota museolle, joka oli jälleen todella herättävä kokemus. Tälläkin maalla on erittäin raaka historia ja museo järkytti tietämätöntä pientä päätäni aika raffisti. Kidutusmenetelmät olivat todella epäinhimillisiä ja on käsittämätöntä miten raakoja ja julmia ihmisrodun edustajat ovat. Kuvagalleria napalmipommitusten uhreista ja agent orangen epämuodostamista lapsista oli todella järkyttävää. Miten sairas tarvii ihmisen mieli olla että voi tehdä jtn tollasta…

Tästä jatkoin matkaa pääpostiin ja rikkaiden alueelle. Käveleminen Saigonissa on aika hasardia! 😀 Tyyli on kävellä määrätietoisesti katse kohti vastaantulevaa liikennettä. Tiukalla tuijotuksella, varmalla, hitaalla kävelyllä ja jeesusmaisilla käsieleillä saa jaettua liikennettä ja selviytyy ehjin nahoin. Missään nimessä ei saa pysähtyä tai tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Liikenneonnettomuudet on yleisiä ja vasta 2007 astui voimaan laki joka pakollisti kypärän käytön mopoilijoilla. Tämän ansiosta vietnamilainen kypärämuoti on täysin omaa luokkaansa. On Pumaa, Pradaa tai brändittömiä mutta törkeen siistejä ja värikkäitä malleja. On lätsämallia, lippalakkia pitkällä tai lyhyellä lipalla tai ihan vaan pottamallia, kypäräkirjo näyttää todella veikeältä katukuvassa 🙂

Huvittava huomio, mutta Saigon on ensimmäinen Kaakkois-Aasian kaupunki jossa näkyy puluja      🙂 on myös liikennevaloja, korkeita pilvenpiirtäjiä, oikeita apteekkeja ja supermarketteja.
Saigon on todella kaunis kaupunki ja luksusalueella kävellessä silmä lepäsi jälleen upeassa arkkitehtuurissa. Kaupunki on myös todella siisti ja etsivä varmasti löytää haluamansa, kaikkea kun on saatavilla perseestä perämoottoriin. Pakko myöntää että tämä euforinen fiilikseni kapungista johtuu varmasti osin syystä että se muistuttaa minua Euroopasta 🙂 Podenko siis jonkinlaista koti-ikävää?Valuin takaisin guesthouselle ja tapasin huonekaverini. Päätimme tutustua paremmin oluen ääressä katukuppilassa. Bisse maksaa 10.000-12.000 paikallista rahaa ja jo kolme tuntu pahalta meikäläisen tämänhetkisssä budjetissa. Laskin Vietnamin budjettiani 15€ päivä joka on osoittautunut hiukka haastavaksi jos haluaa muutakin kuin syödä kerran päivässä. Päättäväiselle mielelle kuitenkin kaikki on mahdollista. Hauska seura sai mut vielä jopa käymään yökerhossa. ”I feel the same way about disco as I do about herpes” vois kuvata hyvin aatteitani. 80.000 bissestä oli kuitenkin aivan liikaa mun ja ranskalaisen budjetille joten hylkäsimme loppupoppoon ja käppäilimme takaisin GH:seen. Olipa kuitenkin hauska nähdä myös yökerho pitkästä aikaa, vaikka minulle kokemus on kumminkin ’same same but different’ minne ikinä meneekin.

