Koh Ru… Mun paratiisi. Kadonnut paratiisi.  

Kun mä olin pieni en montaa asiaa muista koko ajasta. Muistan Shellin pajatsokoneen ja vanhat patut pullakahvilla vahakangas liinojen peittämissä pöydissä. Muistan pölyttyneet muovikukat amppeleissa ja tupakan katkun. Joku kostutti sormenpäätään ja keräsi sokerimuruset pöytäliinalta.  

Muistan Sokkarin Lailan ja miten mietin kuinka se voi näyttää vuodest toiseen samalta.  

Muistan ku kerhossa kerrottiin miten Jeesus tietää monta hiusta mulla on päässä. Mietin silloin ekaa kertaa miten tämä ”Jeesus” on aika epäilyttävä tyyppi.  

Muistan imurin. Se oli painava ja me seistiin Sirjan kaa Männistön yläkerran portaiden päässä.  

Muistan ku naapurin Heli kerto että on epäkohteliasta olla katsomatta silmiin ku puhuu toiselle.  

Muistan ku katoin Alfredia, ihailin piirtämisen jälkeä ja halusin ottaa kynän käteen.  

Muistan ku katoin muumeja ja ne lähti tosta noin vaan hattivattien saarelle ilman kompassia tai merikarttoja. Kun näin sen saaren, koin sen tunteen ekan kerran. Halusin matkustaa, halusin löytää sellasen saaren.  

Koh Ru oli mun hattivatti saari. Niin… Se oli.  

Olin Sihanoukvillessä yhen aikaan. Lipusta pyydettiin kymppiä, maksoin femman. Tutut mopotaksit odotti asemalla kertoen et keskustaan on kaheksan kilsaa ja hinta kuus dollarii. Niinpä niin. Maksoin viiskyt senttiä ja viides minuutis oltiin perillä. En oo eilisen teeren poika.  
Oli kiva palata paikkaan jossa tietää missä mennään. Olo ei ollu ku äitinsä hukanneella neli vuotiaalla. Muistan tämänkin lapsuudestani, K-kauppa oli valtava labyrintti.  
Olin sopinu tapaamisen ystäväni veljen kanssa. Oli tarkotus tavata ja tutustua ku oltiin kerta samoilla huudeilla. Paska nettiyhteys, unohtunut puhelin, mitä näitä nyt on. Ei osuttu samaan paikkaan samaan aikaan joten lähin kyselee venettä saarelle. Pyydettiin posketonta kahtakymppiä. Sain hinnan lopulta kymppiin mutta seuraava vene olisi 8.30 aamulla. Onnekseni törmäsin tulevaan pomooni Emilyyn. Otettiin vodkatonicit ja puhuttiin bisnestä. Emily oli lähössä Bangkokiin viikoksi mutta saarella mua olis vastassa Jamie, osa omistaja ja vuoropäällikkö. Sofia ja Vida tulisi alle viikossa takaisin lomalta, Fizz, Pedro ja Sonia olivat vaihtaneet duunipaikkaa, mutta khmer henkilökunta olisi edelleen saarella. En malttanut odottaa!  

Aamu koitti viimein, menin saarihyppely porukan kaa. Pysähdyttiin klassisesti snorklaamaan ja uimaan, MENNÄÄN JO! Mutta kun saari lähesty odotin sitä tunnetta. Missä mun tunne piilee? Kakskytminuuttia kävelyä toiselle puolen ja kuulin discojumputusta enneku olin ees perillä. Mutta vastassa oli ihana khmer henkilökunta, mut otettiin vastaan lämpimin syleilyin. Alkuhälinän jälkeen mulle selves että, mun rakkat oli vastikään lähteneet saarelta. Baarin takana oli outoja kasvoja. Nyrpeirä naamoja kattoen mua tyyliin mitä sä haluut. Jamie, mun tuleva uus pomo katto mua ku kummajaista ku esittelin itteni: Virve, sun tuleva työtekijä.
Ilmeisesti, hänen sanojaan lainaten, sillä mitä Sofia, tai Vida tai entinen vuoropäällikkö Sonia on sanonu, tai edes Emily, ei oo mitään painoarvoa, koska ne ei tiedä v****akaan mitä saarella tapahtuu. Hän tiesi kaiken mun työhistoriasta, eikä mulle kuulemma olis paikkaa tai käyttöä. Paikka oli täynnä kääliöitä, joten en ees mahtus majottuu. Olin maani myyny. Mitä täällä tapahtuu! Kun luulin menettäneeni toivoni näin Fizzin. Pari kuukautta sitten hän oli vielä töissä saarella, nyt viettämässä kavereittensa kaa vapaa-aikaa. Kerroin mitä olin just kuullu, hän kertoi ottaneensa loparit muiden kaa juurikin tästä syystä. Meininki oli menny ihan levottomaksi. Johtajaportaalla oli kukkotappelu siitä kuka määrää ja mistä ja työtekijät sai kärsiä. Aika tuttu tilanne etten sanois…  

”Kaikella on tarkotuksensa” sanotaan, ja mä yhdyn tähän väitteeseen. Fizz oli nyt töissä mantereella, Ha Chienda nimisessä resortissa jonka omistaja etsi taidemaalaria työstää seiniä. Mikä ihme munkkipulla?!   En ”päässy” siis kokeilee työntekoa kyypparina ja respantätinä, vaan yllättäen musta tulikin maalaava kulkuri ja saisin viettää päiviäni ihastuttavan Fizzin, Noran, Leon ja Karinan huostassa. En valita 🙂   Pari tuntia myöhemmin siis hyvästelin saaren. Ennen sitä kumminki kerkesin nähdä saksalaisnaisen. Hän oli myös saarella viimeksi, hänen kanssaan annoimme paikalle lisänimen ”terapiasaari”. Hän ei pystynyt kohtaamaan maailmaa vielä, revittyään itsensä paikasta pois viinekerralla sai hänet tajuamsan ettei hän ollut valmis. Hän jäisi, viimeiseen asti. Noin vuoden päästähän saari suljetaan, kaikki puretaan ja tilalle rakennetaan iso rikkaitten resortti. Juteltiin hetki. Mä toisaalta toivon että hän lähti ennen sitä, sitä helposti vieraantuu todellisuudesta kun jumittaa kuplassa.  

Napattiin kello kahden botski takas. Samslla kertaa mukaan lähti super jurrinen perussuomalainen, Janne. Voi luoja mun pää meinas revetä! Hän oli hyvä muistutus siitä miksi ravintola-ala joskus otti pannuun. Just tollaset auringonpolttamat, kaljamahaset, kolme aivosolua omaavat juntit, jotka purkaa turhautumistaan ja agressioitaan muihin kun alkoholi on vienyt viimesetkin estot pois. Todellakin, mä en ollu vielä valmis palaaman baaritiskin taakse.  

Tästä alko siis mun päiväni Otresilla Ha Chiendassa. En kerenny olla ku pari päivän ku sain uuden duunin. Irlantilaispariskunta omisti vaatekaupan rannalla halusivat lähtä muutamaksi päiväksi tuulettuu. Lupasin siis pitää huolta kaupasta. Ottasin 3 tuntii aurinkoo, kaks tuntii juttelisin uusien tuttavien ja asiakkaitten kaa ja loput kolme piirtelisin tatska projekteja alta pois. Palkkaakin saan, hurjat viis taalaa päivässä plus vaatteita tietenki, ei paha 🙂  

Eli elämä hymyilee, sittenkin. Menetin mun paratiisin, mutta kuten kai aina, löysin uuden. Otres on yksi rauhallisimmista rannoista Sihanoukvillessä ja Ha Chienda alkaa jälleen tuntumaan uudelta kodilta. Paikka on sopivan pieni, kolme bungalowia ja dormi. Omistaja on hupsunhauska itävaltalais tyttö jolla on jäätävä bisnesvainu 24 vuotiaaksi. Tänne mä jäisin. Nämä asukkaat alko tuntuu siskoilta ja veljiltä, Joe ja Devin tuli takas kuvioihin, Kate ja Matt kävi moikkaa, Elina tulis Suomesta ja riippumatto löysi paikkasa verannalta ja paikka oli ku pieni talo preerialla, mun elämä ku elokuvaa.

Sitten mä tapasin Kristianin.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s