Keskiviikko olikin kiertoajelupäivä. Päiväni pakettimatkaajana alkoi bussilla kohti Cu Chin tuneliverkostoja. Matkalla pysähdyimme seuraamaan kun paikalliset lacquer taiteilijat loihtivat mielettömiä töitä upottamalla simpukankuoria laattoihin. Viilaaminen ja hiominen oli millintarkkaa.
Tästä seuraava etappi oli Cao Dain upea ja erikoinen temppelialue josta rukoushetken jälkeen jatkoimme tunneleille.
Niinkuin aiemmin kirjotin en liioin ole touri tai pakettimatkaajatyyppiä. Saan oksennuarefleksin kun ajattelenkin aurinkomatkojen PicsArt_1355152713408hihatarroja ja vyölaukkujen kahinaa oppaan kertoessa kuivia vitsejä. Hrrrrr!
Mutta täällä tourit on halpoja ja personalisoitavissa. Venetouri oli halvempi ottaa tourina ja olimme loppupeleissä vaan kaksistaan saksalaisen kanssa ja saimme valita reittimme, ja näihin tunneleihin ei yksinkertasesti ymmärtääkseni pääse ilman opasta. Hinta oli halpa 147.000 VND ja itseasissa hälyttävän hyvä! Opas oli oikeasti hauska (ironinen 70wee papparainen) ja niin temppeli kuin työpajakin oli once in a lifetime kokemuksia. Cu Chin alue nosti ihokarvat pystyyn. Ansat oli todella epäinhimillisiä ja jälleen veti sanattomaksi kun tiesi seisovansa sotatantereella. Tunneleissa möyriessä kelasi vaan kuinka ovelia ja sitkeitä sissejä nämä vietnamilaiset ovat olleet.
Linja-autossa oli jälleen tunnelmaa ja porukka oli hyvä! Ranskalainen liftari joka oli reissannut 9 vuotta, etelä afrikkalsiset hullun hauskat veljekset ja mukana oli jopa amerikkalainen pilotti joka palasi nyt ensimmäistä kertaa Vietnamiin sodan jälkeen. Kuten varmasti arvata saattaa keskustelut olivat jälleen erittäin mielenkiintoisia kaikkien kanssa.

Vielä ois huominen päivä aikaa tutkia tätä kaupunkia ennen siirtymistä Filippiinien lämpöön! Huomenna luvassa 42 lämmintä, rahaa ois 4,8€ ja vielä nähtävänä paikallinen Notre Dame, Reunification Palace ja ehkäpä vielä puisto chillailuu. Saa nähä riittääkö rahat lentokentälle asti! 🙂

Lauantai päivä oli pelkkää häähuumaa. Aamusta menin uuden ystäväni Fungn (lue stalkkeri) kanssa toriaamiaiselle ja pörrättiin hetki kaupunkia. Vaikka se kokoajan sanoo ettei mikään maksa koska oon nyt ”my friend” niin tulee väkisinki sellanen olo et mul on escortti kainalossa… Se tarjos kaiken ja kuletti mua ympäriinsä vaikkei mua suoraansanottuna enää kiinnostanu pörrätä tässä kärpäsenpaskan kokosessa kyläpahasessa. Koitin kertoo sille ettei sen tarvi hyysätä mua ja että menis vaikka töihin mutta kun sen sanavarasto koostu numeroista sekä lauseista ”no problem” ”everything okei” ”many, many people” ja ”my friend” niin oli vähä vaikee päästä siitä eroon. Vitutus alko kasvaa ja aloin tulla toisiin ajatuksiin jäämisestäni Chau Dociin.

Olin ihan hirvee ja taisin vähä konahtaa sille raukkaparalle… Mutta sit se onneksi tajus. Olin koittanu edellisenä päivänä selittää sille miten mä en oikeen saa kiksejä pikku paikoista jos niissä ei oo jotain omaa erikois viehätystään. Chau Docissa sitä ei mulle ollu. Temppelit, kukkulat ja markkinat on ”same same but different” ku naapurimaissa ja provinsseissa. Täten en jaksa kuluttaa energiaani laahustaessa samaa kylänraittia montaa päivää. Jäin vain häiden ja heidän takia, ja nyt aloin tulla toisiin aatoksiin….

Onneksi ahdistus ja epäilys katosi kun sulhanen haki mut kahville ja pääsin Fungista eroon (tiedän, oon ihan hirvee ihminen..). Tästä seurasi häiriintynyt tapahtumaketju. Itse kahvittelussa ei ollut mitään hämärää mutta yllättäen sen jälkeen ajoimme motolla jonnekkin joka näytti clubilta. Siellä mut vietiin huoneeseen ja hän meni toiseen. Huoneessa oli hierontapöytä ja pyyhkeet ja systeemit. Ok! Mäpäs asetun sit hierottavaksi. Kun olin saanut itseni makuuasentoon tulee huoneeseen nuori domina. Kyllä.. Mi-tä vit***?! Hän pyytää seuraamaan ja eihän siinä muu auttanu, näytti et se muuten puree.
Tulimme yllättäen kylpylään. Kylpylässä oli poreallas, turkkilainen-, ja KLASSINEN SUOMALAINEN SAUNA! 😀
Mahtavuutta! 🙂 Elämys oli parasta mitä voi joulukalenterin ekasta luukusta toivoa mutta samalla häiriintynein saunakokemus ikinä kun seuralaisena on vietnamilainen sulhanen ja kylvettäjänä seksin ammattilainen 😀
Rentoutumisen jälkeen tuli kuin tulikin hieronta osuus joka taisi kestää pari tuntia. Huojennuksekseni havaitsin että hierojani ei ollut sama domina vaan nuorempi pieni, sievä ja herttainen (seksiasuun kylläkin pukeutunut..) neitokainen. Oli aromaa, kuumaa kivee, naksutteluu ja paukutteluu, käsiä ja jalkoja ja… Ihan puskista lopuksi tämä pieni ihminen hyvin ujosti ja hellästi ja pitkään ja hartaasti suukotti mun poskea. Mä vaan makasin halvaantuneena ja se oli hajareisin mun päällä. Tästä tyttö jatkoi silittelemällä hiuksiani….ja tässä vaiheessa mun oli pakko sisäistää se tosiasia että mulle on aika varmasti ostettu se kuuluisa ’happy ending’..

Ei…Mä en todellakaan lähteny siihen 😀 Otin vaan tyttöä ranteista kiinni, puristin kädet yhteen ja kiitin. Hänkin oli varmasti kiitollinen, vinkkasi silmää ja hymyili.
Se halus välttämättä pukea mut ja taluttaa kädestä pitäen odotushuoneeseen. Siellä se halus silitellä mun tukkaa ja tuijottaa sillä välin kun Säng sai onnellisen loppunsa viereisessä huoneessa.
Päätelmä ja fiilikset: mun elämä on niiiin outoa ja vietnamilaiset on ihan sekoja!

Tästä jatkoimme takas hotellilleni jossa Jäng odotti vaatevaihtoehtojen kanssa. Luvassa oli meikkausta ja laittautumista, jei, pitkästä aikaa tyttöjenjuttuja! 🙂
Jäng meikkas mut ja laitto tukan ja tietenki puki… Ja mulla meinas päästä itku! Herranjumala miltä lortolta mä näytin! En voinu peitellä järkytystäni ja sanoin sille suoraan etten voisi mitenkään pukea kyseisiä vaatteita, vaikka ne paikallisen ’dress coden’ mukaan olisivatkin kuinka upeat tahansa, koska en tunne oloani mukavaksi. Naisena ja fiksuna sellaisena hän onneksi ymmärsi yskän. Sillä välin kun laittauduimme huoneessa ravasi sulhanen ja monia muitakin sukulaisia sisään vähän väliä. Koin ärsytystä tästä toljottamisesta mutten tällöin vielä osannut arvata että tämä huomio oli vain alkusoittoa tulevalle…

Pari tuntia myöhemmin lähdettiin siis kohti juhlapaikkaa. Mä ihan normi vaatteissani ja tytöillä oli vähän kivemmat kledjut ku normisti ja pojilla kauluspaidat mutta muuten casual. Mysteeriksi jäi minkä helvetin takia suht varakas (hän omisti siis hotellin johon siirryin

ilmaseksi majailemaan) Säng oli valinnut juhlapaikaksi kyseisen. Ajomatka oli naurettavan pitkä ja mesta oli ihan perus katukeittiö. Prikuulleen samanlainen ku mikä tahansa kadun viereen heitetty katos muovisine lastenkoossa olevine puutarhakalusteineen ja kiikkerine pöytineen. Jengiä oli parisenkymmentä ja kaikki miehiä. Näytti ihan polttareilta.
Mä sain istua bändin kanssa samassa pulpetissa ja sehän oli parhautta niin kauan kun vaan tämän Tai Tû orkesterin veteraanisolisti lauloi, mutta muutaman viskikierroksen jälkeen alko karaokekapula kiertämään. Voi herranjumala mulla oli pää hajota! Ku kissaa ois tapettu! Ilta oli kostea, alko siis laululla ja päätty paikallisiin disko hitteihin ja tanssahteluun. Shotti kulttuuri toimii näin: Yhden hallussa on pullo ja tämä päättää kenen kanssa juo puoliksi lasin. Sä eka ja sitten mä. Bonarina on liljan kukka jonka pullonhenki antaa aikaajoin shotin mukana valitsemalleen henkilölle, joka saa siis valita henkilön joka joutuu tuhoamaan yksin koko mukin. Että sellasta. Tuli juotua aika paljo ja syötyä taas mitä sattuu..Steamboat tuli pöytään ja sian mahalaukkuahan siinä sitten grillailtiin, omnom.. Ja hirmu hauskaahan on syöttää mulle kaikki ’parhaat palat’ eli välillä hampaissa rousku jotain rustomaista ja välillä ihan kovaa luuta. Tässä vaiheessa saamani huomio ei ärsyttänyt vielä niin paljon, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olihan se raskasta! Ja raskaammaksi se oli vielä menossa.

Aamulla oli aikainen herätys. Nukuttiin tyttöjen kaa siskonpedissä hotlalla ja aamulla pyhitettiin pari tuntia valmisteluihin. Mä olin ehkä ihan kauhee vieras, mutten suostunu pukemaan sulhasen mulle valitsemaa pukua. Se olis ollu punamusta, selästä täysin avoin, niskalenkillä ja erittäin antavalla kaula-aukolla sekä niin lyhyt että pakarat vilkku. Nouuu way! Kun Säng vihdoin keskittyi vieraisiinsa mä vaihdoin vaivihkaa omat arkiset vaatteeni ja laitoin tukan saparoille ja heitin ne helvetilliset blingblingit vittuun.


Vihdoin päästiin juhlimaan niitä häitä! Ekana kiivettiin kaikki hotellin katolle jossa Säng piti rukoustuokion tulevan appiukkonsa opastuksella. Tästä siirryttiin alas jossa valokuvattiin henkien talon edessä ja kaikki vieraat ja lahjat jonka jälkeen siirryttiin minivaneihin lahjat  kainaloissa. Musta tuli yllättäen yksi kantajista vaikken mitään lahjaa antanutkaan ja podin hiukka huonoa omaatuntoa tästä.


Lahjat ojennettiin juhlapaikassa anopille jonka jälkeen siirryttiin pöytäkuntiin. Nyt oli naisiakin paikalla ja mut istutettiin eka tyttöjen pöytään. Sitte alettiinki syömään. Mitään onnitteluita, kättelyitä tai maljapuheita ei ollu. Ihan vaan seurustelua ja tästä saankin oivan aasinsillan siihen huomio asiaan josta aiemmin mainitsin…
Morsiammen näin ensimmäistä kertaa kolmannen ruokalajin aikana. Menu oli tosiaan seuraava: Ruokajuomana oranssi tai kirkas limsa. Piilopullona pöydissä kiersi viski. Odotellessa keksejä, alkuun kevätkääryleitä, tofua, makkaraa ja jotain nyyttejä, erilaisia tulisia dippejä, väliin kanaa (jonka pään minä arvon kunniavieras jouduin syömään) ja vihanneksia, äyriäissteamboatti, leipää ja lopuksi 20121202_064149kookos hyytelöä. Ruokailun aikana morsiuspari kiersi kaikki pöydät, skoolasivat ja vaihtoivat pari sanaa, mutta tämän jälkeen Säng lemppasi vaimokkeensa takas telttaan ja tuli taluttaa nyt mua ympäri pöytiä. Anteeks mitä?!
Mä olin hiukka hämillään miten tässä kuuluis reakoida kun mua kiskotaan käsikynkässä kippistelystä seuraavaan ku kiertopalkintoa ja käydään esittelee ja pyörittelee pöytien edessä ku sirkuksen vetonaulaa. En voinu sille mitään. Meikä taas vähä konahti. Fungn käytti koko laajan sanavarastonsa pysyäkseen tilanteen herrana ja tulkkina: ”No problem, manymany peole my friend! Everything okei!” Ja kilinvitut oo! Mun viimeset sanat näille kahelle oli ”I’m a person, not a fucking sightseeing!” jota ne ei onneksi kerenny näpyttää siihen translatoriinsa 😉 Phäm ja Jäng ymmärsi yskän ja evakoi mut takas tyttöjen pöytään jossa sainkin olla loppu ruokailun rauhassa ja skoolata ihan itse ihmisten kanssa silloin kun siltä tuntu ilman että väkipakolla käyn joka pöydässä istumassa viisi minuuttia jotta kaikki saa tuijottaa tätä ”kunniavierasta”. Parasta seuraa oli jälleen orkesterin pojat! Rispektii näille jotka on nähny sodan, menettäny raajan ja silti jaksaa pitää hauskaa!

Nyt sai kumminkin riittää. En ees halua tietää mihin ilta ois jatkunu. Oisin varmaan ollu singstar ja dancing queen ja ties mitä. Huvittavaa myös oli miten mut haluttiin erikseen valokuvata hääparin kanssa, muut vieraat kelpas ihan vaan ryhmäkuvassa. Voi herramujees…

Sit mä pääsinkin lähtee. Kiittelin tietty miljoonasti kaikkia ja pahoittelin närkästystäni ja koitin selittää syitä. Tämä oli turhaa kun kommunikaattori ei ollut päällä ja Fungn ja Säng vaan hymyilivät, nypläsivät, valokuvasivat ja toistivat niitä lauseita joita osasivat eli: ”My friend everything okei, no problem manymany people!” Selkee. Myöhemmin kerroin koko stoorin Jängille ja Phämille kun he saattelivat mut bussiin ja toivon heidän selittävän pahoitteluni eteenpäin. Vaikken jotenkin usko heidän edes tajunneen loukkaantumistani 😀 Phämin mukana annoin myös vaivanpalkkaa annettavaksi Fungnille, maksoin sen palveluista 😀 En oo valmis vielä alkaa kenenkään vaimoksi 😀

Eli sellanen siis oli Chau Doc ja häät vietnamilaisittain. Seuraavana luvassa sitten Mekong Deltan suurin kaupunki Can Tho.

Kambodza tosiaan piti mua otteessa viimeseen asti. Saarelta palatessani mua oli kuin olikin vastassa tämä yli-innokas travelagentti. Hauska tyyppi jonka kautta ostin sitten bussi (lue minivan) lipun rajan yli. Mutta vielä oli päivä aikaa Kepissä ja rielit vähissä. Onneksi tämä paikallinen herrasmies oli niinkin yltiöystävällinen että keksi minulle halpaa virikettä vielä viimeseksi illaksi. Kepin kansallispuisto oli henkeäsalpaava maisemineen auringonlaskun aikaan. Fiilis oli jälleen kuin planet earthin dokkarista vuoristoteitä alas pyörällä mutkitellessa. Majoituksen etsinnässä Saban auttoi myös ja ilman häntä en varmasti ois löytäny yhtään mitään. Normaalisti tähän aikaan vuodesta juhlitaan kolmipäiväisiä waterfestivaalit Phnom Penhissä, mutta koska kunkku delas kuukaisi sitten, ei festareita pidetä. Kaikilla duunareilla on kyllä kolmipäiväinen miniloma, vähänku Suomen vappu. Kaikki putiikit kaupungeissa on kiinni ja työväki lipuu pöndelle relaamaan.

Kep on yks näistä paikallisten suosimista chillausparatiiseista. Kaupunki on tosi pieni mut yks rikkaimmista mitä oon koko maassa nähny. Tiet on asfaltoitu, talot on kiveä ja suurin osa melko uusia. Saban tienasi kuussa tonnin, joka on tosi jees muualla maassa, mutta tässä kylässä aika perus. Kambodtzan kerma siis kokoontui nyt täällä ja minä tyhjätasku etsin kattoa päänpäälle. Kaikkialla oli täyttä. Lopulta löyty muuan raksatyömaa jonne sain jäädä, eikä tarvinu maksaa mitään. Jäätävä munkkipulla! Loppuiltakin meni vailla rielejä kun lähdin rapumarkkinoille Sabanin ja hänen ystäviensä kanssa. Lössi koostu opiskelijoista ja duunareista mutta suht hyvin toimeen tulevista, olettasin, koska en taaskaan maksanu mitään juomistani tai ruuistani. Ja niitähän riitti! Rapuja, mustekalaa, kalaa, simpukoita, olutta ja paikallista järkyttävää riisiviiniä joka maistuu siis kotimaamme kiljulta.
Aamulla pääkivusta tiesi juoneensa sitä myrkkyä ja selkäkin huusi hoosiannaa. Ei enää ikinä lomaresortti hierontaa! Parhaimmat saa varmasti ”ei niin turisti”-rannoilta tai ”massage by blind” eli ”seeing hands”-hierojilta. Vika ilta Kambodzassa oli siis hulvattoman hauska. Jötmui!

Siihen se hauskuus taas loppukin kun lähdettiin rajaa ylittämään… Kyyti oli tunnin myöhässä, ja vaikka täällä saa aina venailla tämä oli ehdottomasti pisin aika tähän mennnessä. Vani oli normi kakstoistapaikkanen mutta meitä oli loppupeleissä 17… Fiilis oli hiukka klaustrofobinen. Onneksi matka ei ollut niin pitkä ja päästiin leimaa ittemme ulos maasta. Tai siis osa pääs. Minä en tietenkään päässy niin helpolla…
”Juu madam, nou visa!” Ja sit selitellään. Normaalisti, suomalaisia kun ollaan, ei meikämannet viisumia tarvi alle 15pvän visiitille maassa. En oo kuullu kenelläkään olleen ongelmia ylittää näitten maitten rajaa. Mullahan oli (luojan kiitos!) lentolippu pois maasta 7.12, MUTTA koska Kambodtzan virkavalta on nyt todistetusti ja prosentuaalisesti hälyttävän usein olleet täysiä vittupäitä meikää kohtaan niin eihän ne suostunu leimaa mua ulos maasta. Näyttivät jotain kuppasta A4:sta kaikista kansalaisuuksista jotka saa Vietnamin rajan ylittää viisumivapaasti. Suomi ei tietenkään ollu listalla. Näytin viikon vanhaa samanmoista listaa tabletiltani todistaakseni Suomen kuuluvan näihin maihin. Heidän listansa oli kuulemma vain viisi päivää vanha ja täten kumoaa tämän mun hallussa olevan ulkoasianninisteriö listauksen. Siis tietenkin! He siis vaativat että ostan Vietnamiin viisumin, muuten ei asiaa maahan ole kun ei ulospääsy leimaakaan heru. Nyt Seppä näki punasta..
Lahjoin dollarilla motokuskin viemään mut Vietnamin puolen check pointille tarkistamaan asian. Heille mun ei ees tarvinu mitään lentolippua vilautella, sanovat vaan että tottakai pääset ineen ku haet vaan sen leiman Kambodtzasta. Motokuski todistajanani lähdettiin takaspäin. Kuskia jännitti varmaan enemmän ku mua. Se sano vaan:”Juu aar sou braiv, juu laik a rebel!” Takas kopilla ja motokuski puhu mun puolesta. Sedät tulistu todella, mut ei auttanu, pakkohan niitten oli leimata mut ulos. Jälleen kasa valkoihosia oli kokoontunu seuraa tapahtumia. Yks koppalakki koitti selittää jotain eri kansalaisten oikeuksista ja miten jotku ei tiedä omiaan. Niinpä niin, virheitä sattuu, mä sanoin ja hyppäsin moton kyytiin. In Your face! En voinu omahyväselle virnistykselleni mitään kun hiekka pölähti renkaiden alla etenemisen merkiksi. Mä oon niiin paha ihminen 😉

Kambodtzan punamultaset kuppatiet vaihtu siis asfalttiin. Eron huomas heti. Kaikessa. Tietenkin kielessä ja kirjotuksessa, kasvojenpiirteissä ja ruumiinrakenteessa, mutta monessa muussakin mielessä. Ihmiset pukeutuu varakkaammin (vaikkakin edelleen katukuvasta löytyy häiriintyneitä all-day-long-pyjama-päällä tallaajia ja pitkäkyntisiä miehiä on kai sit kaikissa aasian maissa?), koskettelu, härppiminen, nypläys ja tökkiminen on vielä yleisempää kun naapurissa, kaikki käyttää mopoja tai pyöriä enkä yhtään ihmettele kun koirat on niin agreja(who knows, ehkä johtuu mun pelottavan valkosesta naamasta ja turkin väristä…) ja tietenki maisemat! Nyt tuun viettämään koko kymmenen päivää täällä Mekong Deltan alueella ja palaan myöhemmin tutkimaan maan pohjois- ja keskiosan, mutta täällä maisemaa dominoi mahtava Mekong joki haaroineen ja kelluvine marketeineen ja riisipellot vesipuhveleineen.

Ekan päivän vietinkin Ha Tienin rajakaupungissa. Luksustelin pitkästä aikaa ja majoituin 100.000VND privaatti huoneeseen jossa twinbed, kuuma suihku ja tv. Kyllä kelpaa! Illaksi oli siis luvassa tutustumista paikallisiin draamasarjoihin pyykkäyksen ja mässäilyn lomassa. Ennen tätä oli kuitenkin hoidettava pakolliset pankki ja internet asioinnit sekä kaupunkikatsaus ja hintatiedustelu. Seuraavana aamuna olin hereillä taas kukonlaulun aikaan ja tervehdin aurinkoa kuuluisin sanoin: Gooodmooooorning Vietnam! Kuus tuntia tehokasta pörräysaikaa vielä tässä pitäjässä ennen siirtymistä Chau Dociin. Vuokrasin skootterin ja suuntasin markkina-aamiaiselle. Kokeilin taas vähän kaikkea ja lyhyessä ajassa joten en tiedä mikä se oli (veikkaan kylmää, makeasti maustettua riisipuuroa) mutta se halusi tulla ulos ja nopeaa! Eli 45 päivää vatsavaivoitta, ihan jees, ja tämäkin oli niin lyhytkestosta ja viatonta etten melkeenpä laskis koko hommaa enkä varsinkaan antanut sen varjostaa päivääni vaan jatkoin matkaani vuorille. Vain nelisen km kylän ytimestä löytyi mieltä rauhoittava luolien verkosto Thack Dong täynnä alttareita ja erinäisiä” rukoushuoneita”. Kaikinpuolin miellyttävä kokemus, jossei lukuun oteta toista kohtaamistani käärmeen kanssa. En ees pelkää käärmeitä mutta taas meinasin saada paskahalvauksen kun se sihisten luikerteli mun tennarin vierestä. Mutta muuten erittäin rauhoittava kokemus 🙂
Onneksi tiet on huomattavasti paremmassa kunnossa täällä ja kolme tuntia minivanilla sujui ihan nukkuessa. Perillä tiesin olevani kun paikalliset hyeenat hyökkäs. Näillä on polkupyörä ja kärry ja sehän on cyclo 😀 Tuntu aika tosi pahalta hypätä semmosen kuuskymppisen papparaisen ritsille ja maksaa siitä muutama sentti…Alle neljän dollarin majotusta en löytäny millään joten oli pakko tyytyä (eikä hirveesti haittaa) privaatti kattohuoneistoon kaikilla herkuilla. Luksustelu vaan jatkuu 🙂
Mun ilta sai uuden käännöksen kun lähdin ostamaan uudet flipflopit. Tein kaupunkirundin cuclon kyydis ja söin satsin maittavaa sienisoppaa kunnes tämä tunnin vanha läpsyni hajosi. Marssin takaisin myyjän puheille ja mummo oli ihan skitso. Minä ihan asiallisesti menin ja tietty oletin saavani samantien uuden parin, mutta ei… Mummo rupes rääkymään mulle jotain naama punasena ja hyvä ettei lyöny kengällä päähän. Tässä vaiheessa estradille asteli uusi tuttavani Fuud. Hän lupasi korjata kenkäni. No mikäs ettei, mielummin ku uuden ostan! Menimme siis ostamaan pikaliimaa ja istuimme kadulle. Jengiä tuli ja meni ja pörräs ympärillä, loppupeleissä ilta meni jotenkin hämärästi siihen että kahden aikaan yöllä löysin itseni laulamasta karaokea paikallisten sotaveteraanien ja heidän lasten ja lastenlasten kanssa. Sain myös kutsun lauantaina pidettäviin pienimuotoisiin häihin. Vähän kahden vaiheilla mitä tähänki nyt vastais… Onhan se kunnia, mutta eihän mulla oo ees mitään päälle tai lahjaa taitaitai… Kiitin kutsusta ja lupasin harkita..

Annoin itselleni harkinta-aikaa ja pyhitin vielä seuraavan päivän Chau Docin tutkimiselle. Tukka kipsissä kuuden aikaan menin uuden ystäväni kanssa aamusoutelulle ja syömään aamiasta kuten kunnon vietnamilaiset. Tuhti rapu (?) soppa het aamusta pitää riisinviljelijät voimissaan. (Enää en kyllä lähe edes arvuuttelee mitä on tullu syötyä, nimittäin edellisiltana pöytä notku herkkuja ja kokki visko hiilille millon minkäki väristä läskiä…Hmmmm… Koirahan on paikallista herkkua…) Kävin vielä tsekkaa sam mountain ennen siirtymistä kahvitauolle ja tuumaushetkeen..

Nä on kyllä erikoisveikeitä kyläläisiä. Luin tyyliin tripadvisorista että tuo tämänpäiväinenkin jokiajelu sisältöineen olis normisti tourina maksanu toistakymmentä taalaa ja mä maksoin vaivaset viisi. Luulis että näil on joku oma lehmä ojassa mutta kun olin muka päättäväisenä tänään lähdössä oli vastarinta aika raju. Hotlalla mua vastassa oli koko eilinen poppoo ja he ilmottivat ykskantan ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä. Olen arvon kunniavieras ja maksua he eivät huoli mistään, ei ruuasta, juomasta taika asumisesta. Voiko tähän enää ei sanoa? Kommunikointi on välillä vähän vaivalloista kun tuo meikäläisen vietnamin opiskelu jäi vähä vähälle ja englanti on todella vaikeasti taipuvaa näiden suussa. Onneksi parilta heeboilta löyty eräänlainen kommunikaattori jolla lauseita voi suoraan kääntää kieleltä toiselle. Näppärää! Näin kielimuuri ei ole esteenä yhteisille keskustelunaiheille.

Yks juttu mistä tykkään matkustamisessa (niin siis todellakin vaan yks juttu :D) on sen arvaamattomuus. Kotimaan arkeen harvoin sai mitään jännittävää ja erilaista mahdutettua pariin päivään, mutta nyt on kyl ollu ihanan yllätyksellistä. Tänäänkin satuin kävelemään jonkun liikkeen ohi jossa myytiin ostosteeveen tyyliin hierovia patjoja ja ”juontaja” bongas mut ulkoa ja kiskoi sisään 😀 Sain siis puolentunnin mekaanisen orgasminomaisen patjahieronnan ja kuusi vietnamilaista kaunotarta halusi vielä treenata englanninkielen taitojaan laulaa lurauttamalla meikälle joululauluja ^^ Vaikka paikallisilta saamani huomio on herttaista alkaa se välillä käymään vähän hermoon ja kovillekkin. JOKIKINEN vastaantulija vähintään tuijottaa ja päivittäin mua koskee valehtelematta noin viiskyt ihmistä joista 80% koskettelee mun uutta tatskaa ja loput naamaa, hiuksia tai kämmeniä. On sellanen fiilis kokoajan et on mustekynää naamassa tai salaattia hampaankolossa. On myös hulvatonta ottaa valokuvia mun kaa, tai muuten vaan vaikka osottaa. Oon harkinnu vakavasti muslimiksi siirtymistä tai pyjaman ja riisihatun ostamista…Kai tää tästä kun liikun takaisin turistisimmille seuduille. Vähän jännittyneenä kyllä odotan mitä ne häät tuo tullessaan. Miltä morsiuspari näyttää, millasta musiikkia soitetaan, onko hääkakku kenties rapukakku ja kuka nappaa morsiuskimpun, koiranluun vai mikä ikinä täällä onkaan tapana ja montako litraa banaaniviiniä sitä tulee kumottua… Niin ja montahan päivää ne häät ylipäätään kestääkään…? 🙂